Yhden Tähden hotellille kolme tähteä

Aargh. Tämä ei toimi. Se tunne, kun näytelmän ensimmäisellä minuutilla sinut valtaa myötähäpeän ja turhautumisen tunne. Että tämä on ihan kökköä. Yleensä alku on lupaus kokonaisuudesta. Huono muuttuu vain harvoin hyväksi.

Riihivuori teatterin Yhden tähden hotelli –näytelmän parissa tämä lainalaisuus ei onneksi pätenyt. Alun ensiminuuttien kökkö-katastrofin jälkeen näyttelijöistä varisi ensi-illan jännitys pois ja meno oli parhaimmillaan jopa loistavaa - kesäteatteri aikakauteen sopeutettuna oikein mukavaa katsottavaa.

Näytelmää tarkemmin miettiessäni, huomaan törmääväni toistuvasti epäkohtiin. Seikkoihin, jotka eivät oikein toimineet. Näin esimerkiksi käsikirjoitus, lavastus ja laulajatähti Pauli Hanhiniemi antoivat toivomisen varaa. Myös se edessäni istunut katsoja, jonka oli ihan pakko ottaa Hanhiniemestä tsiljoona valokuvaa esityksen aikana, olisi ansainnut pari kipakkaa palaute-kommenttia. Näytelmän kokonaisuus oli silti hyvä, laulut soivat sitä ihan viimeistä lukuun ottamatta hienosti, henkilökemia toimia ja näyttelytyö oli viihdyttävää.

 

Olen itse asiassa törmännyt lyhyen ajan sisällä useammankin kerran siihen, että ihmettelen pitäväni jostain, mistä olisi loogista olettaa karvojeni nousevan pystyyn. Näin kävi esimerkiksi kaupunginteatterin Nummibodarien kanssa. Näytelmä sisälsi reippaasti elementtejä, joiden vihaaminen olisi minulle luontevaa - ellen sanoisi jopa verissä. Tästä huolimatta lähdin teatterista neutraalein, ellei jopa positiivisin fiiliksen. Mielessä jopa kävi, että olenko minä mennyt rikki….

 

Mutta vähän vielä siitä eilisestä. Esityksen parasta antia olivat Joni Leponiemi ja Jouni Huhtaniemi. Leponiemeä nyt katselisi vaikka puiston penkillä istumassa, mutta myös Huhtaniemen läsnäolossa oli sitä sellaista syvän viihdyttävää tuntua. Väliajan jälkeinen Pieni talo preerialla -kohtaus oli oikeasti niin järjettömän hauska, että olen jaksanut naureskella sille vielä nukutun yön jälkeenkin. Tätä tapahtuu harvoin. Tekisi melkein mieli katsoa näytelmä uusiksi ihan vaan sen kohtauksen takia.

Hehkutanpa tähän nyt vielä vähän lisää tuota Leponiemeä. Kävin syksyllä katsomassa Kaupunginteatterissa Jekyl & Hyden –musikaalin, jonka ristiinnaulitsin tyhjän kolkkona kokonaisuutena. Edes umpi-ihana Maria Lund ei kyennyt sitä pelastamaan.

Näytelmässä oli tuplaroolitus. Muiden hehkuttaessa versiota, jossa päähenkilön saappaissa heiluu Henri Halkolan sijaan Leponiemi, aloin miettiä, pitäisikö mennä katsomaan teos toiseenkin kertaan. Jätin kuitenkin väliin, sillä sydäntä kylmäsi ajatus, että jospa se on ihan yhtä puuduttavaa Leponiemen vetämänäkin. En siis mennyt. Eilen Yhden tähden hotellia seuratessani ymmärsin tehneeni virheen. Tämän eleissä ja olemisessa on sellaista ammattitaitoa, johon törmää vain harjoin.

Näytelmän nimestä sanottakoon vielä, että se on kyllä ihan nokkela: että yhden tähden hotelli sekä tasonsa ja asiakkaittensa puolesta. Kummelimies Vihisellä on leikannut hetkellisesti käsikirjoitusta tehtäessä.

