Folklandia ja punkkaritytön ihana tanssi

Kirjoitin ihan ensimmäisen bloggaukseni kansantanssi ja –musiikki risteily Folklandialta keväällä 2013. Osallistuin silloin ensimmäistä kertaa kyseiselle risteilylle ja olin melko innoissani kanssamatkustajien vilpittömästä rakkaudesta lajiin. Tuntui myös hienolta huomata olevansa ihan väärässä stereotypioidensa kanssa. Keskiverto folklandialainen ei ole 70-vuotias kurtun venyttäjä mies, vaikka heitäkin toki löytyy, vaan muutoinkin kulttuurinkuluttajien kärkikastiin kuuluva 30–40 -vuotias nainen. Laivalta löytyy myös reippaasti saman ikäluokan miehiä ja näiden ohella silmiinpistävän suuri määrä alle 20-vuotiaita soittajia ja tanssijoita.

 

Värttinän voi todellakin sano villinneen yleisönsä.

Vuoden tauon jälkeen palasin viime viikonloppuna Folklandialle. Laiva oli eri kuin viime kerralla ja reittikin suuntasi Tukholman sijaan Tallinnaan. Meininki oli kuitenkin ihan sama. 23 tuntia kestävällä risteilyllä oli ohjelmaa 74 tunnin verran. Ja ikään kuin se ei vielä olisi riittänyt, käytäviltä ja hyteistä raikasi paikanpäällä perustettujen kooonpanojen musisointia.

Banjopunkkia soittanut Slack bird oli yksi Folklandian suosikkivedoistani.

Kun Folklandialla artisti sanoo ”saa laulaa mukana”, kaikki yhtyvät lauluun. Kun kitaristi kehottaa tanssimaan, kaikki ryntäävät lavan edustalle. Yksi instrumenttiaan virittävä muusikko joutui jopa sanomaan yleisölleen, että ”Hei älkää aloittako ennen kuin olen valmis”.

Virallista ohjelmaa Folklandialla olisi riittänyt melkein neljään asti, mutta en jaksanut sinnitellä kuin kahteen. Tällöinkin jouduin tosin vähän käskyttämään itseni hyttiin. Olisi tehnyt mieli kuunnella vielä tovi Kikka Siljan loistavia versioita mm. sen toisen Kikan biiseistä, mutta takaraivossa pyöri muistutus aamuisista haastatteluista.

Tyttö tanssii...

Folklandia päättyi lauantaina Värttinän rytmeihin. Kun katselin laihaa punkkarityttöä, joka tanssi hikipäässä yhtyeen tahdissa, oli pakko hymyillä. Kengät olivat lentäneet jaloista ja tukka sojotti kristallikruunua. tytön liikkeissä ja aurinkoisessa ilmeessä oli jotain syvän kaunista ja taianomaista – mietin, että sitä kai se kansanmusiikkikin on parhaimmillaan.

Lopuksi vielä risteilyllä vuoden Wäinöksi valitun Kari Bergholmin hieno kommentti:

”Ihminen ei lopeta tanssimista tullessaan vanhaksi vaan tulee vanhaksi lopetettuaan tanssimisen”.

Amen, sanon minä.



 

 

Vuosikatsaus - punkkia, pelottava sairaanhoitaja, metsään jatkuva museo, hot trod -auto ja uusia mantereita

Selailin vuoden 2014 almanakkaa ja mietin mistä tämä vuosi koostui. Ohessa muutamia erityisesti mieleen painuneita juttuja:

KEIKAT



No Shame -bändin Sampsa Sarparanta on lavalla hypnoottisen
karismaattinen.

Lutakossa tammikuun lopulla konsertoinut Norjan lahja maailmalle eli Kvelertak, ei tullut erinomaisuudellaan ihan puskista. Yllätys oli kuitenkin se, että keikka oli kokonaisuudessaan ja mukaansatempaavuudeltaan niin massiivinen.

Äänentoistollisesti musiikki tuli sellaisella volyymillä, että keikkaa olisi voinut kuunnella vaivatta kai Kuokkalassa asti. Vaikka jouduin siis survomaan korviini sellaiset akustiikan torppaavat vanupampulat, olin silti ihan liekeissä.

