Älä sano "hyvä auto", ettei tule "paha auto"

Ryppyjä rakkaudessa

"Näinhän se tietysti taas meni". Näitä sanoja maistelin suussani hakiessani Nissanilla miestäni huoltamolta. Hän seisoi korjaamon pihassa Hyundain vieressä ja selaili mietteliäänä huoltokirjaa – Etsi syytä kojelaudan hätävaloon.
En vilkaissut siniseen salamaani. Niin pettynyt siihen olin. Tältä tuntuu varmasti koiraemosta, jota pentu on puraissut kipeästi jalkaan – Hetken aikaa sydän ei tiedä tunteako rakkautta vai vihaa.

Vasta eilen olin sanonut kuinka "meidän Hunksi se aina vaan pelittää hyvin, kiihtyy hienosti eikä ole koskaan jättänyt tielle ". Taisin sanoa jotain sellaistakin, että "ajan tällä ainakin pari vuotta ennen kuin edes harkitsen vaihtoa".
Muutaman tuhannen kilometrin päässä häämötti isompi vuosihuolto. Edessä oli myös katsastus. Olin päättänyt ajaa kilometrit täyteen ja hoitaa samalla sekä huollon että katsastuksen. Hunksi oli kuitenkin toista mieltä. Sillä oli kaiketi ikävä huoltamon poikia. Niinpä se sammui ja vaikeni kesken ajon.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista voi lukea oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ryppyjä-rakkaudessa/1199550

Maanteiden Jekyll ja Hyde sanoo "Soo soo ja Joo joo"

Joskus sitä huomaa käyttäytyvänsä liikenteessä eräänlaisen kaikkitietävän lainlukijan tavoin. Huomaan lipsahtavani sellaiseen "muka aina oikeassa olevan tyypin" moodiin, joka haluaa kertoa kanssa-autoilijoille näiden törppöilystä. Sanottakoon, että tämä moodi ei todellakaan ole täysin ansaittu.
Sisältä kumpuava palautteeni ei ole aggressiivista ja kiivaasta vaan vain kaikkitietävän opettavaisesta. Että "Huomasitko tehneesi tuossa äsken ihan väärin?". Kaikkitietävän voi myös korvata synonyymeillä ärsyttävä ja pikkuvanha.

Joskus taistelen vastaan halua seurata törppöilijää vain tavoittaakseni hänet ostarin pihasta ja kertoakseni hänen virheestään. Esimerkiksi juuri viime viikolla ajoin vahingossa päämääräni ohi, koska seurasin moottoritiellä toista autoa hinaavaa kuskia. Auto ei ollut sammunut motarille, sillä se oli edessäni jo kaupungin keskustassa. Autot liikkuivat ohituskaistalla yli sadan kilometrin tuntinopeutta. Hinaajalla oli hätävilkut päällä, mutta pimeillä lyhdyillä kulkeva hinattava peitti valot takaa tulevilta.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Maanteiden-Jekyll-ja-Hyde-sanoo-soo-soo-ja-joo-joo/1189041

Kun penkeilläkin on korvat

Yhdellä lapsuuden mökkireissulla isä antoi tulla koko laidallisen. Edessä oleva kuski oli tolvana, tonttu, järjetön ja vaikka mitä. Hän valitsi väärät ajoradat ja ajoi liian hitaasti mutkaisella tiellä. Ajokorttia hänelle ei ainakaan olisi koskaan pitänyt myöntää.
Olin noin 7-vuotias ja kuuntelin tarkkaavaisena. Olin tietysti samaa mieltä isäni kanssa, sillä vaikka ajamisesta ja liikennesäännöistä en mitään ymmärtänyt, sen tiesin, että isä on näiden juttujen suhteen melkoinen taituri.

Kun sitten vihdoin pääsimme ohittamaan vajaaälyisen kuskin, minä käännyin takaikkunalle, puristin pikkuisen käteni nyrkkiin ja heristin sitä tuimalla ilmeellä höystettynä taakse jääneelle kuskille. Tunsin itseni isän pikku apuriksi.
Kuski ja pelkääjän paikalla istuva nainen reagoivat heristelyyni heiluttamalla iloisesti takaisin. "Voi ei", parahdin ääneen. Kerroin tuohtuneena vanhemmilleni kuinka eleeni oli tulkittu ihan väärin. Sen sijaan, että olisin saanut heidät nauramaan tai toteamaan takana olevan kuskin entistä tollommaksi, sainkin ankaran kurinpalautuksen. Että "ei noin saa tehdä. Tuo on huonoa käytöstä ja vieraille ihmisille ei heristellä nyrkkiä."

