Muilla mailla vierahilla

Ai niin tällainen autokolumnikin oli lehdessä reissun aikana. Tuossa ollaan Aruballa, ei vielä Nepalissa...

Näin autokolumnistiksi ja vannoutuneeksi rengasmatkaajaksi, olen ajanut hämmentävän harvassa maassa. Itse asiassa vain kolmessa. Olen kuluttanut renkaita Suomen lisäksi vain Ruotsissa ja Karibian Aruballa, joka on rengasvalloituksistani tuorein.

Aruban saarella on pituutta noin 30 kilometriä. Silti vuokra-autopaikassa tieto siitä, ettei autossa ole navigaattoria, eikä puhelimessani nettiä, nosti kevyen hien pintaan. Kartoissakin kun oli keskitytty lähinnä turistinkannalta olennaisiin seikkoihin kuten pääteihin, hotellien sijainteihin ja rantojen nimiin.

Heti vuokraamosta lähtiessäni ajoin väärälle puolelle saarta. Vieressä istuva italialainen toimittaja sanoi noin viiden minuutin jälkeen, että kysytään neuvoa. Suomalaiselta maltilta kesti kolme kertaa kauemmin myöntää, että en tiedä yhtään missä ollaan.

Paikallinen naisihminen opasti meidät lopulta oikeaan suuntaan ja nauroi, että saarelle eksyminen on onneksi mahdotonta. ”Ei ole”, vakuutin. Myöhemmin kävi ilmi, että arubalaisen ”liikenneympyrästä oikealle” ei tarkoita välttämättä heti sitä ensimmäistä oikeaa, vaan pikemminkin ehkä oikeaa suuntaa, ei väärää..

 

Toiste en saarella enää eksynyt. Muunlaista hämmennystä onnistuin kuitenkin saada aikaan. Uimarannalla esimerkiksi autoni varashälyttimet huusivat niin moneen kertaan, että auringonottajat huutelivat jo takaisin, että ”me näemme sinut, turha yrittää pölliä sitä autoa”. Toinen ranta-kohtaus tapahtui lähtiessäni snorklailemaan. Koska olin yksin matkassa, jouduin miettimään mihin tungen avaimet siksi aikaa kun lillun meressä. Vesitiivis kaulakukkaro kuulosti uhkarohkealta vedolta sähköavaimelle ja avainten renkaanpäälle jättö niin perinteiseltä, että sen voi jo laskea ajoneuvon vapaaehtoiseksi luovuttamiseksi. Paikalliset ihmettelivät kysymystäni. Heistä loogisinta oli jättää avaimet pyyhkeen sisään rannalle. Näin jo itseni vilkuttamassa perävalojen perään. Koska muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, kaivoin avaimet lopulta vesitiiviissä pussissa santaan ja nostin aika ajoin päätäni merestä norpan tavoin tarkkaillakseni liikettä pyyhkeeni ympärillä.

Aruba-ajokkini oli Toytota Yaris, jota olen pitänyt aina varsin pikkuisena autona. Olen tainnut verrata sitä joskus jopa mopoautoon tai ainakin käyttänyt sen yhteydessä adjektiivia miniatyyrinen. Aruballa olin kuitenkin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin pieni olekaan. Eikä ollutkaan.

Kotimaassa vertasin autosta ottamaani kuvaa sukulaismiehen ajokkiin. Vaikka auto oli merkkiä Yaris, ei se ole sama Yaris kuin Suomen teillä. Karibian vastaava ei ole töpö-peräinen vaan korimalliltaan pikemminkin linjakas sedan. Pikku Googletuksella huomasin, että sen lisäksi, että autovalmistajat antavat malleille joskus eri nimiä maankolkasta riippuen, he tekevät samannimisestä autosta myös erilaisia versioita. Yaris ei siis ole aina se sama yaris, vaikka voissa paistaisi.  

Monikulttuurisuus – miten se on niin vaikeaa täällä Pohjolassa

Värikas Aruba on kielten ja kulttuurin sulatusuuni, jossa kuvaan ei valita siitä, ettei naapuri näytä ihan samalta kuin oma peilikuva.