Näytelmästä lisää alla olevasta linkistä:

https://www.riihivuori.fi/yhden-tahden-hotelli/

Kesä ja tsiljoona suunnitelmaa

Souldiers veti Jyväskylän kesän teltassa 60- ja 70-luvun soulklassikoita.

Jyväskylän kesä meni, mutta kesää on onneksi sentään vielä jäljellä. (Anteeksi jos päässä alkoi nyt soida se kyseistä asiaa juhlistava rallatus).
 Ahmin Jyväskylän kesässä joukon ilmaisohjelmaa ja sitten viisi maksullista, joista yhden jouduin valitettavasti jättämään väliin työkiireiden takia.



Off/Balance esitti ravintola Harmoonissa improvisaatio tanssia.

Se ihan viimeinen Kesän tapahtumani oli Souldiersin keikka. Näin bändin ekaa kertaa vuonna 1996 kun nämä esiintyivät Kuopiossa Akateemisessa vartissa. Tapahtuma oli siis humalapitoinen haalari-häppeningi, josta ei kauheasti muistikuvia jäänyt. Se jäi kuitenkin mieleen, että Souldiers oli mahtava. Sittemmin näin tämän Jyväskylän yliopiston Musican bändin lukuisia kertoja – niin, että bändi toimisi oikeastaan yliopisto-opintojeni soundtracinä.

Souldiers lopetti toimintansa joskus 2000-luvun alku puolella, kun laulajat valmistuivat yliopistosta ja hajosivat maailmalle. Nostalgian määrä oli siis melkoinen, kun naiset veivasivat taas vanhoja kunnon Commitments –henkisiä biisejä. Johanna Försti näytti ajoittain pakahtuvan innosta itsekin hyppiessään biisien välissä tasajalkaa ja taputtaessa käsiä innokkaana yhteen. Täsmälleen samassa fiiliksessä oli yleisökin - minä mukaan luettuna.

Trygve Wakenshaw hiippaili lavalla puoli huomaamattomasti
ennen esitystä katsojien vasta asettuessa paikoilleen.

Nyt kun Jyväskylän kesä on ns. hoidettu alta pois, on aika keskittyä muihin ”must” juttuihin. Teen joka vuosi mentaalisen listan tapahtumista, joissa haluan käydä, mutta toteutan vain murto-osan. Yksi ehdoton juttu, josta en tingi, on parin viikon päästä järjestettävä Naamat-festivaali Muuramessa. Sitten haluan myös tehdä jokavuotuisen visiitin Mänttään. Lisäksi aion käydä Kauko Sorjosen kotona ihastelemassa taidetta. UudenPolvenMuseoonkaan en ole vielä ehtinyt käydä, mutta aikeissa on. Kesäteattereissakin vannon aina käyväni tosi monessa, mutta lopulta ehdin käydä vain parissa.
Näin heinäkuun 13. päivänä käytyjä on vasta yksi. Nimittäin Riihivuoren teatteri, joka nousi otsikoihin kun Pirunpellon näyttelijä heitti lapsiperheen ulos teatterista kesken näytöksen.

Tuohon välikohtaukseen sen enempää paneutumatta, muutama sana kuitenkin Itse näytelmästä:

Olen haukkunut tai huokaillut ei-innostuneesti niin monelle Riihivuoren huipulla pyörähtäneelle näytelmälle, että nyt on aika hehkuttaa. Kävin nimittäin jo ennen juhannusta katsomassa tuota Pirunpeltoa. Odotukseni – jos niitä edes oli – olivat alhaiset. Sanotaanko jopa olemattomat. Että tympeää, ylipitkää ja kylmää kyytiä on luvassa.

Taas kerran teatterilla.

Olinkin sitten melko ihmeissäni huomatessani viihtyväni väliaikoineen kolmetuntisen rupeaman hyytävässä kylmyydessä. Päällä oli perus-kesäkuukamppeiden tapaan toppatakki, viltti, villasäärystimet ja sormikkaat. Varusteita oli kuitenkin juuri sen verran, ettei kylmä tullut.
Takaa aukeava katettu teatteri toimi loistavasti Pirunpellon soramonttu-tarinaympäristönä. Itse tv-sarjaa, en ole koskaan seurannut, toisin kuin ilmeisen suuri osa yleisöä, mutta pääsin silti ihan mukavasti hommaan mukaan, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan esityksen aikana.


