Taksikuskiksi tahtomattaan

Helsinkiläinen tuttavani lähti aamulla asioille. Alla oli kohtalaisen tuore ajoneuvo. Se sellainen vielä uudelta tuoksuva malli, jonka kojelaudalta tulee vielä pyyhkäistyä sille leijailleet pölyhiukkaset.
Liikennevaloissa seisoessaan nainen upposi ajatuksiin. Mietti ehkä lasten joululahjoja. Tai jos sattui olemaan kevät, niin kesälomamatkaa. En muista mihin vuodenaikaan tässä oltiin liikkeellä. Sen kuitenkin muistan mitä seuraavaksi tapahtui.


Lue loput kolumnistani osoitteesta:


https://www.ksml.fi/teemat/autot/Kolumni-Taksikuskiksi-tahtomattaan/1080372

Eikö isä mennytkään enkelikuoroon?

Ai Weiwein komea puu HAM:ssä. Puu on rakennettu eripuolilta Kiinaa kerätyistä paloista ja vaikka ne kaukaa katsoen istuvat hienosti yhteen, erotuvat kolhot liitokset hyvin läheltä katsottaessa.

 

Ai Weiwein perinteisistä kiinalaisista jakkaroista
suunnittelema veistos.

Kävin perjantaina Kansallisteatterissa katsomassa Nummisuutarit-näytelmän. Olin matkamessuista aika lopen uupunut, mutta silti kulttuurinnälkäinen. Itse asiassa kävin ennen näytelmää Helsinki artmuseumissa eli HAM:ssa Ai Weiwein näyttelyssä ja sain melkein niskat sijoiltaan katsellessa ylös korkeuksiin kurottelevaa rujonkaunista uusiopuuta.

Mutta siis siitä näytelmästä. Tai ei oikeastaan edes siitäkään. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisessä näytöksessä, ihan kohta alun jälkeen, lavalle marssi pieni kuoro. Yksi kuoron jäsenistä oli kuin ilmetty isäni. Siis se vuonna 1999 kuollut mies.

Tuolla se lauloi lavalla sydämensä pohjasta ja näytti siltä, että teki juuri sitä mitä halusikin.

Mieleeni tulivat isäni kertomukset nuoruuden kuorolauluista. Siitä, että hän oli liittynyt opiskeluaikoina kuoroon lähinnä siksi, että se vaikutti arvosanoihin. Pääopettaja kun oli kova kuoromies ja sitä mieltä, että laulaminen kielii siitä, että ihminen on monella muullakin tapaa hyvä. (Vähän niin kuin naapurinmieheni mukaan, nainen joka käyttää nahkahousuja ei voi olla täysin huono...)

Tämä agrologiopiskelijoista muodostunut kuoro esiintyi kerran radiossakin ja isäni tapasi koko loppu elämänsä – joka ei siis ollut kuin 64-vuoden pituinen - tittelöidä itseään leikkisästi radiolaulajaksi. Näin vaikka oikeasti en muista hänen kauheasti kotona laulelleen. Joskus veti sentään pätkän Vapauden kaihoa eli ”Oi vapaus, kuule kutsuas, sua itkevät orvot kaipaa”. Kappale oli kuulemma ollut isoisäni suosikki. Papalla oli ollut tapana laulaa kappaletta ärsyttääkseen vaimoaan, jonka poliittiset mielipiteet eivät olleet isoisäni tapaan yhtään vasemmalla.

Isäni. Radiolaulaja.

Vähän myöhemmin isän laululistalle nousi myös ”tule kanssani kylpyyn” –kappaleen saunaversio. Luoja tietää miksi. Sanottakoon, että tämä oli vitsinä parempi, kuin musiikilliselta anniltaan.

Mutta siis. Enkelikuoron sijaan isäni näytti liittyneen kansallisteatterin kuoroon. Sitä en edes uskaltanut ajatella, että parin miehen päässä seisova lyhyempi mies näytti kovasti edesmenneeltä enoltani. Että tännekö ne kaikki ovat päätyneet manalan majojen sijaan.
 

