Helkkarin Anna Liisa

Anna Liisaa näyttelee Jenna Simpanen. Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen

Kävin eilen katsomassa Jyväskylän Huoneteatterilla Minna Canthin Anna Liisaa. Olin kuullut siitä pelkästään hyvää ja se jos mikä on pelottava asetelma – Että oletat vahvasti näkeväsi jotain katsomisen arvoista. Jos jostain voi tipahtaa, niin moisesta oletuksesta. Anna Liisassa minulta tipahti kuitenkin korkeintaan leuka miesten ottaessa toisistaan mittaa pirtin lattialla ja kyyneleitä vanhan ja nuoren Anna Liisan tuijottaessa huolissaan ikkunasta katoavan tulevaisuutensa perään.

Ajattelin, että kirjoitanpa näytelmästä jotain. Mutta sitten mieleen tuli näytelmän aikana päässäni suhahtaneita täysin epäolennaisia juttuja, kuten:

• Mitenkäs tuo jauho pysyy noin hyvin tuon päänäyttelijän kasvoilla. Ja kuinka kova homma jauhon pesemisessä hiuksista oikein onkaan. Mahtaa mennä tukka taikinaksi.
• Miksi nuo miehet nostavat heinää seipäille eritavalla. Eikö ohjaaja olisi voinut ohjeistaa yhtä tekniikkaa.
• Miksi tuon miehen käsivarteen on piirretty juuri tuon näköisiä tatuointeja ja onko ne samat kaikissa näytöksissä. Ohjelmaesitteessä ainakin ovat osin toisenlaiset.
• Mistä tuo mies on niin tuttu. Varmasti olen nähnyt sen jossain.



Minna Canth 1844-1897

Ajatusharhailuistani huolimatta, Anna Liisa oli hieno esitys. Se jätti surutta jalkoihinsa monta Jyväskylän Kaupunginteatterilla näkemääni näytelmää. Ohjaaja Erika Hast toi lapsensa tappaneen Anna Liisan tarinaan omia kokemuksiaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. 1859 tehdyn näytelmän hahmoista osalla oli jalkansa vielä historiassa, osa tallusteli nykymaailmassa. Lohduttomin oli vanha Anna Liisa, joka vaikutti ajoittain Alzheimer potilaalta upotessaan nuoruutensa tapahtumiin.

 

Kun 1800-luvun Anna Liisa piilotteli sielunsa synkkyyttä maalaistuvassa ja tämän puhelinta räpläävä sisko kailotti vittua ja perkelettä, ajattelin, että ”helkkari”. Jos olisin nähnyt suunnitelman paperilla, olisin sanonut, että ”tuo ei ehkä toimi”. Mutta toimi se. Ja hyvin toimikin. Helkkari.

Ohessa linkki Huoneteatterin sivuille, josta näkyvät mm. tulevat esitykset: 

http://www.huoneteatteri.fi/naytelma.php?naytelmat_id=345

 

 

Yhden Tähden hotellille kolme tähteä

Aargh. Tämä ei toimi. Se tunne, kun näytelmän ensimmäisellä minuutilla sinut valtaa myötähäpeän ja turhautumisen tunne. Että tämä on ihan kökköä. Yleensä alku on lupaus kokonaisuudesta. Huono muuttuu vain harvoin hyväksi.

Riihivuori teatterin Yhden tähden hotelli –näytelmän parissa tämä lainalaisuus ei onneksi pätenyt. Alun ensiminuuttien kökkö-katastrofin jälkeen näyttelijöistä varisi ensi-illan jännitys pois ja meno oli parhaimmillaan jopa loistavaa - kesäteatteri aikakauteen sopeutettuna oikein mukavaa katsottavaa.

Näytelmää tarkemmin miettiessäni, huomaan törmääväni toistuvasti epäkohtiin. Seikkoihin, jotka eivät oikein toimineet. Näin esimerkiksi käsikirjoitus, lavastus ja laulajatähti Pauli Hanhiniemi antoivat toivomisen varaa. Myös se edessäni istunut katsoja, jonka oli ihan pakko ottaa Hanhiniemestä tsiljoona valokuvaa esityksen aikana, olisi ansainnut pari kipakkaa palaute-kommenttia. Näytelmän kokonaisuus oli silti hyvä, laulut soivat sitä ihan viimeistä lukuun ottamatta hienosti, henkilökemia toimia ja näyttelytyö oli viihdyttävää.

