Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kapua. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kapua. Näytä kaikki tekstit

perjantai 20. tammikuuta 2017

Älä tööttää tiikerille ja varo jakkiruuhkaa

Liikennemerkit ovat jotakuinkin samanlaisia kaikkialla maailmalla. Välillä sitä kuitenkin törmää paikallisiin erikoisuuksiin. Nepalin reissullani huomasin luonnonsuojelualueella tööttäyksen kieltäviä merkkejä. Niillä haluttiin taata rauha luonnonsuojelualueen elikoille ja jyrkässä tiemutkassa asuvalle paikalliselle.
Suomessa moisille merkeille ei olisi tarvetta, sillä meillä tööttäillään vain raivostuttaessa tai vaaranhetkellä. Nepalissa kuitenkin äänimerkkiä käytetään tiheään.

Välistä tuntui, että bussikuski tööttäili ihan vaan tarkistaakseen, että tööttö toimi. Ymmärsin nopeasti, että jos autossa ei ole toimivaa tööttöä, on se nepalilaisittain rikki. Niin rikki, että sillä ei voi ajaa. Kaikilla muilla varusteilla on paljon pienempi merkitys. Näin ainakin auton jousilla. Myös turvavyöt oli luokiteltu turhien kapistusten kategoriaan. Useassa istuimessa nimittäin roikkui turvavyön lukko-osa, mutta vyö oli leikattu pois parempaan käyttöön. Yhdessä autossa vöistä oli rakennettu edessä olevan istuimen selkänojaan käteviä juomapullotelineitä. Sillä onhan se nyt tärkeää juoda kuumassa ilma-alassa.


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Älä-tööttää-tiikerille-ja-varo-jakkiruuhkaa/914178


sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Mistä ne Kapua rahat tulivat?

Vuosi 2016 oli Kapua vuosi, jona keräsin Nepaliin 7162,45 euroa. Yhteensä meidän Kapua-poppoo sai kokoon huikeat 115432.28 euroa. Aika huikeata sanon minä.

Mutta mistä muusta kuin selkänahasta on Mahlamäki-Kaistisen Kapuaminen tehty? Se on tehty suuresta joukosta ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella auttaneet minua hyväntekeväisyyspotin saavuttamisessa. Ihan se kaikista isoin joukko on yksittäiset ihmiset: perheenjäsenet, tutut, puoli tutut, tutun tutut ja ihan ventovieraat. Tukea tuli niin rahana, kirpparilahjoituksina kuin työpanoksenakin. Osalta jopa kaikissa näissä muodoissa. Iso kiitos ja kumarrus teille ihanille ihmisille.

Tässä Kapua-pottini koostumus:
Yksittäiset lahjoittajat 2818
Kapua-ukkojen myynti 650
Chilimyynti 155
Ravintolapäivät ja muu ruokamyynti 540
Kalenterimyynti 230
Kirppismyynti 1618,45
Tanssitapahtuman järjestäminen 261
JAO:n liiketelouden Li15g-ryhmän tapahtuma 140
Arpajaiset 600
Muuramen kunnan tuki 150
----------------------------------------
Yhteensä 7162.45 euroa

Yksittäisten ihmisten ohella kapuamistani on ollut tavalla tai toisella auttamassa iso joukko yrityksiä. Kiitos:
Höyry-galleria, Muuramen Syke, Vaajapörssi-kirpputori, Ritun puutarha, Jyväskylän Kesä, Muuramen kunta, Alive-kuntosali, Riihivuoren teatteri, #400 sportsgear, Harvia, Muurame Golf, Muuramen K-supermarket, Keski-Suomen Syöpäyhdistys, Komppa-Seppälän luomutila, Muuramen Nuorkauppakamari, Emalipuu, Kuntoportti, JAO, Keskisuomalainen, Kauneushoitola Chil, TI-LA2016, Jumppasali, Annival interior, Muuramen S-market, Loiskis lastenmusiikkiyhtye, Partioaitta ja Alive kuntosali.

