Yhden Tähden hotellille kolme tähteä

Aargh. Tämä ei toimi. Se tunne, kun näytelmän ensimmäisellä minuutilla sinut valtaa myötähäpeän ja turhautumisen tunne. Että tämä on ihan kökköä. Yleensä alku on lupaus kokonaisuudesta. Huono muuttuu vain harvoin hyväksi.

Riihivuori teatterin Yhden tähden hotelli –näytelmän parissa tämä lainalaisuus ei onneksi pätenyt. Alun ensiminuuttien kökkö-katastrofin jälkeen näyttelijöistä varisi ensi-illan jännitys pois ja meno oli parhaimmillaan jopa loistavaa - kesäteatteri aikakauteen sopeutettuna oikein mukavaa katsottavaa.

Näytelmää tarkemmin miettiessäni, huomaan törmääväni toistuvasti epäkohtiin. Seikkoihin, jotka eivät oikein toimineet. Näin esimerkiksi käsikirjoitus, lavastus ja laulajatähti Pauli Hanhiniemi antoivat toivomisen varaa. Myös se edessäni istunut katsoja, jonka oli ihan pakko ottaa Hanhiniemestä tsiljoona valokuvaa esityksen aikana, olisi ansainnut pari kipakkaa palaute-kommenttia. Näytelmän kokonaisuus oli silti hyvä, laulut soivat sitä ihan viimeistä lukuun ottamatta hienosti, henkilökemia toimia ja näyttelytyö oli viihdyttävää.

 

Olen itse asiassa törmännyt lyhyen ajan sisällä useammankin kerran siihen, että ihmettelen pitäväni jostain, mistä olisi loogista olettaa karvojeni nousevan pystyyn. Näin kävi esimerkiksi kaupunginteatterin Nummibodarien kanssa. Näytelmä sisälsi reippaasti elementtejä, joiden vihaaminen olisi minulle luontevaa - ellen sanoisi jopa verissä. Tästä huolimatta lähdin teatterista neutraalein, ellei jopa positiivisin fiiliksen. Mielessä jopa kävi, että olenko minä mennyt rikki….

 

Mutta vähän vielä siitä eilisestä. Esityksen parasta antia olivat Joni Leponiemi ja Jouni Huhtaniemi. Leponiemeä nyt katselisi vaikka puiston penkillä istumassa, mutta myös Huhtaniemen läsnäolossa oli sitä sellaista syvän viihdyttävää tuntua. Väliajan jälkeinen Pieni talo preerialla -kohtaus oli oikeasti niin järjettömän hauska, että olen jaksanut naureskella sille vielä nukutun yön jälkeenkin. Tätä tapahtuu harvoin. Tekisi melkein mieli katsoa näytelmä uusiksi ihan vaan sen kohtauksen takia.

Hehkutanpa tähän nyt vielä vähän lisää tuota Leponiemeä. Kävin syksyllä katsomassa Kaupunginteatterissa Jekyl & Hyden –musikaalin, jonka ristiinnaulitsin tyhjän kolkkona kokonaisuutena. Edes umpi-ihana Maria Lund ei kyennyt sitä pelastamaan.

Näytelmässä oli tuplaroolitus. Muiden hehkuttaessa versiota, jossa päähenkilön saappaissa heiluu Henri Halkolan sijaan Leponiemi, aloin miettiä, pitäisikö mennä katsomaan teos toiseenkin kertaan. Jätin kuitenkin väliin, sillä sydäntä kylmäsi ajatus, että jospa se on ihan yhtä puuduttavaa Leponiemen vetämänäkin. En siis mennyt. Eilen Yhden tähden hotellia seuratessani ymmärsin tehneeni virheen. Tämän eleissä ja olemisessa on sellaista ammattitaitoa, johon törmää vain harjoin.

Näytelmän nimestä sanottakoon vielä, että se on kyllä ihan nokkela: että yhden tähden hotelli sekä tasonsa ja asiakkaittensa puolesta. Kummelimies Vihisellä on leikannut hetkellisesti käsikirjoitusta tehtäessä.

Näytelmästä lisää alla olevasta linkistä:

https://www.riihivuori.fi/yhden-tahden-hotelli/

Katse tiessä tai puurolautasella

Kaikki tietävät, että kuski ei saa puhua ajon aikana kännykkään. Kaikki tietävät tämän, mutta vain harva tätä lakia noudattaa. 2000-luvun ihminen on niin ehdollistunut kännykän pirahdukseen, että tuntuu miltei mahdottomalta jättää soivaa puhelinta vastaamatta. Tämä on siinä mielessä hupaisaa, että aikana jolloin puhelin sijaitsi vain kotona, eikä se jättänyt minkäänlaista tietoa vastaamatta jääneistä puheluista, luuriin ei juostu päätä pahkaa ja hädissään. Jos pirinä vaikka kuului suihkun lorinan läpi, sitä ajatteli, että soittaa se varmaan sitten uudestaan jos asia on tärkeää.

Loput Tästä Keskisuomalaisessa tänään, 10.6. julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Katse-tiess%C3%A4-tai-puurolautasessa/780934