perjantai 16. joulukuuta 2016

Kauhunhetkiä

Tuttuni muutti taannoin nimeltä mainitsemattomasta kaupungista toiseen. Koska kavereita oli käytetty jo sen tuhannen kertaa muuttoapuna, palkkasi hän hommaa hoitamaan muuttofirman. Ja koska tämä on autokolumni, keskitytään autoon, ei siihen kuinka kätevästi laatikot ja huonekalut siirtyivät uuteen kohteeseen ja sen hissittömään yläkerran asuntoon.
Ystäväni siirtyi itsekin kamppeittensa kanssa samassa kyydissä kohdekaupunkiin. Keli oli reippaasti pakkasella, tie huolestuttavan liukas ja kyydissä painava lasti. Jotenkin 140 kilometrin tuntinopeus ei tuntunut ihan siltä minkä itse olisi mittariin valinnut. Välillä vaikutti siltä, että auto vähän haki ajolinjaa ja heittelehti. Ajoetäisyydet olivat sitä luokkaa, että äkkijarrutus painavalla lastilla aiheuttaisi vääjäämättömän ja ankaran keulakontaktin.

LOPUT TÄSTÄ KESKISUOMALAISEN KOLUMNISTA LÖYTYY OSOITTEESTA:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kauhunhetkiä/894646

.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Kuvasatoa Nepalin reissulta

Joku jo ehti kysyä, että "koska sä laitat niitä Nepalin-kuvia blogiisi". Vastaus on, että nyt.
Ohessa siis pieni setti kuvia isosta valikoimasta, jonka tosin koen näin jälkikäteen nyt jo vähän suppeaksi. Niin paljon enemmänkin olisi ollut kuvattavaa, mutta mitä pidemmälle matka eteni, sitä harvemmin tuli enää kaivettua kameraa esille.




Kathmandun Durbas square -alueella parveilee tuhansia puluja. Alueen lintuja ruokitaan pyhinä siivekkäinä.

Miehet valmistivat patjoja Kathmandun keskustassa. Ilma oli niin sakeana pölystä ja pakokaasusta, että oli pakko hengittää kankaan läpi. Oletettavasti tässä syntyneet patjat ja täkitkään eivät ole ihan raikkaimmasta päästä.


 

Ihania koululaisia meidän tutustumiskäynnillä Taksvärkin tukikohteeseen Kathmandussa.



Tässä asennetaan pikkusiskon korva-nenäkorua paremmin.


 

Sitten ollaankin jo kapuamassa. Joku kysyi, että oliko ne polut siellä Himalajalla sentään leveitä ja tasaisia. Juu, eivät olleet. Yleensä kapeita, vinoja ja usein vielä paljon epätasaisempia kuin tässä kuvassa. Tuntui ihan luksukselta jos eteen sattui tien pätkä jolla pystyi kulkemaan ilman, että katsoisi koko ajan jalkoihinsa. 

 

Välillä piti seistä vaan ja tuijottaa näitä maisemia.





Tässä kohtaa ollaan jo edetty vaelluksen puolivälin yli. Ilma on niin kirkasta, ettei ilman aurinkolaseja voi enää oikein olla.




Mulla ei ollut huiputus-paitaa päällä huiputuspäivänä, koska olin niin rikki-poikki-kunnossa vuoristotaudin takia, että oletin vain saattavani huipulle kapuajia vähän matkaa rinnettä ylös. Jostain sitten kuitenkin löytyi sen verran energiaa, että kipusinkin ylös 5545 metriin. Paitaa en enää jaksanut vetää päälle ja hymykin on tekohymy, vaikka huikealta tuntuikin oman itsensä voittaminen. Myönnettäköön vielä, että se lisäenergia löytyi Coca Colasta, joka oli kokolailla ainoa asia, mitä enää tuossa hetkessä sain kuskustani alas.


Tässä ollaan jo tulossa alas. Asian voi päätellä myös tukasta jota ei ole pesty melkein kahteen viikkoon ja sen kyllä huomaa...


Kun vastaan tuli tällaista kuormaa kuskaavia kantajia, ei tullut mieleen valittaa oman päivärepun painoa. Päivärepuissa meillä kulki mukana kuorivaatteet, lämpövaatteet, useampi litra vettä, vessapaperit, kamerat yms. Muut kamat - mm. makuupussi - tuli rinnettä ylös jakkien selässä.




Nämä maisemat...


ja jakit

ja tämä fiilis. <3



Kapua-keräys on voimassa vuoden loppuun asti. Vielä siis ehtii laittaa vaikka joulukorttirahat Nepalin lasten hyväksi. Ohessa linkki keräystililleni:


http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/ 

maanantai 5. joulukuuta 2016

Aikamatka lapsuuden autoon

Autokolumni ja lapsuudenmuistoja viime perjantain Keskisuomalaisessa

Joskus sitä miettii ajellessaan, että jos nyt voisi siirtyä suoraan lapsuuden ajotunnelmaan ja tie-verkostoon, olisi siinä varmasti ihmettelemistä. Autoja olisi vähemmän, liikenneympyröitä ei laisinkaan ja liikennevalojakin vain harvakseltaan.
Suurin ero koskisi tietysti ajoneuvoja ja niiden sisäistä järjestystä.

Minä pääsisin lapsuuden tunnelmaan, jos ostaisin vanhan Saabin, pakkaisin autoon enemmän tavaraa kuin järkevältä tuntuu ja laki sallii, iskisin kuskin suuhun tupakan ja kilpailisin siitä minkä värisiä autoja tulee eniten vastaan.
Ilmastointia ei tietenkään olisi ja jos takaikkunan saisi auki, seuraisi siitä aina etuosasta kuuluva tehokas ”ikkuna kiinni” -komento, jonka syytä en ole vieläkään ymmärtänyt. Takaikkunalla pörräisi aina kärpänen, mehiläinen tai paarma. Miettisin pysyykö se ikkunalla vai laskeutuuko niskaani. Eniten pelkäisin sitä paarmaa.

Lossirannassa ja muissa pakollisissa pysähdyksissä vinkuisin veljeni kanssa jäätelöä. Jos sellaista saataisiin, antaisi kuski ymmärtää, että moinen ainainen vinkuna ei ole hyvästä. Tästä johtuen jäätelö ei maistuisi ihan yhtä hyvältä kuin sitä kuvitteli, mutta kuitenkin niin hyvältä, että sitä vinkuisi seuraavallakin kerralla. Jäätelömerkki olisi vaniljapuikko, jos isä päättäisi. Mutta jos minä saisin päättää kuningatartuutti tai vaaleanpunainen superpuikko, jonka pinnassa on kielenpäällä räksähteleviä rakeita. Jäätelötikussa lukisi Guinnessin ennätysten kirjasta poimittuja tietoja kuten maailman pisimmän spagetin pituus, joka muuten on 3 776 metriä.

Turvavöitä ei olisi tai oikeastaan mitään muutakaan turvallista. Silti mielessä ei edes kävisi, että voitaisiin ajaa kolari. Isä kun on maailman paras kuski ja pystyy ohittamaan auton vaikka polvilla ohjaamalla. Näin on, vaikka hän jälkikäteen toki väittää tunnontuskissaan, ettei moista koskaan ole tapahtunut. Me vekarat kuitenkin muistamme tällaiset sankariteot ja arvostamme häntä siksi astetta enemmän.

Autossa on aina joko liian kuuma tai kylmä. Huomauttelemme tästä toistuvasti, mutta etuosan lämpötilan säädöllä on minimalistinen vaikutus takapenkin oloihin.
Parasta viihdettä on tuijotella metsän reunaa ja kuvitella kuinka siellä juoksee auton nopeudella keijukainen tai ballerina hiukset hulmuten. Kun ajamme kotiin isoäidin hautajaisista, kuvittelen sinne keijun sijaan mummun.