Olin tuossa viikko sitten työreissussa piskuisella Aruban saarella Karibialla. Keli oli jatkuvasti aurinkoinen, mutta mukavalla tapaa tuulinen. Vedet kirkkaita, ruoka hyvää ja meininki muutenkin lupsakkaa. Kotimaassa saman ajan viettäneiden mielestä siis varmasti varsin ärsyttävää. Ei siitä siis sen enempää tällä erää.



Maria ja Antonio asuvat Aruballa.
Marian isä on Italiasta, äiti Venezuelasta.

Mutta siitä haluan kirjoittaa, että Aruban 30 kilometriä pitkä, Alankomaan kuningaskuntaan kuuluva saari on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Siellä on ihmisiä ihan jokaisesta maailman kolkasta; esimerkiksi siirtomaa aikojen eurooppalaisia, naapurimaista muuttaneita, eläkepäiviään saarella viettäviä yhdysvaltalaisia, luvattomia siirtolaisia Venezuelasta ja monenlaisia yrittäjiä Kiinasta.

Kaikessa tässä ihmissopassa vallitsee täydellinen ristiriidattomuus. Konflikteja ei ole, eikä ole ollut. Paikallisten iskulause on, että saarella ei ole vähemmistöjä vaan arubalaisia.

Mietin, että miten hitossa meillä, noin 1850 kertaa isommassa maapläntissä kuohutaan ja kiehutaan kun maahan tulee kourallisen verran muualla syntyneitä ihmisiä. Että miten ihmeessä me ei mahduta tänne ja osata käyttäytyä ihmisiksi, mutta 180 neliökilometrn saarella kaikki – myös ne laittomat maahanmuuttajat – mahtuvat mukaan.



Boardwalk hotellia pyörittävät sisarukset Stephanie ja Kimberly  Rooijakkers.
He syntyivät äitinsä kotimaassa Belgiassa, mutta muuttivat aikuisina isän
kotisaarelle Arubaan.

Sellaistakin jäin Aruban pohjalta miettimään, että meillä Suomessa jaksetaan vuosi vuoden perään urputtaa peruskoulun ruotsinkielen opiskelusta. Arubalaiset puhuvat neljää kieltä. Siis oikeasti – ei leikisti niin, että osaavat sanoa kaikilla näillä kielillä terve ja kiitos– vaan niin, että asian kuin asian pystyy hoitamaan millä tahansa tämän kielipaletin edustajista. Paikallisten äidinkieli on vanhaan intiaanikieleen pohjaava papiamento. Opintonsa he tekevät hollanniksi. Näiden lisäksi kaikki puhuvat englantia ja espanjaa sujuvasti. Heistä neljän kielen osaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Moni kertoo opiskelevansa vielä lisäkieli vapaa-ajallaan.

Niin että ei mulla muuta...  

Yhdysvaltalainen Cornelius on työskennellyt Charlies pubissa 25 vuotta. Hän ihastui Arubaan merijalkaväen komennuksella ja päätti palata saarelle jäädäkseen.

Tuulen takia vinoon kasvaneet divi-divi puut ovat Aruban tunnusmerkki. Ne sopeutuvat ja joustavat murtumatta samoin kuin saaren vilpittömän ystävällisiltä vaikuttavat asukkaat.

Pitkä matka Puerto Ricoon

Lisko ja lauma pohjoismaalaisia toimittajia Puerto Ricon San Juanin vanhassa kaupungissa.

Olin viime viikolla Karibian auringossa. Nyt tosin tuntuu siltä, kuin reissusta olisi jo viikkokausia. Kesä on joskus niin hektistä aikaa, että viikko venyy – jos nyt ei vuosiksi – niin kuukaudeksi nyt ainakin.

San Juanin vanhan kaupungin pastellitalot.

Kissanpäivät 34 asteen helteessä.

En karannut Puerto Ricoon ja Fort Lauderdaleen auringon kaipuun takia, vaan olin työreissussa Norwegianin järjestämällä pressimatkalla. Ystäväni olettavat - tarkennuksistani huolimatta - tämän tarkoittavan lähinnä loputtoman rentoa lojumista auringossa, mutta sanottakoon, ettei se ihan sitä ole. Edellisen pressimatkan jälkeen hoidatin kylkeen ilmestynyttä vyöruusua ja tänään kävin lääkärissä suuhun tupsahtaneet afta-plantaasin takia. Reissut ovat siis ihania, mutta myös ”pikkuisen” raskaita.

