Olen
huomannut viime vuosina, että lisääntyneet navigaattorimäärät eivät ole
kasvattaneet ainakaan pääkaupunkiseudun taksikuskien suunnistustaitoja. Asuessani
muinoin Pariisissa osoitetta ei tarvinnut juuri koskaan kuvailla taksikuskille,
mutta nykypäivän Helsingissä en ole vielä kertaakaan istahtanut pirssiin ilman sen
tyyppisiä kysymyksiä kuin ”onko se kolmannen linjan sillä vai tällä puolella”,
”lähellä sen ja sen nimistä ravintolaa” tai ”siellä missä on niitä muitakin
samantapaisia kadunnimiä”. Kas kun ei ”asuuko siinä naapurissa Pera”.
Perhana minä
aina mietin pääni sisällä ja yritän neuvoa edes sinne päin. Joka kerta tekisi
mieli laukaista vastakysymys ”pitäisköhän mun tulla sinne ratin taakse”.
Toki sitä
voisi hymyillä ja ajatella ”ahaa, minä menen siis helsinkiläisestä”, mutta
toisaalta en kaipaa tai hamua helsinkiläisidentiteettiä. Mieluummin pääsisin
perille ilman kuskin opastusta.
Aina eivät
taksisuhailuni ole menneet ihan putkeen ulkomaillakaan. Siellä Pariisissakin
kierrettiin kerran korttelia vimmatusti kun kuski ei saanut koko lentomatkan
harjoittelemastani ääntämyksestä millään selvää. Onneksi ymmärsi sentään
kirjoitustani.
Toinen melkein yhtä raskas kokemus sijoittuu Tsekinmaalle. Taksikuski huiputti joskus 1990-luvulla köyhää reilaajaparia oikein mennen tullen. Vaikka ripottelimme tuhkaa hiuksiin, revimme kaapumme ja heittäydyimme melkein maahan itkemään, kuski vain heilutteli käsiään ilmassa. Hän ei osannut enää sanaakaan siitä sujuva englanninkieltä, jota käytti vielä ennen maksutapahtuman alkua. Töpötti vain paksulla sormellaan paperinkulmaan riipustamaansa numerosarjaa ja hieroi sormia yhteen kansainvälisen valuutanvaihdon eleenä. Ei auttanut muu kuin kaivaa ohutta reissukassaa.
Myöhemmin
nuolimme haavojamme yömajassa ja kirosimme kuskin petkuhuijausta. Kun sitten
käänsimme valuutan markoiksi, joka tuohon aikaan oli yhä käypä valuutta Suomen
maalla, huomasimme menettäneemme kokonaiset 1,50 markkaa. Ihan niin köyhiä emme
kai olleet, että tuo nykyrahassa reilun 20 sentin vedätys olisi
matkabudjettiamme kaatanut.
Hauskoja
taksikokemuksia on kertynyt myös Venäjänmaalta. Pietarin yöelämässä taksikyltti
on pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Yksi kaverini pelkäsi pimeää taksia niin,
että kieltäytyi kyltittömästä kyydistä. Kuski pyöritti päätään ja kaivoin
takaluukusta kaivatun kyltin. Pimeä tai laillinen, raja taisi olla melko
häilyvä ja kuskin mielialasta riippuva.
Tästä
innostuneena ystäväni hyppäsi seuraavana iltana ensimmäiseen bilepaikan eteen
pysähtyneeseen autoon – melkein maatuskamaisen tädin syliin. Autoilevaa
pariskuntaa vähän ihmetytti suomalaistytön suoruus, mutta veivät kuitenkin
tämän pientä maksua vastaan hotellille. Ja tulihan siinä kätevästi ansaittua muutaman
ropo bensarahaa samalla kun heitti oman tyttären diskoon.
Itse
sopersin kerran jo Aave Mariaa ja ties mitä rukouksen pätkää
pietarilaistaksissa, joka tuntui ajavan yhä syvemmälle ja syvemmälle
periferiaan, vaikka kohteena piti olla keskustan hotelli. Taisin jo kuiskata
kaverin korvaan jäähyväissanoja kuin taksi yhtäkkiä kääntyikin hotellimme
etuoven eteen. Sielläpäin maailmaa kuskit osaavat näemmä perille ihan itsekseen
– ilman kyytiläisen opastustakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti