UPM ei pettänyt taaskaan

Säynätsalon UudenPolvenMuseossa taiteilijoita vasemmalta Virpi Lehto,

Maija Ojanen, Aino-Kaarina Pajari, Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Mimosa

Pursiainen, Minja Revonkorpi, Jukka Silokunnas, Timo Sälekivi, Tuomas

Hallivuo, Harald Karsten ja Jonna Jantunen. Takana Elisa Lientolan

teräsveistos ja edessä Saara Vallinevan pahvi-installaatiota.



UudenPolveMuseo avasi taas kesänäyttelynsä. Olen aiemminkin hehkuttanut tuota Säynätsalon vanhan tehdashallin meininkiä, mutta sanottakoon taas kerran: huippu paikka ja huippu näyttely.

Pidin viimevuotisestakin kovasti, mutta tästä tuoreimmasta jotenkin vielä enemmän.

Kävin eilen paikan päällä kirjoittamassa jutun huomiseen Keskisuomalaiseen. Vaikka näyttely siis on ihana, siitä kirjoittaminen on joka vuosi sanalla sanoen yhtä kamalaa: Paikalla on kymmenkunta taiteilijaa, joista kukin kertoisi mieluusti teoksistaan vähän viittä minuuttia pidemmälti. Palstatila on kuitenkin rajoitettu ja siinä sitten mietit kuumeisesti, että missä on se edes jonkin värinen lanka, jolla sidon sujuvasti nämä taiteilijat jutussani yhteen.

Miten ihmeessä sisällyttää samaan juttuun esimerkiksi Tuomas Hallivuon ja Timo Sälekiven teokset? Kummastakin kun haluaisi kertoa pienen novellin verran. Hallivuon teosten kohdalla mietin usein, että ”Tuo on ihan kuin minulle tehty” ja Sälekiven äärellä sydämeni sanoo aina painokkaasti ”Minun on rakennettava isompi talo, jotta saan tuollaiselle taululle sopivan seinän.”

Ja sitten vielä ne kaikki muut UudenPolvenMuseon työt: esimerkiksi Minja Revonkorven sydäntä viiltävän leikillisen totiset teokset, Anna-Kaisa Ant-Wuorisen yhteiskuntakriittiset valokuvat, Jonna Jantusen abstraktit vedokset, joita voi unohtua tuijottamaan vähän liiankin pitkäksi aikaa ja Harald Karstenin asetelma, jossa muovipullot personifikoituvat silmissäni eräänlaisiksi munkkikollegioiksi jne. jne.

 

Tämän Elisa Lientolan teräsveistoksen ottaisin mieluusti pihalleni.

Jopa tässä blogissa tulee sellainen olo, että kaikki olisi mainittava ja yhtä alleviivaavalla tyytyväisyydellä...

Viime vuona kävin UPM:ssa pari kertaa. Tänä vuonna uskon vaeltavani sinne paljon useammin.

 

Lyhyesti virsi kaunis: menkää käymään UPM:ssa. Voi olla, että ensi vuonna ei enää pääse!!!

UudenPolvenMuseon kesänäyttely Säynätsalossa (Saaritie 1) 18.8.2013 asti. Näyttely avoinna joka päivä klo 12 – 18. Vapaa pääsy. Oheistapahtumana Poikkitaiteilevat kirjailijat 9.8. klo 18 ja tanssitapahtuma 11.8. klo 15 ja 18.

Juhannus-bloggaus

Velkapohjan juhannuskokko.

Juhannus on juhlista jaloin. Alunperin sitä vietettiin Suomessa Ukon juhlana sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Se on  nykyisessä muodossaan niin kaukana kristillisestä lähtökohdastaan, että kesken siihen kuuluvan varsin pakanallisen juhlinnan on miltei mahdotonta muistaa jonkun epätoivoisesti yrittäneen saada meidät uskomaan, että tämä keskikesän juhla edes jotenkin liittyisi Raamatun sanaan.
Mietin, että onkohan pakanajuhlien kristillistämiskokous mennyt juhannuksen osalta jotakuinkin näin:

- Mikäs Raamatun juttu siihen keskikesän juhlaan keksitään? Onko kellään ideoita.

- Sillon on kesä ja lämmin ja uidaan paljon, niin saisko siitä vedestä jotain.

- Ai kastejuhla vai?

- Ristiäisjuhla?

- Jaa ei se oikein.