Laulajan astuminen lavalle täytetty pöllö päässä on tatuoitunut sieluni syvyyksiin niin vahvasti, että uskon vielä vanhainkodissakin toistelevani "sillä on pöllö päässä" -lausetta. Tämä aiheuttanee robottihoitajissa suurta ihmetystä...

 

Joulukuussa jäin sanattomaksi No shamen keikalla. Oletukseni oli, etten jaksa bändin punkkailua katsoa kuin tovin. Joulukuussa Mustassa kynnyksessä soittanut bändi löi minut kuitenkin kanveesiin voimalla joka hämmensi. Laulajana toimivan taiteilija Sampsa Sarparannan karisma teki konsertista jotain tavanomaista paljon suurempaa – jonkinlaisen performanssin, jota ei kiusannut päälle liimaamisen fiilis vaan puhdas aitous.

Sanottakoon, että Sarparanta on entinen koulukaverini, mutta samalla ehkäpä myös viimeinen tuttuni jota hypettäisin kaverisuhteen takia. Kesken keikkaa jouduin jopa ikään kuin harmittelemaan ääneen, että ”perhana miten hyvää tämä on”.

(No Shamen seuraava keikka on 16.1. Lahdessa (Torvi) ja seuraavana päivänä Helsingissä (Oranssi.)

Mistä alkaa maisema, mistä rakennus alkaa?

MUSEO



Uusi Mäntän Serlachius museo eli Göstan paviljonki on niin upea, etten kaipaisi sen seinille edes tauluja. Jaksaisin vaellella sen huoneissa ja ihastella seinien heijastuksia ja rakennuksen saumatonta istumista ympäristöön vaikka kuinka kauan. Ymmärrän toki, etten ihan vuodesta toiseen tyhjään rakennukseen jaksaisi vaeltaa, mutta näin ensimmäisenä vuotena pelkkä miljöö riitti tekemään minut onnelliseksi. Eikä näyttelyssäkään ollut mitään valittamista.

(Taidemuseo Göstassa ovat esillä Synti, Kivettynyt metsä, Tutkimuksia draaman ekologiasta 1, Göstan ystävät sekä Malli ja hullu kuvailija -näyttelyt.)



Toinen varsin vaikuttava uusi museotuttavuus tältä vuodelta oli Tukholman valokuvataiteenmuseo kaupungin satamassa. Vaikka olin jo tallustanut tovin kaupungilla ennen museoon astumista, löytyi jostain sitä ylimääräistä energiaa vielä yllin kyllin. Museon valokuvakaupan olisin halunnut ostaa tyhjäksi.

(Stadsgårdshamnen 22, 116 45 Stockholm)

 

Silent Hillin sairaanhoitaja on valmis
liiskaamaan sinut sauvallaan

KOHTAAMINEN

Mieleen jäi elävästi viime kesältä työkeikka Jyväskylässä  järjestettyyn Finnconiin. Yliopistolla  oli käynnissä naamiaiset ja käytävällä vastaani käveli tai pikemminkin vaappui ja heilui Silent Hillistä tuttu paremmat päivänsä nähnyt sairaanhoitaja. Olisinpa halunnut nähdä oman ilmeeni. Asuun sonnustautunut Marina Mustonen oli liikkeitään myöten niin uskottava, että oli helppoa kuvitella jonkinlaisen oven ratkenneen reaali- ja scifimaailman väliin.



Tämä kuva viestinnee juuri siitä ihanasta ja mahtavasta fiiliksestä,
joka Karibian reissua siivitti.

MATKAILU

Vuosi 2014 oli niin vapaa-ajalla kuin työnkin parissa melkoinen matkailuvuosi. Siihen kuului muun muassa askellus kolmella minulle uudella mantereella (Afrikka, Aasia ja Pohjois-Amerikka). Reissuista ehkä erikoisin ja mieleenpainuvin oli Finnmatkojen siivillä tehty Myanmarin kierros. Toki Karibian risteily mieheni kanssa oli sekin vertaansa vailla. Siellä oli kuitenkin ennen kaikkea ihanaa ja mahtavaa kun Myanmaria kuvailisivat pikemminkin adjektiivit hämmästyttävä ja erilainen.