Isi niistää pikku-Riikan nenää makkaranpaiston
lomassa. Mukana touhussa Isoahon perheen
vanhemmat.

Eihän se toki isäni ollut, eikä ollut enonikaan, mutta ajatus siitä, että isäni olisi näytellyt oman kuolemansa ja antanut haudata itsensä päästäkseen toteuttamaan todellista unelmaansa laulajana, tuntui aika voimakkaalta. Se nosti mieleen muistutuksen siitä, että me emme ole täällä miellyttämässä muita - jos ei toki heitä tallomassakaan. Tärkeää on tehdä sitä mikä tuntuu omalta. Elämäänsä kyllästyneet ja tyytymättömät ihmiset ovat muita taipuvaisimpia etsimään epäkohtien syitä muualta kuin omista teoistaan. Näin ollen uskon, että onnellisuus lisää suvaitsevaisuutta ja edesauttaa paremman maailman syntyä.

JA KYLLÄ. Tästä syntyykin kätevä aasinsilta omaan maailmanparannus tempaukseeni. Aion päättää tämän vuoden aikana tavattoman monta bloggaustani muistutukseen siitä, että marraskuussa minä ja 19 muuta vapaaehtoista kiipeämme Mount Everestin perusleiriin ja toivomme, että jokainen on saanut kerättyä hyväntekeväisyyteen saman verran euroja, kuin edessä on metrejä. Siis 5545. Lahjoitukset suunnataan koulutuksen ja terveyden edistämiseen Nepalissa ja Keski-Aasiassa. Matkan maksamme itse, omista kukkaroistamme.

Lahjoituksen ei tarvitse olla iso, (vaikka isokin toki kelpaa). Viidellä eurollakin voi tehdä jo ihmeitä maassa, jonka elintaso on varsin alhainen. Lisäksi ulkoministeriö kuusinkertaistaa jokaisen keräämämme euron.

 

Kapua-tilini löytyy tämän linkin takaa:
http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/



Kapuaa voi seurata oheisen linkin kautta: 

http://www.kapua.fi/

 



Äiti ja isi mökin pihakeinussa joskus vuonna miekka ja kilpi.

 



Mihail Šiškin ja Putinin pylly

Kirjailija: Venäjän johtoa kritisoiva Mihail Šiškin sanoo romaanin olevan kuin hyvä viini. Se on parhaimmillaan kypsyttyään joitakin vuosia.

 

- Fiktiivisen tekstin kirjoittaminen on aina jonkinlaista sääntöjen rikkomista ja se täytyy tapahtua kirjoittajan äidinkielellä toimiakseen. Jos kirjoittaisin romaanini saksaksi, rikkoisin vain saksan kieltä, venäläinen kirjailija Mihail Šiškin toteaa Helsingin kirjamessuilla.
Tämä ei tarkoita, etteikö Šiškin kirjoittaisi saksaksi tai englanniksi. Esimerkiksi hänen manifestimainen julkaisunsa, jossa Vladimir Putinin sielua verrataan mustaan aukkoon, joka vetää kaiken puoleensa, on kirjoitettu englanniksi.
- Fiktio on kuitenkin fiktiota.
Kysyttäessä Šiškiniltä tämän polyfonisten teosten synnystä, mies hymyilee. Alkaa kertoa universumia koskevaa tarinaa, jossa kosmokset odottavat teoksen syntyä jne. Miehellä on kieli poskessa.
- Mitä se lukijaa kiinnostaa. Se on sama, kuin jos kysyisin säveltäjältä miten hän teoksensa tekee. Eikö tärkeintä kuitenkin ole lopputulos.
Niin kai. En viitsi väläyttää kirjallisuudentutkija korttiani ja sanoa, että en ole ihan tavan lukija. Että minua ihan oikeasti kiinnostaa tekstin synty. Tohtorin hatun esiintuonti on kuitenkin vähän sellainen natsikortti, jota ei pidä toimittajana koko ajan esitellä. Lätkäisen sen haastateltavan pöytään yleensä vain silloin, kun huomaan vastapuolen ylenkatsovan minua ja pitävän vain höpsönä toimittajana. Sanottakoon, että näitä lätkäisyjä tarvitaan eniten nimenomaan kulttuurialalla.