Nimet ovat listassa ihan random-järjestyksessä, ensimmäisenä olevaa Höyry-galleriaa lukuun ottamatta. Höyryläiset Arto ja Ulla nimittäin ansaitsevat ison kiitoksen siitä, että he olivat mukana ideoimassa, myymässä ja tarjoamassa tiloja monenlaiseen Kapua-touhuun. <3

Iso tsemppari-kiitos kuuluu myös Hämäläisen Niinalle, jonka kanssa käyty ”rahankeruu-keskustelu” synnytti ideoita ja vahvisti jo kytemässä olleita ajatuksia. Kiitos ja kumarrus myös Niskasen Minnalle, joka ideoi ja toteutti opetustoimintaansa Kapua-keräyksen. Nepalilaiselle Bishwa Davidille kiitos kokkailusta ja hyvästä seurasta. Ja lopuksi vielä lento-halaukset lähtevät konkareilleni Minna Karhuselle ja Tanja Silfverille, Kapua-mama Suville ja kaikille ihanille Kapua Nepal ryhmän jäsenille.

Sanoin viime vuonna monta kertaa "Kapua-kiittää" ja sanon yhä. Kiitos.


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kuvasatoa Nepalin reissulta

Joku jo ehti kysyä, että "koska sä laitat niitä Nepalin-kuvia blogiisi". Vastaus on, että nyt.
Ohessa siis pieni setti kuvia isosta valikoimasta, jonka tosin koen näin jälkikäteen nyt jo vähän suppeaksi. Niin paljon enemmänkin olisi ollut kuvattavaa, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä harvemmin tuli enää kaivettua kameraa esille.




Kathmandun Durbas square -alueella parveilee tuhansia puluja. Alueen lintuja ruokitaan pyhinä siivekkäinä.

Miehet valmistivat patjoja Kathmandun keskustassa. Ilma oli niin sakeana pölystä ja pakokaasusta, että oli pakko hengittää kankaan läpi. Oletettavasti tässä syntyneet patjat ja täkitkään eivät ole ihan raikkaimmasta päästä.


 

Ihania koululaisia meidän tutustumiskäynnillä Taksvärkin tukikohteeseen Kathmandussa.



Tässä asennetaan pikkusiskon korva-nenäkorua paremmin.


 

Sitten ollaankin jo kapuamassa. Joku kysyi, että oliko ne polut siellä Himalajalla sentään leveitä ja tasaisia. Juu, eivät olleet. Yleensä kapeita, vinoja ja usein vielä paljon epätasaisempia kuin tässä kuvassa. Tuntui ihan luksukselta jos eteen sattui tien pätkä jolla pystyi kulkemaan ilman, että katsoisi koko ajan jalkoihinsa. 

 

Välillä piti seistä vaan ja tuijottaa näitä maisemia.





Tässä kohtaa ollaan jo edetty vaelluksen puolivälin yli. Ilma on niin kirkasta, ettei ilman aurinkolaseja voi enää oikein olla.




Mulla ei ollut huiputus-paitaa päällä huiputuspäivänä, koska olin niin rikki-poikki-kunnossa vuoristotaudin takia, että oletin vain saattavani huipulle kapuajia vähän matkaa rinnettä ylös. Jostain sitten kuitenkin löytyi sen verran energiaa, että kipusinkin ylös 5545 metriin. Paitaa en enää jaksanut vetää päälle ja hymykin on tekohymy, vaikka huikealta tuntuikin oman itsensä voittaminen. Myönnettäköön vielä, että se lisäenergia löytyi Coca Colasta, joka oli kokolailla ainoa asia, mitä enää tuossa hetkessä sain kuskustani alas.


Tässä ollaan jo tulossa alas. Asian voi päätellä myös tukasta jota ei ole pesty melkein kahteen viikkoon ja sen kyllä huomaa...


Kun vastaan tuli tällaista kuormaa kuskaavia kantajia, ei tullut mieleen valittaa oman päivärepun painoa. Päivärepuissa meillä kulki mukana kuorivaatteet, lämpövaatteet, useampi litra vettä, vessapaperit, kamerat yms. Muut kamat - mm. makuupussi - tuli rinnettä ylös jakkien selässä.




Nämä maisemat...


ja jakit

ja tämä fiilis. <3



Kapua-keräys on voimassa vuoden loppuun asti. Vielä siis ehtii laittaa vaikka joulukorttirahat Nepalin lasten hyväksi. Ohessa linkki keräystililleni:


http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/ 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mitä siitä kertoisin. Kysyjille vastaisin.

