sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Piipahdus lumoavassa Islannissa




Asioilla on tapana kasaantua. Palasin Nepalista pari viikkoa sitten ja nyt suuntaan jo Floridan Tampaan. 

Koska lähdin tälle työteissulle Icelandairin kanssa, kuului suunnitelmiin välipäivä Islannissa. Lentoyhtiö nimittäin takaa 

asiakkailleen jopa viikon mittaisen maksuttoman pysähdyksen Islannissa. Yöpymiset saat toki maksaa itse, mutta kun kone joka tapauksessa tekee välilaskun, miksei samalla piipahtaisi maassa?

Islanti näytti juuri siltä kuin muistikin. Koneesta astuessa tuli mieleen, että oltiin laskeuduttu jollekin tuliperäiselle kivelle. Koneesta astuneet matkustajat kuvasivat maisemaa ja naureskelivat ääneen. Kummallisen vieraalta näyttää, moni tuntui sanovan. 
Mietin, että maisema näyttää täällä varmaan monessa kohdin täysin samalta vuodenajasta riippumatta. Puita on niin vähän, ettei niistä voi päätellä onko kesä vai talvi ja luntakin harvakseltaan. Talven keskilämpö pyörii nollassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki talviurheilu olisi maassa vierasta. Onhan täällä nimittäin jäätiköitä ja hienoksi kehutta laskettelurinnekin. 

Hotellille ajaessa halkeileva ja kupruileva maan pinta näytti siltä kuin joku sen alla asuva pyrkisi pintaan. Joku paljon ihmistä isompi - ehkä kerrostalon kokoinen, isokorvainen ja karvainen. 

Vaikka lento Islantiin vei Helsingistä vain 3.5 tuntia, olin Reykjavikiin saavuttaessa matkustanut jo 12 tuntia. Näissä tilanteissa sitä ajattelee, että kyllä elämä on helppoa pääkaupungissa asujille. Tämän sanottuani ymmärrän toki ettei ole. Nimimerkillä oma max 20 minuutin työmatka Muuramesta Jyväskylään ei ole vielä koskaan tuntunut turruttavan pitkältä ja aikaavievältä. 

Illalla syötiin Reykjavikin keskustan tuntumassa ravintolassa nimeltä Kol. Kaikki ne merenelävät, lähiniityiltä kolkatut lampaat ja valkoviini, joka tuli ties mistä, muistuttivat siitä, että Islanti on tosiaan monella tapaa hieno maa. Se vaikuttaa paikalta joka on sukua Norjalle, mutta paljon lähempänä satukirjojen maailmaa kuin Norjan vuonot, jotka söpöilyn sijaan salpaavat hengen. 

Ryhmämme, jossa edustan Suomea yksinäni, koostuu ruotsalaisista, tanskalaisista ja norjalaisista toimittajista
. Muu joukko suuntaa tänään valassafarille, mutta vastaavalla jo kerran tuntikausia oksenneltuani valitsin jotain muuta: käyn jututtamassa täällä asuvaa toimittaja-bloggaaja-matkailuyrittäjä-kirjailija-designkaupan pitäjä Satu Rämöä. 

#mystopover

perjantai 6. lokakuuta 2017

Vuoristotietä leppoisasti läpsyt jalassa

Otin kesälomallani tuntumaa Nepalin vuorten tieverkostoon suunnatessani vaellusreitille Himalajalle. Minua ei jännittänyt niinkään se, miten pää ja kroppa kestävät yli viiden tonnin korkeutta vaan se miten ne kestävät reitin alkuun vievän tien. Matkanjärjestäjä Mandala Travelin opas lupasi jeeppimatkalta "vähän hurjaa menoa" ja sitä myös sain.
Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea osoitteesta:

.http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Vuoristotietä-leppoisasti-läpsyt-jalassa/1051699


torstai 5. lokakuuta 2017

Miniatyyrituotteiden kavala luonne

Eikös tämä nyt näytä ihan selvästi hammastahnatuubilta...


Kaikki tietävät ne pienet suloiset purnukat ja putkilot joita löytyy hotellihuoneiden vessoista. Peilin alla on rivissä saippuaa, shampoota ja hoitoainetta. Ja jos ollaan vähän paremmassa yömajassa, löytyy vessasta myös ihorasvaa ja ehkä hammastahnaakin.
Moni miniatyyrituote lipsahtaa lähtöhetkellä melkein vahingossa laukkuun. Kun purkkeja sitten kotona asettelee kaappiin, sitä miettii, löytyykö näille oikeasti joskus joku järjellinen tarve.