Mutta siis Šiškinistähän tässä oltiin puhumassa, ei minusta.

Šiškin päätti tulla kirjailijaksi 9-vuotiaana. Hän sanoo, että niin se on mentävä, sillä ihminen ei voi aikuisena moista päättää. Silloin on perheet, velvollisuudet ja muut rajoittamassa häntä. Kirjailijaksi ryhdytään aikana jolloin ollaan vapaita. Tämä ei tosin tarkoita, että kirjoja alkaisi silloin heti syntyä. Se esikoisteos tulee mahdollisesti vasta keski-ikäisenä.

Kirjamessuilla kuultu suomalainen uutismies ja kirjailija Matti Rönkä ei tosin tähän kaavaan mahdu. Hän ei nimittäin unelmoinut kirjailijat ammatista tai kantanut sydämessään ajatusta, että sitten joskus. Hän vain ryhtyi kirjailijaksi kun elämä oli rauhoittunut - rintamamiestalo oli korjattu, lapset tehty ja koiria jo otettu. Oli ikään kuin hetki, joka täytyi täyttää jollain.

Šiškin sanoo kuitenkin kirjoittaneensa 9-vuotiaasta lähtien. Teoksia ei toki julkaistu vielä vuosiin ja moni teos ei koskaan päädy pöytälaatikkoa laajempaan levitykseen.

Siskin odotti ensimmäisen romaaninsa kanssa malttamattomana yleisön palautetta. Kun opettajana työskentele äiti sitten tuli töistä kotiin hän sai luettavakseen poikansa esikoisteoksen. Lukiessaan sitä hänen ilmeensä kuitenkin synkkeni ja hän ojensi lopulta tekstin takaisin 9-vuotiaalle pojalleen ja sanoi.
- Misha, sinun täytyy kirjoittaa asioista, joita ymmärrät.
Nuoren kirjailijanalun teksti käsitteli avioeroa. Sittemmin mies on paneutunut itselleen tutumpiin aihepiireihin.
- En ole ammattikirjoittaja, koska en osaa keksiä asioita. Kerron vain asioista, joita olen kokenut, joita sukuni, tuttuni ja naapurini ovat kokeneet. Neidonhiuksen keskiössä esimerkiksi on tulkki, joka työskenteli pakolaiskeskuksessa. Tämä oli Šiškininkin ammatti. Ei tosin ole enää, sillä kirjan ilmestyttyä hän sai potkut.
- Paljastin asioita ja toimintatapoja joita ei olisi saanut paljastaa, Šiškin kertoo.

Šiškin osallistui vuonna 2012 Venäjän valkoiseksi kutsuttuun vallankumoukseen.

- Se oli toiveikasta aikaa. Me uskoimme, että kaikki kääntyy parhaaksi ja Venäjä muuttuu, mutta sitten kävi miten kävi.
Šiškin käyttää vertausta, jossa Putin ja maan hallitus on iso takapuoli, joka istahti mieltään ilmaisseiden ihmisten päälle ja tukahdutti demokratian. Tuo pyllynpainallus sai Šiškinin muuttamaan Sveitsiin.
- Kävin siellä viimeksi vuosi sitten, mutta en aio mennä uudestaan. Maan ilmapiiri on vastenmielinen. Viimeinen tippa oli Moskovan suurimman kirjakaupan seinälle ripustettu juliste, jossa oli kuvia monista tutuistani. Heidän joukossaan oli esimerkiksi hyvä ystäväni, kirjailija Boris Akunin. Julisteessa luki isolla Maan petturit.
Näillä maan nykytilaa kritisoineilla kirjailijoilla on satojatuhansia lukijoita Venäjällä, mutta yksikään ei vaatinut julistetta poistettavaksi.
 - Venäjällä voi asua vain, jos on hiljaa. Ihmiset kulkevat peloissaan ja pää painuksissa, Šiškin toteaa.