Loput keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kun-penkeilläkin-on-korvat/1182070

Miksi nuori Suomi keulii?

Koska aurinko on alkanut jo lämmittää ja muutamia pikkulintuja on havaittu, saavat ajatukset karkailla kevääseen ja kesään.
Itävaltalainen veljentyttöni vieraili viime kesänä Suomessa. Uimme, saunoimme, shoppailimme ja höpötimme – niin kuin kuuluukin. Sitten tämä kohta täysikäinen nainen kysyi minulta Suomen liikennettä koskevan kysymyksen johon en osannut vastata. "Miksi suomalaiset pyöräilijät ja mopoilijat keulivat koko ajan. Mikä siinä on se juttu?"

En ollut ehkä ennen asiaa ajatellut, mutta kun se tuli puheeksi huomasin, että usein renkaista asfalttia koskee tosiaan vain toinen. Mietin onko kyseessä joku enduroharrastusta suosivien maiden juttu. Suomessa kun monet kokeilevat crossia hiekkamontuilla ja mökkiteillä. Vai onko Suomen nuoriso vain jollain tapaa erityisen hurjapäistä?

Ennen kaikkea jäin kuitenkin miettimään omaa nuoruuttani. Nykymopoilijat tuntuvat olevan selvästi taitavampia hurjastelijoita kuin oman ikäluokkani edustajat nuorina. He näyttävät hallitsevan teknisesti vehkeensä paremmin ja pyörittävän niitä taidokkaasti – Usein toki uhkarohkeasti, mutta siis myös taidokkaasti.

 

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-nuori-Suomi-keulii/1120284

 

Anarkiaa ja tervettä poliisin pelkoa

Kun liikenteessä vilahtaa poliisiauto, seuraavaksi vilahtavat punaiset jarruvalot. Poliisia pelkäävä kansa säikähtää nimittäin maijaa enemmän kuin kokonaista tielle rynnivää hirvilaumaa. Aina ei ole näin.
Ajatuksiinsa uponnut ystäväni havahtui liikenteessä siihen, että poliisi viittoi häntä syrjään. Kuten kuuluukin, naisen ensireaktio oli ”mitä minä nyt tein”. Poliisi kertoi, että autosta on ajoneuvoverot maksamatta. Pikkuisen anarkistien asenteen omaava ystäväni vastasi, että "ei pidä muuten paikkansa”.

Poliisi nikotteli hämmentyneenä. Sanoi, että kyllä nämä meidän tilastot väittävät, ettei laskua ole maksettu. Nainen ajatteli, että jos kieltää asian vielä muutaman kerran ja erityisen painokkaasti, tilanne purkautuu sillä. Ei purkautunut.
Tovin kinastelun jälkeen nainen myönsi, että onhan tässä sellainen pieni mahdollisuus, että maksun suorittaminen on tosiaan unohtunut.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista löytyy täältä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolumni-Anarkiaa-ja-tervett%C3%A4-poliisin-pelkoa/1106743#comments

Yksi onnellinen matkaaja ja pari vihreää naamaa

Joskus sitä ajattelee, että vaikka ihminen oppii koko ikänsä uusia juttuja, on liuta asioita, joita tämä ei kykene oppimaan sitten millään. Sitä hakkaa päätään toistuvasti samaan mäntyyn ja ihmettelee, miksi se joka kerta sattuu.
Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että minun paksun kalloni jakelukeskukseen on mennyt perille yksi liikkumista koskeva elämän totuus. Nimittäin se, että venereissuille kannattaa sanoa aina EI, jos ne pikkuisenkaan epäilyttävät.
Olin syksyllä työmatkalla Islannissa. Oikeastaan olin matkalla Floridan Tampaan, mutta aikatauluun oli istutettu vuorokauden stopover kummallisen vulkaanisessa ja pörröisiä peikkoja vilisevässä maassa.

