Nainen ja mies autokaupoilla

Kolumni Keskisuomalaisessa 24.11.

Naiset ostavat tunteella, miehet tiedolla. Miehelle myydään esimerkiksi pyykinpesukone kertomalla kuinka hyvin kapine on pärjännyt Tekniikan maailman testeissä. Naisille taas näytetään pehmeää villapaitaa poskeaan vasten painavaa naista, joka huokaisee ”Oooh kuinka pehmeää ja raikasta pyykkiä.”

Kierrettyäni ahkerasti autokaupoilla, olen havainnut tämän olettaman varsin todeksi. Autonostopäätöksessä tunne on tärkein tekijä. Vaikka tilastot, faktat ja ajokilometrit puhuisivat oston puolesta, mutta ratin takana ei tule SITÄ FIILISTÄ, turha on yrittää.

Hyppäsin männä viikoille lukuisista autoista ulos todeten, että tästä puuttuu se jokin. Yhden auton olisin halunnut ostaa vain sen fiiliksen takia. Rekisterikilven kirjainyhdistelmä TRI kun olisi sopinut niin halvatun hyvin tohtorin oppiarvooni.

Ihan niin pöljä en kuitenkaan ollut, että olisin ostanut auton vain rekkarin takia. Unissani toki ratsastan salaa tuolla tohtoribiilillä taustanauhan soittaessa Tohtori Sykerön tunnuslaulua.

Surffatessani nettiautofoorumilla, joka sinänsä on muuten ärsyttävää, sillä autoja täytyy saada koskettaa, jotta ne tuntee omikseen. Mutta siis. Surffatessani netissä iskin ensimmäisenä silmäni punaiseen Alfa Romeon. Mieheni torppasi auton heti merkkiä ja vuosimallia koskevilla katsastustilastoilla. Järki voitti tunteen.

Itsekin tosin hetken mietittyäni aloin epäillä, että alkaako sitä joka kerta soida päässä se vanha Movetronin biisi kun istuu ratin taakse. Että sä oot mun Romeo, ma oon sun Julia. Ei siis Alfa Romeota.

Kaiken kaikkiaan kävin noin kymmenellä autolla koeajolla, ennen kuin joukosta löytyisi se minun oma. Ja nimenomaan minun. Perheemme auton ostosta kun päätin tällä kertaa ensisijaisesti minä ja mies toimi neuvonantajana ja muka objektiivisena tilastojen esiin kaivajana.

Toki muutama reunaehto tuli hänelläkin. Kuten se, että ei mieluusti vaaleanpunaista autoa. Ikään kuin autokaupoista juuri muita kuin hopeanvärisiä ja harmaita löytyisi.

Lähes pyörryttävä vallantunne ei koitunut osakseni autotietämykseni ansiosta. (Ymmärtänette kai, että jos se olisi vaikutin, en saisi valita autoon edes jäähdytysneste-merkkiä.)

Syy oli paljon loogisempi. Se, että siipallani on huono karma autojen suhteen. Miehelläni on teoria, jonka mukaan kaikki hänen ostamansa autot ovat poikkeuksetta susia. Oikeastaan tämä ei ole vain teoria vaan ihan totta. Näin olen ymmärtänyt myös miehen lapsuustoverien Lada- ja Peugeot-veistelyistä. Puheita ei kaiketi höystäisi leveä hymy ja ja tukahdutettu naurunpurkaus, jos ajokit olisivat olleet ihan parasta ykköslaatua.

Minun autoni taas ovat lähes poikkeuksetta olleet kelpo ajokkeja. Viimeisimmän käsiin lahoaminen ei sekään ollut pohjimmiltaan minun vaan mieheni syytä. Vaikka auto oli nimissäni, oli se pääosin mieheni maksama. (Huonon auto-karman usko on puolisossani siis niin lujassa, ettei hän uskalla ottaa autoa edes nimiinsä).

Auto-taivaan jumalat eivät kuitenkaan ole niin hölmöjä, etteivät olisi huomanneet vedätystä. Venkoilu oli turhaa ja mahdollisesti jopa pääsyy Mersun ruostumiseen, sillä ärsyttäähän se meitä ihmisiäkin, jos joku yrittää pissata silmään.