Vaikka Šiškin puhuu voimakkain sanoin ja vuolaasti Venäjän nykytilasta, ei poliittiselle kritiikille ole sijaa hänen romaaneissaan. Moniäänisen ja lomittaisten juonikuvioiden värittämän Neidonhius-romaanin pääteema on rakkaus.

- Politiikan käsittely on toimittajien, ei kirjailijoiden, työtä.
Šiškin vertaa kirjailijaa sotilaaseen, jolla on käytössään mannerten välinen ohjus. Toimittajalla taas on tarkka-ampujalle sopivampi ase.
- Et sinä halua ampua yhtä ihmistä ohjuksella. Kirjailijalla on isommat ja tärkeämmät tavoitteet, kuin päivän politiikka. Hyvä kirja on kuin viini. Se paranee ajan kanssa, eikä kahdenkymmenen vuoden päästä ole mieltä lukea fiktiota, jonka keskiössä on vuoden 2015 poliittinen tilanne Venäjällä. Kirjailijana keskityn tärkeämpiin asioihin, mutta kansalaisena en voi vaieta.

Šiškin arvelee 1930-luvun saksalaisten kirjailijoiden epäonnistuneen tehtävässään, sillä he eivät onnistuneet välttämään toista maailmansotaa. Tämä ei tarkoita, että heidän olisi pitänyt kirjoittaa suvaitsevamman politiikan puolesta, vaan pikemminkin ihmisyydestä.

Siskinin Neidonhiuskin tähtää parempaan aikaan, vaikka se sisältää runsaasti julmuuksia.
- Niitä samoja, joita jokapäiväisessäkin elämässämme on, mutta joita emme halua nähdä. Romaani ei kuitenkaan käsittele julmuuksia vaan niiden voittamisesta. Vaikeat asiat voi voittaa vain inhimillisellä lämmöllä. Meidän pääaseemme maailman julmuutta kohtaan on lämpömme.
Šiškin sanoo uskovansa siihen, että ihminen joka lukee, ei aloita sotaa. Tähän ajatukseen tukien hän on varma, ettei Putinin yöpöydältä löydy Neidonhiusta.
Venäjän epävakaista ajoista huolimatta, Šiškinin seuraavakin teos käsittelee onnellisuutta.
- Kustantajani on tästä varsin onneton. Onnellisuus ei näet ole yhtä myyvä aihe kuin onnettomuus, mies hymyilee.

Kirjamessuilla urbaanin rappion parissa

Helsingin Kirjamessut alkoivat tänään, joten minä muutin melkein messukeskukseen, kuten niin monena vuotena aikaisemminkin. Viime vuosina torstai on ollut se mun oma päivä, jonka olen viettänyt harhailemalla messuilla Jussin kanssa. Tänä vuonna siippani ei päässyt mukaan, joka oli mielestäni ihan tyhmää.

En sitten osannut olla vain normimessuilija vaan huomasin kirjoittavani jatkuvasti muistiinpanoja ja miettiväni mitä kirjoittaa.



Vuosien kokemuksella: ei ole tennaria parempia messukenkiä.