Kun isä tuo koeajoon Peugeotin, haluan, että se ostetaan perheeseen, koska sitä voisi kutsua Pösöksi ja sitä myöten Söpöksi. Jostain syystä argumentti ei vakuuta isää. Ehkä se jää kuitenkin hänen alitajuntaansa, sillä reilun kymmenen vuoden päästä hän ostaa Peugeotin. Se on valkoinen ja hieno – kutsun sitä valkoiseksi ratsuksi.

 
 

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Muilla mailla vierahilla

Ai niin tällainen autokolumnikin oli lehdessä reissun aikana. Tuossa ollaan Aruballa, ei vielä Nepalissa...
Näin autokolumnistiksi ja vannoutuneeksi rengasmatkaajaksi, olen ajanut hämmentävän harvassa maassa. Itse asiassa vain kolmessa. Olen kuluttanut renkaita Suomen lisäksi vain Ruotsissa ja Karibian Aruballa, joka on rengasvalloituksistani tuorein.
Aruban saarella on pituutta noin 30 kilometriä. Silti vuokra-autopaikassa tieto siitä, ettei autossa ole navigaattoria, eikä puhelimessani nettiä, nosti kevyen hien pintaan. Kartoissakin kun oli keskitytty lähinnä turistinkannalta olennaisiin seikkoihin kuten pääteihin, hotellien sijainteihin ja rantojen nimiin.
Heti vuokraamosta lähtiessäni ajoin väärälle puolelle saarta. Vieressä istuva italialainen toimittaja sanoi noin viiden minuutin jälkeen, että kysytään neuvoa. Suomalaiselta maltilta kesti kolme kertaa kauemmin myöntää, että en tiedä yhtään missä ollaan.
Paikallinen naisihminen opasti meidät lopulta oikeaan suuntaan ja nauroi, että saarelle eksyminen on onneksi mahdotonta. ”Ei ole”, vakuutin. Myöhemmin kävi ilmi, että arubalaisen ”liikenneympyrästä oikealle” ei tarkoita välttämättä heti sitä ensimmäistä oikeaa, vaan pikemminkin ehkä oikeaa suuntaa, ei väärää..
 
Toiste en saarella enää eksynyt. Muunlaista hämmennystä onnistuin kuitenkin saada aikaan. Uimarannalla esimerkiksi autoni varashälyttimet huusivat niin moneen kertaan, että auringonottajat huutelivat jo takaisin, että ”me näemme sinut, turha yrittää pölliä sitä autoa”. Toinen ranta-kohtaus tapahtui lähtiessäni snorklailemaan. Koska olin yksin matkassa, jouduin miettimään mihin tungen avaimet siksi aikaa kun lillun meressä. Vesitiivis kaulakukkaro kuulosti uhkarohkealta vedolta sähköavaimelle ja avainten renkaanpäälle jättö niin perinteiseltä, että sen voi jo laskea ajoneuvon vapaaehtoiseksi luovuttamiseksi. Paikalliset ihmettelivät kysymystäni. Heistä loogisinta oli jättää avaimet pyyhkeen sisään rannalle. Näin jo itseni vilkuttamassa perävalojen perään. Koska muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, kaivoin avaimet lopulta vesitiiviissä pussissa santaan ja nostin aika ajoin päätäni merestä norpan tavoin tarkkaillakseni liikettä pyyhkeeni ympärillä.
Aruba-ajokkini oli Toytota Yaris, jota olen pitänyt aina varsin pikkuisena autona. Olen tainnut verrata sitä joskus jopa mopoautoon tai ainakin käyttänyt sen yhteydessä adjektiivia miniatyyrinen. Aruballa olin kuitenkin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin pieni olekaan. Eikä ollutkaan.
Kotimaassa vertasin autosta ottamaani kuvaa sukulaismiehen ajokkiin. Vaikka auto oli merkkiä Yaris, ei se ole sama Yaris kuin Suomen teillä. Karibian vastaava ei ole töpö-peräinen vaan korimalliltaan pikemminkin linjakas sedan. Pikku Googletuksella huomasin, että sen lisäksi, että autovalmistajat antavat malleille joskus eri nimiä maankolkasta riippuen, he tekevät samannimisestä autosta myös erilaisia versioita. Yaris ei siis ole aina se sama yaris, vaikka voissa paistaisi.
 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mitä siitä kertoisin. Kysyjille vastaisin.

"Mitä siitä kertoisin".
Tätä olen miettinyt, kun tiedän tulevina viikkoina törmääväni lukuisiin "Miten reissu meni" -kysymyksiin. Vaikealta tuntuu tiivistää kokemusta edes puolen tunnin luentoon. Uskon että asioita putkahtelee mieleen pikkuhiljaa ja tasaisesti.
Onhan se nimittäin jo ajatuksena ihan mahdotonta liittää samaan kertomukseen aamuisen norsu-safarin Chitwanin kylässä,  Himalajan lodge, jonka lattiatasossa vesipullo jäätyi yöllä ja korukauppias, jonka taidokkaista riipuksista olisin halunnut ostaa jokaisen. Ja jos olisin ostanutkin, en olisi ajautunut konkurssiin.
Sitten on vielä esimerkiksi se keuhkoja puristava outo tunne,  joka johtuu joko kaikista sisään hengitetyistä saasteista ja pölystä tai ryhmässä vellovasta flunssasta. Ja muisto infernalisesta vuoristotauti päänsärystä tai se kuinka seurasimme munkkiluostarin juhlallisuuksia joka muuttui niin yhtäkkiä hyminästä ja muminasta kellojen kilkatteluksia, rummun ääniksi ja mataliksi torviksi, että kyyneleet nousivat silmiin. Sekin on vahvassa muistissa kuinka nousin Kala Patharin rinnettä, pysähdyin joka viides askel, sanoin fuck ja jatkoin matkaa.

Yksi asia on ainakin selvä: aion lukkiutua seuraavaksi pariksi päiväksi kotiin Jussin kainaloon. Aion saunoa, lojua ja olla. Korista onnellisena oman kodin sisällä. Voi toki olla, että täytyy pistäytyä lääkärillä näyttämässä näitä repaleisilta tuntuvia keuhkoja.
Meidän porukasta aika moni joutui popsimaan antibiootteja, moni kävi lääkärillä ja sitten lisäksi oli vielä ne kaikki vuoristolääke napsimiset. Nyt tilanne on se, että kun meidän noin 20-päisestä laumasta yksi alkaa yskiä, toinen tarttuu rytmiin. Sitten kolmas jne. Olemme kuin toisiamme matkiva pululauma tai ryhmä, joka kykenee parhaiten kommunikoimaan yskimällä. Aluksi taisimme kärsiä lähinnä Himalajalta saatavasta chumbu-yskästä, mutta nyt se on eriytynyt osin kuumeiseksi pöpötaudiksi. Olemmekin harkinneet vahvasti yhdistävän Kapua-määreen vaihtamista keuhkovammaliitoksi...

Istun parhaillaan junassa kohti Jyväskylää. Kukaan ei enää vastaa yskimiseeni. Tuntuu oudolta.


(Ps. Kuvia joskus sitten kun oikean koneen äärellä...)

perjantai 18. marraskuuta 2016

Tunnelmia Himalajalta

Hipsit huoneeseen, jonka ikkkunat ovat huurussa. Päällä ovat merinopitkikset, -t-paita, -pitkähihainen, pari tuubihuivia, fleece sukat ja villasukat + pipo. Makuupussissa on kuumalla vedellä täytetty pullo, huomisen vaatteet ja elektroniikkaasuojassa kylmältä. Pussin comfort on -15C. Vedät pussin päälle vielä paksun viltin. Silkkilakanakin lämmittää vähän. Pikkuisen kuitenkin aluksi viluttaa. Uni tulee välittömästi - onhan kello jo melkein yhdeksän illalla.
Heräät kolmen maissa. On pimeää ja kylmää. Armoton vessahätä ja päänsärky. Kaivat otsalampun pussista, vessapaperia ja käsidesiä. Luikit reikävessaan, jonka lattia on jäässä. Kyykit siinä puoliunessa, pää jyskyttäen ja koitat olla liukastumatta.
Ennen makuupussiin sujahtamusta otat buanan ja hörppääy vettä. Toivot, ettei vedessä ole tällä kertaa kuolleita tai eläviä matoja.
Täällä lähes viidessä tonnissa kestää normaalia kauemmin ennen kuin burana vaikutus lyö läpi. Joskus kuuden maissa heräät uudestaan ja toistat saman shown vaikka olet ottanut vuoristolääkettä.