- Entä ihan vesijuhla.

- Ai vesijuhla. Salli mun nauraa. Vedestä viiniä ja sitä rataa. Ryyppäämiseksi se menee, sano mun sanoneen.

- Humala ja jumala ovat kyllä aika lähellä toisiaan. Noin niin kuin kirjoitusasuiltaan…

- Oottakaas. Se eka kastaja. Mikäs se oli?

- Ai Johannes Kastaja?

- Niin just. Onko sillä jo oma juhla.

- Meinattiin liittää johonkin kevään pakanarientoon, mutta miksei tähänkin. Saisko siitä hyvän juhlanimen?

- Kastajan päivä?

- Hmmm... Hyvää Kastajan päivää. Ettei siitä sitten joku väännä vedenheittoa ja sitä myöten kusijuhlaa?

- No Johanneksen päivä sitten.

- Ei ole reilua. Sen tietää mitä siitä seuraa. Johannes on muutoinkin niin täynnä itseään. En hyväksy. Ei tule Johanneksen juhlaa.

- Eikö ennemmin kävis Maunon päivä.

- Älä taas ala Mauno. Ei tule Maunon päivää. Ei tullut joulusta, ei pääsiäisestä eikä tästä keskikesän jutustakaan.

- Voisko Johanneksen vääntää Juhannukseksi?

- Jaa Johannes juhannukseksi. Ookko vähän pöljä? Mitäs järkeä siinä…

- Ei kun se on hyvä. Se pidetään.

- Hyvä hyvä. Päätetty.

- Juhannus, tuo jumalaisen humalan päivä.

- Voi yhren tähren.

- Mutta se nus siinä lopussa. Sen tietää mitä siitä väännetään. Nus nus.

- Juhasta saa Jussin, niin toivotetaan hyvää Jussia.

- Joo. Hyvää Jussia.

- Just joo. Jussille kyllä hoituu oma päivä…

Niin että ei muuta kuin mitä parhainta Jussia kaikille!

 

Minusta tuli hampsake

Hampun ja saken suurkuluttajako?

Tämänpäiväisen Antenni-kolumnin seurauksena sain varsin rakastavaa lukijapalautetta, jossa sukunimeni yhdistettiin nokkelasti alapääeritteisiin, kehotettiin katsomaan peiliin ja viskattiin vielä varsin omapäisellä nimikkeellä "vitun hampsake".

Ystävistäni yksi epäili tämän juontavan hampun ja saken yhdistelmästä. Toinen arveli vähäisemmän hampparin nimitykseksi. Eräänlaiseksi hampparin diminutiiviksi siis.

En lähtenyt palautteen antajalta kysymään tarkennusta termiin.

Ehkä kuitenkin pidän enemmän siitä "Keskisuomalaisen eukku" nimikkeestä, joksi minua kutsuttiin joskus aiemmin, silloinkin kolumnin innoittamana.

Tässä siis se lukijan tunteita kuohuttanut Antenni-kolumnini:

Tärkeintä on, ettei joukossa ole Ollia

Pari viikko sitten ilmoitettiin, että syksyllä starttaavan Idolsin tunaroinneista eikun tuomaroinneista vastaavat Jone Nikula, Jussi 69, Lauri Ylönen ja Sini Sabotage.

Halleluja! huudahdin nähdessäni listan, vaikken tulevaa kisaa toivoakseni seuraakaan. Ilahtumiseni syy oli siinä, ettei ruutuun päästetä ainakaan kisassa vuonna 2011 vieraillutta Olli Lindholmia, jolle kuuluu eittämättä kaikkien aikojen surkuhupaisimman Idols tuomarin titteli.

Saan vieläkin kylmiä väreitä ja syviä inhon väristyksiä muistellessani kuinka Yön keulahahmo jakoi nuorille laulajan aluille ulkonäkövinkkejä. Kellä oli vääränlainen tukka, toisella rumat vaatteet ja yhdellä tyhmät viikset.

Mietin tuolloin ja mietin yhä, että miten tukka pystyssä nuoruutensa heilunut ukkopaha ei huomannut kuinka ääliömäiseltä omat korjailuehdotukset kuulostivat. Ikään kuin kukaan alle parikymppinen nyt toivoisi ulkonäöltään miellyttävänsä puolivuosisataa eläneen Lindholmin silmää. Että kohdettaan 30 vuotta vanhemman miehen tyylitajulla olisi minkäänlaista positiivista arvoa.