Vaikka purkit ovat nukkekotimaisuudessaan söpöjä, saattaa niiden muovisen kuoren alla piillä pirullinen ja ennen kaikkea harhaanjohtava luonne. Vai mitä sanotte näistä itselleni ja ystävilleni sattuneista kömmähdyksistä.

Nainen lähti pitkäksi viikonlopuksi Helsinkiin konferenssiin ja nappasi mukaan hotellista otetun ihovoiteen. Jalkoihin oli ilmestynyt kuivaa ihottumaa ja reissun yömaja oli sitä luokkaa, ettei sieltä rasvapurkkia löytyisi. Näppärän pikkupurkin voisi läträtä surutta kinttuihin ja ehkä kotiin palaisi astetta pehmeähipiäisempi nainen.

Rasva ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Oikeastaan päinvastoin. Iho oli kuivaa vaikka nainen rasvasi aamuin illoin.  Konferenssin viimeisenä päivänä hän tehorasvasi hilseilevää jalkaa ruokatunnillakin.

Kun purkki oli jo niin tyhjä, että sitä piti hakata kämmentä vasten, jotta sai viimeisen pisaran puristettua ulos, naisen silmät tarkensivat purkin kylkeen. Nenälle unohtuneiden lukulasien läpi nainen luki tekstin ”suihkusaippua”. ”Onneksi oli sateeton viikonloppu”, hän tuumasi kävellessään apteekkiin ostamaan tehokkaampaa rasvaa.

Toisessa tarinassa nainen lähti ystävän kanssa laivalle. Hän heitti laukkuun israelilaisesta hotellista napatun hammastahnatuubin. Sen kyljessä luki jotain hepreaksi. Tekstin sisältö ei avautunut, mutta tuubin muoto oli ilmiselvästi hammastahnaan viittaava.

Baari-illan päätteeksi nainen pesi hampaat ja ihmetteli, että kyllä on israelilaisessa ja suomalaisessa tahnassa eroja. Hän tarjosi tahnaa kaverillekin uudenlaisen kokemuksen nimissä. Kummallista on, molemmat totesivat ennen kuin painoivat päänsä punkkaan.

Aamulla kun kaveri oli suihkussa, hammastahnatuubin teksti osui naisen silmään. Tuubin toisella puolella sisältö oli selvitetty englanniksi. Kesti puoli vuorokautta ennen kuin nainen tohti kertoa ystävälleen, että yöllä tuli pestyä hampaat partavaahdolla.

Oheinen kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 10.9.2017

 


lauantai 23. syyskuuta 2017

Annapurna: ruokaövereitä ja sanomatta jääneitä jäähyväisiä



Vika päivä Nepalissa sisälsi ensin nähtävyyksiä - hindujen pyhä alue Pashupati ja Nepalin suurin stupa. Pistäydyimme myös mm. taulukaupassa seuraamassa mandaloiden pikkutarkkaa maalausta.

Kathmandussa oli ihanasti vähän viileämpi päivä. Tämä toki merkitsi yhä hikisyyttä, mutta kevyt pilvikerros helpotti kummasti oloa. 
Lounas vedettiin siinä edellispäivänä missatussa OR2K -ravintolassa. Hummukset yms. olivat juuri niin hyviä kuin muistinkin. 


Sitten vielä vapaata vaeltelua sinne tänne ja hotellin läheisessä ostarissa pistäytyminen. Jussi olisi halunnut käydä parturissa ajattamassa reissupartansa, mutta vaikka Pokharassa partureita oli tiheään, Kathmandussa emme törmänneet yhteenkään. 

Illalla kähdettiin päätösillallisessa hotelli Dvarikan yhteydessä olevaan ravintolaan, jossa syötiin hyvin, mutta liikaa. 9 ruokalajissa oli ehkä kolme liikaa. Otto kirjoitti palautelappuun ruoan olleen "excellent" ja palvelun "good". Tästä seurasi vähän hämmentävä "voisitteko kertoa mikä meni huonosti" -kysely. Oikeasti olimme kovin tyytyväisiä ja suomalaisittainhan hyvä on hyvä ja sillä siisti. 

Ngima selvittää rukouskivien merkitystä.