 

Olen itse asiassa törmännyt lyhyen ajan sisällä useammankin kerran siihen, että ihmettelen pitäväni jostain, mistä olisi loogista olettaa karvojeni nousevan pystyyn. Näin kävi esimerkiksi kaupunginteatterin Nummibodarien kanssa. Näytelmä sisälsi reippaasti elementtejä, joiden vihaaminen olisi minulle luontevaa - ellen sanoisi jopa verissä. Tästä huolimatta lähdin teatterista neutraalein, ellei jopa positiivisin fiiliksen. Mielessä jopa kävi, että olenko minä mennyt rikki….

 

Mutta vähän vielä siitä eilisestä. Esityksen parasta antia olivat Joni Leponiemi ja Jouni Huhtaniemi. Leponiemeä nyt katselisi vaikka puiston penkillä istumassa, mutta myös Huhtaniemen läsnäolossa oli sitä sellaista syvän viihdyttävää tuntua. Väliajan jälkeinen Pieni talo preerialla -kohtaus oli oikeasti niin järjettömän hauska, että olen jaksanut naureskella sille vielä nukutun yön jälkeenkin. Tätä tapahtuu harvoin. Tekisi melkein mieli katsoa näytelmä uusiksi ihan vaan sen kohtauksen takia.

Hehkutanpa tähän nyt vielä vähän lisää tuota Leponiemeä. Kävin syksyllä katsomassa Kaupunginteatterissa Jekyl & Hyden –musikaalin, jonka ristiinnaulitsin tyhjän kolkkona kokonaisuutena. Edes umpi-ihana Maria Lund ei kyennyt sitä pelastamaan.

Näytelmässä oli tuplaroolitus. Muiden hehkuttaessa versiota, jossa päähenkilön saappaissa heiluu Henri Halkolan sijaan Leponiemi, aloin miettiä, pitäisikö mennä katsomaan teos toiseenkin kertaan. Jätin kuitenkin väliin, sillä sydäntä kylmäsi ajatus, että jospa se on ihan yhtä puuduttavaa Leponiemen vetämänäkin. En siis mennyt. Eilen Yhden tähden hotellia seuratessani ymmärsin tehneeni virheen. Tämän eleissä ja olemisessa on sellaista ammattitaitoa, johon törmää vain harjoin.

Näytelmän nimestä sanottakoon vielä, että se on kyllä ihan nokkela: että yhden tähden hotelli sekä tasonsa ja asiakkaittensa puolesta. Kummelimies Vihisellä on leikannut hetkellisesti käsikirjoitusta tehtäessä.

Näytelmästä lisää alla olevasta linkistä:

https://www.riihivuori.fi/yhden-tahden-hotelli/

Eikö isä mennytkään enkelikuoroon?

Ai Weiwein komea puu HAM:ssä. Puu on rakennettu eripuolilta Kiinaa kerätyistä paloista ja vaikka ne kaukaa katsoen istuvat hienosti yhteen, erotuvat kolhot liitokset hyvin läheltä katsottaessa.

 

Ai Weiwein perinteisistä kiinalaisista jakkaroista
suunnittelema veistos.

Kävin perjantaina Kansallisteatterissa katsomassa Nummisuutarit-näytelmän. Olin matkamessuista aika lopen uupunut, mutta silti kulttuurinnälkäinen. Itse asiassa kävin ennen näytelmää Helsinki artmuseumissa eli HAM:ssa Ai Weiwein näyttelyssä ja sain melkein niskat sijoiltaan katsellessa ylös korkeuksiin kurottelevaa rujonkaunista uusiopuuta.

Mutta siis siitä näytelmästä. Tai ei oikeastaan edes siitäkään. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisessä näytöksessä, ihan kohta alun jälkeen, lavalle marssi pieni kuoro. Yksi kuoron jäsenistä oli kuin ilmetty isäni. Siis se vuonna 1999 kuollut mies.

Tuolla se lauloi lavalla sydämensä pohjasta ja näytti siltä, että teki juuri sitä mitä halusikin.

