Kukapa olisi arvannut, että nuoret ovatkin ihan ok-tyyppejä

Vedän Jyväskylässä nuorten taidetyöpajalla luovankirjoittamisen kursseja. Olen vetänyt itse asiassa jo useamman vuoden ajan. Tästä johtuen voin kaiketi vetää sijaan, myös ryhmiin osallistuneista nuorista joitakin johtopäätöksiä. Ne ovat kaikki ennakko-oletusteni vastaisia.

Luulin, että nuoret eivät suostu kirjoittamaan ja jos suostuvatkin kovasti yllytettyinä, eivät ainakaan halua lukea tekstejään ääneen. Vieraita kieliä en uskonut heidän käyttävän lainkaan kirjoittamisessa, vaikka sanon aina, että kirjoittakaa vaikka haltijakielellä tai klingoniksi. Luulin myös, että nuoret eivät jaksa keskittyä kahta ja puolta tuntia kirjoittamiseen.

Lopuksi lisättäköön vielä, että luulin, etten pidä nuorten seurasta. Ihan sillä sellaiselle perus ”en tykkää, en jaksa” –tavalla. Että vaikka ymmärrän ja muistan noihin ikävuosiin n. 16-20 sisältyvän hämmennyksen tarpeen ja kapinafiiliksen, en ole kiinnostunut seuraamaan moista kovin läheltä. Uskoin, ettei heitäkään minun juttuni kiinnosta. Ajattelin siis, että olemme vähän eri planeetoilla, joilta käsin keskinäinen kommunikointi ei suju. Ultimate kauhupaikakseni kuvittelin nuorisotalon. Joskus näin jopa painajaisia siitä, että mieheni värväsi minut töihin nuorisokotiin…

On hieno huomata, ettei luulo ole tiedon väärti, fäärtti tai mikä ikinä.

En vieläkään toki tuntisi oloani kotoisaksi nuoritalon työntekijänä, mutta myönnettäköön, että nuoret ovat ilahduttavan innovatiivisia ja mukavia – oikeastaan hyvää seuraa. Kirjoituskursseille osallistuvat nuoret kirjoittavat, lukevat juttujaan ääneen, käyttävät häpeämättä kieliä ja omaavat avaran mielikuvituksen. Ihme porukkaan.

Omiin teini-ikä muistoihini verrattuna he ovat myös hämmentävän rohkeita. Olen jopa miettinyt että ehkä tosi-tv –formaatit ovat tuoneet mukanaan jotain hyvääkin. Ihmiset kun ovat tottuneet seuraamaan tavan pulliaisten toinen toistaan komeampia, mutta myös surkeampia lauleluita ja muita esityksiä televisiosta, on kynnys itseilmaisuun madaltunut.

Toki on myös myönnettävä, ettei taidetyöpajan populaatio varmasti vastaa koko maan nuorison keskiarvoa. Saattavat taidetyöpajalla olla vähän herkempiä taiteelliseen ilmaisuun ja esiintymiseen. Oli miten oli. Hieno juttu. Ja oli kiva olla väärässä.

Ismo Alanko: Istuako vai eikö istua ?

Mietin perjantaina Ismo Alangon 33 1/3 -konsertissa, että mitäköhän tuo mies on oikein ajatellut valitessaan kiertueelleen tällaisen penkkiriviformaatin. Miettikö mies kenties, että "vanhimmat fanini ovat kyllä niin muinaisia etteivät jaksa kolmea tuntia seistä - ilman rollaattoria nyt ei ainakaan. "
Ajatteli mitä ajatteli, niin väärin ajatteli.

Ongelma näet betonihalliin rivitetyssä katsomossa oli tämä: En oikein tiennyt missä olin. Työviikko oli ollut vähän raskas, mutta hämmentymisen ei tästä johtunut. Mietin olinko konsertissa vai keikalla. Lavan etuosassa oli meneillään tanssittava keikka ja takana penkkipönötys jossa musiikin innoittama liikehdintä ei jotenkin vain tuntunut luontevalta.