Reissun lähetessä loppuaan tunsin haikeutta eniten siitä, että kohta pitää sanoa taas Ngimalle hyvästit. Sanoa, että toivottavasti tämä ei ollut viimeinen yhteinen taipaleemme vaan vasta toinen. 
Hyvästien suhteen kävi lopulta vähän hullusti. Ngiman piti tulla aamulla saattamaan meitä kentälle, mutta jostain syystä starttasimme vähän etuajassa, joten missasimme Ngiman :(
Samoin törmätessäni eilen Rabiin, en hoksannut etten näekään tätä enää uudestaan. Olisi ollut kiva sanoa hänellekin muutama kiitoksen sana.


Lähettelimme reissun jälkeen Messengerissä Ngiman kanssa viestejä toisillemme, joten ne jäähyväiset tuli hoidettua kuitenkin.
 

Jussin kommentti reissusta: 

viisikymppistä miestä kehotetaan käymään eturauhastutkimuksessa. Sielläkin kannattaa käydä, mutta näköjään rahkeet riittävät pidemmällekin.


Trekkasin Nepalissa Mandala travelin matkassa.

Vikat momot

väsynyt, mutta tyytyväinen nainen, jolla ei paljon työasiat ole päässä pyörineet.


 

perjantai 22. syyskuuta 2017

Annapurna: hidas, mutta liian nopea paluu Kathmanduun

Loppujen lopuksi Pokharan kentältä ei lähtenyt yhtään konetta meidän lentopäivänämme, joten ainoa tapa siirtyä Kathmanduun oli maanteitse.


Aamulla lähdettiin kukonlaulun aikaan katsomaan auringonnousua läheiselle kukkulalle. Keli oli kuitenkin niin sateinen ja sumuinen, että ei näkynyt vuoria, ei aurinkoa - hyvä että ojossa olevan käsivarren pää. Oli kuitenkin ihan viihdyttävää seurata japanilaisturistien touhuilua ja ennen kaikkea mahtavaa palata hotellille täysin kiireettömälle aamiaiselle.

Lento Kathmanduun piti olla 10.45, mutta sateen takia kaikki aamun lennot olivat myöhässä. Taivas näytti siltä, ettei muutosta tilanteeseen ole ehkä tulossa. Ajomatka teitse Kathmanduun on kuusi tuntia. 
Koska keli ei osoittaunut muutosta vaan sadekausi, jonka olisi pitänyt loppua jo aikaa sitten, tuntui yhtäkkiä jatkuvan, lento toisensa perään peruttiin. Moni otti muutenkin laukkunsa ja suuntasi autoille. Näin lopulta mekin. 
Vaikka keli oli mälsä, mielessä oli vahvasti ajatus siitä, että onpa ihanaa, että sataa nyt eikä silloin kun vaelsimme Annapurna circuittia. 
Matka oli taas pomppuinen vaikka tällä kertaa asfalttia. Emme kuitenkaan osaa enää muunlaista kyytiä kai odottaakaan, joten siinähän se meni kuin aikaisemmatkin. 

Illallispaikaksi Kathmandussa valittiin mahtava israelilaisrafla OR2K jossa syötiin myös Everest-reissulla. Olen unelmoinut paikan hummuksesta nyt jo neljännes vuoden. Ja unelmoinniksi jäi. Liikenne jumitti ja kello juoksi edeltä pakoon.  Kathmandussa seistiin ruuhkassa vielä yli tunti ennen kuin livuttiin hotellille. 

Kaikki aikaisemmat kuskimme olivat taitavia ja fiksuja. Tämä viimeinen ei ollut. Matka kului peläten ja huonoa olo potien. 

Sitä muuten koti Suomessa aina unohtaa tyystin tieverkoston huipputason. Nimimerkillä taas meni parinsadan kilometrin taipaleeseen 7.5 tuntia.


Osallistuin trekille Mandala Travelin asiakkaana.


Paikallisia leidejä tien varrelta.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Annapurna: hikinen ja pomppuinen paluu ihmisten ilmoille

Vuohiruuhka
Seuraavana päivänä hypättiin taas jeepin kyytiin ja lähdettiin alas. Alla oli jopa asfalttia tovin aikaa, mutta tien muuttuminen kivipelloksi oli oikeastaan iloinen asia. Kuskin mielestä asfaltilla saa nimittäin pistellä aika surutta. Sillä, että edessä oli jyrkkää laskua ja serpentiini-tietä, ei ollut väliä. Kävi mielessä, että saan tästä reissusta aiheen aika moneen tulevaan Keskisuomalaisen autokolumniin.

