Mieleni mustat aukot

Autokolumni Keskarissa 17.3.

 

Monella ystävälläni on ensimmäistä kertaa koetuista liikennejutuista hirveän – sanoisinko hämmentävän – selkeät muistikuvat. Että ekalla bussimatkalla vastakkaisella penkillä istui pikkuisen parrakas nainen. Junan ikkunasta näkyi tukeva mies, joka liukastui pihamaalla ja ratikka rymisteli niin, että hampaat kalisivat suussa kaikilla muilla, paitsi vastapäätä istuneella hampaattomalla sedällä.

Minä taas en muista mitään. En edes sitä ensimmäistä lentokokemusta, josta nyt kuitenkin luulisi jäävän melko lailla iso muistijälki noin 10-vuotiaan tyttösen mieleen. Kovana syömärinä voisin kuvitella, että muistaisin edes lentoaterian, mutta ei.
Vuorossaan kolmannen kyllä muistan. Silloin alla oli Aeroflotin kone ja tarjottimella harmaata makkaraa. Tuo maku, jonka muistan liiankin tarkkaan, jääköön tässä nyt analysoimatta. Sanottakoon vain, ettei ollut ihan parasta herkkua maailmassa.
Korkea ilmatila muuttaa kuulemma ruoan mauttomaksi ja siksi maassa valmistettu herkullinenkaan ateria ei maistu taivaalla juuri miltään. Rohkenen kuitenkin epäillä, etteivät Aeroflotin makkara ja pahvikeksi, olisi nousseet gourmet-listan kärkeen maan kamarallakaan. Eihän ne nimittäin mauttomaksi muuttuneet pilvien keskelläkään.

Mutta siis muistamisesta ja liikennevälineistä. Oudoksi mieleni mustat aukot tekee se, että muistan esimerkiksi ihan tarkkaan sen, miltä isoveljeni näytti kun heitin tätä 7-vuotiaana halolla päähän tai miltä joulupukin tekoparta tuntui sormissa kun 4-vuotiaana kokeilin sitä istahtaessani pukin syliin.

Tulin tässä siihen tulokseen, että muistamattomuuksieni takana on jonkinlainen trauma – tai oikeastaan sen puute. Ihminen muistaa nimittäin traumaattiset kokemukset muita kokemuksia paremmin. Niistä saattaa jäädä niin voimakas jälki aivoihin, ettei muistoa saa pois vaikka kuinka yrittäisi. Näin ollen muistan tietenkin lapsuuteni väkivaltaisen teon ja joulupukin paljastumisen huijaukseksi – ovathan ne nyt aika traumaattisia juttuja. Tuttuni taas muistavat auto- ja junamatkat siksi, että vaikkei niissä nyt mitään traumaattista sattunutkaan, jotain outoa kuitenkin.

Ensimmäisen istahdukseni auton rattiin sentään muistan. Olin tuolloin 17 ja isäni sanoi, että nyt lähdetään jäälle kokeilemaan autolla ajoa. Homma oli niin mukavaa, että olisin ajanut ympäri jäärataa vaikka maailman tappiin isäni pössytellessä pelkääjän paikalla tupakan toisensa perään. Myöhemmin mieleen tuli, että ehkäpä savukkeet eivät maistuneetkaan tuona päivänä isästä erityisen hyviltä, vaan taustalla oli yritys rauhoitella hermoja. Totuushan nimittäin on, että isäni ei ollut päästänyt minua yhdenkään moottoriajoneuvon ohjaksiin aikaisemmin. Esimerkiksi päältäajettava ruohonleikkuri oli ehdoton no, no vaikka lipaston valokuvassa isoveljeni poseerasi traktorin puikoissa noin 5-vuotiaana.

En voi olla miettimättä, että muistanko kuitenkin väärin. Ehkä olin päässyt sittenkin jonkin ajoneuvon rattiin jo nuorempana ja aiheuttanut tällä ikuisia pelkotiloja ja ahdistuksen aiheita isälleni. Minä tätä en muista, sillä joskus aivot myös suojelevat ihmistä unohduksella. Isäni armottomasta sauhuttelusta päätellen häntä ei moisella unohduksella siunattu.

