Huvipuisto ilman huvia

Olen käynyt vuonna 1992 avatussa Pariisin Disneylandissa, joka kantoi tovin myös nimeä Eurodisney, kolme kertaa. Luku on iso ihmiselle, joka ei ole moisesta paikasta koskaan edes unelmoinut.

Ensimmäisen kerran menin kyseiseen huvipuistoon 1990-luvun alkupuolella hyvän ystäväni kanssa. Kaikki oli uutta, valtavan hienoa ja mahtavaa. Kolmen tunnin jono Indiana Jones -vuoristorataankin oli yksinomaan viihdyttävä.

Syy tähän piili siinä, että olin asunut Ranskassa vuoden päivät ja kommunikointi parhaan kaverin kanssa nojasi pitkälti kirjeisiin sekä harvoihin ja liian pitkiksi venyneisiin puhelinsoittoihin. Toisin sanoen meillä olisi ollut ihanaa vaikka ulkohuussissa.

Seuraava visiitti osui kohdalleni vuoden päästä. Asuin yhä Pariisissa ja veli tyttöystävineen tuli kylään. Disney-ympäristö ei ollut enää ihan niin kiehtova, mutta tunnelma kuitenkin hyvä, koska veljeäkin oli ollut ikävä.

Parhaiten tästä reissusta jäi mieleen kulissien takana tupakkatauolla ollut Disneyhahmo ja se, että veljeni kosi tyttöystäväänsä Prinsessa Ruususen linnassa. Eihän tuollaisesta voi olla kuin tykkäämättä.

Kolmannen kerran astuin Disneylandin porteista sisään mieheni kanssa. Elettiin vuotta 2006, eli edellisestä vierailusta oli vierinyt melkein teini-iän verran. Asuimme kuukauden Pariisissa ja halusin näyttää miehelleni huvipuiston, jossa oli ollut aina kivaa. Ei ollut enää.

Edellisenä päivänä olimme harhailleet t-paidoissa Père-Lachaisen hautausmaalla ihailemassa Jim Morrisonin, Édith Piaffin ja Guillaume Apollinairen hautoja. Kelit olivat hämmentävän lämpimät, vaikka elettiin melkein alkutalvea.

Disneyland-aamuna sää oli vaihtunut, mutta lähtiessämme reissuun emme moista ymmärtäneet. Ajattelimme, että kyllä se siitä vielä lämpenee. Ei lämmennyt.

Disneylandin portilla, 32 kilometrin päässä Pariisista, ymmärsimme myös, että kaikista maailman päivistä olimme valinneet Halloweenin. Aika moni muukin oli päättänyt juhlistaa sitä Disneylandissa. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa, kuinka kauan jonotimme pelkästään päästäksemme sisään huvipuistoon, mutta sanottakoon, että yli tunnin se vei varmasti.

Ja sitten jonotettiin myös kaikkialle muualle: kaikkiin laitteisiin tietysti, mutta myös vessaan, ravintolaan ja ylipäätänsä eteenpäin. Koko ajan oli hyytävän kylmä. Välillä satoi vettä. Mikkihiiritakki Disney-myymälässä näytti houkuttelevalta, mutta kauhean kalliilta takiksi, jota tuskin toiste käyttäisi.

Illalla Pariisiin palasi kaksi kylmettynyttä ihmistä. Vannoin miehelleni, etten mene enää koskaan hänen kanssaan huvipuistoon. Ikään kuin täysin väärä ajankohta, jäätävä keli ja armoton ryysis olisivat olleet hänen syitään.

Totuus taisi kuitenkin olla, että kelistä ja ajankohdasta riippumatta aika oli kohdallani ajanut Disneylandin ohi. En pystynyt enää muistamaan mikä siinä varsin muovisessa ja kaupallisessa ympäristössä muka oli ollut niin tavattoman hienoa.

Moni on kanssani eri mieltä. Vaikka huvipuiston kävijämäärät ovat vuosien saatossa vähän laskeneet, vuonna 2016 Pariisin Disneylandissa vieraili 13,4 miljoonaa kävijää. Luku ei häviä Californian Disneyparkille kuin nelisen miljoonaa.

Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 20.5.

Hauskoja ja ei-niin-hauskoja teknisiä vikoja

Joskus rantaan pääsy voi olla työn ja tuskan takana.

Istuin alkuviikosta Hämeenlinnan rautatieasemalla odottamassa junaa. Ensin se oli myöhässä viisi minuuttia. Sitten kymmenen ja lopulta tauluun rävähti 40. Kirosin mielessäni. Miksi pakkanen yllättää VR:n aina kun olen lopen uupunut enkä muuta halua kuin päästä kotiin. ”Myöhästymisen syynä on tekninen vika”, kuuluttaja toisteli. Minä nieleskelin pyhää raivoa. Sitten rupesi yllättäen hymyilyttämään. Mieleen nousi toinen kokemus ”teknisestä viasta”.

