Vähän mielipuolinen yleisö

Mielipuolen päiväkirjan kulissit.

Kävin perjantaina katsomassa Martti Suosalon Mielipuolen päiväkirja –monologin Muuramen Riihivuoren Aploodi-teatterissa. Liput hankin jo pitkälti viime vuoden puolella ja olin huokaillut esityksen perään jo niin kauan, että odotusarvo oli todella korkealla – jo vähän pelottavan huipussaan. Puolijumalan asemaan ihan helposti nostamani Suosalo ei kuitenkaan pettänyt katsojaa. Teos oli huikea - yleisö ei niinkään.   On tietysti ihan tyhmää ja vähän junttiakin lähteä arvostelemaan esityksen vastaanottotapaa, mutta silti tämä mielessäni jo jonkin aikaa myllertänyt ajatus on nyt ihan pakko pistää paperille (tai ruudulle). On ärsyttävää kun yleisön täytyy nauraa aina, kun jokin on edes vähän hupsua. Tämä ei koske vain eilistä esitystä, joka ei yleisön reagointitavassaan ollut edes ääripää. Eilinen näytelmä oli paikoin todella hauska, mutta välillä oli kovin häiritsevää, että yleisön oli pakko nauraa tyystin näytelmän juonta tulkitsematta ihan kaikelle mitä Suosalo lavalla tekee. Ikään kuin Suosalo itsessään olisi koko ajan ja taukoamatta ratkihauska. Varsin ärsyttäväksi tämän hekottelun teki sen, että tragikoomisessa Gogolin tekstissä on mielestäni paljon sellaisia kohtia, joissa tekisi ennemminkin mieli pillahtaa itkuun kuin nauraa räkättää.   Mutta kuten sanottua, eilinen ei ollut pahin kokemus. Ei sinne päinkään. Olen myös esimerkiksi istunut yleisössä seuraamassa ala-arvoisen huonoa nykysirkusta (selvyyden vuoksi mainittakoon, etten todellakaan viittaa tällä Circus UusiMaailman produktioihin, jotka ovat silkkaa rautaa ja parhautta), johon yleisö reagoi taputtamalla vimmatusti jokaisella peruskuperkeikallekin. ”Hoplaa”, hyppäsin kärrynpyörän ja ”Huraa” onpa mahtavaa. Saman ”verisuoni katkeaa kohta päästäni” –tunteen olen kokenut esimerkiksi esityksissä, joissa yleisö on ryhtynyt niin vimmatusti hakkaamaan käsillä musiikin tahtia, että esitykseen olennaisesti kuuluvista sanoista ei saa enää selvää.   Vaikka nämä ajatukset pääni sisällä kuulostavat ihan perustelluilta, huomaan toki, että kirjoitettuna niihin tulee helposti pieni snobbailun maku. Että "te ette osaa ottaa vastaan oikealla tavalla taidetta". Mietin jopa, että voiko tätä julkaista. Ja vielä enemmän sanojani vesittää se, että kirjoitin muinoin aiheesta kolumnin, jonka mukaan kulttuurin vääränlaista vastaanottotapaa ei nimenomaan ole olemassa. Näin jälkikäteen on kuitenkin sanottava, että kyllä on.   Ohessa se valheellinen kolumnini:   Oikeaoppista kulttuurielämyksien vastaanottoa Riikka Mahlamäki-Kaistinen 29.5.2012 21:02 Kanssayleisön liikehdinnästä päätellen on olemassa oikeita ja vääriä tapoja nauttia kulttuurista. Ehdottoman väärä tapa on ainakin aloittaa aplodit silloin kun ei vielä ole niiden aika tai nauraa jutulle, joka ei saisi olla hauska. Vähän jotain väärää on kai myös siinä, että nousee ylös taputtamaan kun muut jäävät istumaan tai huutaa kimakat kannustusjoiut muiden ilmaistessa innostusta laimeammin. Muistan elävästi ensimmäisen jazzkonserttini jostain vuosikymmenien takaa. Varsin asiantuntevalta vaikuttava yleisö antoi tasaisin välein jazzaplodeja rumpuja paukuttelevalle Teppo Mäkyselle. Itse en olisi kuolemaksenikaan ymmärtänyt koska oli oikein lätkytellä käsiä yhteen ja koska ei. Tyydyin matkimaan muita. Matkimisen sijaan olisi kai kuitenkin olennaisempaa seurata omia tunteitaan. Voiko olla väärin jos reagoi kulttuuriin omakseen kokemallaan, mutta toki väkivallattomalla, tavalla? Jos vaikka väliaplodit osuvat vähän eri paikkaan kuin toisilla, niin eihän se kerro muusta kuin siitä, että minä nautin äskeisestä.   Toki joskus palaute voi mennä vähän sivusta ohi tai liian suoraan kohteeseensa. Muistan kerran hehkuttaneeni puolitutulle laulajalle, että keikka oli aivan mahtava. Sanoin nauraneeni koko setin ajan niin kovaa, että vatsanpohjaan sattui vieläkin. Vasta jälkikäteen tuli mieleen, että olikohan tuo nyt ihan toivottua palautetta. Jospa mies olikin vakavamielinen ja nauru kaukana tavoitellusta reaktiosta. Bändi soitti kommenttini jälkeen kuitenkin vielä lukuisia keikkoja, joten en kai aiheuttanut pahoja traumoja. Sitä paitsi tärkeintä on kai herättää edes jotain tunteita. Vaikka vähän vääränlaisiakin. Turhauttavinta kai olisi, jos ei vaikuttaisi mitenkään.Tällä ajatuksella perustelen myös taannoisen ajattelemattoman avautumiseni. Kehuin taiteilija Sampsa Sarparannalle yhtä hänen No Shame -yhtyeensä biiseistä. Nimenomaan siis vain yhtä. Kun punkmies kertoi kuulleensa saman arvion muiltakin selvensin, että olennaista kehuissani olikin juuri se, että yhtyeen muut biisit ovat mielestäni vähän huonoja. Rehellisyys maan perii. Eikö niin?   Olen muulloinkin kunnostautunut totuuden torvena. Jokunen aika sitten selvitin äidilleni, mistä hänen lukemassaan kirjassa oli oikein kyse. – Ei se itseasiassa käsittele natsien julmuuksia toisessa maailmansodassa, vaan ihmisen hyvänuskoisuutta, naiviutta ja ehkä jonkinlaista puhdasta mieltä, oikaisin äitini näkemyksiä. Minähän se luulen tietäväni, kun olen alaa oikein opiskellutkin. Kyllä hävettää näin jälkikäteen. Loppujen lopuksihan asia menee niin, että taide käsittelee juuri sitä, mitä kokija tuntee sen käsittelevän. Vaikka koirankakkaa silloin, kun kaikki muut puhuvat perhosista.  Kulttuurin sisäinen, ulkoinen tai vaikka ulkokultainen taso on minulle se, minkä vastaanotan. Sinulle se voi ja saa olla jotain ihan muuta ja aivan yhtälailla oikeaa. Näin ollen. Anteeksi äiti päällepäsmäröintini. Se teos puhukoon sinulle natsien hirmutöistä, jos sen niin koet.