Aamulla survot makuupussin pussiinsa. Päässä jyskyttää ja piukkaan pakkaaminen on viedä tajun. Aamiainen ei maistu, mutta syöt väkisin. Huohotat hengästyneenä jokaisen suupalan kohdalla. Päänsärky alkaa kuitenkin väistyä. Minulla se häviää päivällä onneksi kokonaan. Ainakin melkein aina. Reppu selkään, vesipullot paikoilleen, lasit silmille ja menoksi ylämäkeen - aina ylämäkeen. Parhaimmillaan kolme tuntia putkeen. No, osuu väliin vähän tasaista ja loivaakin.

Kun pysähdyt tee-tuvalle tai lounaalle hymyilet kuin vajaamielinen jonottaessasi lautahäkkiä muistuttavaan vessaan, jonka löytää ihan jo pelkän hajunkin perusteella. On tämä vaan mahtavaa, ajattelet. Ja oikeasti on.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Tulipahan vain mieleen

Kolumnini päivän Keskisuomalaisessa:

Listasin muutaman mieltäni askarruttaneen tai kysymyksen tai ”elämänviisauden”, joista valtaosaa pidän kiveen hakattuina totuuksina:

”Miksi luotettava ja edullinen ei koskaan mene yksiin makean ja jännittävän kanssa? Kaikki ne autot, joiden eteen voi laittaa määreen järki-, tuntuvat tylsyyden ruumiillistumilta”.

”Hymy toimii miellyttävänä pelinavauksena kaikissa muissa tilanteissa paitsi myytäessä koneita. Näissä tilanteissa hymy ei viesti ostajalle leppoisasta tunnelmasta vaan vain ja ainoastaan siitä, että nyt tässä valmistaudutaan vetämään sinua pikkuisen höplästä”.

”Miehet eivät kuori ihoa muuta kuin kaatumalla asfalttiin”.

”Miksi ostotilanteessa auton vaihtorenkaat näyttävät ihan OK-kuntoisilta, mutta paljastuvat kotipihassa aina loppuun ajetuiksi”.

”Joskus tietokoneen ruutuun pläjähtää teksti ”valmistellaan päivityksiä”. Mielestäni tämä teksti olisi vähintäänkin viisasta korvata tekstillä: ”Malta mielesi. Älä heitä konetta seinään, sillä se saattaa vastoin kaikkia oletuksiasi sittenkin vielä toimia!”.

”Jos autosi on äitisi mielestä ”makea” – riippumatta omasta tai äitisi iästä – on sinun syytä tehdä asialle jotain. Jos auton ostohetkestä on alle kaksi viikkoa, peru kaupat. Jos taas isäsi sanoo saman kommentin, olet todennäköisesti oikeilla jäljillä”.

”Silloin menee kovaa kun menee kuin yhdeksän voltin jänis 11 voltin akulla”.

”Jos näet auton, joka on mielestäsi ”aivan ihana”, joku kertoo aina sinulle liudan asioita, jotka takaavat sen olevan ihana vain ja ainoastaan ulkonäöltään”.

”Miksi automyyjät eivät opettele ketterää tapaa vaihtaa puheenaihetta. Luuleeko automyyjä minua hölmöksi vastatessaan ”miten hyvin tämän mallin koneet kestävät” -kysymykseeni ympäripyöreästi tyyliin ”jaa, vaikea sanoa …”. Minä tiedän yhtä hyvin kuin hänkin, että jos fakta olisi positiivinen, sitä ei piilotella epämääräisillä muminoilla”.

”Vaikka suomalaiselle on ominaista vähätellä kaikkea omistamaansa, hän seisoo kuitenkin yllättävän vakaasti ja uskollisesti automerkkinsä takana. Että ”Volvo on auto minun makuuni” tai ”Minä olen Mersu-miehiä”. Näin vaikka se oma auto puheissa on kuitenkin ”Nyt vaan tämmöinen. Vanha ja huonokin”.

Ja loppuun yksi ajatus:
Koska auton valinta on usein hirveän hankala operaatio, olisi mahtavaa, jos sitä voitaisiin helpottaa värikoodilla. Samoin kuin Kawasakit ovat aina vihreitä, KTM:t oransseja ja Ferrarin tunnusomaisin väri punainen, voisi muutkin merkit totella värikoodia. Oi, miten helppoa olisi kun tietäisi haluavansa mustan auton ja sitten selaisi vain tietynmerkkisten autojen luetteloa eikä tuota kaiken maailman merkkien loputonta suota.
 

 
 

 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Helkkarin Anna Liisa

Anna Liisaa näyttelee Jenna Simpanen. Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kävin eilen katsomassa Jyväskylän Huoneteatterilla Minna Canthin Anna Liisaa. Olin kuullut siitä pelkästään hyvää ja se jos mikä on pelottava asetelma – Että oletat vahvasti näkeväsi jotain katsomisen arvoista. Jos jostain voi tipahtaa, niin moisesta oletuksesta. Anna Liisassa minulta tipahti kuitenkin korkeintaan leuka miesten ottaessa toisistaan mittaa pirtin lattialla ja kyyneleitä vanhan ja nuoren Anna Liisan tuijottaessa huolissaan ikkunasta katoavan tulevaisuutensa perään.

Ajattelin, että kirjoitanpa näytelmästä jotain. Mutta sitten mieleen tuli näytelmän aikana päässäni suhahtaneita täysin epäolennaisia juttuja, kuten:
  • Mitenkäs tuo jauho pysyy noin hyvin tuon päänäyttelijän kasvoilla. Ja kuinka kova homma jauhon pesemisessä hiuksista oikein onkaan. Mahtaa mennä tukka taikinaksi.
  • Miksi nuo miehet nostavat heinää seipäille eritavalla. Eikö ohjaaja olisi voinut ohjeistaa yhtä tekniikkaa.
  • Miksi tuon miehen käsivarteen on piirretty juuri tuon näköisiä tatuointeja ja onko ne samat kaikissa näytöksissä. Ohjelmaesitteessä ainakin ovat osin toisenlaiset.
  • Mistä tuo mies on niin tuttu. Varmasti olen nähnyt sen jossain.


Minna Canth 1844-1897
Ajatusharhailuistani huolimatta, Anna Liisa oli hieno esitys. Se jätti surutta jalkoihinsa monta Jyväskylän Kaupunginteatterilla näkemääni näytelmää. Ohjaaja Erika Hast toi lapsensa tappaneen Anna Liisan tarinaan omia kokemuksiaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 1859 tehdyn näytelmän hahmoista osalla oli jalkansa vielä historiassa, osa tallusteli nykymaailmassa. Lohduttomin oli vanha Anna Liisa, joka vaikutti ajoittain Alzheimer potilaalta upotessaan nuoruutensa tapahtumiin.
 
Kun 1800-luvun Anna Liisa piilotteli sielunsa synkkyyttä maalaistuvassa ja tämän puhelinta räpläävä sisko kailotti vittua ja perkelettä, ajattelin, että ”helkkari”. Jos olisin nähnyt suunnitelman paperilla, olisin sanonut, että ”tuo ei ehkä toimi”. Mutta toimi se. Ja hyvin toimikin. Helkkari.