"Mitä siitä kertoisin".
Tätä olen miettinyt, kun tiedän tulevina viikkoina törmääväni lukuisiin "Miten reissu meni" -kysymyksiin. Vaikealta tuntuu tiivistää kokemusta edes puolen tunnin luentoon. Uskon että asioita putkahtelee mieleen pikkuhiljaa ja tasaisesti.
Onhan se nimittäin jo ajatuksena ihan mahdotonta liittää samaan kertomukseen aamuisen norsu-safarin Chitwanin kylässä,  Himalajan lodge, jonka lattiatasossa vesipullo jäätyi yöllä ja korukauppias, jonka taidokkaista riipuksista olisin halunnut ostaa jokaisen. Ja jos olisin ostanutkin, en olisi ajautunut konkurssiin.
Sitten on vielä esimerkiksi se keuhkoja puristava outo tunne,  joka johtuu joko kaikista sisään hengitetyistä saasteista ja pölystä tai ryhmässä vellovasta flunssasta. Ja muisto infernalisesta vuoristotauti päänsärystä tai se kuinka seurasimme munkkiluostarin juhlallisuuksia joka muuttui niin yhtäkkiä hyminästä ja muminasta kellojen kilkatteluksia, rummun ääniksi ja mataliksi torviksi, että kyyneleet nousivat silmiin. Sekin on vahvassa muistissa kuinka nousin Kala Patharin rinnettä, pysähdyin joka viides askel, sanoin fuck ja jatkoin matkaa.

Yksi asia on ainakin selvä: aion lukkiutua seuraavaksi pariksi päiväksi kotiin Jussin kainaloon. Aion saunoa, lojua ja olla. Korista onnellisena oman kodin sisällä. Voi toki olla, että täytyy pistäytyä lääkärillä näyttämässä näitä repaleisilta tuntuvia keuhkoja.
Meidän porukasta aika moni joutui popsimaan antibiootteja, moni kävi lääkärillä ja sitten lisäksi oli vielä ne kaikki vuoristolääke napsimiset. Nyt tilanne on se, että kun meidän noin 20-päisestä laumasta yksi alkaa yskiä, toinen tarttuu rytmiin. Sitten kolmas jne. Olemme kuin toisiamme matkiva pululauma tai ryhmä, joka kykenee parhaiten kommunikoimaan yskimällä. Aluksi taisimme kärsiä lähinnä Himalajalta saatavasta chumbu-yskästä, mutta nyt se on eriytynyt osin kuumeiseksi pöpötaudiksi. Olemmekin harkinneet vahvasti yhdistävän Kapua-määreen vaihtamista keuhkovammaliitoksi...

Istun parhaillaan junassa kohti Jyväskylää. Kukaan ei enää vastaa yskimiseeni. Tuntuu oudolta.


(Ps. Kuvia joskus sitten kun oikean koneen äärellä...)

torstai 4. elokuuta 2016

"Äitis oli etiäinen"

Mun Kapua-keräystä voi tukea myös ostamalla tällaisen numeroidun stempunk-ukkelin joko suoraan multa tai Korpilahden ihanasta Höyry-galleriasta.
Sain tuossa noin viikko sitten veljeltäni ja tädiltäni tukea Kapua-projektiini. Summaan tuli yhdellä kauppareissulla vielä pari kolikko lisää, jolloin yhteissummaksi tuli 112 euroa.
Ensin vähän nymyilytti, että hätäavusta tässä tosiaan on kyse. Ei tosin omasta vaan Nepalin nuorten tyttöjen.
Sitten kävi mielessä, että toivottavasti tämä ei ole enne reissun onnistumisesta. Että jospa tämä on varoitus siitä, ettei pitäisi lähteä Everestin rinteille keikkumaan vaan pysytellä kiltisti kotona. Arvelin, että parempi olla sanomatta mitään. Ei maalata piruja seinille ja sitä rataa.
Pari päivää tästä eteenpäin jouduin soittamaan hätänumeroon veljelleni tulleen akuutin tulehdustilan takia. Lanssia odotellessa vilkaisin keittiön kelloa. Siinä luki 911.

