maanantai 23. heinäkuuta 2018

JOTAIN MÄTÄÄ NAAMOISSA - johtuuko se rannekkeesta

   
Kolmen kimara


Onko syytä olla huolissaan? Naamat-festivaali kerää paikalle ihmisiä, joita voi hädin tuskin suomalaisiksi kutsua. Mikä suomalainen se nimittäin sellainen on, joka seisoo tavattoman hitaasti eteenpäin matelevassa, pitkässä jonossa hyväntuulisesti höpötellen? Mikä on se suomalainen, joka ei lyö tai hauku jonon kärkeen epähuomiossa pyrkivää etuilijaa? Ja voiko muka suomalaiseksi kutsua ihmistä, joka antaa hikisessä huoneessa tilaa taakseen tulleelle lyhyemmälle katsojalle? Kaikkeen tähän kummallisuuteen törmää toistuvasti Naamoilla. On siis syytä olettaa, että Tuomiston tilalla säteilee tai juomavedessä on elohopeaa. Vai imeytyykö niistä rannekkeista jotain verenkiertoon…
 
Viime viikkoni oli sanalla sanoen kaoottinen. Osallistuin kolmelle festarille, joista ensimmäiset olivat uusia tuttavuuksia – Suomipop Jyväskylä ja Porijazz – ja kolmas – Naamat – takuuvarma ja tuttu täyskymppi.
Ensimmäisestä sanon vain, että ei ole minun juttuni ja on vaikeaa kuvitella, että ostaisin sinne ihan itse lippua. Porijazz taas oli leppoisan piknik-tunnelmainen tapahtuma ja minut paikalle vetänyt Nick Cave niin jumalainen, että rakastuin häneen taas uudelleen ja entistä syvemmin. Tämänkin keikan jälkeen olin varma, että näin tältä saarnamieheltä hänen parhaan shownsa. (Ihan kaikkea en tosin liikutuksen kyyneliltäni nähnyt)
 

Mutta sitten Naamat.
Se tunne kun lähestyy festarialuetta ja alkaa erottaa musiikkia (ja lauantaisin Karia). Se on paras tunne kesässä.  Melkein minne tahansa huipputapahtumaan tai tapaamiseen kulkiessa jalkoja hoputtaa kiire. Naamojen kohdalla näin ei käy. Sitä haluaa melkein pysähtyä ja herkutella ajatuksella, että kaikki on vasta edessä. Että kohta se alkaa.
 
Club Old Farts sulattaa sydämeni joka vuosi.
Olen käynyt Naamoilla niin monta vuotta, että en enää mieti onkohan siellä kivaa ja minkähänlainen keli tapahtumaviikonloppuna vallitsee. Tiedän jo, että aina on käsittämättömän kivaa ja kelit aina täydelliset – silloinkin kun sataa ja on kylmä.
Musiikillisesti olin tänä vuonna enemmän innoissani perjantain annista. Mara Ballsin aikaan menetin Navetassa useita litroja nestettä ihan vaan hikoilemalla.
Lauantain esiintyjissäkään ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta Nyos ja Yakuzi Pato eivät varsinaisesti saaneet menojalkaani vipattamaan, vaan toimivat melko harmittomana taustamusiikkina.
 
Kokonaishappeninginä sydämeni vei tietysti taas Club Old Farts. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö ikäiseni naisen olla jo vähän huolissaan siitä, että pääsääntöisesti huonoa musiikkia ja sanalla sanoen aika huonoja juttujakin heittävä poppoo saa sydämeni aina läikähtämään. Että pitäisiköhän CV:stä ainakin poistaa merkintä "fanittaa Club Old Fartsia ja Olkihevosta".

Pahoillani olen vain siitä, että minulla oli niin kivaa, etten tullut käyneeksi tänä vuonna teltta-alueella ja sideshowssa ollenkaan. Ensi vuodeksi toivoisinkin vähän huonompia juttuja ja tylsempää seuraa.
 
