Monikulttuurisuus – miten se on niin vaikeaa täällä Pohjolassa

Värikas Aruba on kielten ja kulttuurin sulatusuuni, jossa kuvaan ei valita siitä, ettei naapuri näytä ihan samalta kuin oma peilikuva.

Olin tuossa viikko sitten työreissussa piskuisella Aruban saarella Karibialla. Keli oli jatkuvasti aurinkoinen, mutta mukavalla tapaa tuulinen. Vedet kirkkaita, ruoka hyvää ja meininki muutenkin lupsakkaa. Kotimaassa saman ajan viettäneiden mielestä siis varmasti varsin ärsyttävää. Ei siitä siis sen enempää tällä erää.



Maria ja Antonio asuvat Aruballa.
Marian isä on Italiasta, äiti Venezuelasta.

Mutta siitä haluan kirjoittaa, että Aruban 30 kilometriä pitkä, Alankomaan kuningaskuntaan kuuluva saari on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Siellä on ihmisiä ihan jokaisesta maailman kolkasta; esimerkiksi siirtomaa aikojen eurooppalaisia, naapurimaista muuttaneita, eläkepäiviään saarella viettäviä yhdysvaltalaisia, luvattomia siirtolaisia Venezuelasta ja monenlaisia yrittäjiä Kiinasta.

Kaikessa tässä ihmissopassa vallitsee täydellinen ristiriidattomuus. Konflikteja ei ole, eikä ole ollut. Paikallisten iskulause on, että saarella ei ole vähemmistöjä vaan arubalaisia.

Mietin, että miten hitossa meillä, noin 1850 kertaa isommassa maapläntissä kuohutaan ja kiehutaan kun maahan tulee kourallisen verran muualla syntyneitä ihmisiä. Että miten ihmeessä me ei mahduta tänne ja osata käyttäytyä ihmisiksi, mutta 180 neliökilometrn saarella kaikki – myös ne laittomat maahanmuuttajat – mahtuvat mukaan.



Boardwalk hotellia pyörittävät sisarukset Stephanie ja Kimberly  Rooijakkers.
He syntyivät äitinsä kotimaassa Belgiassa, mutta muuttivat aikuisina isän
kotisaarelle Arubaan.

Sellaistakin jäin Aruban pohjalta miettimään, että meillä Suomessa jaksetaan vuosi vuoden perään urputtaa peruskoulun ruotsinkielen opiskelusta. Arubalaiset puhuvat neljää kieltä. Siis oikeasti – ei leikisti niin, että osaavat sanoa kaikilla näillä kielillä terve ja kiitos– vaan niin, että asian kuin asian pystyy hoitamaan millä tahansa tämän kielipaletin edustajista. Paikallisten äidinkieli on vanhaan intiaanikieleen pohjaava papiamento. Opintonsa he tekevät hollanniksi. Näiden lisäksi kaikki puhuvat englantia ja espanjaa sujuvasti. Heistä neljän kielen osaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Moni kertoo opiskelevansa vielä lisäkieli vapaa-ajallaan.

Niin että ei mulla muuta...  

Yhdysvaltalainen Cornelius on työskennellyt Charlies pubissa 25 vuotta. Hän ihastui Arubaan merijalkaväen komennuksella ja päätti palata saarelle jäädäkseen.

Tuulen takia vinoon kasvaneet divi-divi puut ovat Aruban tunnusmerkki. Ne sopeutuvat ja joustavat murtumatta samoin kuin saaren vilpittömän ystävällisiltä vaikuttavat asukkaat.

Männynneulasten kiusallinen kasaantuminen

Ohessa Keskarin autokolumnini päivältä 9.9.2016

”Mennäänkö Lahdentietä vai idän kautta”, taksikuski kysyy Helsingissä.
”Taas”, minä ajattelen. Sanon kuitenkin hylyillen, että ”Mistä minä tietäisin” ja arvaan vastauksen johtavan todennäköisesti siihen pidempään reittiin.
Mietin, että ensi kerralla valitsen toisin ehdotetuista reiteistä. Ihan kumman vaan. Silloin on ainakin 50 prosentin mahdollisuus osua lyhyempään. Nyt todennäköisyys on nolla.

Kuski puhua pulputtaa hyväntekeväisyyden turhuudesta, kaikkialla vaanivasta Isiksen uhasta, kaameasta lamasta, männynneulasten määrästä ja pyöräilijöistä. Huomaan olevani joka asiassa eri mieltä hänen kanssaan.  Jopa siis niitä männynneulasia ei nähdäkseni ollut tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna.

Mietin miten hän tuleekin valinneeksi aiheet, joista emme löydä yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea, miksi hän puhuu taukoamatta.

Jossain vaiheessa ohitamme saman baarin toiseen kertaan. Siitä minusta ainakin tuntuu. Mieleen tulee vanha tarina, jossa mies kertoi kylätien olleen niin mutkainen, että se kiersi saman talon kahteen kertaan.

Huokaisen syvään, jolloin keskustelu siirtyy väsymykseen. Siitä olemme sentään samaa mieltä. Että enemmän pitäisi nukkua ja vapaatakin joskus pitää.
Auto vie minut lopulta perille. ”Mukavaa päivänjatkoa”, kuski hihkaisee perääni. Ei sentään kysy mitä reittiä pitäisi ajaa seuraavalle keikalleen. Jos kysyisi, sanoisin Jyväskylän kautta.
”Jatkoa”, vastaan kuskille, vaikka haluaisin sanoa, että pyöräteiden lisääminen keskustaan on mielestäni ihan hyvä idea, vaikka se hänestä järjetön onkin. Ja hyväntekeväisyyden välttäminen siksi, ettei ”ne sinne kohteeseen kuitenkaan koskaan mene” on vain tapa selittää oma välinpitämättömyys ja nuukuus.

Myöhemmin samana päivänä ihmettelen tuttavalleni, miksi Helsingin taksit aina kyselevän reittiohjeita. Että mitä kautta mennään. Eivät ne maakunnassa kysele. Ne katsovat navigaattorista ja ajavat. Korkeintaan kysyvät osoitteessa, että onko se tämä talo vai tuo seuraava.

Ystävä epäilee kyselyn johtuvan mieltymyksistä. Että kumpikin tie vie samaan paikkaan ja melkein samassa ajassa, mutta reiteillä on erilaista nähtävää. Toinen asiakas haluaa ihailla maisemaa, kun taas toiselle on sama, vaikka tie halkoisi harmaata betonilähiötä.
Olen skeptinen ystäväni päätelmän suhteen. Tiedän myös heti, että jos olisin itse taksikuski Helsingissä, en kysyisi koskaan. Ajaisin vaan. Enkä varsinkaan puhuisi koskaan asiakkaalle männynneulasten kiusallisesta kasaantumisesta.