Reissun järjestäjällä Icelandairilla oli mahtava idea viedä matkalaiset valassafarille. Pelkkä safarin maininta sai kuitenkin happaman syljen syöksähtämään suuhuni, sillä olen altistanut itseni moiselle aikaisemminkin.
Muistan kuinka silloin satamassa muut matkalaiset toistelivat reissun olleen unohtumaton elämys. Minä tiesin, että siinä vaiheessa kun tummat valaan selät ovat heille enää kaukaisia ja hämäriä muistoja, minä pystyn muistamaan vessanpytyn halailun yhä kylmää hikeä puskien.

Loput keskisuomalaisessa julkasitusta kolumnistani voi lukea osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Yksi-onnellinen-matkaaja-ja-pari-vihre%C3%A4%C3%A4-naamaa/1087721

Punainen ei toimi aina tytöillä

Näin talven kynnyksellä – tai ehkä jopa jo sen tuulikaapissa – tuli mieleen kokemus viime vuodelta.
Olin lähdössä kauppaan. Pakkasta oli parikymmentä astetta, joten olin reipas ja laitoin perheen kakkosauton, Nissan Noten, liekaan.
Lampsiessani ehkä vähän liiankin pitkäksi vierähtäneen lämmittelyn jälkeen autoon, hyräytin sen käytiin. Auto oli seissyt pihassa pari viikkoa, joten koneesta kuului pikemminkin tylsistynyt hurina kuin innokas murahdus.
Seisonnan takia ajattelin, että annan auton hurista itsekseen sen aikaa kun poistan tuulilasia suojaavan pressun. Ja kyllä – levitän tuulilasille talvisin suojan, koska olen kyllästynyt jatkuvaan skraappaamiseen. Ikkunoitahan nimittäin raaputtelisi ihan mielikseen, jos ei olisi kiire, mutta kiire ja kuuraiset ikkunat kuuluvat yhteen kuin makkara ja sinappi tai pinaattikeitto ja kanamuna.
Note ei ymmärtänyt hyvää tarkoitustani ja sammui välittömästi; Mielenosoituksellisesti ja pirullisesti.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Punainen-ei-aina-toimi-tytöillä/1067546

Vuoristotietä leppoisasti läpsyt jalassa

Otin kesälomallani tuntumaa Nepalin vuorten tieverkostoon suunnatessani vaellusreitille Himalajalle. Minua ei jännittänyt niinkään se, miten pää ja kroppa kestävät yli viiden tonnin korkeutta vaan se miten ne kestävät reitin alkuun vievän tien. Matkanjärjestäjä Mandala Travelin opas lupasi jeeppimatkalta "vähän hurjaa menoa" ja sitä myös sain.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea osoitteesta:

.http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Vuoristotietä-leppoisasti-läpsyt-jalassa/1051699

Taksijonossa mies taantuu luolamieheksi

Odotin rallihumussa taksia. Jonossa kinasteltiin. Joku oli ohittanut toisen tai ainakin katsonut väärällä tapaa. Joku jo vähän tönäisi edessä olevaa ja puheäänet nousivat volyymiin "huuto". Naiset valittivat etuilijoille ja osa näiden vieressä seisovista miehistä näytti rukoilevan hiljaa mielessään, että tyttöystävä sulkisi suunsa ennen kuin tilanteeseen on pakko tarttua. Ilmassa leijuvan väkivallan uhan pystyi melkein maistamaan. Homma säilyi kuitenkin onneksi murinan ja puhinan mittakaavassa.
Mieleeni tuli parin vuoden takainen mittelö Jyväskylän matkakeskuksen pihassa, josta toinen osapuoli jatkoi sairaalan kautta matkaa tuon puoleiseen.




Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani voi lukea tuolta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Taksijonossa-mies-taantuu-luolamieheksi/1027116

Yli niin että heilahtaa

Autoa ajaessa riista-aitoihin kiinnittää huomion yleensä vain silloin kun niiden kerrotaan päättyvän tai niissä mainitaan olevan aukkoja. Olen miettinyt miten tähän tulisi reagoida. Ajaa kenties yhtäkkiä normaalia varovaisemmin ja tarkkaavaisemmin. Eikös eräänlaista valppautta olisi hyvä toteuttaa liikenteessä ihan jatkuvasti – riista-aidan aukottomuudesta tai aukkoisuudesta huolimatta.

Ajellessani tovi sitten Tampereelta kohti Keski-Suomea huomasin riista-aidan päälle kaatuneen valtavan puun. Ensin ajattelin myrskyn tai vanhuuden kaataneen sen, mutta sitten tajusin, että asialla ovat varmasti metsän eläimet.