 

Se siitä olisi vielä puuttunut, että tuo lavaesiintymisen rytmitajuton nytkähtelijä olisi kertonut kuinka yleisö otetaan.

Facebookista löytyy tosin ”Olli Lindholm vakituiseksi Idols-tuomariksi” –sivusto, mutta toivon sen olevan sarkasmia. Ainakin olen onnellinen, ettei tuotantoyhtiö ole ottanut sitä tosissaan.
Voisin myös kirjoittaa ihan oman kolumnin siitä, kuinka äärimmäisen tympeästä Lindholmin korvamato vakuuttelustaan huolimatta rakkaus ei ole eikä tule lumivalkoiseksi.

 En toki ihan hirveästi tuosta Nikulastakaan jaksa innostua. Jos joskus koin hetkellistä rock-uskottavuuden harhaa miehen suhteen, se hävisi kyllä tyystin muinaisen Äijät-ohjelman kautta. Siinä missä Kotiteollisuuden Jouni Hynynen keskittyi kiroilemiseen, yllättävän paljon Jean-Pierra Kuselaa muistuttava Nikula oli niin partiopoikamaisen yli-innokas, että yhdistän hänet yhä sitkeästi kolkkapoikiin ja partiovalan vannomiseen. 

 

Sikarikas Mersun omistaja

Kolumni Keskisuomalaisessa 14.6.2013

Käväisin pari viikkoa sitten Tampereella juhlimassa ystäväni syntymäpäiviä. Hopeinen maantielaivani eli 12-vuotias Mersuni päivysti kemujen ajan Hämeenpuiston laidalla.

Auto ei jäänyt ohikulkijoilta huomaamatta. Joku neropatti kävi yön pikkutunteina laittamassa pyyhkijän väliin paperilapun. Toisella puolella luki ”Sakkolappu”. Toisella ”Sinun täytyy olla ihan vitun rikas”.

Olin vähän hämmentynyt. Sitten nauratti aivan kauheasti.

Väyrys-Mersuni on toki mielestäni iso ja pramea. Niin iso, että parkkihallissa olemme harvinainen näky. Pramea siksi, että sillä taitetut kilometrit ovat oikeasti ihan yliveto mukavia. Aina niitä tosin ei kerry siksi, että rohjake on korjattavana. (Koputin äskeisen virkkeen jälkeen puuta. Ja koputan vielä toisenkin kerran.)

Mersupilamini oli silminnähden tyytyväinen kirjeitse saamaansa huomioon. Tuntui röyhistävän rintaansa ja pullistelevan vanhan rouvan ylpeyttä. Naureskeluni sarkastisuutta ei ollut ymmärtävinään.
Ei halunnut kuulla sanaakaan siitä, että 500 000 kilometriä hipova mittarilukema kertoo nähdäkseni jostain muusta kuin rahassa kieriskelystä. Kurtisti kulmiaan, kun totesin todellisen kilometriluvun olevan vielä paljon enemmän, kiitos jonkun näppäräsormisen auton aiemman omistajan.

Mukana olleen ystäväni teorian mukaan ”sakkolapun” laittaja oli nähnyt minun nousevan autosta ja vetänyt johtopäätöksen, että kaltaiseni huippuböönan saa Mersu-vanhuksen kyytiin vain olemalla sika-rikas. Sanomattakin on selvää, että rakastan kyseistä ystävää tämän kommentin johdosta entistä enemmän.

Oma teoriani on kuitenkin se, että laputtajan mukaan ihmisen täytyy olla sukupuolielimellisen rikas kyetäkseen ylläpitämään autoa, jonka metalliosat hapertuvat silmissä ruostekasaksi.

Autojeni tuulilaseista on löytynyt ennenkin viestejä. Pakettiauto-vainaani sai tuon tuosta ostoehdotuksia markettien pihoissa. Itse asiassa niitä tulee vieläkin postitse, vaikka olen myynyt Hiacen jo vuosia sitten.

