Paineen alla syntyy timantteja

Minja Revonkorven töissä yhdistyy hienolla tapaa raskas synkkyys ja leikillinen kepeys. Kuvassa muistaakseni Kevätpuku-niminen teos.

Kävin perjantaina keskisuomalaisen suosikkigalleriani, korpilahden Höyry-gallerian avajaisissa. Vuorossa oli K-S taiteilijaseuran puheenjohtajan nuijaa parhaillaan hallinnoivan Minja Revonkorven näyttely.

"Meren antimet" -installaatio luo gallerian seinään
merenalaisen silakkaparven heijastuksia.

Koska Minjalla on ollut monta näyttelyä ihan lähekkäin (Äänekoskella ja Jyväskylässä Beckerillä) oletin näkeväni jotain tuttua. Oletin väärin. Nainenpa oli tehnyt Höyry-galleriaan ihan uudet työt ja vieläpä ihan viime viikkoina. Lopputuloksesta kiirettä ei erottanut.

Itse tykkäsin näistä uhkaavan tummista, mutta kuitenkin jollain tapaa herkistä töistä kovasti - itse asiassa enemmän kuin Revonkorven aikaisemmista töistä joita olen nähnyt.

Taiteilija puhui avajaisissa maskuliinisista muodoista, yöntunteina syntyneistä kuvista ja siitä, että mielessä oli koko ajan galleria, jonka seinille työt nousevat.

Minä löysin heti kotini seinältä kohdan näyttelyn työlle nimeltä Melkein. Lompakkoni oli kuitenkin vähän eri mieltä, joten tyydyin teoksen ihailuun etäältä.

Kaiken kaikkiaan näyttely toi mieleeni sen hienon totuuden, että paineen alla syntyy timantteja. Toki jos paine kestää liian pitkään ja on liian päällekäyvää taitaa tulla vain hiilenkaltaista likaista mössöä. Tämän kun muistaisi aina silloin kun on kiireistä, stressiä ja kaikkea liikaa - että tovi tätä on ihan ok, mutta iäisyys "not so ok".

Revonkorven tapauksessa painetta ja stressiä on mielestäni ollut juuri se oikea määrä.

 

Minja Revonkorven "Valkoinen Musta ja kevät" Korpilahden Höyry-galleriassa 29.3.2015 asti.

Taiteilija varjossa ja suosikkityöni "Melkein" valokeilassa.

Päivi Hintsasen ja Timo Sälekiven työt vievät jonnekin muualle

Korpilahden Höyry-galleriassa on taas niin hieno näyttely, että siitä on ihan pakko kirjoittaa.

Olen jo joskus aikaisemmin kirjoittanut blogissani harkitsevani suuremman talon rakentamista vain ja ainoastaan siksi, että saisin tarpeeksi ison seinän Timo Sälekiven työlle. (Kohta löytyy viimevuotisesta UudenPolvenMuseo-bloggauksestani) Myös näyttelyn toisen taiteilijan Päivi Hintsasen työt olisivat mielestäni ihan käypä syy rakentaa taloon lisäsiipi.

Olen käyttänyt vuosien ajan Hintsasen töistä tehtyjä postikortteja nuorten taidetyöpajassa luovankirjoittamisen kursseillani. Yksikään kortti ei tuota samanlaista – ei edes etäisesti toistaan muistuttavaa – tekstiä.

Yksi suosikkitarinoistani on viime keväältä. Nuori nainen kirjoitti pätkän vasemmalla näkyvästä kuvasta, jossa tytöllä kasvaa ohimosta kierteiset sarvet. Teksti meni jotakuinkin niin, että tytöstä otettiin valokuva 1900-luvun alussa ja kehitysvaiheessa kuvaan huomattiin ilmestyvän sarvet. Paikalle kutsuttiin tietenkin asiantuntijakollegio, joka kuvaa ja tyttöä pitkään ja syvällisesti tarkasteltuaan tuli siihen tulokseen, että tytöllä tosiaan on sarvet. Niitä ei vain paljaalla silmällä pysty erottamaan

Herkullisinta tekstissä oli se, että asiaa käsiteltiin uutismaisesti ilman tunteita. Että näin on tapahtunut, tässä syy ja elämä jatkuu radallaan.

Hintsasen ja Sälekiven töitä yhdistää nähdäkseni juuri se tunne minkä ne katsojassa – ainakin minussa – herättävät. Se, että huomaa ajautuvasa jonnekin muualle. Sinne missä taivaanrannassa liikkuu outoja ihmisiä ja suurten pehmeälinjaisten talojen takaa astuu esiin mustaviittaisia ja ikään kuin nokallisia olentoja. Että kaikkia on jollaintapaa tavanomaista olematta sitä lainkaan. Että tytöllekin voi kasvaa sarvet ilman sen suurempaa melua.

Normaalista päiväunimaisesta haaveilusta teokset eroavat sillä, etten tiedä mistä niissä on kyse. Mielikuvitukseni ei suostu lukkiutumaan yhteen teoriaan vaan se ikään kuin hakee aktiivisesti toisia selityksiä. Näin esimerkiksi mainitsemassani Hintsasen työssä on päivästä ja hetkestä riippuen joka sarvipäinen tyttö, pahuuden ruumiillistuma, luonnon ja ihmisen symbioosi, aura, ulkoavaruuden olento, scien fiction hahmo, pohjaton yksinäisyys, ei tyttö lainkaan tai jotain ihan muuta.