Epäilen lähinnä pupuja, kettuja ja mäyriä joiden on oikeasti lähes mahdotonta päästä aidan toiselle puolelle ilman apuja. Peuroille ja hirville puun kaatamisesta ei sitä paitsi olisi edes kauheasti apua, sillä kapeilla sorkilla (kyllä – hirvien ja peurojen jalkoja kutsutaan sorkiksi ei kavioiksi) on vaikea tasapainoilla pyöreärunkoisen puun päällä. Pupujen pehmoiset tassut sen sijaan saavat kaarnaisesta kyljestä varmasti hyvän otteen.

Uskon siis metsän eläimien kaataneen yksissä tuumin puuvanhuksen saadakseen ylikulun asfaltin ihanaan maailmaan. Siellä ne ovat kettu ja pupu syvässä sovussa kalunneet ja vuolleet puunrunkoa.

Ja miksikö kerroin tämän teille. No ihan vaan vaikka siksi, että ehkä joku lukijakin kuvittelee seuraavan riista-aidan kohdalla pupupyramidin, jonka turvin metsän pörröturvat pyrkivät aidan toiselle puolelle – Ei sille vihreämmälle vaan vaarallisemmalle puolelle.

Kyllä elämään täytyy sujauttaa välillä pikkuisen fantasiaa, ettei menisi elo turhan vakavaksi.


Kolumni julkaistiin Keskisuomalaisen auto-liitteessä 28.8.2017

 

Kolumni julkaistiin Keskisuomalaisen auto-liitteessä 28.8.2017

Vihreät kaverit menivät liikennevaloissa nurinniskoin

Hoi sinä, metsän vihreällä Fiat Puntolla ajava kuski. Minä, puutarhani ja autoni vihaamme sinua. Tai jos emme nyt ihan vihaa, niin ainakin olemme sinulle kovin vihaisia.

 

Ajoin nimittäin alkuviikosta töihin perässäsi ja sinä päätit, että kohdallasi keltaiseksi muuttuva liikennevalo, vaatii ennakoimatonta lukkopysähdystä. Löin perässäsi jarrujalan niin vimmalla pohjaan, että autoni sammui ja pelkääjän paikan jalkatilassa kököttäneet rakkaudella kasvattamani kaksi chilin taimea menivät nurin – Ei sillä tapaa pikkuisen kenolleen vaan ihan nurin niskoin. Ruukuissa ei ollut enää multaa tippaakaan ja taimia ei näkynyt multakasan alta.

Sinä kuitenkin päätit jarrutuksesi jälkeen, että eihän tässä ihan vielä pysähtyä tarvitsekaan ja ajoit liikennevalojen läpi. Sinä siis niin sanotusti livahdit rikospaikalta ja minä jäin huolissani katsomaan pelkääjänpaikan multakasaa. Olin niin hämilläni, etten osannut edes kiroilla. Nyt tiedän siis, että sellaisiakin tilanteita on olemassa.




loput keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolumni-Vihre%C3%A4t-kaverit-meniv%C3%A4t-valoissa-nurin-niskoin/1002624

Toivon volttia heittäneiden chilien muuttuvan kesän kuluessa tällaisiksi...

Haussa Anonyymit autoilijat -ryhmä

Minä ja sininen salamani pyörähdimme viime viikolla konttorilla. Leima tuli ja taputus pyllylle. Siis auton pyllylle, ei minun.

Tuttavani katsastusvisiitti ei mennyt ihan yhtä mallikkaasti.

Nainen laskeskeli, että työpäivän päätteeksi ehtii juuri sopivasti konttorille. Samaa ajatusta oli mielessään hellinyt moni muukin. Konttorin edessä oli armoton jono ja kellon viisarit nakuttivat eteenpäin.