Ohessa linkki Huoneteatterin sivuille, josta näkyvät mm. tulevat esitykset: 
 
 

maanantai 17. lokakuuta 2016

TAUDINKUVAN JATKOHOITOA


Sami Liuhto ja Mikael Öhman
 
Kannattaa katsoa televisiota päissään, kun baarissa on Happy Hour. Kun naiset on valmiina toimintaan, olla se jolle ei tuoda tuoppia pöytään. Mutta minkäs teet se on tämä köyhyys, on ryypättävä kakkoskaljaa kotona. Lähdettävä ihmisten sekaan vasta puolilta öin, juotava tiskillä kaikkensa unohtaneena.

(Sami Liuhdon Taudinkuva: Happy Hour)
 
Sain Sami Liuhdon taudinkuvan Havaintoasema Tornio Liakka kuunteluuni jo joskus keväällä. Koska olin varsin innoissani yhtyeen esikoisesta, ajatuksenani oli kuunnella levy huolella ja sanoa siitä sitten rehellinen mielipide. Tuota ajatusta olen vaalinut sydämessäni nyt kuukausi kaupalla. Välillä se tuntuu pistona kylkiluiden välissä ja toisinaan kylmänä hikenä. Useimmiten valtavana hämmennyksen tunteena – tunne ei johdu levystä vaan aikataulustani, jonka perässä kirmaan kuin kolmejalkainen karitsa.


Mutta siis. Tänään päätin tarttua Sami Liuhtoa sarvista. Ennen levyn sisältöön sukeltamista, tein tällaisen luonnehdinnan yhtyeestä:

Sami Liuhdon taudinkuva on kuin se hyvin taiteellinen serkku, joka asuu toisella puolella Suomea ja jonka kanssa vietät vain harvoin aikaa. Aluksi serkku vaikuttaa aina pikkuisen umpimieliseltä ja ujolta, mutta kahden kesken sitä lopulta ymmärtää tämän olevan jotain ihan muuta ja kaikkea: Yhdistelmä syvää runoilijaa, mielenterveyskuntoutujaa, showmiestä, suurta valloittajaa ja älykköä. Serkun päähän sopii yhtä hyvin narrin kuin papinkin hattu – Useimmiten molemmat yhtä aikaa.

Serkku on valtaosan aikaa äärimmäisen kiehtova, mutta jos vietät viikon hänen kanssaan suvun mökillä, huomaat jo muutaman päivän jälkeen piiloutuvasi välillä ulkohuussiin saadaksesi hetken rauhan. Olet hämmentynyt siitä kuinka välillä haluat kaikkien ymmärtävän tämän serkuksesi ja toisinaan vannoisit vaikka itsensä jumalan edessä, ettet ole miestä missään aikaisemmin nähnyt.

Mökkiviikon jälkeen kaipaat häntä kotimatkalla syvästi ja kipeästi. Samaan aikaan tiedät, että ensikerralla serkku kutsuu sinua taas aluksi ihan väärällä nimellä, koska on unohtanut sen oikean.

Kuten sanottua, olin kohtalaisen innoissani taudinkuvan ensilevystä. Jos yksi on hyvä, kaksi harvoin on. Siksi lähestyin yhtyeen toista levyä epäröiden ja harkiten. Kun ilmaan kajahti Jacques Brelin Amsterdam, olin jo valmis ristiinnaulitsemaan koko poppoon ja ennen kaikkea Mikael Öhmanin. Että mitä helvettiä.
 
Brel (kuvassa) on jumalainen ja hänen kiihkoisan vimmainen Amsterdaminsa sellainen, ettei sen syvyyteen moni yllä. Näin ollen en ymmärtänyt Öhmanin laiskaa Amsterdamia. En sen asemaa levyllä, sen ponnettomuutta tai utuista maailmankuvaa. Ellei sen sitten juuri ole tarkoituskin olla kalpea varjo esikuvastaan: Kapakoiden ja merimiesten pariin vievä kappale, jonka punainen lanka ei ole enää vimma vaan pikemminkin depressiivisyys.

Oli miten oli, tämän äänitysteknillisesti toki ihan mielenkiintoisen kappaleen (jonka yli joka kuuntelukerralla ärtyneenä pomppaan) jälkeen päästään asiaan. Hallituskadulla-kipaleen jälkeen olen jälleen myytyä naista ja muutaman kuuntelukerran jälkeen valmis julistamaan levyn esikoistaan jäntevämmäksi, pidemmälle harkituksi ja kiinnostavammaksi.

 
Öhmanin vaivattomalta tuntuvat sävellykset toimivat tasapainottavana pohjana Liuhdon raskaan tahmaisille sanoille. Ilman kepeän hyppelevää folktunnelmaa sanoista jäisi raskas olo. Öhman puristaa sitruuna sinne minne sitä eniten kaivataan tai missä se parhaiten kirvelee. Mielestäni Happy Hour –tematiikan yhdistäminen musiikkiin, joka esitetään kulkusin koristelluissa kengissä on juuri sopivalla tavalla outoa.

 

Levyn hienompiin hetkiin lukeutuu Outi-Illuusia Liljan esittämä Miehen muotoinen reikä. Kappale ei ole ehkä levyn paras, mutta sen asema ja tunnelma on täydellinen.
Jos kappaleen olisi laulanut mies, olisin sytyttänyt jo rintaliivini tuleen tai ainakin sirotellut tuhkaa hiuksiini. Naisen esittämänä sanat: ”Kello on aamu kuus. Yhä sä selität. On naisen asema huono, juu. Lopuksi äidistäsi pillität. Ja sä panet levariin Ultra Bran, tajuan tehneeni virheen, saan vain puhetta sulta ainiaan” ovat humoristisia, kepeitä ja hauskalla tavalla naisenergiaa kumpuavia.
Ymmärrän toki asetelman typeryyden ja pöyristävyyden. Miksi nämä sanat ovat miehen suusta kuultuina sovinistisia, mutta naisen miehelle lausumina pelkästään ”Go girl” –huutoja minussa synnyttäviä.
Painan pääni vähän häpeissäni ja pyydän anteeksi pehmeiltä miehiltä. Samalla ymmärrän myös tekstin syntyneen Liuhdon, ei esittäjänsä kynästä, jolloin minua on ehkä viety 6-0.

https://www.youtube.com/watch?v=SUNEW8phK9w


Kokonaisuuden kannalta Miehen muotoinen reikä osuu hienosti hetkeen, jossa ilma alkaa käydä raskaaksi. Mies on vajonnut ”kusenvärisen kaupungin apatiaan”, saanut pakit 35 naiselta ja kitannut kakkoskaljaa kotona. Kuulija kaipaa tuuletusta, joka keventää ajatukset ja jonka jälleen voi taas surutta sukeltaa mielen mustiin meriin. Vaikka Miehen muotoinen reikä jatkaa aiempien kappaleiden teemaa, on se kokonaisuutena puhdistava ja raikas.

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että Havaintoasema Tornio Liakka on uskollinen ensimmäisen levylle. Siinä toistuvat pohdinnat itseydestä ja ulkopuolisuudesta. Alkoholia juodaan ja arki roikkuu mustina pilvinä vähän kattoa korkeammalla. 47-vuotias eläkeläinen, joka kantaa kaljalootaa kynnyksen yli kuin uutta morsiantaan on yhtä kaukana seksikkäästä rentusta kuin pakastettu kalapuikko päivän saaliista.
Synkkyys sisältää kuitenkin niin paljon sarkasmia, huumoria, itseironiaa ja veijarimaisia säveliä, että lopputulema on pikemminkin kepeä kuin synkkä. Tätä en olisi kuvitellut levystä sanovani. Ehkä se vaati puolivuotisen kuuntelun kristallisoituakseen.

Ymmärrän, että Taudinkuva jättää outoudellaan monet kylmäksi. Minut se kuitenkin hypnotisoi. Liuhto tiputtelee lakonisesti ja ponnettomasti tekstejään. Silloinkin kun hän tuo ilmaisuunsa voimaa ja innokkuutta, kuultaa takaa se eläkeläinen joka kantaa sitä kaljalootaa. Että kalja on hyvää ja siinä mielessä innostavaa, mutta samanlaista se pohjimmiltaan on kuin eilen ja huomennakin.
Tylyn uupunut luenta toimii tilanteessa, jossa teksti ei ole koskaan sitä mitä odotat. Ja juuri kun luulit jo tietäväsi kappaleet ulkoa, hymyilet kierosti sanoille, joita et aiemmin huomannut. Että tosiaan ”olen tullut tänne kuolemaan”.