Lokaconista bittiavaruuteen

Steampunk maailmassa lentelevä neitokainen nimeltä Charity Storm.

Kävin tänään Jyväskylässä järjestetyssä Scifi-tapahtuma Lokaconissa. Happeningin takana oli paikallinen scifi seura 42, joten lähdin etsimään totuutta.
Istuin kirjastolla kuuntelemassa esitelmiä ja haastatteluja. Kirjoitin vimmatusti puhelimeeni bloggausta aiheesta. Kotona suoritin pari näppärää sormiliikettä ja tekstini oli häipynyt bittiavaruuteen. Puhelimesta puuttuu tuo ylen kätevä "ctrl z" -toiminta joka kumoaa viimeisimmät siirrot, joten sinne meni, eikä takaisin tule.

Positiivisena asiana voi toki pitää sitä, että itsekin vähän mietin, että voiko näin pitkää bloggausta edes julkaista. Ei näemmä tarvitse asiaa enää pohtia, sillä en jaksa ja muista jupinoitani enää kovin tarkasti.

Pari olennaisinta juttua sentään tapahtumasta:
Ekoscifi ja steampunk ovat jo pelkkinä nimikkeinä niin aivonystyröitä kutkuttavan kiinnostavia, etteivät ne sisällöllisestikään voi ihan kökköä olla. Steampunkiin viktoriaanisine rattaineen ja korsetteineen olen tutustunut jo aiemmin lähinnä askartelun kautta. Ekoscifi taas osoittautui genreksi, jossa pureudutaan nykyajan luonnon ilmiöihin ja häämöttäviin katastrofeihin scifin kautta.

Panelikeskustelijat ja Steampunk antologian kirjoittajat olivat tosin sitä mieltä, ettei Steampunkin tuotesijoittelu ole genren olennaisin asia. Että lajityyppiä luonnehtii loppujen lopuksi, ehkä olennaisimmin tarinassa piilevä kapina ja ajatus siitä, että eletään vaihtoehtoista todelisuutta, jolla on nykyajan kanssa reaalinen historian kohtansa.
Tapahtumassa vilautettiin myös rillumarei-punk käsite. Genre on kaiketi syntynyt kieli syvällä poskessa, mutta nyt jossain päin jo väsätään antologiaa tuosta Suomi-filmien liittyvästä scifikirjallisuudesta.

Yleisöstä joku heitti ilmaan ajatuksen, että kyberpunk aika on oikeastaan tullut todeksi nykyajassa. Vastaan ei sentään kulje robotteja ja kyborkeja, muuta kuin tietokoneistettujen autojen muodossa, mutta eikö ihmisten rinnoissa tikittävät tahdistimet tai erilaiset tekonivelet ole eräänlaista kyberpunkkia. Ainakin jotain, mikä vielä viime vuosisadan puolivälissä olisi kaiketi nostanut vain hiuksia pystyyn ylen scifinä ajatuksena.

Haastatellusta Pasi Ilmari Jääskeläisestä täytyy todeta sen verran, että perin jäyhäksi ja vakavaksi mieltämäni heppu osoittautui ns. kaltaistensa kanssa yllättävän hilpeäksi miekkoseksi. Autralialaisen scifikirjailija Rjurik Davidsonin puheessa nauratti kovasti mm. se, että mies nimesi väitöskirjan tekimisen eräänlaiseksi pieneksi kuolemaksi. Myös kommentti: "Älä ikinä usko kirjailijaa, jos hän puhuu omasta teoksestaa", oli mainio.

Tilaisuuden siirtäminen kirjailijatalolta kirjastolla vaikutti melko hyvältä ratkaisulta. Tapahtumassa oli nimittäin niin paljon populaatiota paikalla, että epäilen, olisivatko kirjailijatalolle kunnolla edes mahtuneet.

Päivän tärkein opetus on kuitenkin tämä: Älä ikinä luota puhelimeen muistiinpanovälineenä.