Olin tovi sitten lomalla Punaisen meren rannalla. Olin sopinut paikallisen toimijan kanssa sukellusreissusta ja seisoin hyvissä ajoin hotellin edessä odottamassa kyytiä. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hakijaa näkynyt, aloin epäillä, ettei kyse ehkä olekaan notkeasta jordanialaisesta aikakäsityksestä. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selvisi, että joku jossain oli unohtanut jotain ja ainakin minut.

Kuuma ilma kutitti kivasti nenää, seura oli hyvää eikä lomalaisella ollut oikeastaan kiire minnekään. Puolentoista tunnin jälkeen hymyilevä taksimies kaartoi Hyundaillaan luoksemme.
Etupenkille istahtava matkaaja totesi polttoainevalon palavan punaisena. Naureskelimme, että noinkohan päästään rantaan asti. Oletimme kuitenkin auton vilkuttavan valoa ikään kuin huvikseen.
Hetken päästä emme enää olettaneet mitään. Pari yskäisyä ja tankki huokasi tyhjyyttään. Kuski puhui teknisestä viasta, eikä uskonut analyysiämme polttoaineen vähyydestä.

Keskellä kohtalaisen vilkasta moottoritietä opimme, että Jordaniassa ei vilkutella turhaan hätävaloja. Kuski pomppasi auton viereen ikään kuin näyttämään, että tässä ollaan. Mietin, että noinkohan kännykkää ajaessaan näppäilevät paikalliset ehtivät havaita sen paremmin kuskia kuin autoammekaan. Laitoimme turvavöitä kiinni ja painauduin selkänojia vasten.

 

Autossa alkoi olla hikisen kuuma. Vaativan koputtelun jälkeen kuski avasi takalukossa olevat ovet ja päästi meidät ulos. Siinä me sitten seisoimme - jordanialainen taksikuski ja neljä Suomi-turistia 30-asteen helteessä moottoritien varressa. Vasemmalla aukesi hiekka-aavikko ja oikealla siinsi Punainen meri.
Kun paikalle hälytetty vaihtoauto saapui, hyppäsimme kyytiin ja jätimme kuskin hoitamaan ”teknistä ongelmaansa”.

 

Muutaman lisäkommervenkin ja pitkähkön odottelun jälkeen olimme vihdoin veneessä ja vesillä. Hallelujaa, me huokasimme. Joku taisi sanoa, että toivottavasti moottorit on muistettu tankata. Ja olihan ne. Tällä kertaa moottori yskähtikin sitten ihan oikeaan tekniseen vikaan ja seilasimme vesillä kahden moottorin sijaan yhdellä. Kunnes se toinenkin rikkoutui.
Tilanne oli niin koominen, että emme uskaltaneet edes arvuutella mikä seuraavaksi hajoaa. Ja jos olisimmekin uskaltaneet, kukaan tuskin olisi arvannut tikkaita. Laivasta veteen johtavat raput olivat nimittäin seuraavana hajoamislistalla. Nöyrät purserit auttoivat vedenvaraan jääneitä sukeltajia kyytiin.

Armottoman säätämisen ja sakean bensankatkun jälkeen toinen koneista heräsi eloon ja livuimme laituriin. Hotellille paluun jälkeen kuljimme loppupäivän apostolinkyydillä, sillä jotkut päivät eivät selvästikään ole ajoneuvopäiviä.
Purressani hammasta Hämeenlinnan rautatieasemalla mietin, että jotkut päivät eivät ole junapäiviäkään. Asia ei jotenkin vaan tuntunut yhtään samalla tapaa hupaisalta.

 
Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 22.2.2018

Älä tööttää tiikerille ja varo jakkiruuhkaa

Liikennemerkit ovat jotakuinkin samanlaisia kaikkialla maailmalla. Välillä sitä kuitenkin törmää paikallisiin erikoisuuksiin. Nepalin reissullani huomasin luonnonsuojelualueella tööttäyksen kieltäviä merkkejä. Niillä haluttiin taata rauha luonnonsuojelualueen elikoille ja jyrkässä tiemutkassa asuvalle paikalliselle.
Suomessa moisille merkeille ei olisi tarvetta, sillä meillä tööttäillään vain raivostuttaessa tai vaaranhetkellä. Nepalissa kuitenkin äänimerkkiä käytetään tiheään.

Välistä tuntui, että bussikuski tööttäili ihan vaan tarkistaakseen, että tööttö toimi. Ymmärsin nopeasti, että jos autossa ei ole toimivaa tööttöä, on se nepalilaisittain rikki. Niin rikki, että sillä ei voi ajaa. Kaikilla muilla varusteilla on paljon pienempi merkitys. Näin ainakin auton jousilla. Myös turvavyöt oli luokiteltu turhien kapistusten kategoriaan. Useassa istuimessa nimittäin roikkui turvavyön lukko-osa, mutta vyö oli leikattu pois parempaan käyttöön. Yhdessä autossa vöistä oli rakennettu edessä olevan istuimen selkänojaan käteviä juomapullotelineitä. Sillä onhan se nyt tärkeää juoda kuumassa ilma-alassa.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytää osoitteesta:
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Älä-tööttää-tiikerille-ja-varo-jakkiruuhkaa/914178

Nakuna Romaniassa

Romaniasta jäi mieleen erityisesti ihastuttavat paikallismummot, hyvä, mutta varsin lihaisa ruoka, komeat maisemat ja ihanan leuto sää.