Ilta aurinko laskee San Juanissa.

Matkani kohti Puerto Ricoa lähti Helsingistä aamulennolla noin klo 8. Aika tasan 24 tuntia myöhemmin Dreamliner-koneen pyörät iskivät Karibian saaren kenttään. Välissä olin kuluttanut seitsemän tuntia Lontoon Gatwickin tuolia ja vaihtanut konetta myös Fort Lauderdalessa. Herätessäni seuraavana päivänä jet lagisena kuuman kosteaan +34 asteiseen päivään olin kuitenkin sitä mieltä, että tämä oli matkan väärti.

Hymynaamoja vanhan kaupungin kaduilla.

Madventuresin Riku Rantala sanoi joskus haastatellessani tätä Keskisuomalaiseen, että hankala matka ja haastava tavoitettavuus tekevät paikasta erityisen. Näin jo siksikin, että kun perillepääsy on työn takana, tuntuu saapuminen kohteeseen erityiseltä. Toinen syy erityisyyteen on siinä, että kohde on mutkien takana, eivät kaikki vaivaudu sinne. Perus pakettimatkalaiset loistavat poissaolollaan.

Puerto Rico ei toki enää kauaa ihan näin hankalan matkan päässä ole, sillä pressimatkan tarkoitus oli tuoda nimenomaan esiin maa, jonne Norwegian tekee talvesta 2015 lähtien suoria lentoja pohjoismaista. Suomi ei valitettavasti näiden pohjoismaiden joukkoon kuulu, mutta matka helpottuu kuitenkin huomattavasti, kun konetta ei tarvitse vaihtaa enää muualla kuin vaikka Tukholmassa.



Norwegianin tiedottaja Charlotte Holmbergh Jacobsson totesi reissussa, että suomalaiset joutuvat usein kärsimään näissä reittijutuissa, mutta toisaalta, he (eli me) olemme pohjoismaalaisista myös niitä, jotka emme pienistä vastoinkäymisistä valita.

Tämä lienee totta. Ehkä kansanluonteeseemme kuuluu synnynnäisesti se, että arvostamme kokemuksen astetta korkeammalle, jos olemme joutuneet tekemään sen eteen vähän töitäkin. Eikös esimerkiksi saunan löylyt maistu parhailta silloin kuin kouria koristaa puunhakkuusta syntyneet vesikellot ja kahvi maistuu parhaalta kannon nokassa istuessa jos jalan vieressä on ämpärillinen vastapoimittuja puolukoita.



Vesi näyttää miltei liian turkoosilta ollakseen totta.

San Juanin kadut ovat täynnä elämää arkenakin.



Vuosikatsaus - punkkia, pelottava sairaanhoitaja, metsään jatkuva museo, hot trod -auto ja uusia mantereita

Selailin vuoden 2014 almanakkaa ja mietin mistä tämä vuosi koostui. Ohessa muutamia erityisesti mieleen painuneita juttuja:

KEIKAT



No Shame -bändin Sampsa Sarparanta on lavalla hypnoottisen
karismaattinen.

Lutakossa tammikuun lopulla konsertoinut Norjan lahja maailmalle eli Kvelertak, ei tullut erinomaisuudellaan ihan puskista. Yllätys oli kuitenkin se, että keikka oli kokonaisuudessaan ja mukaansatempaavuudeltaan niin massiivinen.

Äänentoistollisesti musiikki tuli sellaisella volyymillä, että keikkaa olisi voinut kuunnella vaivatta kai Kuokkalassa asti. Vaikka jouduin siis survomaan korviini sellaiset akustiikan torppaavat vanupampulat, olin silti ihan liekeissä.

Laulajan astuminen lavalle täytetty pöllö päässä on tatuoitunut sieluni syvyyksiin niin vahvasti, että uskon vielä vanhainkodissakin toistelevani "sillä on pöllö päässä" -lausetta. Tämä aiheuttanee robottihoitajissa suurta ihmetystä...

 

Joulukuussa jäin sanattomaksi No shamen keikalla. Oletukseni oli, etten jaksa bändin punkkailua katsoa kuin tovin. Joulukuussa Mustassa kynnyksessä soittanut bändi löi minut kuitenkin kanveesiin voimalla joka hämmensi. Laulajana toimivan taiteilija Sampsa Sarparannan karisma teki konsertista jotain tavanomaista paljon suurempaa – jonkinlaisen performanssin, jota ei kiusannut päälle liimaamisen fiilis vaan puhdas aitous.

Sanottakoon, että Sarparanta on entinen koulukaverini, mutta samalla ehkäpä myös viimeinen tuttuni jota hypettäisin kaverisuhteen takia. Kesken keikkaa jouduin jopa ikään kuin harmittelemaan ääneen, että ”perhana miten hyvää tämä on”.

(No Shamen seuraava keikka on 16.1. Lahdessa (Torvi) ja seuraavana päivänä Helsingissä (Oranssi.)

Mistä alkaa maisema, mistä rakennus alkaa?

MUSEO



Uusi Mäntän Serlachius museo eli Göstan paviljonki on niin upea, etten kaipaisi sen seinille edes tauluja. Jaksaisin vaellella sen huoneissa ja ihastella seinien heijastuksia ja rakennuksen saumatonta istumista ympäristöön vaikka kuinka kauan. Ymmärrän toki, etten ihan vuodesta toiseen tyhjään rakennukseen jaksaisi vaeltaa, mutta näin ensimmäisenä vuotena pelkkä miljöö riitti tekemään minut onnelliseksi. Eikä näyttelyssäkään ollut mitään valittamista.

(Taidemuseo Göstassa ovat esillä Synti, Kivettynyt metsä, Tutkimuksia draaman ekologiasta 1, Göstan ystävät sekä Malli ja hullu kuvailija -näyttelyt.)



Toinen varsin vaikuttava uusi museotuttavuus tältä vuodelta oli Tukholman valokuvataiteenmuseo kaupungin satamassa. Vaikka olin jo tallustanut tovin kaupungilla ennen museoon astumista, löytyi jostain sitä ylimääräistä energiaa vielä yllin kyllin. Museon valokuvakaupan olisin halunnut ostaa tyhjäksi.

(Stadsgårdshamnen 22, 116 45 Stockholm)

 

Silent Hillin sairaanhoitaja on valmis
liiskaamaan sinut sauvallaan

KOHTAAMINEN

Mieleen jäi elävästi viime kesältä työkeikka Jyväskylässä  järjestettyyn Finnconiin. Yliopistolla  oli käynnissä naamiaiset ja käytävällä vastaani käveli tai pikemminkin vaappui ja heilui Silent Hillistä tuttu paremmat päivänsä nähnyt sairaanhoitaja. Olisinpa halunnut nähdä oman ilmeeni. Asuun sonnustautunut Marina Mustonen oli liikkeitään myöten niin uskottava, että oli helppoa kuvitella jonkinlaisen oven ratkenneen reaali- ja scifimaailman väliin.



Tämä kuva viestinnee juuri siitä ihanasta ja mahtavasta fiiliksestä,
joka Karibian reissua siivitti.

MATKAILU

Vuosi 2014 oli niin vapaa-ajalla kuin työnkin parissa melkoinen matkailuvuosi. Siihen kuului muun muassa askellus kolmella minulle uudella mantereella (Afrikka, Aasia ja Pohjois-Amerikka). Reissuista ehkä erikoisin ja mieleenpainuvin oli Finnmatkojen siivillä tehty Myanmarin kierros. Toki Karibian risteily mieheni kanssa oli sekin vertaansa vailla. Siellä oli kuitenkin ennen kaikkea ihanaa ja mahtavaa kun Myanmaria kuvailisivat pikemminkin adjektiivit hämmästyttävä ja erilainen.

(Kirjoitin Burman/Myanmarin matkasta vielä joulukuussa yhden jutun, jonka voi käydä lukaisemassa www.matkasto.fnet -sivuilta)

 

Ihan omanlaisensa matkailukokemus oli myös elokuinen yöpyminen Ylläksen Holidayclubilla. Valtavassa hotellissa oli minun ja mieheni lisäksi vain pari asiakasta. Tyhjille käytäville pystyi helposti kuvittelemaan vastaan pyöräilevän pikkupojan ja Nicholsonin Jackin heittelemään tennispalloa tylsistyneenä seinään.

AUTOILU

Näin autokolumnistina lienee korrektia nostaa esiin myös joku mieleen painunut autoilu kuluneelta vuodelta. Pääsin työn puitteissa aika mainioihin kyyteihin. alla oli muun muassa sivuvaunu moottoripyörää, Off road ajokkia ja poliisin Maijaa. Ehdottomaksi ykköseksi nousee kuitenkin Hot Rod ajelu Ford Tudor A-mallilla. Auto oli mielestäni ennen kaikkea oikean mallinen. Juuri tuollaisilta autojen kuuluukin näyttää - ei nykyisenkaltaisilta virtaviivaisilta ja persoonattomilta pötkylöiltä.  

Jos joskus minulle käy samankaltainen säkä kuin niille Jämsässä oikean kupongin ostaneille 10 ihmiselle, niin voin vannoa rakennuttavani tallin, jossa asuu ainakin muutama tuon herkkupalan kaltaista ajokkia.

 

ENSI VUOSI

Kokonaisuutena vuosi 2015 on vielä ihan auki ja hyvä niin. Sen verran kuitenkin tiedän, että tammikuuhun sisältyy kolme hienoa juttua:

9. päivä astun laivaan satojen kansanmuusikoiden kanssa ja seilaan Tallinnaan Folklandia-tunnelmissa. Siitä viikon päästä on vuorossa Helsingin matkamessut, joissa esiinnyt haastattelijana ja haastateltavana Egyptin osastolla. Ja kolmantena, muttei listasta vähäpätöisimpänä vaan pikemminkin sinä kirsikkana kakussa on jälki-pikkujoulut rakkaiden ystävien kanssa. Uskoisin, että luvassa on ainakin naurua ja katkeamatonta puheensorinaa.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille!

Jos joku muuten kaipaa lippua Matkamessuille, mulla olisi niitä jaettavaksi asti. Laita viestiä osoitteeseen riikka.mahlamaki@kolumbus.fi niin ensimmäisille 10 lähtee lippu postitse.

 

Karibian risteily - me ja ne muut

Opas sukelsi Caicossaarilla merenpohjasta meritähden turistien ihasteltavaksi.

Joku on jättänyt sotilaskuvansa Key Westissä
Ernest Hemingwayn lempibaarin seinälle. Moni
muu oli jättänyt kuvan sijaan rintaliivinsä. 

Olen viime päivinä paukutellut niin paljon henkseleitä tekemästäni Karibian risteilystä, että ymmärrän jo olla pikkuisen varuillani pimeillä kujilla.
Tästä huolimatta haluan hehkuttaa vielä vähän lisää kokemuksistani Silversea-varustamon Silver Spirit –laivalla. Elän nimittäin uskossa, etten toiste pääse moista luksusta kokemaan, joten jos en nyt hehkuta, niin koska sitten.

Sen sijaan, että lähtisin kertomaan kuinka fantsua oli kun hovimestari Kripes Modathi laski minulle ja miehelleni vaahtokylvyn 10-vuotis hääpäivänämme, kuinka paljon mieltäni lämmitti aulabaarin Jose, joka jo ihan ensimmäisen illan jälkeen muisti suosikkidrinkkini tai kuinka paljon täytyy syödä tuoreita merenherkkuja, jotta pystyy jättämään osan hummerista lautaselle, kerron kanssamatkustajistani. 



Silver Spirit oli lastattu harmaahapsisilla ihmisillä. Minä ja mieheni edustimme ikäjakaumassa sitä nuorinta kastia. Näin siitäkin huolimatta, että siippani on jo pitkään (seurustelumme ensi vuosista lähtien - HUOM: syy-seuraus -suhde) ollut väritykseltään hopeakettu. Toki muutama meitä nuorempikin laivalta löytyi, mutta pääsääntöisesti matkalaiset olivat eläkeläisiä. Lapsia laivalla oli nolla kappaletta.