Kyllä isompi on vaan parempi

Fákaselin hevosteatterissa äärimmäisen hellyttävät islannishevoset esiintyivät mm. paikallisten menninkäisten rinnalla.

Kävin viikon reissulla Jenkeissä ja Islannissa. Koska pressimatka oli osittain Icelandairin järjestämä ja hallinnoima, olivat lento-olosuhteeni myös sen mukaiset. Ihan ykkösluokkaan en sentään sijoittunut, mutta ihan siihen kylkeen. Icelandairilla Economy Comfort –luokassa matkustaja sijoittuu leveämmin perusriviin, sillä keskimmäinen tuoli on muunnettu pöydäksi.

Helsinki-Reykjavik, Reykjavik-Boston, Boston-Reykjavik ja Reykjavik-Helsinki –lennoistani kolme tosin sujui kahden tuolin rivissä ja vain yksi kolmosessa, mutta Economy Comfort –luokassakin on enemmän jalkatilaa kuin perus rivissä, joten eroa ykkösluokan istuimiin ei oikeastaan kauheasti ollut.
”Voi onnea”, oli ensimmäiset ajatukseni ymmärtäessäni, että mahdun 182-senttisen kroppani kanssa vaivattomasti koneeseen eivätkä kyynärpääni tunge väkisin kanssamatkustajien kylkiin.

Istuessani yksin kolmipaikkaisessa rivissä, takanani vastaavaa riviä kansoitti kolme matkustajaa. Näistä keskimmäinen kysyi nokkelana voisiko hän siirtyä riviä eteenpäin. (Näin minäkin olisin hänenä tehnyt.) Pahoitellen lentoemäntä kertoi kuitenkin, että koska kyse on astetta korkeammasta luokasta, siirto ei onnistu. 

Väsynyt mutta onnellinen matkaaja.

Sen sijaan, että olisin röyhistänyt rintaani, olin vähän nolona. Ennemminkin ”perse-auki-travellers” –luokkaan perinteisesti kuuluvana moiset etuoikeudet ovat minulle uusia ja siksi pikkuisen häpeällisiä juttuja – kuten suomalaiseen luonteenlaatuun niin osuvasti kuuluu…
 Siinä missä suomalainen vähättelee omaisuuttaan tai ulkonäköään kehujalleen on hän myös taipuvainen nolouden tunteisiin jos hänelle annetaan etuoikeuksia. Välistä tuntuu siltä, että olemme kansa, joka tuntee olonsa kotoisimmaksi seistessään nurkassa, puoliksi verhon takana. Voi toki olla, että tämä on vain minun ja minua edeltäneen sukupolven juttu. Ehkä nyky-suomalaiset osaavat jo olla vähän enemmän takki auki ja rinta rottingilla. Tiedä häntä.


Sielu ja ruumis lepäsivät Laugarvatn Fontana
 geothermisissä kylmyissä.



Sen verran matkastani vielä, että lentokentillä olin toki niin onnellinen erillisestä, jonottomasta lähtöselvityksestä, että olisin voinut vaikka kiljua innosta. Oikein raskaissa, jetlagisissa ja täyteen buukatuissa reissuissa onni piilee mutkattomuudessa ja asioiden saumattomassa sujuvuudessa.

Myös kenttien lounge-osastoilla jouduin pikkuisen toppuuttelemaan itseäni, etten olisi koko ajan hymyillyt onnesta soikeana ymmärtäessäni, että kaikki ruokapalat, juomat, lehdet, netit yms. ovat käytettävissäni. Että: ”tämä kaikki minulle. Miten ehdin ja jaksan syödä/juoda tämän kaiken, sillä kaikkeahan täytyy tietenkin maistaa…”

 

Varsin kovasti erilaisista seinämaalauksista diggaavana olin aika innoissani Reykjavikin seinistä. Tuntui, että loistokkaita maalauksia löytyi ihan kaikkialta.

Portobellosieniä ja agressiivisia värejä

Richard Mossen valokuvat ovat kauniita, mutta samalla tapaa agressiivisia.

Vierailin parin viikon takaisella Kööpenhaminan reissullani Louisianan taidemuseossa. Kyseinen modernin taiteen museo sijaitsee Humlebækissä noin 35 kilometriä Kööpenhaminasta pohjoiseen.