Mieleeni tulivat isäni kertomukset nuoruuden kuorolauluista. Siitä, että hän oli liittynyt opiskeluaikoina kuoroon lähinnä siksi, että se vaikutti arvosanoihin. Pääopettaja kun oli kova kuoromies ja sitä mieltä, että laulaminen kielii siitä, että ihminen on monella muullakin tapaa hyvä. (Vähän niin kuin naapurinmieheni mukaan, nainen joka käyttää nahkahousuja ei voi olla täysin huono...)

Tämä agrologiopiskelijoista muodostunut kuoro esiintyi kerran radiossakin ja isäni tapasi koko loppu elämänsä – joka ei siis ollut kuin 64-vuoden pituinen - tittelöidä itseään leikkisästi radiolaulajaksi. Näin vaikka oikeasti en muista hänen kauheasti kotona laulelleen. Joskus veti sentään pätkän Vapauden kaihoa eli ”Oi vapaus, kuule kutsuas, sua itkevät orvot kaipaa”. Kappale oli kuulemma ollut isoisäni suosikki. Papalla oli ollut tapana laulaa kappaletta ärsyttääkseen vaimoaan, jonka poliittiset mielipiteet eivät olleet isoisäni tapaan yhtään vasemmalla.

Isäni. Radiolaulaja.

Vähän myöhemmin isän laululistalle nousi myös ”tule kanssani kylpyyn” –kappaleen saunaversio. Luoja tietää miksi. Sanottakoon, että tämä oli vitsinä parempi, kuin musiikilliselta anniltaan.

Mutta siis. Enkelikuoron sijaan isäni näytti liittyneen kansallisteatterin kuoroon. Sitä en edes uskaltanut ajatella, että parin miehen päässä seisova lyhyempi mies näytti kovasti edesmenneeltä enoltani. Että tännekö ne kaikki ovat päätyneet manalan majojen sijaan.
 

Isi niistää pikku-Riikan nenää makkaranpaiston
lomassa. Mukana touhussa Isoahon perheen
vanhemmat.

Eihän se toki isäni ollut, eikä ollut enonikaan, mutta ajatus siitä, että isäni olisi näytellyt oman kuolemansa ja antanut haudata itsensä päästäkseen toteuttamaan todellista unelmaansa laulajana, tuntui aika voimakkaalta. Se nosti mieleen muistutuksen siitä, että me emme ole täällä miellyttämässä muita - jos ei toki heitä tallomassakaan. Tärkeää on tehdä sitä mikä tuntuu omalta. Elämäänsä kyllästyneet ja tyytymättömät ihmiset ovat muita taipuvaisimpia etsimään epäkohtien syitä muualta kuin omista teoistaan. Näin ollen uskon, että onnellisuus lisää suvaitsevaisuutta ja edesauttaa paremman maailman syntyä.

JA KYLLÄ. Tästä syntyykin kätevä aasinsilta omaan maailmanparannus tempaukseeni. Aion päättää tämän vuoden aikana tavattoman monta bloggaustani muistutukseen siitä, että marraskuussa minä ja 19 muuta vapaaehtoista kiipeämme Mount Everestin perusleiriin ja toivomme, että jokainen on saanut kerättyä hyväntekeväisyyteen saman verran euroja, kuin edessä on metrejä. Siis 5545. Lahjoitukset suunnataan koulutuksen ja terveyden edistämiseen Nepalissa ja Keski-Aasiassa. Matkan maksamme itse, omista kukkaroistamme.

Lahjoituksen ei tarvitse olla iso, (vaikka isokin toki kelpaa). Viidellä eurollakin voi tehdä jo ihmeitä maassa, jonka elintaso on varsin alhainen. Lisäksi ulkoministeriö kuusinkertaistaa jokaisen keräämämme euron.

 

Kapua-tilini löytyy tämän linkin takaa:
http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/



Kapuaa voi seurata oheisen linkin kautta: 

http://www.kapua.fi/

 



Äiti ja isi mökin pihakeinussa joskus vuonna miekka ja kilpi.

 



Valitusvirsi

Risto Puurusen kolmiulotteinen valotyö
(joka ei itseasiassa ole tämä)oli Haihatuksen
tämän vuoden parhaimmistoa.

Huomaan, että olen taipuvainen käsittelemään blogissani lähinnä kulttuuririentoja joista olen pitänyt. Jottei homma menisi ihan ylettömäksi hehkuttamiseksi, eikä lukijat eläisi illuusiossa, että diggaan melkein mistä vaan, on paikoillaan mainita muutama hutikin.
Lähihistoriastani niitä tulee heti mieleen kaksi.