Silver Spirit risteilyn ensimmäisen kohteen, Key Westin satamassa, jossa vilisi kanoja ja kiekuvia kukkoja.

Laivan edustaja luonnehti laivan matkustajia kertomalla näistä monen ”tehneen urallaan upeita asioita”. Hienovaraisesti hän ei tietenkään lähtenyt toimittajalle asiaa sen enempää avartamaan. Kiusallista, mietin. Täällä sitä lötkötellään kaiken maailman suurmiesten ja –naisten vierellä, siitä tietämättä. Yhden miehen esimerkiksi uskoin olevan vähintäänkin maansa pääministeri tai muutoin korkeassa asemassa ja erään naisen yhdennäköisyyttä Voguen päätoimittajan kanssa puntaroin mielessäni pitkään.

Itse olin mukana reissussa siksi, että Silversea-varustamo tarjosi minulle ja miehelleni risteilyn matkailutoimittajan duunini takia. (Sanottakoon, että joskus freelancerinkin risukasaan paistaa aurinko ja tänä vuonna on matkailua koskevien juttujen saralla ollut aika aurinkoista...)


Lounas- ja päivällimenut muuttuivat päivittäin.
Joskus tarjolla oli kokonaisena grillattua possua.

Mutta palataanpas siis niihin muihin matkalaisiin. Vaikka välit kanssamatkustajiin olivat tuttavallisen leppoisat, ihan kaikilta ei kehdannut hississä kysyä, että mikä olet miehiäsi.



Ajatus siitä, että moni matkatoveri katsoi minua ja miestäni samoja kysymyksiä puntaroiden, oli varsin hupaisa. Joku ehkä mietti, että jotta noin nuorella (tirsk!) pariskunnalla on varaa ja aikaa lähteä tämän kaltaiselle luksusristeilylle, heidän täytyy  olla varsin mukavasti toimeentulevia tai sitten  jollain tapaa merkittävässä asemassa olevia. Ilmeisesti kapteeni oli jälkimmäistä mieltä, sillä lähettäessään meille kutsun varustamon kanta-asiakkaiden ns. Venetsialaisen yhteisön suljettuun tilaisuuteen, kutsu oli osoitettu kunnioitettavalle toimittajalle (an honoured Journalist) (tirks! nro.2)



Puerto Rivon seinäkuvia.

Yksi matkustajista kertoi kokevansa hengenheimolaisuutta kanssamme. Siinä missä hän tunsi peppi-pitkätossumaisten lettiensä olevan ristiriidassa laivan muun risteily-yleisön kanssa hän huomasi tatuoitujen käsivarsiemme ja vatsojemme kertovan vähän erilaisesta elämäntarinasta kuin harmaapäiden Rolexit tai daamien illasta toiseen vaihtuvat iltapuvut. Asiaa painottaakseen nainen esitteli omaa kelloaan: ”Ei täällä kellään muulla taida olla Timexia ranteessa”. Eikä tosiaan ollut.

 

Sanottakoon kuitenkin, että en kokenut kertaakaan reissun aikana sitä tunnetta, että  olevani väärässä paikassa. Tämä ei johdu siitä, että olisin kokenut kuuluvani sen enempää vanhusten, rikkaiden kuin kuuluisienkaan joukkoon. Vaan siitä, että kun henkilökunta kohteli kaikkia, pankkitiliin katsomatta, kuin kuninkaallisia, tunsin itseni sellaiseksi.
 

Nukkuessani paluumatkalla kuola poskelle valuen Tukholman lentokentän penkeillä, en kuitenkaan enää tuntenut itseäni prinsessaksi.... 1,5-vuorokauden valvomisesta syntyneet mustat rinkulat silmien alla viittasivat korkeintaan jonkinlaiseen pimeyden prinsessaan.

 

Lisätietoja Silversea-varustamon risteilyistä osoitteesta www.silversea.com



"Miljonääri-Jussi" ja vaimonsa kunnioitettu toimittaja.