Selasin pari päivää sitten puhelimeni muistikirjaa, johon kirjoitan ideoita kolumni- ja blogiteksteiksi ja muita hajanaisia muistiinpanoja. Osa teksteistä hioutuu jo melkein valmiiksi, mutta saattaa silti hautautua puhelimen syövereihin ja jäädä siksi julkaisematta.

Puhelimessani oli Romaniassa viime keväänä kirjoittamani julkaisematon teksti. Ajattelin, että voisihan tuon joskus julkaistakin. Sitten avasin sähköpostini ja siellä odotti ensin tervehdysviesti yhdeltä Romanian reissun isännältä ja sitten toinen viesti, jossa oli kutsu Romanian suurlähetystöön Matkamessujen aikaan.

Yhteensattumat viittasivat mielestäni vahvasti siihen, että täytyyhän se teksti nyt sitten julkaista:

Vietin viikon Transilvanian rajalla, Felixin President Baile Felix -hotellissa

http://www.baile-felix.ro/en/. Käytännössä tosin olin siellä lähinnä yöaikaan, sillä päivät kiertelin lähiseudun nähtävyyksiä ja tein haastatteluja. Yhden päivistä vietin kuitenkin hotellilla. Ohjelmassa oli parantavissa vesissä köllimistä, sähkökylpyjä, turvehoitoja ja hierontaa.

En pidä itseäni kovin säikkynä alastomuuden suhteen. Uikkariton sekasauna oli luonnollinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani. Bileetkin saattoivat helposti muuttua kimppasaunaksi, eikä se silti johtanut armottomiin orgioihin tai nurkissa kikattamiseen ­- Lähinnä vain löylyn heittoon ja hikoiluun.

Keskisuomalaiset ovat ilmeisesti kuitenkin astetta häveliäämpiä, sillä sekavuoroihin varustaudutaan täällä uikkarein ja ehdotus nakusaunasta on lähinnä tuhma vitsi.

Hotel President Baile Felixin lääkäriä
ei alaston naisvartalo hetkauttanut.

Romanian nakuilu oli hauskan luonnollista. Hoitaja ohjeisti, että riisu vaatteet tuohon ja pumppaa turvekylpyyn. Sitten suihkuun ja alasti vuoteelle makaamaan. Hoitaja kääri kuumaa hohkaavan kropan peittoihin hautumaan. Hauduttamisen jälkeen peitot auki ja hoitaja siveli rivakoin ottein koko alastoman kropan laventeliöljyllä. Vieressä makasi saman käsittelyn saanut reissukaveri ja touhun kruunasi paikalla tiheään käyvä laitoksen mieslääkäri. Alastomien naisvartaloiden sijaan häntä näytti ennen kaikkea kiinnostavan yhden hoitajan verenpaine. Sitä mittailtiin tiheään. Lääkäri tuskin olisi huomannut vaikka vartalooni olisi tatuoitu ihmisen pään kokoinen pentagrammi. (Ei muuten ole, mutta jokin muu samaa kokoluokkaa edustava tatuointi siitä kyllä löytyy).

 

Olin mielissäni tästä mutkattomuudesta. Sitten samaan mutakylpyhoitoon tuli pressireissumme ainoa mies. Ajattelin, että mitäpä tuosta. Tuskin saamme kumpikaan tilanteesta elinikäisiä traumoja. Ymmärsin kuitenkin hoitajien romaniankielisestä höpöttelystä toistuvan ”problema”-sanan.

Lopulta mies hoidokki ujutettiin kylpyyn jonkun takaoven kautta sillä aikaa kun meidät naiset oli siirretty näkyvistä pois viereiseen huoneeseen. Rajansa siis kaikella.  Näemmä myös Romaniassa.

Ja loppuun vielä Romaniassa kuultu vitsi:

”Kukko juoksi kanan perässä. Kana ajatteli, että jos jatkan pakoon juoksua kukko ajattelee, että olen tyhmä. Jos taas pysähdyn, tämä pitää minua huorana. Ehkä mä kompastun”.

 

paikallisia vampyyreja...

 

ihanan kumpuilevia maisemia

 

ihastuttavia maalaismajoja

 

komeaa arkkitehtuuria

 

Monikulttuurisuus – miten se on niin vaikeaa täällä Pohjolassa

Värikas Aruba on kielten ja kulttuurin sulatusuuni, jossa kuvaan ei valita siitä, ettei naapuri näytä ihan samalta kuin oma peilikuva.