Se on muuten oikeasti jännä juttu, että klassisessa ja jazzissa istumakonsertti toimii ihan mutkattomasti, mutta Pop- ja rock-genressä ei.
Kun lavalla on hyvä meininki ja istut paikallasi päätä nyökytellen ja jalkaa naputellen, jokin vain ei ole kohdillaan. Vähän kuin kilistelisi pilkkihaalareissa kuohujuomaa tai pyörisi frakissa ruokakaupassa. Mikä ettei, mutta jotenkin vain ei.
Ratkaisin pulman viettämällä toisen puoliajan baarin puolella. Sieltä näkyi itseasiassa penkkirivejä paremmin ja seitsemän euron virvokkeetkin olivat ihan siinä vieressä.

Sanottakoon vielä lopuksi, että Paviljongista siirryin Musta kynnys -baarin 3-v bileisiin ja siellä soittanut Betonihank toimi tilaan ja musiikkiin nähden huomattavasti Alankoa paremmin.

Liian pieni roska-autoksi

Kolumni Keskisuomalaisessa 22.11.2013

Automarkkinoilla on tarjolla isojen auton-lotjakkeiden vastapainoksi kaltaiseni hujopin mielestä lähes pikkiriikkisiä kaaroja. Olen miettinyt, johtuuko tienvarsien roskavirta juuri näistä ajokeista. Nimittäin onhan se kai mahdollista, että jotkut autot ovat niin pieniä, etteivät roskat mahdu niihin sisään. Muuta järkevää syytä sille, että juotu limsapullo lentää kaaressa tienpenkkaan tai hamppari annoksen paperit leijuvat kyyhkysten lailla ikkunasta suloistu
ttamaan suomalaista kansallismaisemaa, en kerta kaikkiaan löydä.

Matkaillessani taannoin Pohjois-Norjassa, ihmettelin tienvarsille kohoilevia suomalaisten eines- ja maitotölkkien vuoria. Mietin, että on ne vaan aika epeleitä nämä norjalaiset. Rakastavat ruokaamme niin kovasti, että käyvät sitä Suomesta hakemassa. Jännää, ettei lehdissä ole kirjoitettu mitään esimerkiksi norjalaisten syvästä Valio-maito rakkaudesta.
Eihän se kai niin voi olla, että suomalaisturistit heittelisivät kasapäin roskia jylhiin Norski-maisemiin. Ei kai kukaan niin tollo ole, että ihastelee maisemaa ja samanaikaisesti pilaa sen. Norjalaiset taas ovat maisemaansa kaiketi jo niin tottuneita, etteivät siitä niin välitä.....

Palatessani Suomeen tarkkailin tienvarsia vähän sillä silmällä. Yritin löytää norjalaistuotteiden kääreitä. Arvelin, että kai niitä roskia löytyy tasavertaisuuden nimissä kummaltakin puolelta rajaa. Ei löytynyt. Ainoat löytämäni roskat olivat suomalaista alkuperää.
Vaikka olisi kivempi syyllistää norjalaisia, on totuus kuitenkin nähdäkseni tämä: perusluonteeltaan vähän pihi Suomi-turisti pakkaa auton täyteen kotiruokaa matkatessaan kalliiseen Norjaan. Pohjoisen naapurin tuotteita ei Suomen maastossa näy samasta syystä – kalliit norjalaismakkarat ja -maidot jäävät kaupan hyllyyn.
Tässä välin myönnettäköön, että olen itsekin joskus kuskannut norjailuilleni mukaan suomalaiset virvoitusjuomat. En tosin sitä maitoa. Yhtään tölkkiä en kuitenkaan ole maahan jättänyt. Eikä tämä johdu vain pihiydestä ja palautuspantteihin kiinnitetystä rahavarannosta.

Norjan automatkailusta tulee mieleen myös yksi mielestäni hämmästyttävä havainto: siinä missä Suomessa tien komeimmassa paikassa, järvenrannalla tai jylhän kallion alla, komeilee lähes poikkeuksetta huoltoasema, Norjassa sijaitsee leirintäalue tai pöydin ja vessoin varustettu pysähdyspaikka. Alue, jossa voi ilmaiseksi ja tieliikennettä vaarantamatta nauttia vuonoista, vuorista ja jäätikkönäkymistä.
Olen myös joskus ihmetellyt miksi Suomen huoltisikat ovat niin jumalattoman isoja. Niihin mahtuisi heittämällä sisään neljästä viiteen ruotsalaista tai norjalaista asemaa.
Oritupa oli jo joskus yhdeksänkymmentä luvun alussa muka iso asema. Kun asemaa tarkastelee nyt, on se laajennuksestaan huolimatta oikeastaan korkeintaan keksikokoinen. Monen tuoreen absin rinnalla ihan pikkuinen.