Polilla veljentyttären kanssa tuomiota odotellessani mietin oliko tämä niitä sellaisia etiäisiä.
Sitten muistin, että näitähän tulee aina, mutta mieleen jäävät vain ne niin sanotusti toteutuneet versiot. Jos siis kymmenestä 112:sta, 13:sta ja 911:sta "toteutuu" yksi, ei tämä kaiketi vielä tee kenestäkään selvännäkijää ja elämästä pelottavaa enteiden viidakkoa. Sitä paitsi ihminen kykenee kyllä löytämään enteitä elämästään jos niin vain haluaa. Minä päätin olla löytämättä mitään ja ehdottaa, että Kapua-hyväntekeväisyystililleni olisi nyt varsin passeli paikka lahjoittaa joku pahaenteinen summa. (linkki alla) 13 olisi oikein hyvä, mutta käyvät summiksi toki myös 112, 666, 911 ja 1289.

http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/

Ai miksi tuo viimeinen luku. No siksi, että sitä on kutsuttu apokalyptisen voiman luvuksi ja pahaksi numeroksi. Tämä liittyy jotenkin siihen, että  21289 sisältää pedon luvun 666.

Mutta siis. Sanottakoon vielä, että veli saatiin kuntoon ilman sen suurempaa dramatiikkaa ja 13. päivä lauantain (ei sentään perjantain) heilun Jyväskylän Keskustassa Mahdollisuuksien torilla currypadan kanssa myymässä pöperöä Kapuan hyväksi. Sinne siis tulkaa sankoin joukuin. Eli ainakin 12 ystävän kanssa. Mielellään 665:n.

(Luvuista vielä sellainen toteamus, että tuolla Kapua-sivuillani valehtelen näemmä sujuvasti olevani yhä 42. Enkä meinannut käydä sitä muuttamassa. Koska elämän tarkoitus.)



maanantai 25. tammikuuta 2016

Eikö isä mennytkään enkelikuoroon?

Ai Weiwein komea puu HAM:ssä. Puu on rakennettu eripuolilta Kiinaa kerätyistä paloista ja vaikka ne kaukaa katsoen istuvat hienosti yhteen, erotuvat kolhot liitokset hyvin läheltä katsottaessa.

 

Ai Weiwein perinteisistä kiinalaisista jakkaroista
suunnittelema veistos.

Kävin perjantaina Kansallisteatterissa katsomassa Nummisuutarit-näytelmän. Olin matkamessuista aika lopen uupunut, mutta silti kulttuurinnälkäinen. Itse asiassa kävin ennen näytelmää Helsinki artmuseumissa eli HAM:ssa Ai Weiwein näyttelyssä ja sain melkein niskat sijoiltaan katsellessa ylös korkeuksiin kurottelevaa rujonkaunista uusiopuuta.

Mutta siis siitä näytelmästä. Tai ei oikeastaan edes siitäkään. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisessä näytöksessä, ihan kohta alun jälkeen, lavalle marssi pieni kuoro. Yksi kuoron jäsenistä oli kuin ilmetty isäni. Siis se vuonna 1999 kuollut mies.
Tuolla se lauloi lavalla sydämensä pohjasta ja näytti siltä, että teki juuri sitä mitä halusikin.

Mieleeni tulivat isäni kertomukset nuoruuden kuorolauluista. Siitä, että hän oli liittynyt opiskeluaikoina kuoroon lähinnä siksi, että se vaikutti arvosanoihin. Pääopettaja kun oli kova kuoromies ja sitä mieltä, että laulaminen kielii siitä, että ihminen on monella muullakin tapaa hyvä. (Vähän niin kuin naapurinmieheni mukaan, nainen joka käyttää nahkahousuja ei voi olla täysin huono...)

Tämä agrologiopiskelijoista muodostunut kuoro esiintyi kerran radiossakin ja isäni tapasi koko loppu elämänsä – joka ei siis ollut kuin 64-vuoden pituinen - tittelöidä itseään leikkisästi radiolaulajaksi. Näin vaikka oikeasti en muista hänen kauheasti kotona laulelleen. Joskus veti sentään pätkän Vapauden kaihoa eli ”Oi vapaus, kuule kutsuas, sua itkevät orvot kaipaa”. Kappale oli kuulemma ollut isoisäni suosikki. Papalla oli ollut tapana laulaa kappaletta ärsyttääkseen vaimoaan, jonka poliittiset mielipiteet eivät olleet isoisäni tapaan yhtään vasemmalla.