Olin tuossa viikko sitten työreissussa piskuisella Aruban saarella Karibialla. Keli oli jatkuvasti aurinkoinen, mutta mukavalla tapaa tuulinen. Vedet kirkkaita, ruoka hyvää ja meininki muutenkin lupsakkaa. Kotimaassa saman ajan viettäneiden mielestä siis varmasti varsin ärsyttävää. Ei siitä siis sen enempää tällä erää.



Maria ja Antonio asuvat Aruballa.
Marian isä on Italiasta, äiti Venezuelasta.

Mutta siitä haluan kirjoittaa, että Aruban 30 kilometriä pitkä, Alankomaan kuningaskuntaan kuuluva saari on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Siellä on ihmisiä ihan jokaisesta maailman kolkasta; esimerkiksi siirtomaa aikojen eurooppalaisia, naapurimaista muuttaneita, eläkepäiviään saarella viettäviä yhdysvaltalaisia, luvattomia siirtolaisia Venezuelasta ja monenlaisia yrittäjiä Kiinasta.

Kaikessa tässä ihmissopassa vallitsee täydellinen ristiriidattomuus. Konflikteja ei ole, eikä ole ollut. Paikallisten iskulause on, että saarella ei ole vähemmistöjä vaan arubalaisia.

Mietin, että miten hitossa meillä, noin 1850 kertaa isommassa maapläntissä kuohutaan ja kiehutaan kun maahan tulee kourallisen verran muualla syntyneitä ihmisiä. Että miten ihmeessä me ei mahduta tänne ja osata käyttäytyä ihmisiksi, mutta 180 neliökilometrn saarella kaikki – myös ne laittomat maahanmuuttajat – mahtuvat mukaan.



Boardwalk hotellia pyörittävät sisarukset Stephanie ja Kimberly  Rooijakkers.
He syntyivät äitinsä kotimaassa Belgiassa, mutta muuttivat aikuisina isän
kotisaarelle Arubaan.

Sellaistakin jäin Aruban pohjalta miettimään, että meillä Suomessa jaksetaan vuosi vuoden perään urputtaa peruskoulun ruotsinkielen opiskelusta. Arubalaiset puhuvat neljää kieltä. Siis oikeasti – ei leikisti niin, että osaavat sanoa kaikilla näillä kielillä terve ja kiitos– vaan niin, että asian kuin asian pystyy hoitamaan millä tahansa tämän kielipaletin edustajista. Paikallisten äidinkieli on vanhaan intiaanikieleen pohjaava papiamento. Opintonsa he tekevät hollanniksi. Näiden lisäksi kaikki puhuvat englantia ja espanjaa sujuvasti. Heistä neljän kielen osaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Moni kertoo opiskelevansa vielä lisäkieli vapaa-ajallaan.

Niin että ei mulla muuta...  

Yhdysvaltalainen Cornelius on työskennellyt Charlies pubissa 25 vuotta. Hän ihastui Arubaan merijalkaväen komennuksella ja päätti palata saarelle jäädäkseen.

Tuulen takia vinoon kasvaneet divi-divi puut ovat Aruban tunnusmerkki. Ne sopeutuvat ja joustavat murtumatta samoin kuin saaren vilpittömän ystävällisiltä vaikuttavat asukkaat.

Romanialaisen taksimiehen kauhun hetket

Olin viime viikolla reissussa Romaniassa ja tarve siirtyä paikasta A paikkaan B vaati taksi-suhailua. Sovittuna ajankohtana vanhahko mieshenkilö tuli hakemaan minua hotellin aulasta. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta viittomisella, hymyllä ja sinnikkäällä osoitteen toistamisella pääsee pitkälle. Välillä keskustelu eteni niinkin, että hän puhua pölpötti romaniaa ja minä vastailin kielellä, josta arvelin hänen ymmärtävän sanan sieltä toisen täältä. Puheeni sisälsi siis tasaisesti englantia, ranskaa ja siansaksaa – Aika paljon näistä tuota viimeistä.

Loput tästä tänään Keskisuomalaisessa julkaistusta autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Romanialaisen-taksimiehen-kauhun-hetket/754813

Ei tanssi susien kanssa, mutta uiskentelee delfiinien parissa

Delfiinien kanssa uiskentelustani tehtiin filmin pätkä, jota katsellessani mieleen tulee väkisinkin, että oliko tuo oikeasti totta. Uidessakin tuntui välillä siltä, että katson jotain television luontovideota.