Asuessani Jyväskylän keskustassa mieheni Ford Transittiin ilmestyi lappu, jossa taloyhtiön hallitus huomautti, ettei vieraspaikalla saa pitää autoa noin usein. Auto oli ollut ruudussa parisen tuntia ja mietin, että noinko ne tosiaan kutsui talon hallituksen koolle ja aikaansai lapun, jonka allekirjoituksena luki Hallitus.
Samalla pihalla hengaili tuolloin teini-ikäinen Peugeottini. Siihen ei kiinnitetty huomiota, vaikka yhtälailla se oli pihassa liian usein – paljon useammin kuin se Transit. Ymmärrettävää toki, että valkoinen ratsuni ei jäänyt yhtä hyvin mieleen kuin kaksivärinen Transit-vanhus, jonka kyljessä luki isolla teippauksella Goodenough.

Mutta vielä siihen Tampereen lappuliisaan. Myöhemmin yöllä havaitsimme, että nokkela laputtaja oli jättänyt viestejä muihinkin autoihin. Useimmissa solvattiin omistajia. Yhdessä kehuttiin kuitenkin mallikkaasta parkkeerauksesta ja yhdessä luki ”Jos haluat seksipalveluja soita p……”. Aivan suunnattomasti teki, ja tekee vieläkin, mieli soittaa ja kysyä, että kumpi oli oikeassa sen meidän Mersun suhteen – että oliko se sarkasmia vai olenko huippubööna.


Huippubööna ja sukupuolielimellisenkallis Mersu Norjassa.



Katsomon lumikuningatar

Lumikuningattaren saunakohtaus Jyväskylän Lounaispuistossa.
Saunamaisuus oli kelistä kyllä varsin kaukana.

Kansallisooppera vieraili eilen Jyväskylän Lounaispuistossa. Kun saavuin paikalle, katsomo ja sen laidat olivat jo ihan täynnä. Tietenkin. Osa oli roudannut paikalle oman tuolin, fiksuimmilla oli vilttejä ja istuintyynyjä.

Vanhojen festarikeikkojen tapaan otin paikkani eturivistä. Istahdin kivetykselle maahan pikkulasten ja heidän äitiensä viereen. Muilla oli pillimehua ja keksejä. Minulla vain puutunut pylly ja pirullisen kylmä.
Upeaa katseltavaa oli sentään niin paljon, ettei mielessä edes käynyt luovuttaminen. Hauskaa oli myös vierustoverieni kommentit. Tanssijapoikien hameet kikatuttivat ihan älyttömästi ja pieni ääni takaani kysyi äidiltään A Brief case -tanssin aikana, että ”Mitä noi oikeen luulee tekevänsä”.

Mutta siitä kylmyydestä. Edellispäivänä uikkareissa ja tänään huulet sinisinä. Kun katseli tanssijoita tutuissaan ja muissa varsin köykäisissä hepeneissä, koki kuitenkin suurta kiitollisuutta yllä olleesta vuorellisesta takista, kynsikkäistä ja farkuista.

Se on muuten jännä, että jos kesähelteellä miettii, että kuukausi pari sitten tässä oli puoli metriä lunta ja noin 40 astetta kylmempää, se ei auta niin yhtään hikoiluun. Ja jos talvella mielessä käy, että tässä kohtaa loikoilin viime kesällä bikineissä ottamassa aurinkoa, ei tule lämmin, vaan selkärankaa pitkin karkaa vapaana laukkaavien kylmienväreiden parvi.
Sitä sanotaan, että ihminen voi manipuloida itseään mielen avulla tuntemaan vaikka kylmää tai kuumaa. Myös kivun voimaa voi pienentää ajatusten avulla. Tätä olen kokeillut itsekin joskus reumakipujen ja tatuointituolissa istumisen kohdalla. Se vaatii kuitenkin vähän mieleen pulpahtavaa ajatusta syvempää keskittymistä. Ensireaktio kun talven ja bikinien yhdistämisessä ei ole lämpö vaan kylmä.

En tiedä lämpenikö Lounaispuiston ilma esityksen kuluessa hiukkasen, vai oliko se se baletti, mutta lopulta ei ollut enää kovin kylmä – siinä talvitakissa siis. Ehkä se lämpö tulvi omaan kehoon kiitollisuudesta. Siitä, että oli aivan loistavaa päästä nauttimaan kansallisbaletin teoksista ilmaiseksi ja kotinurkilla.

Kun ryhdyin kirjailijaksi ja menetin lukijani

Kirjoitin ensimmäisen romaanini 10-vuotiaana. Teoksen nimi oli Kaija sai Karilta ruusun.