Isäni. Radiolaulaja.

Vähän myöhemmin isän laululistalle nousi myös ”tule kanssani kylpyyn” –kappaleen saunaversio. Luoja tietää miksi. Sanottakoon, että tämä oli vitsinä parempi, kuin musiikilliselta anniltaan.

Mutta siis. Enkelikuoron sijaan isäni näytti liittyneen kansallisteatterin kuoroon. Sitä en edes uskaltanut ajatella, että parin miehen päässä seisova lyhyempi mies näytti kovasti edesmenneeltä enoltani. Että tännekö ne kaikki ovat päätyneet manalan majojen sijaan.
 

Isi niistää pikku-Riikan nenää makkaranpaiston
lomassa. Mukana touhussa Isoahon perheen
vanhemmat.

Eihän se toki isäni ollut, eikä ollut enonikaan, mutta ajatus siitä, että isäni olisi näytellyt oman kuolemansa ja antanut haudata itsensä päästäkseen toteuttamaan todellista unelmaansa laulajana, tuntui aika voimakkaalta. Se nosti mieleen muistutuksen siitä, että me emme ole täällä miellyttämässä muita - jos ei toki heitä tallomassakaan. Tärkeää on tehdä sitä mikä tuntuu omalta. Elämäänsä kyllästyneet ja tyytymättömät ihmiset ovat muita taipuvaisimpia etsimään epäkohtien syitä muualta kuin omista teoistaan. Näin ollen uskon, että onnellisuus lisää suvaitsevaisuutta ja edesauttaa paremman maailman syntyä.

JA KYLLÄ. Tästä syntyykin kätevä aasinsilta omaan maailmanparannus tempaukseeni. Aion päättää tämän vuoden aikana tavattoman monta bloggaustani muistutukseen siitä, että marraskuussa minä ja 19 muuta vapaaehtoista kiipeämme Mount Everestin perusleiriin ja toivomme, että jokainen on saanut kerättyä hyväntekeväisyyteen saman verran euroja, kuin edessä on metrejä. Siis 5545. Lahjoitukset suunnataan koulutuksen ja terveyden edistämiseen Nepalissa ja Keski-Aasiassa. Matkan maksamme itse, omista kukkaroistamme.

Lahjoituksen ei tarvitse olla iso, (vaikka isokin toki kelpaa). Viidellä eurollakin voi tehdä jo ihmeitä maassa, jonka elintaso on varsin alhainen. Lisäksi ulkoministeriö kuusinkertaistaa jokaisen keräämämme euron.

 

Kapua-tilini löytyy tämän linkin takaa:
http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/


Kapuaa voi seurata oheisen linkin kautta: 
http://www.kapua.fi/

 


Äiti ja isi mökin pihakeinussa joskus vuonna miekka ja kilpi.

 


perjantai 1. tammikuuta 2016

Tilinpäätös vuodelle 2015

 
Vuonna 2015 talo tuli museoon. Ohessa talot Mäntän Pekilossa, Kiasmassa ja Serlachius museossa.
 
Vuosi 2015 – tai itse asiassa 2915, kuten olin sen puhelimeni muistiinpanoihin kirjannut – oli kaikesta maailmanlaajuisesta hälinästä, hädästään, terrorismista ja rasismistaan huolimatta myös hyvä vuosi. Minä koin sen vuotena, jona muun muassa...

·       talo tuli taloon eli monen taidenäyttelyn keskiössä oli museon sisällä rakennettu talo. Näin ainakin Serlachius museolla Göstan paviljongissa, Kiasman yläkerrassa Jani Leinosen näyttelyssä ja Mäntän Pekilossa. Näistä talosta eniten sydämeni sykki Pekilon karjalaishenkiselle talolle. Sen vinksahtaneelle vinoudelle ja seiniin piileville tarinoille.

·       jona matkustelin paljon. Kävin mm. Tanskassa, Islannissa, Dubaissa, Norjassa, Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa, Puerto Ricossa ja Jenkeissä. Osasta näissä useampaankin otteeseen. Eniten sydämeni nyrjähti Islannille. Joskus sitä saa jostain paikoista sellaisen voimakkaan varman fiiliksen, että tänne palaan vielä. Islannissa tuolta tuntui heti – eikä yksinomaan siksi, että plakkarissa oli jo seuraavan Islannin-reissun liput..
      Islannin ohella moni muukin paikka toki säilyy mielessä erityisenä. Näin esimerkiksi Norjan Lofootit ja Ranskan Deauville, jonka ihanilla hiekkarannoilla vietin synttäreitäni.
 