Ensimmäinen oli Korpilahden teatterin Katsastus-näytelmä. Tuon Matti Ijäksen klassikon vääntäminen teatterin lavalle, kuulosti jo alkujaan huonolta idealta. Menin kuitenkin paikalle, mutta en palannut väliajan jälkeen enää saliin.

Ei sillä, että esitys olisi ollut JÄRJETTÖMÄN huono. Se oli vain huono ja koska olin saanut liput ilmaiseksi, mieleeni tuli nähdäkseni ihan oikeutettu kysymys: miksi katsoisin tämän loppuun jos mieleen tulee monta paljon viihdyttävämpää tekemistä sunnuntai-illaksi. Näytelmät eivät kokemukseni mukaan sitä paitsi koskaan muutu puoliajan jälkeen paremmiksi. Usein aivan loistavakin näytelmä on jälkipuolella pikkuisen pitkitetyn oloinen ja jännite on laskenut korkealta jo ihan normaalitasolle. Jos alku on huono, on loppu oletettavasti alhaalla kuin lehmän häntä.



Sampsa Virkajärven töissä oli hienoa
herkkyyttä.

Luikin siis himaan, vaikka moinen paikalta katoaminen vähän nolotti. Koskaan ennen en ollut jättänyt näytelmää kesken. Olin lusinut kulttuurielämykseni vaikka kuinka oli maistunut puulta, pylly oli puutunut ja ajan kuluksi olin kertaillut mielessäni seiskan kertotaulua. Nyt olin kuitenkin sisimmässäni onnellinen, ettei mennyt aika hukkaan kun kivempaakin tekemistä oli.  Olen oppinut, että jos aika on kortilla, pitää kaikkea omaa aikaa osata arvostaa. 

Sanottakoon, että aiempina Korpilahden teatteri visiitteinäni olen ollut tyytyväinen tai jopa äärettömän innoissani. Annan harrastajateatterille anteeksi monta asiaa – pikkuisen kömpelöt näyttelijäsuoritukset, ontuvat juonikuviot ja kaatuilevat lavastukset. Umpitylsyyttä en kuitenkaan anna.

Paavo Halosen työt istuivat Haihatuksen yläkerran
komeaan, mutta hengitysteitä haastavaan ympäristöön.

Se toinen kulttuurikokemus, joka ei saanut minua nostamaan peukkuja oli vuosittainen Joutsan Haihatus. Näyttelyssä oli toki muutama toimiva juttu ja yläkerran puitteet ovat edelleen mahtavat, jollei kurkun tukkiva homepilvi haittaa. Tänä vuonna kuitenkin tuntui, että noin 80 prosenttia töistä oli kömpelöä ja ennen kaikkea ideatonta ITE-taidetta, joka ei herättänyt muita ajatuksia, kuin että ajaisiko Karoliinan Kahvimyllyn kautta kotiin.

Ja sitä kauttahan sitä sitten myös ajettiin. Kakku oli hyvää, muttei enää niin idyllistä kuin silloin joskus. Tähän vaikutti kenties uusi miljöö, mutta myös se, että näitä keskieurooppalaisia paksuja kakkuja saa nykyisin jo monesta muustakin paikkaa.

Niin että kyllä minä niin mieleni pahoitin vaikka kyseinen Tuomas Kyrön "hokema-teossarja" on mielestäni ihan paskaa sekin miehen muuhun tuotantoon nähden. PÖH!

Haihatuksen yläkerta on ihana paksuine hirvilattioineen ja pehmeine valoineen. Kuvassa taiteilija Paavo Halonen kyykistelee töittensä keskellä koiransa kanssa.

 

Kesä ja tsiljoona suunnitelmaa

Souldiers veti Jyväskylän kesän teltassa 60- ja 70-luvun soulklassikoita.

Jyväskylän kesä meni, mutta kesää on onneksi sentään vielä jäljellä. (Anteeksi jos päässä alkoi nyt soida se kyseistä asiaa juhlistava rallatus).
 Ahmin Jyväskylän kesässä joukon ilmaisohjelmaa ja sitten viisi maksullista, joista yhden jouduin valitettavasti jättämään väliin työkiireiden takia.



Off/Balance esitti ravintola Harmoonissa improvisaatio tanssia.