Koska viime kirjamessuihin liittyvä postaukseni käsitteli tavallaan kauhua, olkoon sitä ripaus mukana tässäkin. Kuuntelin historiallista kauhua koskevaa panelikeskustelua, jossa Vesa Sisättö, Samuli Antila, Marko Hautala ja Tiina Raevaara puhuivat otsikolla varjoja menneisyydestä. Muun muassa siitä, että nykymaailmasta puuttuvat pimeät nurkat, joista kauhua kumpuaisi. Siis ihan konkreettisesti. Spotteja, ledejä ja katulamppuja on kaikkialla.
Muistan pari viikkoa sitten jututtamani ruotsalaisen taiteilijan, Patrik Qvistin, maininneen, että koko Tukholma on pyritty valaisemaan niin, ettei sieltä löydy yhtään ainutta valaisematonta paikkaa. Tällä pyritään vähentämään oletetusti tummilla kujilla tapahtuvia ryöstöjä ja raiskauksia. Hyvä ajatus sinänsä, vaikka sanottava onkin, että valtaosa raiskauksista tapahtuu jossain ihan muualla kuin noilla kujilla – nimittäin näennäisturvallisissa paikoissa kotilamppujen lämmössä.
Qvist suri sitä, että moinen ultravalaiseminen tekee kaupungista kliinisen. Siitä häipyy mystiikka, jonka tämä koki löytävänsä esimerkiksi Jyväskylän Tourujoen puolivillistä maastosta.

 

Mutta vielä messuista. Tiina Raevaara nosti esiin keskustelussa, että kauhu yhdistetään perinteisesti menneisyyden paikkoihin, vaikka tulevaisuuteenkin suuntautuva kauhu toimii hyvin. Kauhu ei kaipaa synkkiä ja ankeita aikoja, vanhoja linnoituksia, vankiluolia tms. Se voi yhtä hyvin kummuta moderneista ja scifeistä elementeistä.

Omaa mieltäni näiden kauhukirjailijoiden panelissa kutkutti Hautalan puhe urbaanista rappiosta, (joka mielestäni kuulostaa jo terminäkin ihanan rähjäiseltä) eli siis hylätyistä rakennuksista, tehtaista tai vaikka Detroitin kaltaisista tyhjentyneistä kaupungeista.

 



Vastapäinen tuoli on tyhjä.

”Pidän rakennuksista, joista näkee, että niissä on ollut joskus elämää joka on poistunut. Ne ovat äärimmäisen kiehtovia. Vastustan aina kun näitä vanhoja, hirveitä rakennuksia puretaan. Ne tulisi jättää vaikka vain inspiraationlähteiksi kauhukirjailijoille”, Hautala naurahti.



Pelottavia eivät tosiaan ole paikat joissa ihminen ei ole koskaan ehkä ollutkaan, kuten synkät metsät ja syvät kanjonit, vaan paikat, joista ihminen on poistunut. Ehkä se kertoo jotain suomalaisten luontosuhteesta. ...tai epäsosiaalisesta ja epäilevästä suhtautumisesta toisiin ihmisiin. Että noinkohan ne ovat kaikki lähteneet tästä tehtaasta. Ehkä jonkun koneen takana väijyy vielä se ihmisistä julmin ja synkin… 

 

 

Samuli Antila on kirjoittanut teoksen Vasalli, Vesa Sisättö Unohtunut avain joka upotti Titanicin ja muita historian mokia, Marko Hautala Kuokkamummon ja Tiina Raevaara teoksen Yö ei saa tulla.



Juttusilla sarjamurhaajien kanssa

Helsingin kirjamessut alkavat ensi viikolla. Olen rampannut messuilla jo tuhottoman monta vuotta ja jututtanut läjän kirjailijoita. Jäin tämän vuotisia haastatteluaikatauluja fiksatessani miettimään, että kuka on se suurimman vaikutuksen minuun tehnyt messuhaastateltava. Ensimmäisenä ja välittömästi mieleen tuli ruotsalainen kauppatieteen professori Micael Dahlén, joka halusi tietää mikä tekee tappajista haluttuja.
Parhaiten muistan haastattelun tunnelman. Sen kuinka jututtaessani tuota sarjamurhaajia kirjaansa haastatellutta miestä, mietin varovaisesti, onko tämä lipsahtanut pikkuisen liian syvälle murhaajien sieluun. Että onko hänessäkin ripaus hullua murhaajaa... Tunnelmaa vahvisti Dahlénin Charles Manson -tyyppinen hypähtely, ajoittainen kuiskailu ja ns. iholle tulo.
Myönnettäköön kuitenkin, että lähtemättömimmän vaikutuksen teki ehkä se, että käteltäessä Dahlén kehui vuolaasti uusia, kivipestyjä mustan pinkkejä farkkujani. Paikka sydämessäni oli lunastettu välittömästi. Viis siitä oliko mies pelkkä murhaajien haastattelija vai sielultaan pikkuisen murhaaja itsekin...  