Deauvillen ihanat hiekkarannat laskuveden aikaan.

Veden, jään ja kiven maa Islanti

·       jona mietin monta kertaa, että rakastan arkkitehtuuria. Tämäkin liittyi matkailuun, sillä esimerkiksi vierailuni Tanskan Louisiana-museossa, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin, oli niin hieno kokemus, että mietin parhaillaankin pitäisikö lähteä keväällä Kööpenhaminassa järjestettävään konferenssiin ihan vain siksi, että pääsisi tuohon museoon. Taiteesta viis. Kunhan saisin vaellella Louisianan upeassa rakennuksessa.
 

Toinen upea talo jossa viime vuonna vierailin, oli lasielementtejä hyödyntävä Reykjavikin musiikkitalo Harpa.
 
 
Valon leikkiä Harpan julkisivulla. 

·        jona – niin kuin monena muunakin vuotena – olin tosi onnellinen. Sitä sanotaan, että jolla onni on se onnen kätkeköön, mutta minä sanon, että höpön höpö. Onnen kätkeminen on kai sitä samaa suomalaista häveliäisyyden kulttuuria, kuin sekin, ettei hyvistä marjapaikoista ja pulleista possuista saa kerskua. ”Että nämä nyt on vaan näitä tällaisia. Ihan huonoja ja tyhmiä”, vaikka ihan mahtavia onkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että onnen esilletuonti ja tyytyväisyyden ilmaisu vie tätä maata parempaan suuntaan toisin kuin se sellainen ”tästä mitään tuu ja mää mitään osaa” –märehtiminen.
 
·        jona uudeksi ruokabravuurikseni nousi sitruunarisotto, jonka ohjeen nappasin Kulinaarimuruista osoitteesta
 
 
En tosin koskaan malta punnita ja mitata määriä eikä kaapista löydy aina ihan kaikkea mitä ohjeessa lukee, joten sitruunarisottoni on vähän sinnepäin, mutta silti ihan mahtava.

·        jona olin osallisena monessa mukseessa. Mursin mm. kylkiluuni ja rakas ystäväni melkein päänsä. Polvenikin iskin jäähän sellaisella voimalla, että Kiinassa kajahti. Nämä eivät siis olleet niitä vuoden2015 hienoja juttuja, mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Luulen nimittäin, että vuodessa 2015 oli sen verran ruhjeita, että vuosi 2016 menee kolhuitta. Tätä edesauttanee sekin, että vuosi 2015 oli myös vuosi, jona ostin kypärän.

·        jona tutustuin tosi moneen upeaan ihmiseen. Jopa niin moneen, että jossain vaiheessa kaipasin epäsosiaalista yksinäisyyttä, jonka löysinkin Kuusamosta, josta tuli yksi Suomen suosikkikohteistani.


Kuusamon karhun kierroksella hieroin tuttavuutta tämän makkarasta pitävän kuukkelin kanssa.

·        jona aloitin hyväntekeväisyystyön liittymällä Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan ja hakemalla syksyllä Kapua-hankkeeseen. Naistoimikunnassa jatkan edelleenkin ja syksyllä kipuan maailman huipulle muiden kapuajien kanssa ja kerään näin varoja kehitysmaiden tukemiseksi. Tästä myöhemmin lisää.

·        jona tulin jotenkin varmaksi siitä, että kirjoitan sen vuonna x aloittamani kirjan vielä joskus valmiiksi. (Enkä tarkoita nyt sitä vuonna 1980-aloitettua romaania.)

·        Jona vietin aikaa monen minulle tärkeän ihmisen parissa ja tulin taas kerran ajatelleeksi, että onpa minulla ihan mahtavan upeita kavereita ja sukulaisia.

Ja koska perinteisesti tässä vaiheessa pitäisi jotain lupaillakin, niin lupaan seuraavaa. Pidän yhteyttä, sanon, että rakastan ja tarjoan olkapään sellaista kaipaavalle.