Hämmennyin tänään reippaasi. Olen pressimatkalla Eilatissa, jossa jaksetaan korostaa meren tärkeyttä. Se tärkeys nousee esiin mm. liikenneympyröiden merellisinä aiheina, meren alaisena tarkkailupaikkana ja akvaarioina. Juuri Dubaissa käyneenä olo oli aluksi vähän sellainen, että kivoiltahan nuo teidän akvaariot näyttää, mutta on niitä muuallakin ja aika hiton paljon hienompia ja isompia. Sellaisia, joissa eläimillä on oikeasti paljon liikkumatila. Sitten lyötiin jauhot suuhun…

Minä ja pojat eli sukellusopas Andy ja
kuvaaja Gilad

Kokeilin pari vuotta sitten laitesukeltamista Egyptissä ja koska se yllätyksekseni oli aivan valtavan hauskaa, pitihän sitä tilaisuutta tarjottaessa kokeilla myös täällä Eilatissa. Se, että heti Dolphin reef –keskuksen rannassa viereen ui delfiini, joka pitkän yön jälkeen odotti malttamattomana leikkikavereita, muuttui suussani lukuisiksi ”Oh my god” –huudahduksiksi ja poisti mielestä kaikki "seen that, done that, been there" -ajatukset. Ja mainittakoon, että uintipaikka ei siis ollut mikään delfiineille suunnattu kidutuskammio Tampereen Särkänniemen tapaan, vaan ihan vaan tuo täällä rantoja nuoleva Eilatin lahti.

Sukeltelun jälkeen olin sellaisessa hurmoksen tilassa, että suussa eivät olisi pysyneet minkään sortin herneet. Eivät edes kikherneet. Arvelin parin metrin päässä sijaitsevan kylpyläosaston olevan paikka, jossa sulattelen kokemusta.

Merivesialtaan jälkeen minut kutsuttiin viereiseen altaaseen, jossa tehtiin vesikelluntahoitoa – eräänlaista hieronnan, shiatsun ja terapian sekoitusta. Altaassa odottava nainen asetti pääni alle kelluvan tyynyn, polvitaipeiden alle minua kannattelevan pötkylän ja alkoi hieroa ja heilutella minua lämpimässä altaassa. Välillä otteet olivat hyvinkin hieronnalliset, välillä lähinnä taivuttelevat ja heijaavat. Veden alla soi musiikki, jonka kuuli kun korvat menivät pinnan alle.


Dolphin reef:n rantaa

 Noin puolentunnin hoito päätyi tilanteeseen, jossa pienikokoinen nainen keinutteli minua - 182-senttistä naista - sylissä ja laski sitten varovasti jalkani maahan. Itkuhan siitä tuli. Ensin pieni ja sitten myöhemmin pukuhuoneessa vähän suurempi - sydämestä kumpuava hyvänolon tunne.

Niin, että tiedoksi vaan, että jos tiistain lennolta puuttuu yksi matkustaja, se johtuu siitä, että muutin tänne Eilattiin. Minulla on täällä viisi delfiinikaveria ja lämpimän turvallinen kohdunkaltainen paikka, jossa unohdan niin fyysisen olemukseni kuin koko ulkopuolisen maailmankin. 

 

Paikka jossa miettiä äskeistä uinti.

Meidän Israelin jengi paikallisella oppaalla vahvistettuna.

Ei. Se ei ole mahtavaa, että osaat sanoa suomeksi "Terve, terve. Halpa hinta"

Ensi kesänä näitä tapaksena nautittavia pimientoseja voi syödä omasta kasvihuoneesta. Reissusta tarttui nimittäin mukaan siemeniä ja kyllähän sitä joka vuosi joku uusikin laji täytyy chilivalikoimaan ottaa.

Näin matkamessujen hektisen viipottamisen keskeltä muistoja viime reissultani Kanariansaarten Puerto ricosta:

On ilta. Ihoa kuumottaa päivän auringosta, joka on jo painunut mailleen. On nälkä ja sielu janoaa myös viiniä tai olutta. Pahimmassa tapauksessa pikkusien molempia, niin, että valinta on muka tavattoman vaikea tehdä. Mutta ennen kaikkea sitä ruokaa. Jotain hyvää ja kivaa ja mukavassa paikassa.





Kanarian ryppyperunoita tarjotaan joka ruokalajin kyytipojiksi.

Vaellat turistikohteen alueelle jossa ravintolat sijaitsevat ja saat heti kimppuusi tukuttain suomalaiseen makuun aivan liian innokkaita sisäänheittäjiä. Sanot jokaiselle iholle tulleelle jyrkän EI, vaikka ehkä haluaisitkin heidän ravinolaansa syömään. Tyrkyttäminen ärsyttää. Haluaisit vain katsoa listoja rauhassa ilman, että joku huohottaa korvaan kuinka herkullinen meidän entrecote on ja kuinka pikkurouva varmasti tykkäisi meidän merellisestä annoksesta. Sitten taataan jo, että jos et ole tyytyväinen, ei tartte maksaa mitään jne. Ihan alkuun tietysti kysytään, että mistäs te ootte. Ai Suomesta. ”Terve, terve. Mitä kuuluu. Halpa hinta…”

Taannoisella Kanariansaarten Puerto Ricon -reissulla tätä tuli joka tuutista ja paljon. Arvelin, että koska tässä Suomi-Ruotsi-Tanska-Norja –turistien kohteessa ei varmasti ole nähty kovin montaa islantilaista, lyö moisen maan kotimaaksi väittäminen jauhot sisäänheittäjän suuhun. Että varmasti ei tule ”terve, tervettä” islanniksi. Tätä piti kokeilla. Lopputuloksena oli ihan liian pitkä sisäänheittäjän kanssa käyty Islanti-keskustelu. Maantieteellisten seikkojen lisäksi puhuttiin pikkuisen kielestä, valuutasta, lentoreiteistä yms. Mieheni huokasi juttutuokion päätteeksi, että oltaisiinko seuraavaksi taas vaan suomalaisia.