Nokkelana naisena ystäväni hyppäsi autoon ja karautti vähän kauempana sijaitsevalle asemalle ja saapuikin sinne sopivasti noin varttia ennen sulkemisaikaa. Tiskillä ei ollut ketään, joten ystäväni istahti tuolille odottamaan.
Siinä istuskelleessa oli aikaa tutkailla kädessä olevaa katsastustodistusta. Silmään osui teksti "katsastettu" ja vuosiluku 2017. Ystäväni hipsi hiljaa ovelle ja kiitti luojaansa siitä, ettei tiskillä sattunut olemaan ketään.
Sitä lapussa ei sentään lukenut, että auton katsastuksen oli hoitanut edelliselläkin kerralla nainen itse. Tämä muistui mieleen kotiin ajellessa.
Ystäväni ehdotti anonyymit autoilijat -ryhmän perustamista. Ryhmässä voisi purkautua nimettömänä moninaisista automokista. Ajatus on mielestäni erinomainen, mutta kehotin ystävääni tarkastelemaan myös pikkuisen arjen kuormittavuuden tilaa.

Toisen tuttuni konttorikäynti oli vastakkainen. Hän ei ollut asialla liian tiheään vaan liian harvakseltaan.

Hämmentyneenä ystäväni kertoi oppineensa visiitistä monta asiaa. Kuten sen, että jos autoa ei ole ajoissa katsastettu, autoihmiset käyttävät tilanteesta termiä "ajokiellossa". Sekin kävi selväksi, ettei auton vaihtaminen toiseen ilman leimaa on pikkuisen hankalaa.
Sitä en enää muista, miksi ystäväni tutustui katsastamattoman auton vaihtamiseen koskeviin seikkoihin, mutta veikkaan asian menneen näin: Koska itseä on aina inhottavaa syyttää, nainen syytti autoa ja ajatteli kostoksi vaihtaa tämän toiseen.

Ja onhan se oikeastikin auton syy, jos autoa ei ole katsastettu. Tai jos nyt ei ihan auton, niin ainakin autovalmistajan. Eikös autoissa nimittäin voisi olla katsastuksesta muistuttavaa hälytysjärjestelmää. Kun aikaa katsastukseen olisi enää kaksi viikkoa, voisi auto käynnistettäessä päräyttää ilmoille pikkuisen ärsyttävän piippauksen. Että nyt konttorille, jos aiot vielä kesäkuussa huristella.

Vaan eiväthän ne insinöörit sellaisia juttuja kehittele. Ne keksivät auton, joka käynnistyy ilman että avaimiin kosketaan tai auton, joka osaa haistella kaistaviivojen sijainnin. Jotenkin tuntuisi, että noihin verrattuna katsastushälytin olisi pikku juttu. Jotain jonka voisi suunnitella vaikka kahvitunnilla.

Kolme toivetta rekisterikilpeä hinkkaamalla

Käppäilin tässä yhtenä päivänä eräästä halpatuotteita myyvästä kaupasta kohti autoani. Mielessä pyöri lähinnä sellaisia ajatuksia, kuin että miksi ostin serviettejä vaikka vanhojakin on liian monta ja mihin ihmeeseen luulen tarvitsevani hankkimaani puista avaimenperää.

Avatessani auton ovea viereen tupsahti mies, joka kysyi olenko auton haltija. Mieleen nousi heti kuva toiveita täyttävästä pullonhengestä, joka siis tässä tapauksessa ei asuisikaan pullossa vaan autossa. Rekkaria hinkkaamalla se täyttäisi autohenkisiä toiveita. Kadottaisi esimerkiksi orastavan moottorivian tai täyttäisi tankin ehtymättömällä bensalla.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolme-toivetta-rekkaria-hinkkaamalla/971570

 

 

Alennus taiturista tunariksi

Minä tiesin mikä mäkilähtö on ja miten se toteutetaan oikeaoppisesti. Pidin itseäni jopa vähän hakana tämän asian suhteen ja olin ylpeä siitä kuinka pystyin roikkumaan jyrkässäkin mäessä pelkän kytkimen avulla. Ikään kuin jarrut kuluisivat moisessa käytössä, mutta kytkin ei…

Olen saanut ”roikkumisestani” ajoittain varovaista palautetta, mutta olen pariinkin otteeseen pitänyt ponnekkaan palopuheen siitä ”kuinka minä opin tekemään mäkilähdön autokoulussa juuri näin, ja siksi tämä on oikea tapa.” Puolustukseni on ollut niin vakuuttava, että epäilijät ovat jopa alkaneet kyseenalalistaa omaa tietoaan asiasta. Näin vaikka he toki ymmärtävät etten istunut autokoulussa ihan eilen.

Asiaan liittyen olen myös suhtautunut ylimielisesti nykyautoihin, joiden mainostetaan sisältävän mäkilähtöavustimen. Että mihin ihmeeseen sellaista muka tarvitaan.