Ranskassa matkaillessani totuin norjalaistakin mallia pienempiin asemiin. Niillä oli vain rivi kolikkoautomaatteja, joista valita kahvia ja kolmioleipiä. Mainittakoon, että Ranskan maine kulinaristisena maana, ei yllä moottoriteiden varteen asti.

Kollektiivista pelkoa teatterin katsomossa

Tämä ei liity mitenkään Kylmään murhaan. Onpahan vaan aika hieno tuo sunnuntaina
Tampereen näsipuistoon avattu Tiitiäisen satupuisto.

Kävin lauantaina Tampereen Teatterissa nauttimassa murhasta – Kylmästä sellaisesta.
En ole kovin montaa kertaa seurannut dekkarihenkistä jännitystä teatterin lavalla. Surua, naurua ja kaihoa olen tottunut kokemaan, mutta en säikäyttävää pelkoa. Tämä oli toinen kerta. Ensimmäinen oli saman teatterin Murha loukku parin vuoden takaa.
Päästyäni nyt jännityksen makuun haluaisin lisää. Tunne on kuin vuoristoradan jäljiltä: terhakan kiljumisen jäljiltä olo on vähän uudestisyntynyt.

Pelkääminen ja pelästyminen teatterissa on ihan oma juttunsa. Sitä kun parkaisee pelosta täydessä teatterisalissa ja huomaa kaikkien muidenkin reagoineen samaan tapaan, alkaa naurattaa ihan tolkuttomasti. Sitten pelästyy uudestaan ja taas huuto ja nauru sekoittuvat toisiinsa. Näinhän ei käy koskaan kotisohvalla. Sähpsähdyksiä ja pieniä kiljaisujakin katsojasta voi toki päästä, mutta harvemmin sitä helpottunutta jälkinaurua. Kollektiivinen säikähdys on kotisohvaa isompi ja se, että vieressä istuvaa kaveria kiljahduksen jälkeen vähän melkein itkettää - sekin naurattaa ihan hirveästi.

Syy teatteripelon suuruuteen lienee tapahtuman ja katsojan sijoittumisessa samaan tilaan. Telkkarissa vaara on turvallisesti vähän toisessa ulottuvuudessa, mutta teatterissa ihan harppauksen päässä. Itse seurasin Kylmää murhaa eturivistä, joten pelon syy oli todellakin ihan siinä käsivarrenmitan päässä.

Päivitellessäni näytöksen jälkeen kaverini kanssa sitä, että tulipa säikähdettyä, mieheni sanoi, että kokemamme kollektiivinen kiljunta saattoi olla olettamaamme pienempi. Ehkä koko teatteri ei huutanutkaan. Minä vain kuulin vieressä istuvan kaverini huudon ja hän minun. Olin kyllä havaitsevani melkoisen säpsähdyksen vasemmalla puolellanikin, mieheni kropassa. Saattaa toki olla, että näytelmän sijaan mies-parka säikähti vaimonsa kovaäänistä huutoa ja käsien heiluttamista.

Näin jälkikäteen mieleen on tullut myös se, että näyttelijöiden kuuloelimet joutuvat Kylmässä murhassa melko koville. Niin, että Jukka Leisti, Esa Latva-Äijö, Elina Rintala ja Matti Hakulinen, jos tinnittää, niin  sorry. Toisaalta itseänne saatte syyttää. Mitäs läksitte pelottelemaan.

Ylistys astangajoogalle

Kuulin tuossa päivää pari sitten radiosta seuraavan elämäntotuuden: "Ihmisellä pitää olla yksi fyysinen ja yksi henkinen harrastus. Ne kun on, niin sitten pärjää."
Sitä en ehtinyt kuulla, kuka moista julisti, mutta lähdin heti nyökyttelemään päätä mukana. Kuulostaa nimittäin varsin pätevältä mantralta.
Minun fyysinen harrastukseni on astangajooga. Vaikka olen taivutellut itseäni sen asanoihin jo kuusi vuotta, en ole kuitenkaan mikään käärmenainen – kaukana siitä. Entiseen, selkärankareuman jäykistämään minääni, verrattuna kuitenkin varsin notkea ja elastinen pakkaus. Onhan se koivuhalkokin tavallaan taipuisamman oloinen kuin rautakanki.