Riihivuoressa on toteutettu aiemmissa näytelmissä jonkinlaista pakottavaa tarvetta ajaa lavalla autoja, siksi kun sen voi tehdä. Tällä kertaa näytelmässä liikkuneet autot ja maanrakennuskoneet sopivat hienosti juoneen ja maisemaan. Teki mieli huudahtaa, että "Vihdoinkin".

 

Toivon todella, että tämän kesän näytös on alkua nautinnollisten näytelmien putkelle. Mitäpä sitä nimittäin haluaisi enemmän hehkuttaa kuin oman kylän teatteria.




Tämä kuva ei ihan anna oikeutta Riihivuori teatterin maisemille. Paikanpäällä näkymät ovat nimittäin astetta komeammat.

Zen ja Naamojen lipunmyynti

Jelmun teltta Yläkaupungin Yössä. Lavalla Terveet kädet.

Perinteisesti olen näihin aikoihin kirjoittanut bloggauksen, jossa nyyhkin ja ulisen jääneeni lähtöruutuun Naamojen lipunmyynnin pikajaossa.
Viikot ennen heinäkuun loppupuolta ovat olleet tuskaisat ja unettomat. Olen kieriskellyt hikisenä painajaisissa, joissa kenelläkään ei ole myydä minulle ylimääräistä lippuaan. Tuo kesänalun stressi on vanhentanut minua useilla vuosilla.

Tänä vuonna en vanhene kuin kalenterivuoden verran. Taskussani on nimittäin liput jotka sain zenmäisellä pitkäjänteisyydellä ja maltilla. Toisin sanoen päivitysnapin sinnikkäällä painelulla vaiheessa jossa järjestelmä oli jo kaatunut, liput muka loppu ja siippanikin poistunut lannistuneena paikalta.

En vaipunut epätoivon alhoon vaan puhalsin jo hetkittäin irrealistiselta tuntuneeseen toivon kipinään ja sain liput.

 

Nyt on siis melkein jo kesä, sillä Naamat-tiketti on selvä merkki kesän tulosta. Toinen merkki oli viimeviikkoinen Yläkaupungin yö. Tästä piti kirjoittaa jo aikaisemmin mutta en siltä "onnistunko saamaan liput Naamoille vai en" -jännitykseltä kyennyt...

Kävin pari viikkoa sitten haastattelemassa teatterimies Jussi Myllymäkeä joka nähdään kesällä Pirunpellon Sorjosen roolissa Riihivuori teatterin lavalla Muuramessa. Mies haukkui runsaita kirosanaketjuja käyttäen Yläkaupungin yön. Että kyse on nykyään enää baarien paksuista kaljamyyntituloista ja köyhien taiteilijoiden sydämettömästä riistämisestä.

Itsekin olen sitä mieltä, että tapahtuma on siirtynyt vähän kiusallisen paljon kadulta kapakoihin, mutta toisaalta tapahtumat ovat ilmaisia ja perinteisten baarien ohella moni kulttuuriesitys nähdään esimerkiksi yliopiston tiloissa, Lounaispuistossa ja museolla.

Seisoessani lauantai-illalla Jelmun teltassa tilanne ei näyttänyt yhtään Myllymäen parjaaman kaltaiselta riistolta. Ihmisiä oli toki kuin meren mutaa, mutta kaljatiskin sijaan nämä tuntuivat parveilevan lähinnä lavan edessä.

Mieleen jäi elävästi takanani seisoneen keski-ikäisen miehen tilitys siitä, kuinka Terveiden käsien keikka osui kiusallisesti lähes samaan ajankohtaan lauantain saunavuoron kanssa. Kummastakaan ei sopinut jäädä pois. Nopealla kylpemisellä ja rivakalla fillaroinnilla mies oli kuitenkin nyt juuri siellä missä halusikin: Yläkaupungin yössä, Jelmun teltassa nauttimassa ilmaiseksi Terveiden käsien keikasta. Ja vieläpä saunanraikkaana.

 

Lopuksi palattakoon vielä siihen olennaisimpaan: Huraa. Mulla on liput Naamoille ja kohta on kesä!