Mielessäni on myös tuoreena isäni pikkuisen sovinistinen opetus siitä, että ”älä luista kytkintä niin kuin naisilla on tapana vaan opettele ajamaan oikein”. Näin luulin tehneeni.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Alennus-taiturista-tunariksi/958155

Ohjeita ensi talveen

Rakas talven kanssa-autoilija, sovittaisiinko näin kevään kynnyksellä muutama juttu ensi syys-talvea varten. Noin niin kuin valmiiksi, että asiat ehtisi sisäistää ja ennen kaikkea, ettei niihin tarvitsisi sitten taas syksyllä palata.
Ensinnäkin. Voisimmeko sopia, että ensi talvena ei lähdetä enää autoilemaan niin kiireessä, että ei ehditä harjata lumea pois auton katolta ja skraapata ikkunoita. Näkyvyys näet on yllättävän tärkeä seikka seilattaessa kahdeksaakymppiä kanssa-autoilijoiden keskellä.
Se, että näkee joulukortin kokoisesta aukosta pihalle, ei ole vielä sama asia kuin hyvä näkyvyys. Moni ajattelee, että kyllä se ikkuna siitä sitten auton lämmitessä aukenee. Mikään auto ei kuitenkaan puhalla jäistä ikkunaa auki viidessä minuutissa. Ja jo viidessä minuutissa auto ehtii kulkea neljänkympin vauhdilla 3,3 kilometriä. Kahdeksassakympissä vastaava matka on pahaenteisesti 6.66. 


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ohjeita-ensi-talveen/949569

Varatankki ja kupponen kahvia

Osallistuin tovi sitten moottoripyöriä ja niiden varatankkeja käsittelevään kahvipöytäkeskusteluun. Osallistumisella tarkoitan tietenkin lähinnä kuuntelemista.

Opin, että kun bensa on vähissä ja kone alkaa yskiä, motoristi siirtyy varatankille. Bensahana väännetään siis ”on”-asennosta ”res”-asentoon. Tämä res-merkintä tulee reserve-sanasta eli tarkoittaa reserviä ja varmuusvarastoa.
Varatankilla voi kuulemma ajaa viitisenkymmentä kilometriä ja käytännössä lähes jokainen moottoripyöräilijä ajaa bensa-asemalle nimenomaan varatankin turvin.

Kuunneltuani tovin esitin liudan lisäkysymyksiä, joiden kautta pääsin ymmärrykseen siitä miten tankki toimii. Olin kuvitellut mielessäni miniatyyritankin, joka sijaitsee söpösti jossain päätankin sisällä. Kyse ei kuitenkaan kuulemma ole mistään erillisestä varatankista, vaikka sitä siksi kutsutaankin.
Varatankki tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kun bensaa on niin vähän, ettei imujärjestelmä yllä nesteen alle, siirrytään sitä imemään astetta alempaa. Laitetaan siis ikään kuin pilli vähän syvemmälle juomalasiin.
Mielestäni olisi ehkä loogisempaa käyttää varatankista nimeä alatankki tai pohjatankki, mutta ei nyt tartuta siihen. Loput tästä Keskisuomalaisen autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Varatankki-ja-kupponen-kahvia/941119

Ekoteko, tieraivo ja hirviaita

Kokosin taas yhteen muutamia hajanaisia autoihin, ajoneuvoihin tai johonkin ihan muuhun liittyviä ajatuksia ja kysymyksiä. Osan tunnustan syntyneen omien korvieni välissä, mutta osa on muilta napattua.

Silloin kun autossa on tankki täynnä ja se on kunnossa, se on perheen yhteinen auto. Silloin kun tankki on tyhjä tai auto on muutoin huollon tarpeessa, se on miehen auto.