Lopulta keksittiin kokeilla sellaista, että sisäänheittäjän vinkatessa listaa katsomaan, me mentiin. Sanottiin jyrkän ”Ei”:n sijaan, että mikä ettei ja sisäänheittäjä jättikin yllättäen rauhaan. Kukapa olisi arvannut.

 

                                  Matkasin Puerto ricoon Apollomatkojen reissussa.

Ilta on tullut ja on aika laskeutua sisäänheittäjien kansoittaman ravintola-alueen syövereihin.

Dubai ja neljä vaimoa... tai miestä

 

Paikallisia naisia maustekaupoilla. Harva naisista oli ihan näin mustissaan. Useimmilla oli ainakin kasvot näkysällä.

Olin viikko sitten pressimatkalla Dubaissa. Päällimmäinen fiilikseni maasta oli hämmennys. Tuntui toistuvasti siltä, että olisi pitänyt nipistää pikkuisen käsivartta. Että voiko täällä tosiaan olla kaikki näin isoa, kallista ja komeata ja samaan aikaan puhdasta, länsimaista ja turvallista.

Maan kulttuuriin kuuluu abayaan ja hiuksia suojaavaan huiviin pukeutuminen, vaikka moni paikallinen käyttääkin asusteista vain toista tai ei kumpaakaan. Kaikki paikanpäällä jututtamani ihmiset vakuuttivat, että kyse on naisen omasta päätöksestä. Jos et halua abayaa, niin sitten et pue sitä päällesi. Samoin miehet voivat valita pukeutuako vaaleaan kandoraan vai ei.

Länsimaisilla ihmisillä, ainakin minulla, on kuitenkin kova tarve olettaa yhtenevän käytöksen ja pukeutumisen kielivän jollain tapaa pakotetusta asiasta . Ikään kuin ei olisi mahdollista, että joku laittaa omasta tahdostaan mustan viitan päälleen. Näin varsinkin kun vain kivenheiton päässä Saudiarabiassa, valinta ei todellakaan ole naisen. Kivitetyksi voi joutua jo pelkästään väärästä katseesta.



paikallisia suola- ja pippurisirottimia

Koska katukuvassa nyt kuitenkin näkyi farkkuihin ja paitoihin pukeutuneita paikallisia, olin ilmeisesti oletuksineni väärässä. Kysymykseni siitä, miksi viitta on aina musta, sai paikalliselta vastakysymyksen, miksi farkut ovat aina sinisiä. No, eihän ne oikeasti edes aina ole, mutta pääsääntöisesti toki kyllä. Ja loppujen lopuksi ei ne abayatkaan aina ihan mustia ole.

Hämmentävin oli ehkä näkemäni täyshunnutettu nainen, joka otti itsestään selfien Burj Khalifan edessä. Siis täyshunnutettuna niin, että edes silmät eivät näkyneet. Mietin oppiiko kokomustaan kaapuun verhoutunut tunnistamaan ihmisen ruumiinkielestä, seisomisasennosta tai pään pystyydestä. Muutoinhan kuvassa on vain musta hahmo, joka voi olla ihan kuka tahansa. Tunsin itseni jotenkin juntiksi länsimaalaiseksi kaikkine näine kysymyksineni ja epäilyineni.



Ihastuttava myyjä Global Villagessa.

Kun Sheikh Mohammed centre for cultural understandig –keskuksessa työskentelevä Yasmine kertoi kulttuuriin kuuluvasta järjestetystä avioliitosta, olin taas valmiina nousemaan barrikadeille ja julistamaan naisten oikeutta päättää omasta elämästään. Yasmine kuitenkin sanoi pakkoliiton sijaan kyseessä olevan pikemminkin sokkotreffit.

- Molempien osapuolien täytyy haluta naimisiin, jotta liitto toteutuisi ja jos seurusteluvaiheessa tulee toisiin aatteisiin, sekin on hyväksyttävää.



Huputettu hänkin. 35000 euron metsästyshaukka

Entä sitten se moniavioisuus. Koraanin mukaan mies voi ottaa neljä vaimoa. Dubain väestöstä 20 prosenttia on pitänyt tätä hienona hommana. Kaikilla näistä ei toki ole neljää vaimoa, mutta yhtä useampi nyt kuitenkin.
Paikallinen Knight toursin matkaopas Islam Husseiny sanoi, ettei vaimoja niin vain oteta. Ensinnäkin täytyy olla rahaa näiden elämisen kustantamiseen, mutta lisäksi täytyy myös pelata naisten ehdoilla.
- Jos mies ottaa toisen vaimon pyytämättä tähän lupaa ensimmäiseltä vaimoltaan, voi vaimo hakea eroa. Miehellä on tällöin elatusvelvollisuus. Samoin käy, jos useamman vaimon omaava mies ei pidä tasapuolisesti huolta vaimoistaan ja näiden aviollisista oikeuksista.



Kamelimeininkiä ja auringonlaskuun ratsastamista.

Kysymykseen saako neljä vaimoa omaava mies nelinkertaisesti seksiä, Husseiny vastasi punastellen että näinhän kaiketi voi olettaa. Mielestäni kyseinen koraanin ohje on kuitenkin reilu vasta sitten kun naiset voivat ottaa samaiset neljä miestä. Itse olen ollut ihan tyytyväinen yhteenkin, mutta jos laitan silmät kiinni, voin kyllä kuvitella minkä tyyppisiä ne kolme muuta voisivat olla. Sellaiset Idris Elba- ja Daniel Craig -tyyppiset voisivat ainakin passata..

Tutustuin Dubaihin Norwegianin pressimatkalla. Norwegian aloitti marraskuussa suorat lennot kohteeseen.

Näkymä noin 800 metrin korkeudesta maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta.

Twisted...






 

 


19 yötä jouluun

Saksalaisia puu-ukkoja. Nukeista osaan laitetaan sisälle palamaan pieni lastu, jonka savu sitten tuprahtelee esimerkiksi hahmon suusta, piipusta tai vaikka korvista.  

Olin kuluvan viikon alkupään työreissulla Saksassa. Osallistuin Pohjolan matkan bussimatkaan, joka suuntasi Hampurin ja Lyypekin joulutoreille. Valtaosa matkasta tosin meni Finnlinesin laivalla, jolla seilasimme Itämeren poikki.

Jätkän valmistavat uppopaistettuja palleroita,
joista pienimpiä syödään tikulla paperikääreestä.

Vaikka laiva tuli Vuosaaren satamaan jo torstaina, sisäinen jollani keinuu yhä pikkuisen aalloilla. Eläkeläisikäisten kanssamatkustajieni mielestä meno oli mennen tullen tasaista, mutta minun heilumisherkkä tasapainoelimeni oli vähän toista mieltä. Menomatkan vietinkin aika pitkälti vaakatasossa, laivan puskiessa vastatuuleen myrskyrintaman läpi.

Makuultaan heiluminen ei niin haitannut ja matkanteko oli oikeastaan aika mukavaa. Enpä muista koska olisin viimeksi viettänyt terveenä päivän pötkötellen, telkkaria katsoen, lukien, nokkaunia ottaen ja herkutellen. Ilman tätä lepopäivää, Saksan maahan olisi rantautunut paljon uupuneempi nainen. Nyt saksalaiset saivat ”nauttia” innokkaasta toimittajasta, joka hörppi hetki ensimmäisillä markkinoilla yllättävän tiukkaa glühweinia, ahtoi napaansa herkun jos toisenkin, ahdisteli myyjiä tolkuttomalla kuvien nappailulla ja jaksoi esimerkiksi Hampurissa vierailla viidellä eri markkina-alueella. (Tästä voi lukea enemmän huomisen Keskisuomalaisesta).

Hampurin keskustaan on muuttanut joulun ajaksi metsäbaari.

Mutta markkinoista pikkuisen. Mieleeni tuli, että jos suomalaisessa kylässä tai kaupungissa järjestetään joulumarkkinat, niin lupahommien jälkeen ”to do” –listalle komeilee varmasti ensimmäisenä kuusen hankinta ja heti toisena non-stoppina soivien joululaulujen toitotus. Saksassa homma menee vähän toisin. Se kuusi toki on paikalla ja komeasti koristeltuna, mutta joululaulut puuttuvat. Kyse ei ole siitä, että sakemannit olisivat unohtaneet ne, vaan siitä, että he on ymmärtäneet jättää ne pois. En nimittäin pahempaa jouluilon tuhoajaa keksi, kuin jatkuvan ”tip tapin” ja ”helinää helskettä” –rallattelun kuuntelun. Moista fiiliksenpilaajaa ei edes klühwein pelasta – ei vaikka rommia olisi lisätty hehkuviiniin tuplamäärä.

Joulutähtiä Lyypekin torilla.

Suomessa moista ei ole hoksattu. Täällä esimerkiksi kauppakeskusten musiikin säätäjä luulee vielä ilahduttavansa ostajaa loputtomalla tiukujen helinällä ja joulubiisien toitottamisella. Eikö olisi aika ihanaa, jos laulut siirtyisivät kauppojen soittolistoille vaikkapa vasta ensimmäisenä adventtina – ei jo loka-marraskuun vaihteessa.