Tanskassa asuva kaverini on kertonut ja intoillut paikasta monesti, joten olihan se nähtävä.



Siinä vaiheessa kun emme olleet oikeastaan vielä päässeet taiteen äärellä vaan vasta puikahdettu näyttelyhallien läpi kahvilaan, ymmärsin, että onhan tässä mistä intoilla. Olin ihan myyty. Maistellessani kahvilassa portobello-leipää, joka sekin oli yhdenlainen taideteos, taisin sanoa jotain sellaista, kuin että olen varsin yllättynyt, jos en elämäni aikana tule käymään täällä toista kertaa.

 

Portobello-leipä.

Museo näyttää ulkoapäin jotakuinkin normaalin omakotitalon kokoiselta, mutta se jatkuukin sinne tänne, ylös ja alas. Jatkosiiven jatkosiivillä kasvatettu tila istuu ympäröivään tanskalaiseen merenrantaan, lehtipuumetsään ja lampeen ihan saumattomasti. Samalla tapaa kuin Mäntän Serlachius museon Göstan paviljongissa, myös Louisianassa raja ulko- ja sisätilan välillä hämärtyy ja ajoittain jopa katoaa. Sisällä kävellessä unohtuu välillä ihailemaan puutarhassa seisovia veistoksia ja ulkona tallustellessa voi puolestaan hämmästellä sisätilan taulujen väriskaaloja.

Kateellisena kuuntelin kaverini kertomuksia museon aiemmista näyttelyistä. En ole tainnut kovin montaa kertaa eläissäni olla näin kateellinen näyttelyistä joita en ole nähnyt.

 

Ikkunasta näkyy vehreä veistospuisto.

Tällä kertaa Louisianassa oli perusnäyttelyn ohella esillä Paula Modersohn-Beckerin maalauksia ja Richard Mossen valokuvia. Näistä jälkimmäisistä tykkäsin kovasti, vaikka mukaani tarttunut näyttelyjuliste tuskin päätyy koskaan seinälleni. Mossen valokuvat olivat samanaikaisesti todella kauniita että ihan hirveän aggressiivisia. Kuvissa käytetty väri ei ollut pinkkiydestään huolimatta söpöä ja tyttömäistä vaan pikemminkin raakaa ja säälimätöntä. Kun osaan kuvista yhdistyi vielä lapsisotilaita ja autioita asuntoja, oli tuomiopäivän tunnelma käsinkosketeltava.

 

Veistos ihailee lampea.

Seilattuamme museossa jo pitkän tovin kävimme lopuksi museon ns. muksusektorilla. Siellä liikutuinkin sitten jo melkein kyyneliin. Useaan kerrokseen sijoittuvassa tilassa oli mahdollisuus tehdä miltei mitä tahansa: oli kuvanveistoa, maalausta, legotyöpajaa, askartelua ja ”you name it”. Ensimmäisestä huoneesta sai napata matkaansa pienen matkalaukun, jonka sisältä löytyy tehtäviä, jotka liittyvät tavalla tai toisella vaihtuvaan näyttelyyn. Nyt esimerkiksi piirustuspöydän keskustaa koristi peili, josta pikkumaalarit saivat tutkiskella kasvojaan ja tehdä Paula Modershon-Beckerin tapaan omakuvia.

Tämä lasten paratiisi kuuluu lipun hintaan ja vaikka taapero askartelisi pienen leikkimökin kokoisen saviveistoksen, ei siitä peritä lisähintaa. Tärkein kysymys mielestäni on toki se, että saako sinne mennä myös aikuiset – ilman lapsia siis. Jos nimittäin asuisin museon ”huudeilla” muuttaisin mieluusti taidehuoneeseen, josta aukeaa seinänkokoiset lasi-ikkunat lammelle ja väsäisin saviukkoja ja legovehkeitä maailman tappiin asti.

 

Sitäkin ehdin museossa miettiä, että jos minusta tulee isona taidemuseon johtaja, (jota suuresti epäilen, mutta saahan sitä unelmoida), niin veisin museon puuhamiehet ja henkilökunnan ensitöikseni Louisianaan ja sanoisin ”Tehdään tämän tapainen. Tämä on ihana”.