Junissa asemat, liikkeellelähdöt ja jatkoyhteydet kuulutetaan suomen lisäksi toisella kotimaisella ja englanniksi. Sairaaloissa osastonimet ja uloskäynnit on merkattu vain suomeksi. Perillepääsy on ilmeisesti tärkeämpi asia kuin esimerkiksi ensiavun löytäminen. Mutta toisaalta niinhän sitä sanotaankin, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Ratin takaa löytyy ainoa paikka, jossa keski-ikäinen nainen voi haistatella ja huutaa kanssaihmisilleen päin naamaa ja sensuroimatta. Sitä kun ei kukaan kuule, eikä siitä joudu vastuuseen.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta autokolumnista löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ekoteko-tieraivo-ja-hirviaita/923276

Joustaminen liikenteessä on hölmöjen hommaa

Olin joulun alla liikenteessä turhankin ruuhkaiseksi yltyneessä keskustassa. Moni näytti ryntäilevän viimeisten lahjojen perässä ja osa metsästi marketin kalatiskiltä loppunutta kylmäsavulohta. Minä olin ihan vaan matkalla kahville kaverin kanssa – Melko leppoisalla mielellä siis ja ilman sen kummempaa kiirettä.

Ehkä tästä epäsuomalaisesta hyväntuulisuuden puuskasta johtuen menin tekemään liikenteen helmasynnin, eli olettamaan, että muutkin ovat leppoisia ja joustavia. Sillä eiväthän he ole. Eivät koskaan ja eivät varsinkaan joulun alla.

Loput tästä Keskisuomalaisen autot ja liikenne sivuilla tänään julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Joustaminen-liikenteessä-on-hölmöjen-hommaa/903817

Aikamatka lapsuuden autoon

Autokolumni ja lapsuudenmuistoja viime perjantain Keskisuomalaisessa

Joskus sitä miettii ajellessaan, että jos nyt voisi siirtyä suoraan lapsuuden ajotunnelmaan ja tie-verkostoon, olisi siinä varmasti ihmettelemistä. Autoja olisi vähemmän, liikenneympyröitä ei laisinkaan ja liikennevalojakin vain harvakseltaan.
Suurin ero koskisi tietysti ajoneuvoja ja niiden sisäistä järjestystä.
Minä pääsisin lapsuuden tunnelmaan, jos ostaisin vanhan Saabin, pakkaisin autoon enemmän tavaraa kuin järkevältä tuntuu ja laki sallii, iskisin kuskin suuhun tupakan ja kilpailisin siitä minkä värisiä autoja tulee eniten vastaan.
Ilmastointia ei tietenkään olisi ja jos takaikkunan saisi auki, seuraisi siitä aina etuosasta kuuluva tehokas ”ikkuna kiinni” -komento, jonka syytä en ole vieläkään ymmärtänyt. Takaikkunalla pörräisi aina kärpänen, mehiläinen tai paarma. Miettisin pysyykö se ikkunalla vai laskeutuuko niskaani. Eniten pelkäisin sitä paarmaa.

Lossirannassa ja muissa pakollisissa pysähdyksissä vinkuisin veljeni kanssa jäätelöä. Jos sellaista saataisiin, antaisi kuski ymmärtää, että moinen ainainen vinkuna ei ole hyvästä. Tästä johtuen jäätelö ei maistuisi ihan yhtä hyvältä kuin sitä kuvitteli, mutta kuitenkin niin hyvältä, että sitä vinkuisi seuraavallakin kerralla. Jäätelömerkki olisi vaniljapuikko, jos isä päättäisi. Mutta jos minä saisin päättää kuningatartuutti tai vaaleanpunainen superpuikko, jonka pinnassa on kielenpäällä räksähteleviä rakeita. Jäätelötikussa lukisi Guinnessin ennätysten kirjasta poimittuja tietoja kuten maailman pisimmän spagetin pituus, joka muuten on 3 776 metriä.

Turvavöitä ei olisi tai oikeastaan mitään muutakaan turvallista. Silti mielessä ei edes kävisi, että voitaisiin ajaa kolari. Isä kun on maailman paras kuski ja pystyy ohittamaan auton vaikka polvilla ohjaamalla. Näin on, vaikka hän jälkikäteen toki väittää tunnontuskissaan, ettei moista koskaan ole tapahtunut. Me vekarat kuitenkin muistamme tällaiset sankariteot ja arvostamme häntä siksi astetta enemmän.

Autossa on aina joko liian kuuma tai kylmä. Huomauttelemme tästä toistuvasti, mutta etuosan lämpötilan säädöllä on minimalistinen vaikutus takapenkin oloihin.
Parasta viihdettä on tuijotella metsän reunaa ja kuvitella kuinka siellä juoksee auton nopeudella keijukainen tai ballerina hiukset hulmuten. Kun ajamme kotiin isoäidin hautajaisista, kuvittelen sinne keijun sijaan mummun.