Ja lopuksi vielä se mielestäni levyn paras biisi:


https://www.youtube.com/watch?v=cpzGbZLA2jA




 

perjantai 14. lokakuuta 2016

Nainen ja rengasmyyjä

Koska kelit kääntyvät kylmiksi ja mittari käy öisin lähellä nollaa, pohjoisessa asuva naispuolinen ystäväni lähti rengaskaupoille. Vanhat talvikiekot olivat sakkokunnossa, joten alle piti saada uudet.
Nainen oli miettinyt tarkkaan mennäkö kitkoilla vai nastoilla ja päätynyt nastoihin. Koska tämä perustavaa laatua oleva seikka oli päätetty, hän luuli ostokeikkaa nopeaksi läpihuutojutuksi. Mutta eihän se ihan niin helppoa ollutkaan. Ainakaan kauppiaan mielestä.

Rengaskaupoilla naiselta kysyttiin heti aluksi auton väriä. Ikään kuin sillä olisi jotain tekemistä alla pyörivien renkaiden kanssa. Kauppias ehkä ajatteli, että se on se ainoa kysymys, johon nainen osaa vastata, joten aloitetaan sillä. Ikään kuin helpon kautta vaikeaan.
Sitten kysyttiin onko kyseessä naisen oma auto. Ikään kuin hän olisi rengaskaupoilla vaikkapa naapurin autolla. Ja vaikka olisikin, niin mitä se kauppiaalle kuuluu. Saa kai sitä ostaa renkaita mihin autoon tahansa. Vaikka lahjaksi kummin kaiman serkulle.


Luo loput tästä Keskisuomalaisen autokolumnistani osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Nainen-ja-rengasmyyjä/854985

tiistai 4. lokakuuta 2016

Happea koneöljyn katkuiseen tunnelmaan

Autokolumni Keskisuomalaisessa 23.9.
 

VR:n kuulutus: ”Hyvät matkustajat, kokeilemme lähtöä hetken kuluttua”, sisältää sellaisen määrän pessimismiä, että matkustaja minussa vetää jo takkia päälle. Siinä on niin paljon epävarmuutta, että en hetkeäkään usko junan nytkähtävän minnekään – Muualle kuin varikolle siis.

”Nyt meni ainakin ykkönen päälle”, vaunussa istuva vanhempi herrasmies arvelee kumppanilleen. Jään odottamaan ”kakkonen silmään” –kommenttia, ja koska sitä ei tule, olen taas laittamassa takkia päälle.
Jokainen vauhdin hidastus enteilee minusta totaalista pysähtymistä.
Huomaan vaunun muiden matkustajien unohtaneen jo lähtövaikeudet ja keskittyneen johonkin ihan muuhun. Mietin miksi minä olen tällainen pessimisti. Miksi uskon aina pahimpaan kun kyse on ajoneuvoista.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani osoitteesta:



http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Happea-kone%C3%B6ljyn-katkuiseen-tunnelmaan/846838







perjantai 23. syyskuuta 2016

Monikulttuurisuus – miten se on niin vaikeaa täällä Pohjolassa

Värikas Aruba on kielten ja kulttuurin sulatusuuni, jossa kuvaan ei valita siitä, ettei naapuri näytä ihan samalta kuin oma peilikuva.

Olin tuossa viikko sitten työreissussa piskuisella Aruban saarella Karibialla. Keli oli jatkuvasti aurinkoinen, mutta mukavalla tapaa tuulinen. Vedet kirkkaita, ruoka hyvää ja meininki muutenkin lupsakkaa. Kotimaassa saman ajan viettäneiden mielestä siis varmasti varsin ärsyttävää. Ei siitä siis sen enempää tällä erää.


Maria ja Antonio asuvat Aruballa.
Marian isä on Italiasta, äiti Venezuelasta.
Mutta siitä haluan kirjoittaa, että Aruban 30 kilometriä pitkä, Alankomaan kuningaskuntaan kuuluva saari on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Siellä on ihmisiä ihan jokaisesta maailman kolkasta; esimerkiksi siirtomaa aikojen eurooppalaisia, naapurimaista muuttaneita, eläkepäiviään saarella viettäviä yhdysvaltalaisia, luvattomia siirtolaisia Venezuelasta ja monenlaisia yrittäjiä Kiinasta.
Kaikessa tässä ihmissopassa vallitsee täydellinen ristiriidattomuus. Konflikteja ei ole, eikä ole ollut. Paikallisten iskulause on, että saarella ei ole vähemmistöjä vaan arubalaisia.

Mietin, että miten hitossa meillä, noin 1850 kertaa isommassa maapläntissä kuohutaan ja kiehutaan kun maahan tulee kourallisen verran muualla syntyneitä ihmisiä. Että miten ihmeessä me ei mahduta tänne ja osata käyttäytyä ihmisiksi, mutta 180 neliökilometrn saarella kaikki – myös ne laittomat maahanmuuttajat – mahtuvat mukaan.


Boardwalk hotellia pyörittävät sisarukset Stephanie ja Kimberly  Rooijakkers.
He syntyivät äitinsä kotimaassa Belgiassa, mutta muuttivat aikuisina isän
kotisaarelle Arubaan.
Sellaistakin jäin Aruban pohjalta miettimään, että meillä Suomessa jaksetaan vuosi vuoden perään urputtaa peruskoulun ruotsinkielen opiskelusta. Arubalaiset puhuvat neljää kieltä. Siis oikeasti – ei leikisti niin, että osaavat sanoa kaikilla näillä kielillä terve ja kiitos– vaan niin, että asian kuin asian pystyy hoitamaan millä tahansa tämän kielipaletin edustajista. Paikallisten äidinkieli on vanhaan intiaanikieleen pohjaava papiamento. Opintonsa he tekevät hollanniksi. Näiden lisäksi kaikki puhuvat englantia ja espanjaa sujuvasti. Heistä neljän kielen osaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Moni kertoo opiskelevansa vielä lisäkieli vapaa-ajallaan.

Niin että ei mulla muuta...  
Yhdysvaltalainen Cornelius on työskennellyt Charlies pubissa 25 vuotta. Hän ihastui Arubaan merijalkaväen komennuksella ja päätti palata saarelle jäädäkseen.
Tuulen takia vinoon kasvaneet divi-divi puut ovat Aruban tunnusmerkki. Ne sopeutuvat ja joustavat murtumatta samoin kuin saaren vilpittömän ystävällisiltä vaikuttavat asukkaat.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Männynneulasten kiusallinen kasaantuminen

Ohessa Keskarin autokolumnini päivältä 9.9.2016

”Mennäänkö Lahdentietä vai idän kautta”, taksikuski kysyy Helsingissä.
”Taas”, minä ajattelen. Sanon kuitenkin hylyillen, että ”Mistä minä tietäisin” ja arvaan vastauksen johtavan todennäköisesti siihen pidempään reittiin.
Mietin, että ensi kerralla valitsen toisin ehdotetuista reiteistä. Ihan kumman vaan. Silloin on ainakin 50 prosentin mahdollisuus osua lyhyempään. Nyt todennäköisyys on nolla.

Kuski puhua pulputtaa hyväntekeväisyyden turhuudesta, kaikkialla vaanivasta Isiksen uhasta, kaameasta lamasta, männynneulasten määrästä ja pyöräilijöistä. Huomaan olevani joka asiassa eri mieltä hänen kanssaan.  Jopa siis niitä männynneulasia ei nähdäkseni ollut tänä vuonna enemmän kuin viime vuonna.
Mietin miten hän tuleekin valinneeksi aiheet, joista emme löydä yhteistä säveltä. Ja ennen kaikkea, miksi hän puhuu taukoamatta.