Lukutoukka laihiksella

Tämä on nyt pikkuisen nolo tunnustus näin kirjallisuuden tohtorilta, mutta myönnettäköön kuitenkin: olen kuluneena vuonna lukenut aivan älyttömän vähän kirjoja. Niin vähän, etten kehtaa todellista lukua edes sanoa ääneen. Sanottakoon vain, että tässä vaiheessa vuotta noin 11 kirjaa vähemmän kuin samassa ajassa viime vuonna.

Kyse ei ole siitä, ettenkö viitsisi lukea. Päinvastoin. Innostavien kirjojen kasa yöpöydälläni huojuu niin uhkaavana, että saatan minä tahansa yönä kuolla sen sorruttua jonkun unipotkun heilauttamana niskaani. En vain jotenkin ole lukuvedossa.
Minulla se menee näet niin, että jos luettavaksi osuu hyviä kirjoja nälkä vain kasvaa syödessä, mutta jos lukee keskivertoja opuksia toinen toisensa perään, sitä tulee kylläiseksi eikä tunne mitään nälkää.

Laihasta lukuvuodesta huolimatta odotan kuitenkin innolla ensi viikolla alkavia Helsingin Kirjamessuja. (Sanottakoot tässä välissä, että ihan perseestä, että ne Jyväskylän vastaavat loppuivat.)
Ennen messuja aion lukea ainakin Catherine Pancolin teoksen "Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin". Kirjassa on 921 sivua, joten tulevina päivinä tiovon lukutoukkani olevan vähän ahneemmalla tuulella.

Parasta heikossa lukutahdissa on loppujen lopuksi se, että tietää varmasti tilan olevan ohimenevä. Vetämissäni luovankirjoittamisen ryhmissä sanon aina nuorille, jotka kertovat lukeneensa joskus nuorempina, mutta eivät enää, että kyllä se lukeminen tulee takaisin. Välissä voi mennä vuosiakin, mutta pohjimmiltaan kerran kirjoista innostunut ihminen on lukutoukka koko lopun elämänsä.

Jos Catherine Pancol on niin hyvä kuin väitetään, saatan ottaa viime vuoden tilastoni vielä kiinni loppu vuoden aikana.

Kuva ei kerro ihan koko totuutta. Lattialla nimittäin on sarjakuvia ja yöpöydän hyllyllä arviolta noin 7 kirjaa lisää.

Vaikeita päätöksiä

Keskisuomalaisen autokolumni 11.10.2013
Olen kierrellyt autokaupoilla. Uskollinen (lue ruosteinen) ratsuni muutti pohjoiseen ja jostain pitäisi löytää alle uusi auto. Ei siis toki uusi siinä mielessä, että käyttämätön, vaan minulle entuudestaan tuntematon epeli.
Ei ole auton ostaminen helppoa, mutta ei aina myyminenkään. Mersuni kaupat tosin syntyivät kohtalaisen mutkattomasti, ellei mutkaksi lasketa ostotapahtuman jälkeisiä ”no nyt siitä hajosi startti” -puheluita. Mukavinta oli, ettei renkaita tarvinnut potkia tuntikaupalla. Riitti, että koeajon jälkeen käytiin kolmevirkkeinen keskustelu hinnasta ja riipaistiin nimet paperiin. Aina kaupat eivät ole syntyneet yhtä helposti.

Miehelläni oli joku vuosi sitten myynnissä vanha Tunturin mopo. Ei mikään pappatunturi, mutta vanha vehje kuitenkin. Peliä tuli katsomaan hintavalla Mersulla kruisaileva keski-ikäinen mies. Etsi pojalleen mopoa.
Menopeli kaivettiin autotallista pihalle ja potentiaalinen ostajaehdokas pyöri vimmatusti pelin ympärillä. Niin vimmatusti, että mopoa lopulta ympäröi sarjakuvista tuttu vallihaudanomainen syvä ura. Tallin takaa piti hakea A-tikkaat, jotta mies saatiin kävelyurastaan lopulta ylös.
Ostaja kulki pää kallellaan mopon ympäri ja tuumasi. Käynnisti koneen, kokeili kahvaa käteen ja vilkaisi peilistä harvenevaa otsatukkaa. Ratsun selkään mies ei kuitenkaan lähtenyt. Katseli ja ihmetteli vain.
Jaksoin seurata tuumailua puolisen tuntia. Siinäkin oli vartti liikaa. Menin sisään. Leivoin tiikerikakun, imuroin talon ja vaihdoin kaktukseen mullan. Noin kahden tunnin päästä kahvihammasta kolotti ja menin pihalle etsimään siippaani kakkukahville.
Siellä se seisoi yhä ostajan kanssa. Näytti varsin kypsältä. Ostopäätös ei kuitenkaan ollut vielä kypsynyt. Pyörittelin päätäni ja join kahvit yksin.