Fyysinen astangajooga lähenee nöyryyden vaatimuksillaan henkistä harrastusta. Törmään nimittäin kerta toisensa jälkeen siihen, että yritän vähän liikaan ja satutan itseni. En malta antaa kropalle aikaa, enkä osaa olla tarpeeksi nöyrä etenemisen kanssa. Kun harjoitus sujuu hyvin, väännän itseni vaikka väkisin astetta pidemmälle. Sitten polvi kipuilee viikon tai pari (oikeasti joskus kuukausiakin) ja mietin taas, että "Tyhmä, taas sä sen teit". Se on varsin hankalasti sisäistettävä totuus, että pitäisi edetä vakaasti mutta hiipien – ei voimalla ja spurtaten.

Väittäisin kasvaneeni henkisesti astanga-vuosieni aikana. Juu, ei minusta mitään äiti-Ammaa ole tullut enkä ole alkanut levitoida, mutta enää vuosiin en ole esimerkiksi vääntänyt itseäni väkisin lootus-asentoon. En, vaikka tiedän asentoon pienellä väkivallalla pääsevänikin. Olen lootuksen, kuten monen muunkin asennon suhteen, odotus kannalla. Venailen, että muut liikkeet venuttavat lonkkiani ja alaselkääni niin, että polvien paukkuminen rauhoittuu, eikä liike näytä enää siltä kuin väkisin sullottaisiin kolmemetristä boa kenkälaatikkoon.

Olenkin tässä miettinyt, että astangajooga on oikeastaan melkein enemmän henkinen kuin fyysinen laji – tämä siitäkin huolimatta, että harjoituksen jälkeen jalat usein vatkaavat hervottomina ja käsivarsien voimat on niin vähissä, että hiustenpesu tuntuu haastavalta suoritukselta.

Se oikea, yksinomaan henkinen harrastukseni lienee lukeminen. Henkiseksi hommaksi voi lukea tosin myös ihan liian harvoin harrastamani nukke-tehtailun. Niitä väsäillessäni en ole nimittäin tässä vaan jossain ihan muussa maailmassa. Hommaa voi kutsua miltein ruumiista irtautumiseksi, sillä eikös se, että homman lopetettuaan havahtuu järjettömään pissahätään ja kiljuvaan nälkään, kerro siitä, ettet ollut äsken ihan kokonaan omassa kropassasi.

Kuvitukseksi tähän höpinään käy seuraava linkki: http://www.astangajyvaskyla.fi/
Venyilen nimittäin sivujen kansikuvatyttönä.

Pyörrän pyhät sanani

Kolumni Keskisuomalaisessa 8.11.

En malta olla kirjoittamatta vielä kerran viimekuisesta autokaupoilla kiertelystäni. Törmäsin kaupoilla nimittäin siihen sinänsä ilahduttavaan tosiasiaan, että kolumnejani lukevat muutkin kuin tutut ja lähisukulaiseni.

- Etkös sinä kirjoita autokolumneja Keskisuomalaiseen, erään kaupan myyjä kysyi ja tuijotti vähän pistävästi silmiin.

Ei hymyillyt. Yhtään.

Yritin vimmatusti nähdä itseni kauppiaan silmin. Että onko myöntävä vastaus hintaa laskeva vai nostava. Sitten tuli mieleen viime keväällä julkaistu kolumni, jossa vinoilin kyseisen ammattikunnan edustajille. Taisin kutsua peräkammarin pojiksi. Selkään nousi kylmä hiki.

Yritin veistellä muka hauskasti, että kolumnit on kirjoitettu ikään kuin kieli poskessa. Mies ei hymyillyt edelleenkään. Ei ilmeisesti pitänyt minua hauskana. Yhtään.

Alkukankeuden jälkeen hieroimme kuitenkin kauppaa koeajamastani Volvosta. Mainitsin, että pihasta löytyisi maanmainio Mersu vaihtoautoksi. Kauppias ei onneksi ollut ihan niin ahkera lukijani, että olisi tässä vaiheessa hymyillyt. Se nimittäin olisi ollut oiva tapa kostaa kolumnini ilkeät sanat.

Loppujen lopuksi kauppias osoittautui oikein mainioksi mieheksi. Tarjosi potentiaalisia autoja ja näki takiani vaivaa rääväsuu-identiteetistäni huolimatta.