Jossain vaiheessa ohitamme saman baarin toiseen kertaan. Siitä minusta ainakin tuntuu. Mieleen tulee vanha tarina, jossa mies kertoi kylätien olleen niin mutkainen, että se kiersi saman talon kahteen kertaan.
Huokaisen syvään, jolloin keskustelu siirtyy väsymykseen. Siitä olemme sentään samaa mieltä. Että enemmän pitäisi nukkua ja vapaatakin joskus pitää.
Auto vie minut lopulta perille. ”Mukavaa päivänjatkoa”, kuski hihkaisee perääni. Ei sentään kysy mitä reittiä pitäisi ajaa seuraavalle keikalleen. Jos kysyisi, sanoisin Jyväskylän kautta.
”Jatkoa”, vastaan kuskille, vaikka haluaisin sanoa, että pyöräteiden lisääminen keskustaan on mielestäni ihan hyvä idea, vaikka se hänestä järjetön onkin. Ja hyväntekeväisyyden välttäminen siksi, ettei ”ne sinne kohteeseen kuitenkaan koskaan mene” on vain tapa selittää oma välinpitämättömyys ja nuukuus.

Myöhemmin samana päivänä ihmettelen tuttavalleni, miksi Helsingin taksit aina kyselevän reittiohjeita. Että mitä kautta mennään. Eivät ne maakunnassa kysele. Ne katsovat navigaattorista ja ajavat. Korkeintaan kysyvät osoitteessa, että onko se tämä talo vai tuo seuraava.
Ystävä epäilee kyselyn johtuvan mieltymyksistä. Että kumpikin tie vie samaan paikkaan ja melkein samassa ajassa, mutta reiteillä on erilaista nähtävää. Toinen asiakas haluaa ihailla maisemaa, kun taas toiselle on sama, vaikka tie halkoisi harmaata betonilähiötä.
Olen skeptinen ystäväni päätelmän suhteen. Tiedän myös heti, että jos olisin itse taksikuski Helsingissä, en kysyisi koskaan. Ajaisin vaan. Enkä varsinkaan puhuisi koskaan asiakkaalle männynneulasten kiusallisesta kasaantumisesta.
 

maanantai 29. elokuuta 2016

Kohta pidän kai kypärää autossakin

Olen ajanut polkupyörällä noin vajaat 40 vuotta. Ihan tarkkaa vuosimäärää en tiedä. En ole halunnut kysyä äidiltä, koska pelkään vastauksen rikkovan illuusioni siitä, että olin muka lapsena ketterä ja kykenevä touhottaja.
Voi nimittäin olla aika iso kolaus itsetunnolle, jos totuus onkin, että hyppäsin fillarin selkään vasta joskus ensimmäisen vuosikymmeneni lopuilla. Tai jopa toisella!
Sitähän nimittäin uskoo usein joidenkin asioiden olleen voimassa ikuisuuden. Pikku tarkastuksen jälkeen ymmärtää, että ikuisuus voi olla perin mutkikas käsite ja yllättävänkin lyhyt.
Säätilojen kanssa suomalaisten aikakäsite on pahimmalla mutkalla. Kolmen päivän sateen jälkeen puhutaan siitä kuinka koko ajan sataa ja aurinkoa ei ole nähty aikoihin. Helteellä taas noidutaan sitä kun on koko ajan niin hiostavaa. Näin vaikka vasta viime viikolla olisi puhuttu niistä taukoamattomista sateista.


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kohta-pid%C3%A4n-kai-kyp%C3%A4r%C3%A4%C3%A4-autossakin/824669



perjantai 12. elokuuta 2016

Ruohonleikkuri, tuo ikuinen arkkiviholliseni

Olen kirjoittanut jo aikaisemmin kolumnin siitä kuinka ruohonleikkurin käynnistys-systeemi on paholaisen suunnittelema alistamis- ja kidutusmekanismi. Tähän ei ole tullut muutosta, joten en aio asiaan kovin perusteellisesti tällä kertaa perehtyä. Vähän sitä on pakko toki sivuta.
Yksi toinen asia on kuitenkin tuossa ruohikkojen säkättimessä kiukuttanut minua jo useamman vuoden ajan – Tasan tarkalleen niin kauan kuin olen asunut omakotitalossa ihanan ruohottomien kerrostalovuosien jälkeen.


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkasitusta kolumnistani löytää osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ruohonleikkuri-tuo-ikuinen-arkkiviholliseni/816411#comments




torstai 4. elokuuta 2016

"Äitis oli etiäinen"

Mun Kapua-keräystä voi tukea myös ostamalla tällaisen numeroidun stempunk-ukkelin joko suoraan multa tai Korpilahden ihanasta Höyry-galleriasta.
Sain tuossa noin viikko sitten veljeltäni ja tädiltäni tukea Kapua-projektiini. Summaan tuli yhdellä kauppareissulla vielä pari kolikko lisää, jolloin yhteissummaksi tuli 112 euroa.
Ensin vähän nymyilytti, että hätäavusta tässä tosiaan on kyse. Ei tosin omasta vaan Nepalin nuorten tyttöjen.
Sitten kävi mielessä, että toivottavasti tämä ei ole enne reissun onnistumisesta. Että jospa tämä on varoitus siitä, ettei pitäisi lähteä Everestin rinteille keikkumaan vaan pysytellä kiltisti kotona. Arvelin, että parempi olla sanomatta mitään. Ei maalata piruja seinille ja sitä rataa.
Pari päivää tästä eteenpäin jouduin soittamaan hätänumeroon veljelleni tulleen akuutin tulehdustilan takia. Lanssia odotellessa vilkaisin keittiön kelloa. Siinä luki 911.

Polilla veljentyttären kanssa tuomiota odotellessani mietin oliko tämä niitä sellaisia etiäisiä.
Sitten muistin, että näitähän tulee aina, mutta mieleen jäävät vain ne niin sanotusti toteutuneet versiot. Jos siis kymmenestä 112:sta, 13:sta ja 911:sta "toteutuu" yksi, ei tämä kaiketi vielä tee kenestäkään selvännäkijää ja elämästä pelottavaa enteiden viidakkoa. Sitä paitsi ihminen kykenee kyllä löytämään enteitä elämästään jos niin vain haluaa. Minä päätin olla löytämättä mitään ja ehdottaa, että Kapua-hyväntekeväisyystililleni olisi nyt varsin passeli paikka lahjoittaa joku pahaenteinen summa. (linkki alla) 13 olisi oikein hyvä, mutta käyvät summiksi toki myös 112, 666, 911 ja 1289.

http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/

Ai miksi tuo viimeinen luku. No siksi, että sitä on kutsuttu apokalyptisen voiman luvuksi ja pahaksi numeroksi. Tämä liittyy jotenkin siihen, että  21289 sisältää pedon luvun 666.

Mutta siis. Sanottakoon vielä, että veli saatiin kuntoon ilman sen suurempaa dramatiikkaa ja 13. päivä lauantain (ei sentään perjantain) heilun Jyväskylän Keskustassa Mahdollisuuksien torilla currypadan kanssa myymässä pöperöä Kapuan hyväksi. Sinne siis tulkaa sankoin joukuin. Eli ainakin 12 ystävän kanssa. Mielellään 665:n.

(Luvuista vielä sellainen toteamus, että tuolla Kapua-sivuillani valehtelen näemmä sujuvasti olevani yhä 42. Enkä meinannut käydä sitä muuttamassa. Koska elämän tarkoitus.)



maanantai 1. elokuuta 2016

Miksi puhua jos voi olla hiljaa?