(Kirjoitin Burman/Myanmarin matkasta vielä joulukuussa yhden jutun, jonka voi käydä lukaisemassa www.matkasto.fnet -sivuilta)

 

Ihan omanlaisensa matkailukokemus oli myös elokuinen yöpyminen Ylläksen Holidayclubilla. Valtavassa hotellissa oli minun ja mieheni lisäksi vain pari asiakasta. Tyhjille käytäville pystyi helposti kuvittelemaan vastaan pyöräilevän pikkupojan ja Nicholsonin Jackin heittelemään tennispalloa tylsistyneenä seinään.

AUTOILU

Näin autokolumnistina lienee korrektia nostaa esiin myös joku mieleen painunut autoilu kuluneelta vuodelta. Pääsin työn puitteissa aika mainioihin kyyteihin. alla oli muun muassa sivuvaunu moottoripyörää, Off road ajokkia ja poliisin Maijaa. Ehdottomaksi ykköseksi nousee kuitenkin Hot Rod ajelu Ford Tudor A-mallilla. Auto oli mielestäni ennen kaikkea oikean mallinen. Juuri tuollaisilta autojen kuuluukin näyttää - ei nykyisenkaltaisilta virtaviivaisilta ja persoonattomilta pötkylöiltä.  

Jos joskus minulle käy samankaltainen säkä kuin niille Jämsässä oikean kupongin ostaneille 10 ihmiselle, niin voin vannoa rakennuttavani tallin, jossa asuu ainakin muutama tuon herkkupalan kaltaista ajokkia.

 

ENSI VUOSI

Kokonaisuutena vuosi 2015 on vielä ihan auki ja hyvä niin. Sen verran kuitenkin tiedän, että tammikuuhun sisältyy kolme hienoa juttua:

9. päivä astun laivaan satojen kansanmuusikoiden kanssa ja seilaan Tallinnaan Folklandia-tunnelmissa. Siitä viikon päästä on vuorossa Helsingin matkamessut, joissa esiinnyt haastattelijana ja haastateltavana Egyptin osastolla. Ja kolmantena, muttei listasta vähäpätöisimpänä vaan pikemminkin sinä kirsikkana kakussa on jälki-pikkujoulut rakkaiden ystävien kanssa. Uskoisin, että luvassa on ainakin naurua ja katkeamatonta puheensorinaa.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille!

Jos joku muuten kaipaa lippua Matkamessuille, mulla olisi niitä jaettavaksi asti. Laita viestiä osoitteeseen riikka.mahlamaki@kolumbus.fi niin ensimmäisille 10 lähtee lippu postitse.

 

Kapina koneita vastaan



Tanssijat Johanna Elovaara, Reetta-Kaisa Iles ja muusikko Anne-Mari Kivimäki käyvät ”Naisia ja laukkuja” tanssikoreografiassa läpi 1900-luvun alussa eläneiden naisten elämää. En jäänyt esityksen jälkeen miettimään niinkään näkemääni huikeaa tanssia, vaan laukkuja. Sitä miten outoa on, että laukusta on tullut osa identiteettiäni.

 

Muistan kuinka vielä 18-vuotiaana sitä vaellettiin huolettomasti baarista toiseen mukana vain tupakka-aski, jonka muovisuojan alle oli sujautettu käytettävissä oleva rahanto.

Oi noita aikoja. Nykyisin en lähde edes ruokakauppaan pelkän lompakon kanssa. Mukana on aina jonkin sortin laukku ja sen epämääräisen tarpeellinen sisältö. Käden ulottuvilla pitää aina olla muun muassa puhelin, nenäliina, hammastikkuja, huulirasvaa, yskänpastilleja ja kyniä. Miten ihmeessä minusta tuli tällainen Kassi-Alma.