Kiitos ihanille seuralaisille, järjestäjille ja esiintyjille. Erityiskiitos Puntille siitä, että COF:ssa nähtiin vuoden tauon jälkeen krokotiiliasu.<3 <3 <3


Yksi asia ilahduttaa minua erityisesti Naamoissa vuosi toisensa perään. Nimittäin se, että tapahtuma on aina samanlainen ja erilainen, eivätkä tähän vaikuta esiintyjät tai järjestelyt vaan se minkälaiseen porukkaan sitä päätyy.







sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Huvipuisto ilman huvia

Olen käynyt vuonna 1992 avatussa Pariisin Disneylandissa, joka kantoi tovin myös nimeä Eurodisney, kolme kertaa. Luku on iso ihmiselle, joka ei ole moisesta paikasta koskaan edes unelmoinut.
Ensimmäisen kerran menin kyseiseen huvipuistoon 1990-luvun alkupuolella hyvän ystäväni kanssa. Kaikki oli uutta, valtavan hienoa ja mahtavaa. Kolmen tunnin jono Indiana Jones -vuoristorataankin oli yksinomaan viihdyttävä.
Syy tähän piili siinä, että olin asunut Ranskassa vuoden päivät ja kommunikointi parhaan kaverin kanssa nojasi pitkälti kirjeisiin sekä harvoihin ja liian pitkiksi venyneisiin puhelinsoittoihin. Toisin sanoen meillä olisi ollut ihanaa vaikka ulkohuussissa.
Seuraava visiitti osui kohdalleni vuoden päästä. Asuin yhä Pariisissa ja veli tyttöystävineen tuli kylään. Disney-ympäristö ei ollut enää ihan niin kiehtova, mutta tunnelma kuitenkin hyvä, koska veljeäkin oli ollut ikävä.
Parhaiten tästä reissusta jäi mieleen kulissien takana tupakkatauolla ollut Disneyhahmo ja se, että veljeni kosi tyttöystäväänsä Prinsessa Ruususen linnassa. Eihän tuollaisesta voi olla kuin tykkäämättä.
Kolmannen kerran astuin Disneylandin porteista sisään mieheni kanssa. Elettiin vuotta 2006, eli edellisestä vierailusta oli vierinyt melkein teini-iän verran. Asuimme kuukauden Pariisissa ja halusin näyttää miehelleni huvipuiston, jossa oli ollut aina kivaa. Ei ollut enää.
Edellisenä päivänä olimme harhailleet t-paidoissa Père-Lachaisen hautausmaalla ihailemassa Jim MorrisoninÉdith Piaffin ja Guillaume Apollinairen hautoja. Kelit olivat hämmentävän lämpimät, vaikka elettiin melkein alkutalvea.
Disneyland-aamuna sää oli vaihtunut, mutta lähtiessämme reissuun emme moista ymmärtäneet. Ajattelimme, että kyllä se siitä vielä lämpenee. Ei lämmennyt.
Disneylandin portilla, 32 kilometrin päässä Pariisista, ymmärsimme myös, että kaikista maailman päivistä olimme valinneet Halloweenin. Aika moni muukin oli päättänyt juhlistaa sitä Disneylandissa. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa, kuinka kauan jonotimme pelkästään päästäksemme sisään huvipuistoon, mutta sanottakoon, että yli tunnin se vei varmasti.
Ja sitten jonotettiin myös kaikkialle muualle: kaikkiin laitteisiin tietysti, mutta myös vessaan, ravintolaan ja ylipäätänsä eteenpäin. Koko ajan oli hyytävän kylmä. Välillä satoi vettä. Mikkihiiritakki Disney-myymälässä näytti houkuttelevalta, mutta kauhean kalliilta takiksi, jota tuskin toiste käyttäisi.
Illalla Pariisiin palasi kaksi kylmettynyttä ihmistä. Vannoin miehelleni, etten mene enää koskaan hänen kanssaan huvipuistoon. Ikään kuin täysin väärä ajankohta, jäätävä keli ja armoton ryysis olisivat olleet hänen syitään.
Totuus taisi kuitenkin olla, että kelistä ja ajankohdasta riippumatta aika oli kohdallani ajanut Disneylandin ohi. En pystynyt enää muistamaan mikä siinä varsin muovisessa ja kaupallisessa ympäristössä muka oli ollut niin tavattoman hienoa.
Moni on kanssani eri mieltä. Vaikka huvipuiston kävijämäärät ovat vuosien saatossa vähän laskeneet, vuonna 2016 Pariisin Disneylandissa vieraili 13,4 miljoonaa kävijää. Luku ei häviä Californian Disneyparkille kuin nelisen miljoonaa.

Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 20.5.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Älä sano "hyvä auto", ettei tule "paha auto"

Ryppyjä rakkaudessa

"Näinhän se tietysti taas meni". Näitä sanoja maistelin suussani hakiessani Nissanilla miestäni huoltamolta. Hän seisoi korjaamon pihassa Hyundain vieressä ja selaili mietteliäänä huoltokirjaa – Etsi syytä kojelaudan hätävaloon.
En vilkaissut siniseen salamaani. Niin pettynyt siihen olin. Tältä tuntuu varmasti koiraemosta, jota pentu on puraissut kipeästi jalkaan – Hetken aikaa sydän ei tiedä tunteako rakkautta vai vihaa.

Vasta eilen olin sanonut kuinka "meidän Hunksi se aina vaan pelittää hyvin, kiihtyy hienosti eikä ole koskaan jättänyt tielle ". Taisin sanoa jotain sellaistakin, että "ajan tällä ainakin pari vuotta ennen kuin edes harkitsen vaihtoa".
Muutaman tuhannen kilometrin päässä häämötti isompi vuosihuolto. Edessä oli myös katsastus. Olin päättänyt ajaa kilometrit täyteen ja hoitaa samalla sekä huollon että katsastuksen. Hunksi oli kuitenkin toista mieltä. Sillä oli kaiketi ikävä huoltamon poikia. Niinpä se sammui ja vaikeni kesken ajon.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista voi lukea oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ryppyjä-rakkaudessa/1199550

perjantai 4. toukokuuta 2018

Maanteiden Jekyll ja Hyde sanoo "Soo soo ja Joo joo"

Joskus sitä huomaa käyttäytyvänsä liikenteessä eräänlaisen kaikkitietävän lainlukijan tavoin. Huomaan lipsahtavani sellaiseen "muka aina oikeassa olevan tyypin" moodiin, joka haluaa kertoa kanssa-autoilijoille näiden törppöilystä. Sanottakoon, että tämä moodi ei todellakaan ole täysin ansaittu.
Sisältä kumpuava palautteeni ei ole aggressiivista ja kiivaasta vaan vain kaikkitietävän opettavaisesta. Että "Huomasitko tehneesi tuossa äsken ihan väärin?". Kaikkitietävän voi myös korvata synonyymeillä ärsyttävä ja pikkuvanha.

Joskus taistelen vastaan halua seurata törppöilijää vain tavoittaakseni hänet ostarin pihasta ja kertoakseni hänen virheestään. Esimerkiksi juuri viime viikolla ajoin vahingossa päämääräni ohi, koska seurasin moottoritiellä toista autoa hinaavaa kuskia. Auto ei ollut sammunut motarille, sillä se oli edessäni jo kaupungin keskustassa. Autot liikkuivat ohituskaistalla yli sadan kilometrin tuntinopeutta. Hinaajalla oli hätävilkut päällä, mutta pimeillä lyhdyillä kulkeva hinattava peitti valot takaa tulevilta.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Maanteiden-Jekyll-ja-Hyde-sanoo-soo-soo-ja-joo-joo/1189041



perjantai 13. huhtikuuta 2018

Kun penkeilläkin on korvat

Yhdellä lapsuuden mökkireissulla isä antoi tulla koko laidallisen. Edessä oleva kuski oli tolvana, tonttu, järjetön ja vaikka mitä. Hän valitsi väärät ajoradat ja ajoi liian hitaasti mutkaisella tiellä. Ajokorttia hänelle ei ainakaan olisi koskaan pitänyt myöntää.
Olin noin 7-vuotias ja kuuntelin tarkkaavaisena. Olin tietysti samaa mieltä isäni kanssa, sillä vaikka ajamisesta ja liikennesäännöistä en mitään ymmärtänyt, sen tiesin, että isä on näiden juttujen suhteen melkoinen taituri.

