Pitäisköhän mun tulla sinne ratin taakse

Kolumni Keskisuomalaisessa 17.5.2013

Olen huomannut viime vuosina, että lisääntyneet navigaattorimäärät eivät ole kasvattaneet ainakaan pääkaupunkiseudun taksikuskien suunnistustaitoja. Asuessani muinoin Pariisissa osoitetta ei tarvinnut juuri koskaan kuvailla taksikuskille, mutta nykypäivän Helsingissä en ole vielä kertaakaan istahtanut pirssiin ilman sen tyyppisiä kysymyksiä kuin ”onko se kolmannen linjan sillä vai tällä puolella”, ”lähellä sen ja sen nimistä ravintolaa” tai ”siellä missä on niitä muitakin samantapaisia kadunnimiä”. Kas kun ei ”asuuko siinä naapurissa Pera”.

Perhana minä aina mietin pääni sisällä ja yritän neuvoa edes sinne päin. Joka kerta tekisi mieli laukaista vastakysymys ”pitäisköhän mun tulla sinne ratin taakse”.

Toki sitä voisi hymyillä ja ajatella ”ahaa, minä menen siis helsinkiläisestä”, mutta toisaalta en kaipaa tai hamua helsinkiläisidentiteettiä. Mieluummin pääsisin perille ilman kuskin opastusta.

Aina eivät taksisuhailuni ole menneet ihan putkeen ulkomaillakaan. Siellä Pariisissakin kierrettiin kerran korttelia vimmatusti kun kuski ei saanut koko lentomatkan harjoittelemastani ääntämyksestä millään selvää. Onneksi ymmärsi sentään kirjoitustani.

Toinen melkein yhtä raskas kokemus sijoittuu Tsekinmaalle. Taksikuski huiputti joskus 1990-luvulla köyhää reilaajaparia oikein mennen tullen. Vaikka ripottelimme tuhkaa hiuksiin, revimme kaapumme ja heittäydyimme melkein maahan itkemään, kuski vain heilutteli käsiään ilmassa. Hän ei osannut enää sanaakaan siitä sujuva englanninkieltä, jota käytti vielä ennen maksutapahtuman alkua. Töpötti vain paksulla sormellaan paperinkulmaan riipustamaansa numerosarjaa ja hieroi sormia yhteen kansainvälisen valuutanvaihdon eleenä. Ei auttanut muu kuin kaivaa ohutta reissukassaa.

Myöhemmin nuolimme haavojamme yömajassa ja kirosimme kuskin petkuhuijausta. Kun sitten käänsimme valuutan markoiksi, joka tuohon aikaan oli yhä käypä valuutta Suomen maalla, huomasimme menettäneemme kokonaiset 1,50 markkaa. Ihan niin köyhiä emme kai olleet, että tuo nykyrahassa reilun 20 sentin vedätys olisi matkabudjettiamme kaatanut.

Hauskoja taksikokemuksia on kertynyt myös Venäjänmaalta. Pietarin yöelämässä taksikyltti on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Yksi kaverini pelkäsi pimeää taksia niin, että kieltäytyi kyltittömästä kyydistä. Kuski pyöritti päätään ja kaivoin takaluukusta kaivatun kyltin. Pimeä tai laillinen, raja taisi olla melko häilyvä ja kuskin mielialasta riippuva.

Tästä innostuneena ystäväni hyppäsi seuraavana iltana ensimmäiseen bilepaikan eteen pysähtyneeseen autoon – melkein maatuskamaisen tädin syliin. Autoilevaa pariskuntaa vähän ihmetytti suomalaistytön suoruus, mutta veivät kuitenkin tämän pientä maksua vastaan hotellille. Ja tulihan siinä kätevästi ansaittua muutaman ropo bensarahaa samalla kun heitti oman tyttären diskoon.

Itse sopersin kerran jo Aave Mariaa ja ties mitä rukouksen pätkää pietarilaistaksissa, joka tuntui ajavan yhä syvemmälle ja syvemmälle periferiaan, vaikka kohteena piti olla keskustan hotelli. Taisin jo kuiskata kaverin korvaan jäähyväissanoja kuin taksi yhtäkkiä kääntyikin hotellimme etuoven eteen. Sielläpäin maailmaa kuskit osaavat näemmä perille ihan itsekseen – ilman kyytiläisen opastustakin.