Myönnytyksenä itselleni sanottakoon, että nuoruuteni 90-luvulla ei ollut esimerkiksi kännykkää, ei tarvetta sanelunauhuriin (ikään kuin sitä ruokakaupassa joskus tarvitsisin) tai päällekkäisiä työrupeamia, joiden järjestely vaatii jatkuvaa almanakan mukana kantamista. Mutta silti. Dokumenttiohjaaja Petri Luukkainen luopui kaikesta omaisuudestaan Tavarataivas-dokumenttiaan varten ja minä kannan pelkässä käsilaukussani puolta maailmaa.

Välillä tuntuu, että ilman puhelintani en osaisi edes hengittää. Sen kotiin unohtaminen on vähän, kuin jos unohtaisi vasemman jalkansa tuulikaappiin.

Syvästä addiktiostani huolimatta on kuitenkin olemassa yksi homma, jossa jätän luurittimen kotiin. Aloitin nimittäin viime kesänä juoksuharrastuksen ja huomasin, että takintaskussa tai juoksuhousujen persauksissa kiikkuva puhelin ei paranna juoksusuoritusta.

Pimputtimen sydämetöntä hylkäystä siivittivät toki mietteet siitä, että mitä teen jos joudun pulaan. Miten saan apua? Huutamallako? Niinpä niin. Kuinka kone- ja kontaktiriippuvainen sitä ihmisestä on voinutkaan tulla. Ja ihan näin vain salakavalasti. Kyllä kai sitä muutama ihminen jäi henkiin ennen kännyköiden maailmanvalloitustakin. Jotkut onnistuivat elämään jopa 1900-luvun alkupuolella. Ja seilasinhan minä itsekin 90-luvulla pitkin Eurooppaa pitämällä kotiväkeen yhteyttä postikorttien välityksellä.

Tästä tosiasioiden realistisesta hahmottamisesta innostuneena päätin siis valloittaa metsätiet karhuja, himomurhaajia ja räjähtäviä akillesjänteitä uhmaten. Ja sanottakoon, että se on kuulkaas melko vapauttava tunne, kun kukaan ei yhtäkkiä saakaan sinua kiinni. Suosittelen kokeilemaan. Kotioloissa tosin käyn yhä postilaatikollakin puhelin taskussa – eihän sitä nyt pidä ihan hullun vapaaksi ryhtyä.

Tanssijat Reetta-Kaisa Iles (edessä) ja Johanna Elovaara Naisia ja laukkuja -esityksessä Folklandialla 11.1.2013.









Epäisänmaallista tanhuilua

 

Osallistuin tuossa reilu viikko sitten kansanmusiikki ja –tanssi risteily Folklandialle. Laiva oli lastattu hämmentävän innostuneista ihmisistä. 3000 matkustajaa, joista tuhat esiintyjää. Loput parituhatta oli sekin varustautunut soittimin, pirtanauhoin ja jos jonkinlaisin hilavitkuttimin.

Olen itse sitä ikäluokkaa, jonka nuoruudessa kansanmusa innostuksen tunnustaminen olisi ollut sosiaalinen itsemurha. Yllättävää kyllä vain pari vuotta itseäni nuoremmat kykenivät jo tarttumaan kanteleeseen yms. perinnesoittimiin ilman kivityskuolemaa.

Nuoruusvuosieni takia suhtaudun kuitenkin yhä vähän vinksahtaneesti kansantanhuiluun. Hämmästyn nuorista, jotka intoilevat keppiristi-tanssista ja vetävät vapaaehtoisesti päälleen tanhukledjut.

Kansantansseilua seuratessani mieleen tuli väkisinkin, että tämä on varsin ei-suomalaista meininkiä, vaikka kuinka onkin nimenomaan sitä kansanperinnettä. Ihmeellistä hymyilyä, intoilua ja positiivista asennetta. Missä on melankolinen murjotus, ahdistuneisuus ja syvät humalatilat?

Reissusta jäi hyvä maku, mutta kotiin päästyäni ajattelin kuitenkin, että nyt täytyy kuunnella jotain bläkkismusaa ja vääntää naamaa norsun sille, jotta tasapaino sielussa säilyy.

 

Trollfolk soitti Folklandialla punk-henkistä perinnemusiikkia. Se sai käsitykseni kansanmusiikista muuttumaan kovasti parempaan päin.