Vähän rohkeaa oli tietenkin kertoa heti kirjan nimessä, että mitä tulee tapahtumaan. Tästä huolimatta teos oli menestys. Sen luki takasivun kuittauslistan mukaan äiti ja viisi luokkakaveriani.

Seuraavan kirjani kirjoitin yläasteella. Teos jäi kesken, eikä se kai siksi saanut koskaan nimeä.

Meno oli esikoista hurjempaa. Oli kotoa karkaamista, suurta maailmaa (Turku) ja huumeongelmia. Vaikutteita oli otettu reippaasi Christiane F:n teoksesta Huumeasema Zoo. Tätä teosta en luetuttanut enää kuin ehkä kahdella ihmisellä.

Viimeisin romaanitekeleeni on paljon tuoreempi. Se päivittyy vuoteen 2009. Olin puurtanut vuosikausia väitöskirjan kanssa ja saanut sen vihdoin valmiiksi. Luovakirjoitus tuntui raikkaalta ja ihanan vapaalta. Tieteellisyyden tukkimat aivosoluni sykyttivät kuitenkin vain kitkutellen jos lainkaan. Tätä tekstiäni en ole uskaltanut lukea edes itse.

Romaanituotantoni on siis ehtynyt iän myötä ja lukijakunta on supistunut olemattomiin. Voi kuitenkin olla, että fiktiiviseen tuotantooni on silti tutustunut useampi henkilö kuin akateemiseen tutkimusperinteeseen suoltamaani tuotokseen.

Pitäisikö tästä vetää sellainen yllätyksetön johtopäätös, että fiktio on faktaa myyvempää? Saman koin aikoinani viedessäni isovanhempieni kuolinperän kirjoja kirjastoon. Olin noukkinut valikoimasta kaikki helmet pois. Kirjalaatikoista pilkotti senkaltaisia suurteoksia kuin Ruotsin Poliisi muistelee vuosimallia 1986. Kirjastonhoitaja nyrpisti nenäänsä, mutta otti vastaan tuomiseni, jotka oli puhelimitse kaupitellut muutaman muka-kirjallisen-helmen varjolla.

Haluan uskoa, että teokset, tai edes osa niistä, löysivät kirjaston roskiksesta aukeavan kirjataivaan sijaan rakastavia lukijoita. Niinhän se on, että toisen roska on toisen helmi.

Sama totuus päti aikoinaan jyväskyläläisen Päijänne –antikvariaatin halpakirjalaariin. Muistan kuinka sieltä etsittiin antikvariaattorin piilottamia helmiä. Kaupungissa eli sitkeä huhu, että Jouko Ylönen palkitsee ahkeran penkojan sujauttamalla laariin muutamia sisällöltään hintalappuaan arvokkaampia teoksia.

Kun antikvariaatti sitten loppukesästä 2011 vaihtoi omistajaa, kysyin Ylöseltä aiheesta. Mies ei ollut moisesta kuullutkaan. Laariin päätyivät kuulemma teokset, joiden jälleenmyyntihinta nyt vain ei ole kovin kummoinen. Mitään piilotettuja helmiä ei ollutkaan. Penkoja teki itse aarteensa.

Mutta vielä siihen omaan tuotantooni. Vaikka fiktiivisten tekeleitteni taiteellinen arvo on arveluttava, ovat hekin helmiä jollekin. Äitini säilytti esikoisromaaniani yöpöydänlaatikossaan niin kauan, että oli varma, että sen voi luovuttaa minulle ilman tuhoutumisvaaraa. (Sain teoksen viime syksynä). Toinen nimeltä mainitsematon henkilö (mieheni) taas tuntuu tulevan aina hyvälle tuulelle muistellessaan juonikuvioitani. Ei siis ihan hukkaan heitettyä luovuutta.