Ohessa Keskisuomalaisessa vuonna 2012 julkaistu haastatteluni

JUTTUSILLA SARJAMURHAAJAN KANSSA 

Riikka Mahlamäki-Kaistinen

Micael Dahlén puhuu Charles Mansonista, Dorothea Puentesta, Wayne Losta, Peter Lundinista ja Issei Sagawasta tuttavallisesti etunimillä. Ja mikäpä siinä. Miksei puhuisi? Saahan sitä toki kavereita sinutella. Jutun niksi vain on siinä, että kyseiset henkilöt ovat sarjamurhaajia. Dahlén puolestaan ei ole heidän sellikaverinsa vaan ruotsalainen kauppakorkean professori, joka matkusti maailmaa laidasta laitaan rupatellakseen murhaajien kanssa. Hän halusi tietää mikä heissä kiehtoo tavan ihmisiä. Miksi mitä julmimmat tappajat saavat kasapäin fanipostia?

Haastatteluista ja tieteellisistä testeistä syntynyt Ihmispedot-teos shokeeraa ulkonäöllään. Kannen verisen käden vastakohtana toimivat vaaleanpunaiset sivureunat tekevät kirjasta jollain tapaa karkkimaisen. Teoksessa yhdistyy kamala ja houkutteleva – juuri se sama, joka saa ihmiset lähettämään rakkauskirjeitä sarjamurhaajille.

- Murhaajana olisin itsekin paljon haluttavampi, Dahlén vakuuttaa.

Hän kokeili teoriaansa konkreettisesti. Ei murhaamalla, vaan julkaisemalla netin seuranhakupalstalla itsestään kahta lähes identtistä ilmoitusta. Ilmoitus, johon hän liitti lisätiedon ”Tapoin vähän aikaa sitten ihmisen”, sai huomattavasti enemmän yhteydenottoja kuin verettömämpi vastineensa.

Ihmispedot-teos tuntuu lähtökohtaisesti vähän oudolta taloustieteilijän hengentuotteeksi. Eikö ekonomia käsittele pikemminkin numeroita, talouskäyriä ja tilastollisia faktoja. Toisaalta ei Dahlénkaan pitkine hiuksineen ja mustaksi maalattuine kynsineen solahda ihan stereotyyppiseen kuvaan kauppatieteilijästä.

- Ekonomiassa on loppujen lopuksi kyse ihmisistä, Dahlén oikaisee.
- Se on vain yksi hieno ja vähän monimutkainen tapa yrittää ymmärtää sitä, miten ihmiset toimivat keskenään. Raha ei kiinnosta minua lainkaan, mutta minua viehättää se miksi teemme sitä mitä teemme.

Dahlén kuvitteli sarjamurhaajia lähestyvät naiset jollain tapaa rikkinäisiksi ihmisiksi. Murhamiesten morsiamet osoittautuivat kuitenkin ihan tavallisen oloisia naisia. Selväksi kävi myös, että kyse ei ole vain naisista. Sarjamurhaajanaiset saavat fanipostia siinä missä murhaveljensäkin.

- Äitinsä ja kolme muuta ihmistä kuristaneen Peter Lundinin nykyinen kumppani eleli ihan normaalia elämää, ennen kuin otti yhteyttä tuohon vankilassa istuvaan murhaajaan, Dahlén kertoo.
- Ehkä hän ajatteli, että tätäkö tämä elämä nyt on. Haluan jotain jännittävämpää.

Ihmispedot-teos toi Dahlénin omaan elämään jännitystä vähän liiankin kanssa. Raskas ja pitkä projekti oli viedä 39-vuotiaan professorin mennessään.