Mietin miten ihmeessä tuo samainen ukkeli on saanut ostettua kymmenien tuhansien arvoisen autonsa, kun parin sadan euron mopon ostopäätöstä on noin hankala tehdä. Sääliksi kävi Mersun myynyttä autokauppiasta. Miten tavattoman kauan kauppoja on oikein hiottu. Asuiko mies kenties kuukauden autokaupassa ennen kun nimet ruksattiin paperiin.
Ehkä meidänkin olisi pitänyt tajuta tarjota yösijaa, tai ainakin sitä tiikerikakkua, sillä mopokauppoja ei syntynyt. ”Täytyypä vielä miettiä”, mies totesi 2,5 tunnin jälkeen poistuessaan pihastamme.
Siinä mielessä ostotaktiikka oli kuitenkin nerokas, että jos ukko olisi jatkanut vielä puolikin tuntia ”paljonkos tämä kuluttaa ja onkos tuo rengas vähän kulunut” -jorinaansa, olisi mieheni varmaan antanut mopon ilmaiseksi päästäkseen ostajasta eroon.

Seuraavana päivänä pihaan kaarsi nuori pariskunta. Alla oli joku reilusti teini-iän ylittänyt auto, eikä oma ikäkään ollut paljon yli kahtakymmentä. Mies polkaisi mopon käyntiin, ajoi korttelin ympäri ja ojensi setelit käteen. Aikaa kului noin kaksikymmentä minuuttia.

Sitä vaan, että on meitä monenen junaan ja mopon selkään.

Apua, anna apurahaa

Tsekkailin tuossa listaa tuoreista Valtion kuvataidetoimikunnan jakamista apurahoista. Vuoden nuoreksi taiteilijaksi 2011 kruunattu Anna Tuori pyyhkäisi viiden vuoden rahat, samoin kuin Venetsian taidebiennaalissa kunnostautunut Terike Haapoja. Kaikenkaikkiaan tuettuja oli 55.

Silmään pisti kovasti se, että joukossa oli paljon tuttuja nimiä. Moni tuetuista kuului aiemminkin eri tahoilta avustusta ja tunnustusta saaneiden joukkoon. Ja eihän siinä mitään. Niin sen kuuluu mennäkin, että tuetaan hyvin hankkeita ja tekijöitä piittaamatta siitä ovatko nämä jo saaneet vai ei. Ei kai jakoperuste voi olla, että annetaan niille jotka eivät ole koskaan saaneet, vaikka se mukavan Peter Pan:laiselta kuulostaisikin.

Asiassa on kuitenkin myös turhauttava puolensa. Ensinnäkin se, että taiteen tekeminen ja hakemusten laatiminen eivät välttämättä sisälly yhden ja saman ihmisen osaamisrepertuaariin. Olen itse rustannut sellaisen määrän apurahahakemuksia, että tiedän sen olevan taiteen kanssa tekemisissä vain eräänlaisena "omana taiteen lajinaan" (lue: informatiivisena ja täsmälleen oikeaan kohteeseen yksilöllisesti tähdättynä latauksena, joka on enemmän sukua konttorirotalle kuin maalipensselille.)
Ainakaan akateemisessa maailmassa hakemuksia ei rustata töitten jälkeen telkkaria katseltaessa. Tai jos rustataan, niin ei niillä rahaa saa. Hakemuksien teko vie päiviä, joskus viikkojakin ja niitä muunnellaan aina täsmälleen kohderahastoa vastaaviksi vuodatuksiksi, joissa on juuri sopivasti "minä olen nerokas" ja "minä olen nöyrä" -ilmaisuja.