Kun sitten vihdoin pääsimme ohittamaan vajaaälyisen kuskin, minä käännyin takaikkunalle, puristin pikkuisen käteni nyrkkiin ja heristin sitä tuimalla ilmeellä höystettynä taakse jääneelle kuskille. Tunsin itseni isän pikku apuriksi.
Kuski ja pelkääjän paikalla istuva nainen reagoivat heristelyyni heiluttamalla iloisesti takaisin. "Voi ei", parahdin ääneen. Kerroin tuohtuneena vanhemmilleni kuinka eleeni oli tulkittu ihan väärin. Sen sijaan, että olisin saanut heidät nauramaan tai toteamaan takana olevan kuskin entistä tollommaksi, sainkin ankaran kurinpalautuksen. Että "ei noin saa tehdä. Tuo on huonoa käytöstä ja vieraille ihmisille ei heristellä nyrkkiä."

Loput keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kun-penkeilläkin-on-korvat/1182070

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Piippailua ja kielikukkasia kapeilla kujilla

Olin reissussa Israelissa ja toimittajaryhmän muut jäsenet olivat jo palanneet kotimaihinsa. Paikallisopas järjesti viimeisen illan seurakseni paikallisen kuskimme Svikan, sillä hän ajatteli, että yksin on tylsää. Ikään kuin über-sosiaalisten päivien jälkeen olisi outoa arvostaa omaa rauhaa.
Vähän yli kuusikymppisen seuralaiseni puheli osin murahdellen, itäeurooppalaiselta kuulostavalla aksentilla ja varsin suppealla sanavarastolla. Mies oli kuitenkin isällisen avulias ja hymyilevä, joten ajattelin, että mukava saada ruokaseuraa.


Olimme sopineet treffit hotellin aulaan kuudeksi. Mies seisoi siellä odottamassa ja matkalla autolle hän totesi painokkaasti olevansa hyvin vihainen. Oikeastaan "hyvin, hyvin vihainen", vähän niin kuin Nasse-setä aikoinaan.
Kysyin miksi, johon hän vastasi toistamalla kysymykseni "Why" nousevalla intonaatiolla ja kohoavilla kulmakarvoilla höystettynä. Ikään kuin olisin kysynyt jotain todella tyhmää.
Kävi ilmi että vihaisen sijaan Svika olikin vain kovin nälkäinen (hungry – angry). Sellainenkin sana on kuulemma kehitetty kuin "hangry". Se tarkoittaa kovasta nälästä kumpuavaa kiukkuisuutta ja vihaa.


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani voi lukea osoitteessa:
https://www.ksml.fi/teemat/matka/Kolumni-Piippailua-ja-kielikukkasia-kapeilla-kujilla/1126819




keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Miksi nuori Suomi keulii?

Koska aurinko on alkanut jo lämmittää ja muutamia pikkulintuja on havaittu, saavat ajatukset karkailla kevääseen ja kesään.
Itävaltalainen veljentyttöni vieraili viime kesänä Suomessa. Uimme, saunoimme, shoppailimme ja höpötimme – niin kuin kuuluukin. Sitten tämä kohta täysikäinen nainen kysyi minulta Suomen liikennettä koskevan kysymyksen johon en osannut vastata. "Miksi suomalaiset pyöräilijät ja mopoilijat keulivat koko ajan. Mikä siinä on se juttu?"

En ollut ehkä ennen asiaa ajatellut, mutta kun se tuli puheeksi huomasin, että usein renkaista asfalttia koskee tosiaan vain toinen. Mietin onko kyseessä joku enduroharrastusta suosivien maiden juttu. Suomessa kun monet kokeilevat crossia hiekkamontuilla ja mökkiteillä. Vai onko Suomen nuoriso vain jollain tapaa erityisen hurjapäistä?

Ennen kaikkea jäin kuitenkin miettimään omaa nuoruuttani. Nykymopoilijat tuntuvat olevan selvästi taitavampia hurjastelijoita kuin oman ikäluokkani edustajat nuorina. He näyttävät hallitsevan teknisesti vehkeensä paremmin ja pyörittävän niitä taidokkaasti – Usein toki uhkarohkeasti, mutta siis myös taidokkaasti.

 

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-nuori-Suomi-keulii/1120284