 

Tähän huoneeseen voisin muuttaa askartelemaan.
 

Laukusta löytyy tehtäviä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Louisianan taidemuseo Gl Strandvej, Humlebæk, Tanska



Shilpa Guptan mikrofoneista tehty veistos.





Yksin lentokoneessa

Autokolumni Keskarissa 13.3.

Matkasin viikko sitten bussilla Muuramesta Helsinki-Vantaan kentälle. Jaoin linja-auton kuskin lisäksi kahden muun matkustajan kanssa. Sanomattakin on selvää, ettemme istuneet vieretysten tai edes samassa bussin kolmasosassa. Minä kyhnötin edessä, nukkuva nuorimies keskiosassa ja vanhempi rouvashenkilö takana.

Varsin kovasti multitasking-henkisenä ihmisenä koin bussissa hämmentävän joutilaisuuden hetken. Koska katseen tiestä irrottava touhuaminen autossa aiheuttaa minussa helposti lieviä matkapahoinvoinnin oireita en voinut näpytellä tietokonetta, lukea kirjaa tai surfata netissä. Voin vain olla ja toljottaa tietä, imeskellä kurkkupastilleja, kaivella nenää ja miettiä niitä näitä. Jo Korpilahdella mielessä kävi ajatus, että onpa outoa ja ihanaa.

Tunne tuli vähän puskista siksi, etten oikeastaan koskaan taita pitkiä matkoja bussilla. Olen ennemminkin VR:n tyttöjä. Juna on nimittäin mielestäni työympäristönä vähän hämmentävänkin hyvä. Saavutan siellä lähes aina täydellisen flown, jonka ansiosta olen aina ihmeissäni kun konnari kuuluttaa junan saapumisesta päämäärääni.

Otollinen työympäristö syntyy siitä, että junavaunussa on sopivan vähän ärsykkeitä ja varsin suppeat mahdollisuudet muiden asioiden tekemiselle. Ei ole roskista jota kiikuttaa ulos, jääkaappia jonne harhailla hakemaan mehua tai pihan lumikasoja jotka pitää ihan just nyt kolata pois.

Jos olen yksin matkassa, on harvinaista, että lähden maakunnan ulkopuolelle suuntaavaan reissuun autolla. En tee tätä siksi, että olisin niin vihreän egoloinen, vaikka näin haluaisinkin väittää, vaan siksi, että ratin takana olen vain ratin takana.

Olen toki kehittänyt muutamien pakollisten pitkien yksinajojen aikana mielestäni toimivan muistiinpanojärjestelmän, jossa kirjoitan mieleen tulevaa kolumnia polvelle keikkuvaan vihkoon irrottamatta katsetta tiestä. Ymmärrän kuitenkin, että A) tämä on pikkuisen vaarallista, vaikka muka seuraankin silmä kovana tietä ja B) vihon tekstistä on melko mahdotonta saada myöhemmin selvää. Kirjoittamisen voisi toki korvata sanelunauhurilla, mutta jotenkin sanat tulevat paremmin somien kun suun kautta.

Mutta vielä siihen toissaviikkoiseen linjuriautoon. Bussin tyhjyys toi mieleen taannoisen Pariisi-Helsinki lennon, jolla olin ainoa matkustaja. Muistan tunteneeni itseni varsin erityiseksi lentoemännän esittäessä turvallisuusperformanssin vain minulle. Mukavalta tuntui myös se, että tuolloin vielä lentoihin kuuluneen alkoholitarjonnan virta oli katkeamaton. Join koneen peräosassa oluen jos toisenkin ja polttelin tupakkaa ketjussa. ”Olutta?”, kysytte ehkä. No 19-vuotias minäni oli jostain syystä sitä mieltä, että Ranskassa vietetyn vuoden jälkeen sielu kaipasi nimenomaan kotimaista kaljaa. Sanottakoon, että valintani olisi tänä päivänä vähän toinen.