Autokolumnini perjantain Keskisuomalaisessa

Mietin tuossa taas kerran meitä suomalaisia matkatessani junalla kohti pääkaupunkiseutua. Käyttäytymisemme yleisissä kulkuvälineissä on ihan omaa luokkaansa. Suomalaiset tietävät miten toimia mahdollisimman epäsosiaalisesti junassa tai bussissa.
Jos junassa joku istuu paikallasi – olkoonkin, että koko muu vaunu on tyhjä – suomalainen ajaa istujan pois tokaisemalla "se on mun paikka". Äänessä ei ole koskaan pahoittelua vaan ripaus syytöstä. Että miten ihmeessä sinä olet siinä kun se on MUN paikka.

Loput tästä kolumnista löytyy osoitteesta:¨

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-puhua-jos-voi-olla-hiljaa/808401




maanantai 25. heinäkuuta 2016

Naamat: Fotolla on aurinkokone


 

Olen tullut viiden Naamailu-kertani kautta siihen tulokseen, että Naamoilla paistaa aina aurinko. Silloinkin kun ei paista. Olen alkanut vahvasti ja mielestäni perustellusti epäillä, että Foto omistaa jonkun sellaisen Aku Ankasta tutun pienkoneen, jolla se kylvää poudan siemeniä pilviin. Että vaikka koko kesä olisi sadetta, Tuomiston tilalla hallitsee poutakausi Naamojen aikaan.
No okei, myönnettäköön, että muistan eräänkin ukkosmyrskyn vuosien takaa, mutta pääsynonyymi Naamoille on silti aurinko.

Ajattelin listata tähän ne parhaiten mieleen jääneet esiintyjät tältä vuodelta. Listasinkin jo vähän, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että tähänhän tulevat ihan kaikki - tai siis kaikki ne jotka näin. Jostain on siis karsittava. Kolme kovinta oli ilahduttavasti uusia tuulia Naamoille tuonut burleski show:n Molly Moonstone & Dixie Feathers, Navetassa niin ikään soittanut ihanan herkkä-ääninen Laura Moisio ja Amerikan bluesmies Lazy Lester. Mahtavia esityksiä ja kaikki hienosti ihan erilaisia.
Erikoismaininta kuuluu tietysti Club Old Fartsille (alla). Hyvin ne veti taas. Kari on soinut päässäni nyt jo kolmatta päivää. Kiitos siitäkin.

 
Jotain jäin kuitenkin Naamoilta kaipaamaan. Ja kumpaakin omasta syystäni. Nimittäin Muurame-biisiä, joka kuulemma soi todella tiuhaan, muttei koskaan silloin kun olin kuulolla. Ja peltofutista, jota ehdin katsomaan vasta kohdassa, jossa voittaja oli jo kruunattu. No aina ei voi ehtiä kaikkialle, kun kaikkialla on niin kivaa. Ensi vuonna sitten.

hymy herkässä
 
Lopuksi vielä kiitos mahtavasta "vuoden naama" -tittelistä ja pieni hämmentävä huomio:
Näin perjantaina navetassa naamailijan, joka oli ajellut hiuksiinsa ”naamat”-tekstin. Toisella puolella ohimoa luki ”naa” ja toisella ”mat”. Kesti kiusallisen kauan, ennen kuin ymmärsin tekstin olevan jatkoa toiselta ohimolta. Ja että siinä luki tosiaan ”mat” ei ”hat”, eli hattu. Huokaus.
Nimimerkillä: ”Aina ei voi olla terävä, mutta kun olisi edes joskus

Laura Moisio
 
Telttamerta

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Tänään se alkaa

Tähtihetki Club Old Fartsin kainalossa.
Yleensä tässä vaiheessa vuotta olen kirjoittanut jo monta malttamatonta postausta tulevista Naamoista. Tänä vuonna oli toisin. Työkuviot veivät ajan niin täydellisesti, ettei aikaa rakkaudentunnustuksiin liiennyt.
Vaan niinhän sitä sanoi se joku pohjanmaan ukkokin vaimon valittaessa rakkaudentunnustusten vähyyttä, että "sanon sitten kun tilanne muuttuu".
Eli Naamat. Olet ihana. Ja minä olen kohta siellä. 

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Pariisi petti minut ja valkoisen ratsuni

Viime viikolla tuli tehtyä tällaistakin:

Autokolumnini Keskisuomalaisessa 15.7.

Nyt menivät suunnitelmat uusiksi. Valkoisen ratsuni kotimaa nimittäin petti minut. Me emme ole enää tervetulleita Ranskan pääkaupunkiin. Ei ainakaan valoisaan aikaan.
Pariisissa on nimittäin julkaistu säädös, että kaupunkiin ei saa päivällä ajaa autolla, joka on rekisteröity ennen vuotta 1997. Peugeot-parkani ei tuota vaatimusta täytä. Sen syntymää näet juhlittiin vuonna 1991. Kielto on voimassa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Yli-ikäisellä autolla Eiffeliä kiertävä kuski voi saada 35 euron sakot. Määräyksen tavoite on parantaa saasteista kärsivän kaupungin ilmanlaatua. Tämä on toki hyvä idea, sillä Pariisin ilmanlaadun on sanottu olevan niin huono, että se lyhentää pariisilaisten elinikäodotusta 6–8 kuukaudella.
Olkoonkin, että tällainen säädös on siis perusteltu, mutta me olemme Pökötin kanssa asiasta vähän tuohtuneita.

Aloin heti miettiä, miten tehdä rouva Pesoselle nuorennusleikkaus. Se ei ole ihan helppo homma, mutta pariinkin otteeseen pitkälle tuunatuissa autoissa istuneena arvelin madallussarjan, lisäspoilerin – jonka olen muuten nöyryyttävän keskustelun päätteeksi oppinut nimenomaan spoileriksi ei broileriksi – hirmukokoisen subbarin ja uuden maalipinnan auttavan jo pitkälle. Toisaalta autoa ei saisi muuntaa liian hienoksikaan, ettei se herättäisi turhaan
poliisivoimien huomiota.

Itse asiassa olen miettinyt pariin kertaan, että koska autovanhukseni on tosiaan jo vanhus, hänen kanssaan voisi kokeilla vaikka mitä. Toteuttaa vähän itseään. Mikään tuskin pystyy enää laskemaan kaarani arvoa – joka käsitykseni mukaan pyörii jossain satasen ja kahden välillä.
Suunnitelmissa on muun muassa monenlaisten maalailujen kokeilu. Niin pensselillä kuin spraylläkin. Anarkiamerkki tai kirkkovene voisi näyttää konepellillä oikein hauskalta. Olen myös kuullut puhetta vanhalle maalipinnalle tehtävästä myllytyksestä. Jos en ihan väärin ole ymmärtänyt, siinä hiotaan maalista aavistus
pois jolloin vanha maali pääsee uusiksi loistoonsa. Melkein keltaiseksi muuttunut valkoinen pösöni voisi siis tulla jälleen valkoiseksi. Jos moista siis haluaisi itse kokeilla – ja mikseipä haluaisi – niin nyt jos koska olisi mahdollisuus pikku testaukseen.

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön vielä, että harmistukseni Pariisin ikärajoitteista ei ole ihan kauhean aktuaali. Suunnittelen pököttireissua patonkimaahan lähinnä villeissä visioissa ja päiväunissani. Hereillä ymmärrän, että ilmastoimattomassa ja usein pikkuisen öljyltä haisevassa autossa ei kuulu matkustaa merta
edemmäs kalaan. Mutta saahan sitä tyttö unelmoida

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Mummini oli navigaattorin esiaste

Mummi ja vaari <3

Edesmenneen isoisäni ajovarusteisiin kuuluivat vasikannahkaiset ajohanskat – nuo tyylikkäät, mutta käyttötarkoitukseltaan hämärän peittoon jääneet käsineet. Mietin silloin ja mietin yhä, mikä niiden tarkoitus oikein on – Lämmittää sormia vai antaa parempi pitävyys ratista?