Vinoonkasvanut bändi

Kävin eilen pitkästä aikaa keikalla Lutakossa. Lavalle nousi Suicidal ride, Blood-stained ja Men in the box. Kattauksesta minua kiinnosti jälkimmäinen Alice in Chainsin musiikkia soittava kokoonpano  – Would-kappale kun on yksi niistä biiseistä, joiden aikana olen aina pissata innosta housuihin.
Illan ensimmäistä bändiä ehdin nähdä vain parin biisin ajan. Blood-stainedia taas en kuullut kunnolla korvista valuvan veren takia. 100 desibeliä melkein tyhjässä Lutakossa on meinaan melkoista mörinää.
Yleisöä oli paikanpäällä kourallinen ja bändejä enemmän sitä taisi kiinnostaa kaljanjuonti. Surkuhupaisasti bändit soittivat keikkansa vinossa, koska yleisö notkui anniskelualueen rajaavan aidan takana lavalta katsottuna vasemmalla.
Men in the box:n aikana lavan edustalla oli melkoinen tunku. Meitä oli siinä välillä jopa kymmenkunta. Propsit on annettava myös Suicidal riden aikana pyörineestä hellyyttävästä kolmen hengen mosh pit:stä.
Hienoa, että toiset viitsivät vetää täysillä (vaikka vinossa) ja läträtä naamansa lavamaskilla, vaikka katsojia on vain kourallinen. Joltain vähemmän hommaan sitoutuneelta loppuisi kyllä usko kesken.

Blood-stained ja lavan eteen eksynyt valokuvaaja. Muu yleisö notkuu kalja-aidan takana.

Toiset lähtee Alaskaan, toiset rantasaunaan

Vaikka sanotaan, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka, niin Hesen tapauksessa näitä kumpaakin tärkeämpi taitaa olla unelma. Toki varmasti se toimiva moottorikin olisi joskus kiva. Ainakin silloin kun se rekan konehuone leimahtaa ilmiliekkeihin. (Kuva: Filmikamari) 

Kävin eilen elokuvissa katsomassa suomalaista roadmovieta nimeltä Alaska Highway. Itseäni enemmän rainasta oli innoissaan mieheni, joka ei käy koskaan (siis oikeasti koskaan) elokuvissa. Kun miestä kuitenkin nyt innosti dokkari niin paljon, että leffateatteri kutsui, lähdin siivelle. Tällaisella hellepäivällä elokuvateatteri tarjoaa sitä paitsi melko mukavan viileyden sataman. Toki mielessä siinsivät myös popcornit, jotka ihmeekseni jätin kuitenkin jossain mielenhäiriössä ostamatta.

Aleksi Salmenperän ohjaamassa Alaska Highwayssa prätkähenkinen Hese ostaa Alaskasta 63-vuotiaan rekan raaskun ja lähtee korjaamaan sitä unelmana pyyhältää kotterolla 4000 kilometrin matka Vancouver Islandille.  Projektiin valjastetaan pari kaveria rapakon takaa.

Dokumentti on tarina unelmasta, periksiantamattomuudesta, jääräpäisyydestä, vapaudesta ja miehistä. Tai näin ainakin sen tulkitsin.

Eniten lämpenin juuri tuolle unelma puolelle. Sille, että ei kyseenalaista unelmaansa, vaan lähtee toteuttamaan sitä, vaikka selvää on, että edessä on melkoinen nivaska verta, hikeä ja kipakoita sanoja. Toisille ne olisivat merkki stressistä, mutta dokumentin ukoille ikään kuin luonnollinen lisä matkalla kohti unelmaa.

Samaa melkein röyhkeydeksi lukemaani intoa sitä saisi itse kukin, allekirjoittanut etenkin, kasvattaa omassakin mielessään. Unohtaa se aikuinen järjen ääni, joka on salakavalasti muuttanut korvien väliin ja tehdä välillä asioita ihan vain siksikin, että haluaa.

Rakas ystävä totesi tuossa viime viikolla, että ”kyllä kai sitä tässä iässä pitäisi elää niin, että jos nyt lääkäri sanoisi, että sinulla on vakava sairaus johon kuolet vuoden sisällä, eletty elämä ei jäisi harmittamaan.” Tuonnemmaksi ei olisi siis työnnetty hirveää määrää projekteja, jotka toteutetaan sitten joskus kun on aikaa. Sillä ainahan aikaa ei ole, vaikka kuinka olisi päättänyt elää 100-vuotiaaksi.

Näin ollen: en lähde rekan rattiin, mutta tämän kesän tärkein projekti on nauttiminen. Huoleton oleminen ja iskulauseen ”olen lomalla aina silloin kun en ole töissä” todeksi tekeminen.

Vähän työläämmäksi proggikseksi voisin asettaa alku- tai keskikuoppiinsa jämähtäneen romaanitekeleen eteenpäin viemisen. Tämä tosin saattaa sisältää sellaisen käänteen, että lämmitän tekeleellä rantasaunan, mutta katsotaan nyt. Avoimena ja nauttien.