- Luulin, että tällainen eliittikoulun proffa kykenee ottamaan etäisyyttä haastateltaviinsa ja säilyttämään objektiivisuuden kaikissa tilanteissa, Dahlén huokaa.
Näin ei käynyt. Murhaajat eivät pysyneet käsivarrenmitan päässä vaan tulivat iholle - tai pikemminkin ajatuksiin asti.
- Olin järkyttynyt siitä, että minut sai näin helposti vedettyä pimeälle puolelle, Dahlén kertoo.
- Jos voisin nyt päättää, jättäisin koko tutkimuksen tekemättä.

Jo pelkkä hirmutöiden käsittely oli rankkaa, mutta oman painostavan lisänsä toi haastateltujen olemus. Otsalohkoonsa hakaristin tatuoinut Manson esimerkiksi hyppeli, tanssi ja kosketteli Dahlénia keskustelutuokioiden ajan. Hän saattoi tuijottaa kuuden tunnin ajan suoraan silmiin ja tulla välillä niin lähelle, että hengityksen tunsi kasvoilla.

- Oletko koskaan tuntenut totaalista kipua, Manson kysyi.
- Jos haluat, voin näyttää sen sinulle, tämä lupasi.
Tavassa, jolla Dahlén puhuu murhaajista, on jotain hypnoottista. Ehkä häneen on tarttunut osa tuota käsittämätöntä sarjamurhaajien charmia. Puhuttuaan brutaalien tappajien kanssa, hän on ikään kuin muuttunut kuolemattomaksi, eräänlaiseksi supersankariksi.
Toisaalta hän vaikuttaa yhä pelokkaalta ja hämmästyneeltä, vaikka murhatreffeistä on kulunut aikaa. Aivan kuin Lundin voisi hetkenä minä hyvänsä tarttua häntä niskasta tai Sagawa ampua päähän uuden ihmis-teriyaki -aterian toivossa.

Mikä musiikki sinua liikuttaisi?

Kävin viime viikolla koluamassa Kiasman näyttelyt läpi. Valitsin Kiasman muutaman tunnin luppoaikani tappajaksi lähinnä siksi, ettei muutakaan tullut mieleen, enkä jaksanut kauas laukkuineni vaeltaa. Oletusarvoni oli, että kyllä sieltä taas jotain ajateltavaa löytyy.

Ja niin löytyikin. Jämähdin Face to Face -näyttelyssä Heta Kuvhkan Present-videoteoksen ääreen nieleskelemään. Teoksessa Kuvhkan kuvaa amerikkalaisia Alzheimer-potilaita, joille hän soittaa näiden elämään tavalla tai toisella kuuluneita biisejä. Oli Beatlesiä, kansallishymniä, soulia ja ties mitä. Kukin kuuntelijoista reagoi tavallaan. Toinen lauloi mukana, yksi tanssahteli, taputti jalkaa tai hymyili leveästi. Reaktiot potilaissa, jotka pääosin istuivat vain sanattomina paikoillaan, olivat herkkiä. Musiikki ikään kuin sytytti heidät eloon.

Mieleeni tuli oma, taudin aikoinaan murtama, isoäitini. Mietin mitä hänelle olisi tehnyt esimerkiksi Viulunsoittaja katolla musikaalin ”Nousee päivä, laskee päivä” –kappale, jota muistan hänen laulaneen usein ystäviensä kanssa vaarin säestäessä pianolla.

Jos minulle joskus puhkeaa tuo pirullinen herra Alzheimerista nimensä saanut tauti – toivottavasti ei, vaikka tauti suvussamme kulkeekin – niin koittakaapa vaikka Frank Zappan Bobby Brownia. Ja jos se ei tehoa, niin Nick Caven Slowly goest the night:n luulisi hoitavan asian.

Face to Face auki Kiasmassa 7.2.2016 asti. Ja kannattaa Kiasmaan mennä 31.1.2016 asti auki olevan Jani Leinosenkin näyttelyn takia.



Tätä 100-vuotiasta kuuntelijaa liikutti charleston.