Se toinen apurahamaailman turhauttava puoli koskeekin sitten sitä, että vaikka hakemuksesi olisi kuinka "täys kymppi", et välttämättä saa pennin hyrrää. Jos et ole saanut aiemmin apurahaa tai sinulle ei ole myönnetty muita tunnustuksia, et ehkä sijoitu potenttiaaliset saajat listalla kovin korkealle. Tilanne on vähän samankaltainen kuin "emme ota sinua työharjoitteluun, kun sinulla ei ole vielä alan työkokemusta".
Itse uin muutama vuosi sitten hämmentävän vuolaassa apurahavirrassa. Tein tuolloin väitöskirjatutkimusta ja saatuani ensimmäisen avustuksen, nimeni tuntui ikään kuin astuneen avustusportaissa astetta ylemmäs. Kiva olisi toki ajatella, että "god damn" kuinka valtavan hyvä tutkimussuunnitelmani oli ja ennen kaikkea, kuinka valtavan hyvä minä olen. Huraa ja ilotulituksia.

Ihan noin harhainen en kuitenkaan ole. Tiedän, että ei se ihan noin mennyt. Moni reippaasti minua fiksumpi tutkija jäi ilman. Olivat kaiketi joutuneet kategoriaan "ei tolle ole muutkaan antaneet, ei anneta mekään". Kultaisen kädenpuristuksen ja herrakerhon hyväksynnän sijaan he saivat vain haaleaa kättä. Minua onnisti kerran, ehkä ohjaavan professorini vaikutusvallan takia, ja kuten sanottu "kun kerran saa, saa toistekin".
Muistan jopa juuri ennen väitöstäni miettineeni, että "Pahus pitikö sitä nyt jo valmistua. Näillä tuillahan olisi voinut jatkaa vähän pidempäänkin ja pienemmällä höökillä".
Sehän se vasta reilua olisi ollut. Että viivytelläämpäs vähän kun aurinko paistaa niin suotuisasti.

En kritisoi ketään apurahan saaneista 55 kuvataiteilijasta tai muistakaan tuetuista. Uskon, että kaikki ovat liksansa ansainneet. Ja hienoa, että tukea riitti edes noin monelle. Sanonpahan vain, että on se kovaa hommaa tuo apurahahakemuksien väsääminen.

Hillitön kiire ja kauhea hoppu

Aina on kiire. Niin pirullinen hoppu, että sykekin kulkee vähän korkealla. Siltä ainakin tuntuu. Sitten kun pysähtyy miettimään, että mistä se kiire oikein muodostuu, hämmästyy hommien väliin ujuttautuvaa joutoaikaa. Kiire ei olekaan aina todellista vaan jossain korvien välissä.

Meidän perheessä isä ja äiti naljailivat vuoroin toisilleen siitä kumman suku olikaan sitä kiireistä laatua. Että olikos se hätäistä Mahlamäen-sukua vai Vironsepän vastaavaa.

Oli kumpaa oli, niin luulenpa omaksuneeni tämän piirteen perimääni. Aina ei toki näin ole, mutta välistä kun hommat pakkaantuu ja päivässä on tsiljoona hoidettavaa asiaa, tuntuu ettei tästä selviä muulla kuin nostamalla hartiat korviin ja heilumalla vimmatusti. Ikään kuin lisäämällä kiireen tunnetta ja liioittelemalla tehtävien määrää asiat hoituisivat nopeammin.

Olen tätä nyt jo tovin miettinyt ja tullut siihen hämmästyttävään tulokseen, että vahti hiljenee vain hidastamalla. Aina hidastamisen ei tarvitse olla supertrendikästä hyppyä pois oravanpyörästä. Se voi olla myös hengittämistä ja suhteellisuuden tajun terhakkaampaa hallintaa. Jos vaikka vain pysähtyy toviksi tuumaamaan jää päivästä rauhallisempi fiilis.

Ja sitten vielä siitä oravanpyörästä. Mikä ihmeen oravanpyörä. Eikös ne ole pikemminkin ne sellaiset lemmikkijyrsijät jotka moisessa juoksevat – eivät villit oravat.

Tarja Malisen tuumaavat Soturit Haihatuksen Pohjoinen ulottuvuus näyttelystä Joutsasta.