Lyypekissä voi joulutorille poiketa herkuttelemaan ja juopumaan – jonka taidon paikalliset muuten näyttivät hyvinkin taitavan – vaikka olisi varsinainen joulun vihaaja. Suomessa jo pelkkä ruokakauppaan meno voi moiselle joulu-angstiselle olla melkoinen koettelemus.

 

Ryhmä kuuntelee Lyypekin oppaan Virpi Hachin kertomusta kaupungin suolamakasiineista.

Lyypekissä ruusut kukkivat joulukuussa.

Kuulaan talvinen valo Hampurissa.



Ihania Lyypekin vanhoja sisäpihoja, joihin johtavan käytävän leveys
oli vähän vähemmän ihanasti määritelty sen mukaan,
että siltä mahtui kantamaan ruumislavetin pois.



Tämän sisäpihan varrelta voi vuokrata kämpän 400 eurolla viikoksi. Heikolla saksankielelläni olin tulkitsevinani, että hintaan sisältyi päivällinen. Mikäs tässä olisi vaikka heinakuun helteissä siemailla olutta ja nauttia olosta.

Niedereggerin marsipaani kahvila-kaupan museossa on ihmisen kokoisia marsipaaniveistoksi.







Myanmarin demokratiaa odotellessa

Langanvärjäys keitoksia Inle-laken kutomossa.

Myanmarin tai Burman - ihan kummin vaan - vaalien ja opposition riemuvoiton kunniaksi muutama kuva vuoden 2014 reissultani tuohon upeaan maahan.
Toivottavasti äänten lopullinen tarkistus tuo ennusteen kaltaisen tuloksen ja Aung San Suu Kyi saa aikaiseksi toimivan demokratian tuohon sotilasjuntan alistamaan maahan, jota pidettiin joskus Kaakkois-Aasian edistyneimpänä maana. Nyt maa on lähinnä kehitysmaan, mutta sillä on valtavasti potentiaalia vaikka mihin.

Matkaston-sivuilta (ohessa linkki) löytyy maan poliittista tilannetta ja historiaa sivuava juttuni viime vuodelta:

http://matkasto.net/burma-myanmar-kaksi-nimea-monta-tarinaa/


Lapset ja naiset käyttävät poskilla viilentävää thanakhaa. Yhdenlaista poskivaaleaa, siis.

 

 

Inle-laken kalastajilla on ihan oma tapansa pidellä jalalla airoa

 

Vadin kantaminen pään päällä ei ole vaikeaa,
mutta valokuvassa oleminen ilmeisesti on.

Baganin temppeli - yksi niistä tuhansista

Pieniä munkin alkuja. Nuoret pukeutuvat melkoisiksi prinsseiksi juhlistaessaan luostarikouluun menoa. Toisille munkkius kestää viikonlopun. Toisille loppu iän.

Osassa paikoista länsimainen turisti oli ihan uusi vieras, jota tultiin ihmettelemään ja kummastelemaan.

Kutomossa tehtiin tämänkin kutojamummon hameena olevan kankaan kaltaisia kudoksia, jotka olivat työmäärään ja -laatuun nähden ihan ilmaisia.

 

 

Kauniita asioita negatiiviseen aikaan

Viime aikojen synkkien viestin, huutelujen, huppupäiden ja kaiken maailman muiden älyttömyyksien välillä sitä kaipaa välillä jotain kaunista, positiivista ja selkeää. Ohessa muutama kuva reissuiltani. Nämä vievät ainakin omat ajatukseni hetkeksi jonnekin muualle. Aina kun näet ei vain jaksa ajatella ja rypistää otsaa..



Ahvenanmaalla meri hohti hopeisena auringon valoa.

Kävin tänä vuonna ensimmäisen ja toisen kerran Islannin höyryävissä maisemissa. Viimeistä kertaa en toivottavasti ole vielä käynyt.

Vaikka Bostonissa oli pirun kylmä, kirkkaan sininen taivas oli kaunis. Tähän aikaan vuodesta luntakin alkaa jo katsoa pikkuisen kaivaten.



Joka syksy pitää päästä Norjaan. Tänä vuonna vuorossa olivat Lofootit, jotka muistuttivat aiempaa nähtyä, mutta olivat silti ihan oman laisensa paikka.

 

Pariisi oli joskus unelma. Sitten siitä tuli kotikaupunki ja nyt se on jotain näiden väliltä. Ihana kuitenkin ja ennen kaikkea.



La Casita Blanca Puerto Ricon San Juanissa oli yksi viehättävimmistä ravintoloista jossa olen koskaan ollut.



Tanskassa pääsin silmätysten tämän ylämaan veitikan kanssa. Hiukset silmillä eivät ilmeisesti haittaa yhtään.

Pariisilainen palomies pomppasi sillalta Seineen. kaverit kelluvatkin jo vedessä kohti seuraavaa siltaa.