Tämä Sälekiven työ ei ole esillä Höyry-galleriassa, mutta on jatkuvasti pääni sisällä.

Sälekiven kanssa olen, jos mahdollista, vielä astetta hukammassa. En tiedä yhtään mistä maailmasta rakennukset ja niiden asukit ovat. Sen kuitenkin tiedän, että työt ovat ihan älyttömän hienoja ja ne eivät jätä minua rauhaan. Höyry-gallerian näyttelyssäkin hätkähdin tuon tuosta palatessani jonkun Sälekiven työn ääreen. Sitä kun tarpeeksi kauan tuijottaa luulee jo hahmottavansa teoksen, mutta sitten kun silmät käväisevät ikkunasta heijastuvan Päijänteen pinnassa, huokaiset tauluihin palatessaan taas viesrustoverille "Voi miten hieno tuokin on."

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut ostavani Sälekiven seinälleni, mutta meninkin Höyry-galleriassa lukkoon. En kyennyt valitsemaan. En vaikka kuinka yritin ja tarjolla olisi ollut nykyiseenkin talooni mahtuvia teoksia. Hintsasen töistä olisin halunnut ostaa melkein kaikki, mutta löysin sentään kukkaroni mielestä järkevän ratkaisun.

Himoitsemieni teosten joukossa oli kuitenkin kolme Hintsasen työtä, joista yhtäkään en olisi halunut seinälleni. Nimittäin ne heti gallerian vasemmalle seinälle ripustetut kuvat puissa istuvista naisista (tuossa oikealla yksi niistä). En tiedä mikä niissä oli, mutta jos moinen roikkuisi seinälläni, en saisi unta.  Koskaan. Se, että kuva on pelottava olematta sitä millään ilmeisellä tavalla, on kyllä äärimmäisen vaikuttavaa. Niin hienoa, että pikkuisen mietin vieläkin olisinko sittenkin kyennyt elämään taulun kanssa samassa talossa....

Timo Sälekivi ja Päivi Hintsanen Höyry-galleriassa (Korpilahden satama) 31.8.2014 asti.

Mika Heinonen - uusi suosikkitaiteilijani

Kävin jututtamassa Korpilahden Höyry-galleriassa taiteilija Mika Heinosta. Mies sanoi olevansa taiteilijoista yksi ehkä viimeisiä, joka olisi valmis luopumaan uskostaan taiteen merkitysvoimaan. Siihen, että taide on tärkeä asioiden jäsentäjä maailmassa. Taide ei ole vain kauniita tai mielenkiintoisia teoksia, niitäkin toki, mutta kokonaissisältö on paljon monitasoisempi.

Mieleen tuli vahvasti fiilis, että moinen merkityksellistäminen on katoavaan kansanperinnettä taiteilijoidenkin keskuudessa. Kertakäyttöisessä maailmassa taidettakaan ei arvosteta enää entisen kaltaisiin mittoihin. Vaikuttamiseen pyrkiminen saatetaan kokea joskus jopa vähän vanhanaikaiseksi. (Tätä ei tule tietenkään lukea yleiseksi totuudeksi sillä poikkeuksia toki on.)

Heinonen totesi, että jos ihminen ei olisi tietoinen kuolemastaan, hän ei olisi niin altis luomaan esteettisesti kiinnostavia asioita. Esteettinen arvo ja siihen tähtääminen nousevat elämän hetkellisyyden ymmärtämisestä. Jos emme huolehtisi huomisesta ja elinkaaren lopusta, meitä ei kiinnostaisi luoda pysyviä, ikuisia teoksia. ”Mitä herkemmin ihminen kokee elämän hetkellisyyden, sitä taipuvaisempi hän on esteettiseen ilmaisuun”, Heinonen pohti. Takki auki "minä elän ikuisesti" -julistavalta hemmolta moinen ei kaiketi luonnistu.

Pika-elämä, jossa tunteet ja tavarat ovat hetkellisiä, ei kuitenkaan lyhykäisyydestään huolimatta komppaa kuoleman synnyttävää estetiikan määrää. Ellei sitten onnistu näkemään kauneutta kasvavissa jätekasoissa tai valtameriä kiertävissä muovirojulautoissa….

Mielestäni Heinosen näyttely on yksi mielenkiintoisimmista Keski-Suomessa nähdyistä näyttelyistä aikoihin. Uskon teosten nimillään ja muodoillaan puhuttelevan katsojaa vaikkei uudeksi suosikkitaiteilijakseni noussut Heinonen olisikaan vierellä puhumastaan töistään ja elämästä.

Ajaessani Höyryn haastattelusta kotiin mietin, että on tämä toimittajan työ vaan välillä aika hienoa hommaa. Tutkijana tuli jutusteltua pääosin kuolleiden kirjailijoiden ja teoreetikkojen kanssa. Nyt edessä on oikeita, yhä elossa olevia ihmisiä, joille voi sanoa, että pidän todella paljon töistäsi. 

Mika Heinosen Taivas alla –näyttely Korpilahden Höyry-galleriassa 22.6.2014 asti.

Gallerian kesätilassa luovan valokuvauksen keskuksen näyttely.