Vaarini hanskat olivat niin ohuet ja käden selkäpuolelta pitkälti avoimet, että niillä ei todennäköisesti ollut varsinaista lämmitysominaisuutta. Mitä taas pitävyyteen tulee, niin eikös paljas ihmisiho ole aika luistamaton muovisella tai nahkaisella ratin pinnalla.
Ehkä kyseessä oli pikemminkin sellainen ”tyyli ennen tarkoitusta” varuste. Että ”onpa hyvännäköiset, mutta täysin turhat hanskat. Voisikohan niitä käyttää vaikka ajaessa?”

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Mummini-oli-navigaattorin-esiaste/792833



 


perjantai 10. kesäkuuta 2016

Yhden Tähden hotellille kolme tähteä

Aargh. Tämä ei toimi. Se tunne, kun näytelmän ensimmäisellä minuutilla sinut valtaa myötähäpeän ja turhautumisen tunne. Että tämä on ihan kökköä. Yleensä alku on lupaus kokonaisuudesta. Huono muuttuu vain harvoin hyväksi.

Riihivuori teatterin Yhden tähden hotelli –näytelmän parissa tämä lainalaisuus ei onneksi pätenyt. Alun ensiminuuttien kökkö-katastrofin jälkeen näyttelijöistä varisi ensi-illan jännitys pois ja meno oli parhaimmillaan jopa loistavaa - kesäteatteri aikakauteen sopeutettuna oikein mukavaa katsottavaa.

Näytelmää tarkemmin miettiessäni, huomaan törmääväni toistuvasti epäkohtiin. Seikkoihin, jotka eivät oikein toimineet. Näin esimerkiksi käsikirjoitus, lavastus ja laulajatähti Pauli Hanhiniemi antoivat toivomisen varaa. Myös se edessäni istunut katsoja, jonka oli ihan pakko ottaa Hanhiniemestä tsiljoona valokuvaa esityksen aikana, olisi ansainnut pari kipakkaa palaute-kommenttia. Näytelmän kokonaisuus oli silti hyvä, laulut soivat sitä ihan viimeistä lukuun ottamatta hienosti, henkilökemia toimia ja näyttelytyö oli viihdyttävää.
 
Olen itse asiassa törmännyt lyhyen ajan sisällä useammankin kerran siihen, että ihmettelen pitäväni jostain, mistä olisi loogista olettaa karvojeni nousevan pystyyn. Näin kävi esimerkiksi kaupunginteatterin Nummibodarien kanssa. Näytelmä sisälsi reippaasti elementtejä, joiden vihaaminen olisi minulle luontevaa - ellen sanoisi jopa verissä. Tästä huolimatta lähdin teatterista neutraalein, ellei jopa positiivisin fiiliksen. Mielessä jopa kävi, että olenko minä mennyt rikki….
 
Mutta vähän vielä siitä eilisestä. Esityksen parasta antia olivat Joni Leponiemi ja Jouni Huhtaniemi. Leponiemeä nyt katselisi vaikka puiston penkillä istumassa, mutta myös Huhtaniemen läsnäolossa oli sitä sellaista syvän viihdyttävää tuntua. Väliajan jälkeinen Pieni talo preerialla -kohtaus oli oikeasti niin järjettömän hauska, että olen jaksanut naureskella sille vielä nukutun yön jälkeenkin. Tätä tapahtuu harvoin. Tekisi melkein mieli katsoa näytelmä uusiksi ihan vaan sen kohtauksen takia.

Hehkutanpa tähän nyt vielä vähän lisää tuota Leponiemeä. Kävin syksyllä katsomassa Kaupunginteatterissa Jekyl & Hyden –musikaalin, jonka ristiinnaulitsin tyhjän kolkkona kokonaisuutena. Edes umpi-ihana Maria Lund ei kyennyt sitä pelastamaan.
Näytelmässä oli tuplaroolitus. Muiden hehkuttaessa versiota, jossa päähenkilön saappaissa heiluu Henri Halkolan sijaan Leponiemi, aloin miettiä, pitäisikö mennä katsomaan teos toiseenkin kertaan. Jätin kuitenkin väliin, sillä sydäntä kylmäsi ajatus, että jospa se on ihan yhtä puuduttavaa Leponiemen vetämänäkin. En siis mennyt. Eilen Yhden tähden hotellia seuratessani ymmärsin tehneeni virheen. Tämän eleissä ja olemisessa on sellaista ammattitaitoa, johon törmää vain harjoin.

Näytelmän nimestä sanottakoon vielä, että se on kyllä ihan nokkela: että yhden tähden hotelli sekä tasonsa ja asiakkaittensa puolesta. Kummelimies Vihisellä on leikannut hetkellisesti käsikirjoitusta tehtäessä.

Näytelmästä lisää alla olevasta linkistä:

https://www.riihivuori.fi/yhden-tahden-hotelli/


Katse tiessä tai puurolautasella

Kaikki tietävät, että kuski ei saa puhua ajon aikana kännykkään. Kaikki tietävät tämän, mutta vain harva tätä lakia noudattaa. 2000-luvun ihminen on niin ehdollistunut kännykän pirahdukseen, että tuntuu miltei mahdottomalta jättää soivaa puhelinta vastaamatta. Tämä on siinä mielessä hupaisaa, että aikana jolloin puhelin sijaitsi vain kotona, eikä se jättänyt minkäänlaista tietoa vastaamatta jääneistä puheluista, luuriin ei juostu päätä pahkaa ja hädissään. Jos pirinä vaikka kuului suihkun lorinan läpi, sitä ajatteli, että soittaa se varmaan sitten uudestaan jos asia on tärkeää.

Loput Tästä Keskisuomalaisessa tänään, 10.6. julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Katse-tiess%C3%A4-tai-puurolautasessa/780934




perjantai 27. toukokuuta 2016

Näin se on ollut ennen ja on tästä eteenpäinkin

Autoiluun liittyy useita lainalaisuuksia – Asioita, jotka ovat niin kuin ovat, eivätkä muuksi muutu vaikka voissa paistaisi. Ohessa pieni lista näistä seikoista, joista ainakin muutaman syvempi tiedostaminen voisi pikkuisen helpottaa elämää ja ennen kaikkea matkantekoa.
 
Seuraavaan vessaan on aina äärimmäisen pitkä matka, jos lähdet nirsoilemaan kohdalle osuvien huoltoasemien kanssa ja päätät poiketa vasta seuraavalle. Sama pätee myös kourivaan nälkään ja kahvinhimoon, joka tuntuu ohimoissa sykkivänä jumputuksena. Vieraalla autotiellä tulisi noudattaa Kekkosen oppeja siitä, että aina pitää käydä vessassa kun tarjolla sellainen on ja juoda jos juotavaa on saatavilla.

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löydät osoitteesta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/N%C3%A4in-se-on-ollut-ja-on-t%C3%A4st%C3%A4-eteenp%C3%A4inkin/775289




tiistai 17. toukokuuta 2016

Halpa auto helpottaa pysäköimistä

Ihaillessani taannoin Jenkeissä tulipunaista Ferraria, mieleeni tuli muutama auton olemusta käsittelevä ajatus. Ensiksi tietenkin se, että miten saisin sen omakseni tai vaihtoehtoisesti se, miten pääsisin moisen kyytiin. Hetken päästä tuli muutama vähän realistisempikin mietelmä. Nimittäin se, että Ferrari on auto, jolla voisi ajaa ihan järjettömän kovaa vauhtia, mutta näin tuskin tehdään, koska A) niin ei liikennesääntöjen mukaan saa tehdä ja B) niin ei uskalla tehdä, koska alla on auto joka maksaa maltaita.

Kun auto on tarpeeksi kallis, sitä täytyy pitää kuin kukkaa kämmenellä. Ellei sitten satu niin hyvä tuuri, että pankkitilillä on varaa vaikka vähän useampaankin Ferrariin tai Lamborghiniin, jolloin yhden torppaaminen ei tunnu juuri missään.

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytyy osoitteesta:


http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Halpa-auto-helpottaa-pys%C3%A4k%C3%B6imist%C3%A4/769097