Kun isä tuo koeajoon Peugeotin, haluan, että se ostetaan perheeseen, koska sitä voisi kutsua Pösöksi ja sitä myöten Söpöksi. Jostain syystä argumentti ei vakuuta isää. Ehkä se jää kuitenkin hänen alitajuntaansa, sillä reilun kymmenen vuoden päästä hän ostaa Peugeotin. Se on valkoinen ja hieno – kutsun sitä valkoiseksi ratsuksi.

 

 

Muilla mailla vierahilla

Ai niin tällainen autokolumnikin oli lehdessä reissun aikana. Tuossa ollaan Aruballa, ei vielä Nepalissa...

Näin autokolumnistiksi ja vannoutuneeksi rengasmatkaajaksi, olen ajanut hämmentävän harvassa maassa. Itse asiassa vain kolmessa. Olen kuluttanut renkaita Suomen lisäksi vain Ruotsissa ja Karibian Aruballa, joka on rengasvalloituksistani tuorein.

Aruban saarella on pituutta noin 30 kilometriä. Silti vuokra-autopaikassa tieto siitä, ettei autossa ole navigaattoria, eikä puhelimessani nettiä, nosti kevyen hien pintaan. Kartoissakin kun oli keskitytty lähinnä turistinkannalta olennaisiin seikkoihin kuten pääteihin, hotellien sijainteihin ja rantojen nimiin.

Heti vuokraamosta lähtiessäni ajoin väärälle puolelle saarta. Vieressä istuva italialainen toimittaja sanoi noin viiden minuutin jälkeen, että kysytään neuvoa. Suomalaiselta maltilta kesti kolme kertaa kauemmin myöntää, että en tiedä yhtään missä ollaan.

Paikallinen naisihminen opasti meidät lopulta oikeaan suuntaan ja nauroi, että saarelle eksyminen on onneksi mahdotonta. ”Ei ole”, vakuutin. Myöhemmin kävi ilmi, että arubalaisen ”liikenneympyrästä oikealle” ei tarkoita välttämättä heti sitä ensimmäistä oikeaa, vaan pikemminkin ehkä oikeaa suuntaa, ei väärää..

 

Toiste en saarella enää eksynyt. Muunlaista hämmennystä onnistuin kuitenkin saada aikaan. Uimarannalla esimerkiksi autoni varashälyttimet huusivat niin moneen kertaan, että auringonottajat huutelivat jo takaisin, että ”me näemme sinut, turha yrittää pölliä sitä autoa”. Toinen ranta-kohtaus tapahtui lähtiessäni snorklailemaan. Koska olin yksin matkassa, jouduin miettimään mihin tungen avaimet siksi aikaa kun lillun meressä. Vesitiivis kaulakukkaro kuulosti uhkarohkealta vedolta sähköavaimelle ja avainten renkaanpäälle jättö niin perinteiseltä, että sen voi jo laskea ajoneuvon vapaaehtoiseksi luovuttamiseksi. Paikalliset ihmettelivät kysymystäni. Heistä loogisinta oli jättää avaimet pyyhkeen sisään rannalle. Näin jo itseni vilkuttamassa perävalojen perään. Koska muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, kaivoin avaimet lopulta vesitiiviissä pussissa santaan ja nostin aika ajoin päätäni merestä norpan tavoin tarkkaillakseni liikettä pyyhkeeni ympärillä.

Aruba-ajokkini oli Toytota Yaris, jota olen pitänyt aina varsin pikkuisena autona. Olen tainnut verrata sitä joskus jopa mopoautoon tai ainakin käyttänyt sen yhteydessä adjektiivia miniatyyrinen. Aruballa olin kuitenkin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin pieni olekaan. Eikä ollutkaan.

Kotimaassa vertasin autosta ottamaani kuvaa sukulaismiehen ajokkiin. Vaikka auto oli merkkiä Yaris, ei se ole sama Yaris kuin Suomen teillä. Karibian vastaava ei ole töpö-peräinen vaan korimalliltaan pikemminkin linjakas sedan. Pikku Googletuksella huomasin, että sen lisäksi, että autovalmistajat antavat malleille joskus eri nimiä maankolkasta riippuen, he tekevät samannimisestä autosta myös erilaisia versioita. Yaris ei siis ole aina se sama yaris, vaikka voissa paistaisi.