Matkan edetessä opimme, että edessä on iso nepalilainen juhla nimeltä Dashai, jossa uhrataan kasapäin vuohia. Lihat toki syödään. Käytännössä nämä tuhannet vuohet tuodaan Nepaliin Tiibetistä Mustangin kautta. Tiellä oli siis tasaisin väliajoin valtavia vuohilaumoja. Tulimme siihen tulokseen, että matkan teon etenemisen suhteen on edelleen hyvä puhua yksiköistä ei tunneista. 
Matkalla poikkesimme luostarissa ja Kakpenin ihastuttavassa pikkukylässä.

Vaikka kyyti oli osin hurjaa oli oikeastaan ihanaa olla kyytiläinen ei enää jalkojen päällä. Maisemat maailman syvimmässä rotkossa, jota vierustaa kaksi 8000 metristä vuorta, olivat pysähdyttävät. Rotkoa kannattaa mennä katsomaan vesiputouksen vierestä alkavan polun päästä. Matka ei ole pitkä ja tuo mukavan tepastelutauon autossa istumiseen. 

Aika lähellä määränpäätä eli Tatopania rekka ja traktori ajoivat niin läheltä toisiaan, etteivät päässeet enää ohi. Siinä oli lopulta ehkä kymmenen miestä säätämässä ja neuvomassa tilannetta, jonka teki entistä herkullisemmaksi jyrkkä reuna ja epävakaalta vaikuttava kallioseinämä.  Heitimme jo reput selkään ja päätimme jatkaa matkaa jalan sillä taitettavana oli enää noin 20 minuutin matka. (Nämä tosin Ngiman kaksikymmentäminuuttisia, jotka voivat helposti olla 45 minuutin pituisiakin) Siinä vaiheessa tilanne kuitenkin ratkesi ja hyppäsimme takaisin autoon. 

Majatalossa Tatopanissa, joka sijaitsee enää vain 1200 metrissä, teimme nopean vaatevaihdon ja kiirehdimme parin minuutin päässä sijaitseville kuumille lähteille lillumaan. Paikan seinässä luki "peseydy saippualla ennen altaaseen menoa. Peseydy saippualla kahdesti ennen altaaseen menoa jos olet ollut trekkaamassa". 
Joimme olutta tähtitaivaan alla ja nautimme lämmöstä. Aika taivaallista. Matkalla bongatut valtavat lepakot olivat myös hienoja. Päivällisellä seinässä juossut hämähäkki ei ollut. 

Hotellilla syötiin yhteinen päivällinen meidän upeiden paikallisoppaiden ja kantajien kanssa. Huomenna tiemme eroavat. Lopuksi lätkittiin vielä korttia. Ngima voitti monta ristiseiskaa. Tietenkin.




KESKIVIIKKO
Kostean nihkeän mutta hyvin nukutun yön jälkeen kiljahtelin taas tyttömäisesti valtavalle hämähäkille ja pakkasin viimeistä kertaa makuupussin pussiinsa. Ensi yö nukutaan jo Pokharassa lakanoissa. Hyvä että näin sillä kelit alkavat olla taas jo ihan liian kuumat mun -25 astetta suosivalle pussille. (Tai eihän se mun pussi ole vaan Tanjalta lainassa oleva makuupussi, joka on jo kolmatta kertaa Nepalissa). 

Sitten hyvästeltiin kantajat ja muut oppaat paitsi Ngima ja lähdettiin jeepillä eteenpäin. Otin järkkärin päiväreppuun kun ajattelin ikuistaa vähän maisemia. Aika pitkälti jäi ajatukseksi. 
Matka Beniin oli tooodella pomppuinen ja mutainen. Monta kertaa piti ihmetellä miten kuski puski läpi vellovan mudan, kiersi kivet ja kuopat, eikä suistunut rotkoon.
Ystävämme vuohet olivat myös taas mukana kuvioissa. Osalla porukkaa oli pikkuisen heikko olo keikutuksesta. Itsellä jeeppi velloi edellisellä illalla vielä tunteja sen jälkeen kun oli jo asetuttu majapaikkaan Tatopaniin.

Benissä oli kuumaa ja hikistä. Bussia venaillessa tilattiin ranskikset ja juotiin himppasen epäilyttävän likaisista pulloista limsaa. 

Yritin ottaa bussissa matkalla Pokharaan torkut, mutta eihän siitä mitään oikein tullut. Ei ollut tie mitään moottoritietä vieläkään. Pariin otteeseen piti pidättää hengitystä jyrkänteiden takia. 