Tuosta taannoisesta bussimatkasta kuitenkin vielä sen verran, että jotain sain sentään senkin aikana tehtyä. Kirjoitin nimittäin tämän kolumnin puhelimeni muistikirjaan. Normi kirjoittamisesta homma poikkesi kuitenkin aika ajoin kuvaan astuneen tientuijottelun ja tuumailun takia. Mukavaa puuhaa sanon minä. Linja-autossa on tosiaan tunnelmaa.

Paineen alla syntyy timantteja

Minja Revonkorven töissä yhdistyy hienolla tapaa raskas synkkyys ja leikillinen kepeys. Kuvassa muistaakseni Kevätpuku-niminen teos.

Kävin perjantaina keskisuomalaisen suosikkigalleriani, korpilahden Höyry-gallerian avajaisissa. Vuorossa oli K-S taiteilijaseuran puheenjohtajan nuijaa parhaillaan hallinnoivan Minja Revonkorven näyttely.

"Meren antimet" -installaatio luo gallerian seinään
merenalaisen silakkaparven heijastuksia.

Koska Minjalla on ollut monta näyttelyä ihan lähekkäin (Äänekoskella ja Jyväskylässä Beckerillä) oletin näkeväni jotain tuttua. Oletin väärin. Nainenpa oli tehnyt Höyry-galleriaan ihan uudet työt ja vieläpä ihan viime viikkoina. Lopputuloksesta kiirettä ei erottanut.

Itse tykkäsin näistä uhkaavan tummista, mutta kuitenkin jollain tapaa herkistä töistä kovasti - itse asiassa enemmän kuin Revonkorven aikaisemmista töistä joita olen nähnyt.

Taiteilija puhui avajaisissa maskuliinisista muodoista, yöntunteina syntyneistä kuvista ja siitä, että mielessä oli koko ajan galleria, jonka seinille työt nousevat.

Minä löysin heti kotini seinältä kohdan näyttelyn työlle nimeltä Melkein. Lompakkoni oli kuitenkin vähän eri mieltä, joten tyydyin teoksen ihailuun etäältä.

Kaiken kaikkiaan näyttely toi mieleeni sen hienon totuuden, että paineen alla syntyy timantteja. Toki jos paine kestää liian pitkään ja on liian päällekäyvää taitaa tulla vain hiilenkaltaista likaista mössöä. Tämän kun muistaisi aina silloin kun on kiireistä, stressiä ja kaikkea liikaa - että tovi tätä on ihan ok, mutta iäisyys "not so ok".

Revonkorven tapauksessa painetta ja stressiä on mielestäni ollut juuri se oikea määrä.

 

Minja Revonkorven "Valkoinen Musta ja kevät" Korpilahden Höyry-galleriassa 29.3.2015 asti.

Taiteilija varjossa ja suosikkityöni "Melkein" valokeilassa.

Amerikkalaiset Tanskassa



Pala Vegasia Kööpenhaminan keskustassa.

Osallistuin maanantaina Köpiksessä Amerikan eri kohteiden, lentoyhtiöiden, hotellien, happeningien jne. yhteiseen promotilaisuuteen eli American travel show:n. Sen ohella, että luonnollisestikin sain vastata sen tuhannen kertaa kysymykseen "how are you", tulin todenneeksi, että on se vaan ihme maa tuo Amerikka.
Aika monta vuotta olin nimittäin sitä mieltä, että miksi lähteä merta eli Atlantia edemmäs kalaan, jota lähempääkin saa. Nyt olen vähän eri mieltä.


Kevättä ilmassa.

Jutusteltuani esimerkiksi Las Vegasin Venice-hotellin edustajan kanssa ja pyöriteltyäni silmiäni tämän tarinoille, mietin, että haluaisinpa tosiaan kokea millainen on hotelli, jossa on viitisenkymmentä ravintolaa, 7000 sviittiä ja seitsemän allasosastoa. Että, onko se suurinpiirtein Muuramen kokoinen pytinki.
Pikkuisen hai-kammoisena haluaisin myös testata tuosta pelikaupungista löytyvää kirkasmuovista vesiliukumäkeä, joka sukkuloi hai-altaan läpi – nähdä, että onko moisen liukumäen vesi kirkkaan sijaan pikkuisen pelkopissasta kellastunutta....Samaa matkakuumetta podin monen muunkin kohde-esittelijöiden ständillä. Asiasta helposti innostuvana olin välillä lähdössä prätkäajelulle route 66:ta pitkin, sitten lasikattoisen Rocky Mountaineer -junan kyytiin ja välillä päiväretkelle Philadelphiaan New Yorkista.