Se ihan viimeinen Kesän tapahtumani oli Souldiersin keikka. Näin bändin ekaa kertaa vuonna 1996 kun nämä esiintyivät Kuopiossa Akateemisessa vartissa. Tapahtuma oli siis humalapitoinen haalari-häppeningi, josta ei kauheasti muistikuvia jäänyt. Se jäi kuitenkin mieleen, että Souldiers oli mahtava. Sittemmin näin tämän Jyväskylän yliopiston Musican bändin lukuisia kertoja – niin, että bändi toimisi oikeastaan yliopisto-opintojeni soundtracinä.

Souldiers lopetti toimintansa joskus 2000-luvun alku puolella, kun laulajat valmistuivat yliopistosta ja hajosivat maailmalle. Nostalgian määrä oli siis melkoinen, kun naiset veivasivat taas vanhoja kunnon Commitments –henkisiä biisejä. Johanna Försti näytti ajoittain pakahtuvan innosta itsekin hyppiessään biisien välissä tasajalkaa ja taputtaessa käsiä innokkaana yhteen. Täsmälleen samassa fiiliksessä oli yleisökin - minä mukaan luettuna.

Trygve Wakenshaw hiippaili lavalla puoli huomaamattomasti
ennen esitystä katsojien vasta asettuessa paikoilleen.

Nyt kun Jyväskylän kesä on ns. hoidettu alta pois, on aika keskittyä muihin ”must” juttuihin. Teen joka vuosi mentaalisen listan tapahtumista, joissa haluan käydä, mutta toteutan vain murto-osan. Yksi ehdoton juttu, josta en tingi, on parin viikon päästä järjestettävä Naamat-festivaali Muuramessa. Sitten haluan myös tehdä jokavuotuisen visiitin Mänttään. Lisäksi aion käydä Kauko Sorjosen kotona ihastelemassa taidetta. UudenPolvenMuseoonkaan en ole vielä ehtinyt käydä, mutta aikeissa on. Kesäteattereissakin vannon aina käyväni tosi monessa, mutta lopulta ehdin käydä vain parissa.
Näin heinäkuun 13. päivänä käytyjä on vasta yksi. Nimittäin Riihivuoren teatteri, joka nousi otsikoihin kun Pirunpellon näyttelijä heitti lapsiperheen ulos teatterista kesken näytöksen.

Tuohon välikohtaukseen sen enempää paneutumatta, muutama sana kuitenkin Itse näytelmästä:

Olen haukkunut tai huokaillut ei-innostuneesti niin monelle Riihivuoren huipulla pyörähtäneelle näytelmälle, että nyt on aika hehkuttaa. Kävin nimittäin jo ennen juhannusta katsomassa tuota Pirunpeltoa. Odotukseni – jos niitä edes oli – olivat alhaiset. Sanotaanko jopa olemattomat. Että tympeää, ylipitkää ja kylmää kyytiä on luvassa.

Taas kerran teatterilla.

Olinkin sitten melko ihmeissäni huomatessani viihtyväni väliaikoineen kolmetuntisen rupeaman hyytävässä kylmyydessä. Päällä oli perus-kesäkuukamppeiden tapaan toppatakki, viltti, villasäärystimet ja sormikkaat. Varusteita oli kuitenkin juuri sen verran, ettei kylmä tullut.
Takaa aukeava katettu teatteri toimi loistavasti Pirunpellon soramonttu-tarinaympäristönä. Itse tv-sarjaa, en ole koskaan seurannut, toisin kuin ilmeisen suuri osa yleisöä, mutta pääsin silti ihan mukavasti hommaan mukaan, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan esityksen aikana.


Riihivuoressa on toteutettu aiemmissa näytelmissä jonkinlaista pakottavaa tarvetta ajaa lavalla autoja, siksi kun sen voi tehdä. Tällä kertaa näytelmässä liikkuneet autot ja maanrakennuskoneet sopivat hienosti juoneen ja maisemaan. Teki mieli huudahtaa, että "Vihdoinkin".

 

Toivon todella, että tämän kesän näytös on alkua nautinnollisten näytelmien putkelle. Mitäpä sitä nimittäin haluaisi enemmän hehkuttaa kuin oman kylän teatteria.




Tämä kuva ei ihan anna oikeutta Riihivuori teatterin maisemille. Paikanpäällä näkymät ovat nimittäin astetta komeammat.