Hotellilta otettiin kartat, josta hahmotettiin vähän missä ollaan ja lähdettiin ostoskadulle lounaalle. Varvas on sen tuntuinen ja niin kivuliaasti sykkivä, että croksit saa just ja just jalkaan.

Sanoimme Jussin kanssa "arrivederzit" muille ja puikkasimme omille teillemme. Joukko on mainio, mutta välillä täytyy saada vaeltaa pienemmässä ryhmässä eli kaksistaan. 
Nyt, usean hikisen shoppailu-tunnin jälkeen olemme valmiita suihkuun ja kohta dalpatille Oton suosikkiravintolaan. 





Osallistun Annapurna circuitille Mandala Travelin asiakkaana.







tiistai 19. syyskuuta 2017

Annapurna: Ylös 5416 metrin korkeuteen

Yön pissatauolla tepasteltiin sateessa. Aamulla eli klo 02.45 sade oli onneksi loppunut. Yöllä piti syödä Buranaa kun päätä särki. 
Pyörittelimme aamiaisella tovin puuroa lautasella ja kruunasimme aamun kotoa kuskatuilla kaakao ja cafe au lait pusseilla. Ja sitten ei muuta kuin mäkeen.

Edessä oli iloinen kuuden tunnin nousu. Mandalan opas Otto veti ihailtavan maltillista vauhtia ja noin 10 minuutin välein hörpättiin vettä. Ohi pyyhälsi pariskunta melkein juosten ja nainen läähätti puoli kuolleena aina lyhyen matkan jälkeen. Otto yritti vihjaista, että kannattaisi ehkä edetä maltillisemmin jos haluaa päästä perille. Ei mennyt jakeluun. 

Raija ja Johanna taittoivat nousumatkan hevosilla. Reitti oli kuitenkin niin jyrkkä ja osin kapea, että en olisi uskaltanut hevosen selässä keikkua. 

Noin kolmesataa korkeusmetriä ennen huippua alkoi päänsärky. Se sellainen vuoristo hedari joka repii takaraivoa. Askel alkoi heti painaa ja piti pikkuisen noituakin mielessä. Nousu kesti noin kuusi tuntia. 

Huipulla oli pieni teetupa jossa juotiin teet ja söin taas Buranaa. Hetkeksi auttoi, mutta kun valokuvauksen jälkeen lähdettiin jyrkkään alamäkeen kipu palasi. Reitti oli niin jyrkkä, että oli pakko kulkea varoen ja koko ajan jalkoja tuijotellen. Noin ehkä kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen jalat oli pökkelöä, pää sykkivä ja energiat nollissa. Silti vaan pisteltiin eteenpäin eikä kaaduttu kertaakaan. 

Jossain puolivälissä laskua odotti joku turistipariskunta oppaineen helikopterievakuointia. Mies oli satuttanut jalkansa.

Ja niin sitä vaan sitten päästiin lopulta lounaalle, jossa ruoka ei tosin maistunut, mutta päänsärkylääkkeet alkoivat vaikuttaa ja olo parani. Lopuksi vielä kevyt tunnin tepastelu Muktinathin kaupunkiin ja hotelliin nimeltä Bob Marley. 

Jussille korkeus ei aiheuttanut sen suurempia oireita. Askel oli toki raskas niin kuin kaikilla, muttei mitään kovia päänsärkyjä tai muuta. Toiset on luotu korkealle, toiset ei. 

Nyt istun likaisena ja uupuneena Bob Marleyn terassilla ja juon olutta. Hallelujaa sanon minä. Huomenna lähdetään pompputielle jeepin kyydissä enkä kävele koko päivänä ehkä kovinkaan montaa askelta. 


Nousua päivälle tuli noin  900 korkeusmetriä ja laskua 1600 metriä. Kilometrejä käveltiin 15. Tuntinopeus 1.5 kilometriä tunnissa eli huimaa. Aikaa meni noin 12 tuntia. Uupumus oli maksimi. Hieno päivä siis.


Kaiken kaikkiaan olemme kulkeneet seitsemänä vaelluspäivänä noin 115 kilometrin matkan.


Yömajassa havaitsin isovarpaan kynnen joutuneen koville alamäessä. Mustunut kynsi lähtee jossain vaiheessa omille teilleen ja muistuttaa sitten tavallaan reissusta.

Olen reissussa matkatoimisto Mandala-travelin kanssa.