Tanskan katukuva muistuttaa välillä todella paljon Norjaa.

Uusien kontaktien ohella tapahtuman hupaisinta antia oli se, kun jokainen kohtaamani edustaja,  tapaili nimeäni käyntikortista. Voi sitä {rhican}, {rukon}, ja {richan} määrää. Sukunimen tapailu olikin sitten jo ihan murhaa...


Amerikkaa syvemmin taisin kuitenkin reissulla ihastua Kööpenhaminaan, joka kostana ja tuulisenakin oli varsin valloittava hymyilevine ihmisineen. Rakas ystäväni, jonka luona Köpiksessä majailin, luonnehti tanskalaisia ihmisiksi, jotka osaavat ottaa rennosti. Heillä ei ole kiire, he eivät ota kaikkea niin kauhean vakavasti ja he näyttävät hienolla tapaa siltä kuin eivät olisi juurikaan käyttäneet aikaa sen pohtimiseen mitä päälleen vetävät, vaikka ovatkin. Mainio maa, jonka suhteen Shakespeare oli selvästi väärässä – maassa ei nähdäkseni nimittäin ole mitään mätää...

Ainoa pettymys matkassani oli se, ettei Kööpenhaminan kaduilla tullut vastaan ihanaa Mads Mikkelseniä tai yhtäkään DAD:n jäsentä. Ehkä ensikerralla sitten...
 



Kun pellolla oli laiduntamassa ylämaankarjaa, oli auto pakko ajaa tien reunaan ja ihastella noita valtavia otsatukkaisia elukoita.

Tarkkailun alaisena

Mietin tuossa istuskellessani sunnuntaina Helsinki-Vantaan asemalla, että ihmisten tarkkailu on kyllä mukavaa hommaa ja lentokenttä tähän tarkoitukseen aivan yliverto paikka. Menijää on niin monenlaista ja fiilistä niin erilaista.

Yksi parhaista paikoista on vastaanottoaula, jossa reissusta palaavat kohtaavat hakijansa. Läpsyä, halia, toverillista taputtelua ja onnen kyyneleitä. Siinä ohessa asiallista tervehtimistä ja sitten niitä joita kukaan ei ole vastassa. Ihmisten ilmeistä voi vetää johtopäätöksiä kuluneesta reissusta. Että nuo ovat varmaan olleet bisnesmatkalla, nuo rilluttelemassa ja tuo etsimässä ominta minäänsä. Todennäköisesti arvailu menee reilusti metsään.

Tarkkaillessani ihmisiä tajusin muuttuneeni. (Mitä. Minäkö?) Varsinkin nuorena vietin paljon aikaa tällaisissa perinteisissä tarkkailupaikoissa. Ehdoton suosikkini oli Salon rautatieasema jonne vetäydyin ikävuosina 13-18 toistuvasti. Olin siellä aina yksin ihmisten keskellä, mutta sen sijaan että olisin keskisttynyt muiden tarkkailuun, taisin tarkkailla lähinnä itseäni. Kirjoitin mustakantisiin vihkoihin ajatuksia ja tarinoita.
Osan niistä allekirjoittaisin varmaan vieläkin, jos kehtaisin kaivaa ne esiin ja lukea. Valtaosa olisi varmasti sitä sellaista todella noloa nuoruuteen kuuluvaa "minä tiedän kaiken" - uhoa. Tästä johtuen en viitsi tekstejä lukea. Mukavampi kuvitella, että olin tuolloin muka fiksu. (Eh!)

Mutta siis. Fokus on muuttunut. Nyt tarkkailen asemilla muita en niinkään itseäni. Tämä ei toki tarkoita sitä, että tietäisin jo kaiken itsestäni enkä siksi jaksa enää mieltäni kaivella, vaan lähinnä siitä, että jossain välissä, ikävuosina 20-30, huomasin, että täällä on muitakin.