Vähän jäi oikeastaan harmittamaan, että se oikea auto löytyi lopulta muualta. Körötellessäni kotia kohti tuoreella hui-hai-hunksillani mietin, että olisipa sillä ”minun autokauppiaallani” ollut tällainen Hyundai myynnissä.

Stereotyppinen autokauppiaskäsitykseni ei osoittautunut vääräksi vain tämän yhden myyjän osalta. Sain hyvää palvelua kaikkialla, eikä yksikään kauppias ryhtynyt oletukseni mukaisesti juttusille yksinomaan mieheni kanssa. Osasivat siis vastata kysyjälle!

Toki kauppiaiden puheessa viljeltiin reippaasti ylisanoja ja heikkouksia käsiteltiin vain jos ostaja sellaisen sattui bongaamaan. Mutta hei, niinhän se menee. Aika lyhyt olisi kaiketi sen myyjän ura, joka aloittaisi kaupat virkkeellä ”hei huomasitko, kuinka paljon kiven iskemiä auton konepellissä on?” tai ”Eikö ole jännää kuinka hirveän kova rengasmeteli tässä autossa on?”

Pyörtäessäni nyt pahat autokauppiaita koskevat sanani aion seuraavaksi suututtaa rautakauppiaat. He nimittäin eivät kokemukseni mukaan tätä vaikeahkoa kysyjän ja vastaajan välistä myyntistrategiaa taida. Tästä minulla on niin vankka kokemus, että asiaa ei tarvitse testata. Jos myyjien joukossa pari ilahduttavaa poikkeusta lymyileekin, on lähtökohta kuitenkin se, että asiakas on oikeassa vain jos on mies. Naiset kyselevät tyhmiä eivätkä tiedä mitä hakevat.

Eiväthän ne rakennustarvikeliikkeet mitään naisten neuvontapisteitä ole. Miesten kylläkin. Sillä mies saa kysyä. Hänhän on ikään kuin oikeassa paikassa patriarkaalisella mantereellaan. Toisin kuin nainen.

Niin, että rautakauppiaat – ei muuta kuin sakset käsiin ja kolumnikuvaa leikkaamaan taukotilan tikkataulun keskiöön. Toki ymmärrän, että kuvani saattaa siellä jo olla männä vuosien talonrakentamisprojektini takia. Tiukan hintatinkailun lomassa saatoin nimittäin paljastaa itsestäni sen vähän suorasanaisemman puolen.

Kirjamessuterveisiä - nyt vasta

Melkein kaksi viikkoa sitten pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja muutin pitkäksi viikonlopuksi Helsingin messuhalliin. No ei ihan, mutta melkein.


Tämä ei ole kirjamessuolut vaan lasissa välkehtivät vielä kesäauringon säteet.

Muutaman juttukeikan ohella ajatuksena oli kirjoittaa kirjamessuista myös pari bloggausta – parin sijaan kirjoitin nolla. Syykin on selvä: oli niin paljon nähtävää, kuunneltavaa ja selattavaa, etten kerennyt. Myönnettäkööt toki, että siinä sivussa piti myös tavata pääkaupunkiseudulle juurtuneita ystäviä ja kostuttaa valtavasta höpöttämisestä kuivuneita huulia muutamalla tuopilla vaahtoavaa janojuomaa.

Mutta siis asiaan: en kirjoittanut, koska oli niin paljon muuta. Johtopäätös: olen edelleen sitä mieltä, että Jyväskylän kirjamessujen lopettaminen oli ison luokan emämoka. Tätä en voi olla toistamatta tarpeeksi, joten jotta menee jakeluun, pistetään tähän vielä uudellen: Jyväskylän kirjamessujen lopettaminen oli ison luokan emämoka.

Vaikka messuaminen kaupungissa on siis lakannut, on kuitenkin hienoa, että muita kirjallisuuden alan aktiivisia toimijoita löytyy. Kirjailijatalolla järjestetään usein tapahtumia, joissa voi tutustua niin kirjoittajiin kuin heidän teoksiinsakin. Paikallinen scifiseura toi vajaa kuukausi sitten joukon kirjailijoita esiintymään kaupunginkirjastolle ja esimerkiksi tulevana lauantaina Vakiopaineessa järjestetään Nihil Interin ja  Tuli & Savu -runouslehden klubi. Toimijoita siis löytyy onneksi vielä ilman messujakin. Lisääkin voisi toki olla – koskaan ei nähdäkseni ole liikaa.