Saako kirkossa taputtaa ja kuinka kovaa?

Jyväskylän kaupunginkirkon ruusuikkuna.

 

Kirkko oli mukavan täynnä ihmisiä.

Osallistuin viime sunnuntaina Kohti valoa -konserttiin Jyväskylän Kaupunginkirkossa. Ohjelmassa oli tenori Mika Pohjosen laulua sekä sellisti Jussi Makkosen ja pianisti Nazig Azezianin soittoa. Myönnettäköön, että minulla oli konsertin suhteen siinä mielessä oma lehmä ojassa, että kuulun Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan, joka konsertin järjesti. Omakehun vaarasta huolimatta hehkutan kuitenkin pikkuisen. Pohjosen ääni soi niin, että sydämeen sattui ja Makkosen ja Azezianin soitannosta varsinkin Sibelius oli ihan omaa luokkaansa. Hienoa oli myös se, että sujuvasanainen Makkonen kertoi kappaleiden välissä tulevista biiseistä ja hauskoja anekdootteja aiheesta. Oikein viihtyisää, sanon minä ja näin naistoimikunnan edustajana oli kiva huomata, että kirkko oli melko lailla täynnä.



Koska blogini tarkoitus ei ole keskittyä kritiikkien kirjoittamiseen, tai tässä tapauksessa ylettömään hehkuttamiseen, kirjoitan vähän siitä, mitä päässäni konsertin aikana liikkui. Mietin nimittäin ankarasti sitä, miksi kirkossa ei taputeta. Tai jos taputetaankin niin vain konsertin lopussa tai esiintyjän vaihtuessa – ei esimerkiksi toisistaan irrallisten kappaleiden välissä, mikä olisi ihan luontevaa toisenlaisessa konserttiympäristössä. Itse jouduin lähes istumaan käsieni päällä, etten olisi niitä siinä kirkonpenkissä hakannut innostuneena yhteen.

Tein aiheesta vähän nettihaluja ja huomasin monen muunkin miettivän samaa. Jenkeissä kirkossa taputetaan kuulemma ihan luontevasti. Suomessa taas nojataan hartaaseen tunnelmaan ja ollaan sitä mieltä, että moinen ilon ja innostuksen ilmaisu ei oikein herran huoneeseen sovi. Sen enempää uskontoon puuttumatta kysyn kuitenkin, että eikös se olisi ihan hienoa, jos joku kirkossa tai kirkosta vähän innostuisi…

Jussi Makkonen ja makeat kengät.

Facebookissa leviää hupaisa kuvavertailu, jossa toisessa on Helsingin islamilaisen seurakunnan tilanne, jossa rukoushetkiin joudutaan jonottamaan ja toisessa perinteinen Suomi-kirkko, jossa penkillä istuu yksi mummu. Sanonpa vaan, että toisessa ollaan innostuneita, toisessa ei.

Blogitaivas-sivustolta löytyy mainio H. H. Hilvon listaus muistakin asioista, joita kirkossa ei sovi tehdä. Ohessa linkki:

 http://blogitaivas.fi/2015/02/16/kirkossa-kiellettya/comment-page-1/

Sunnuntain konsertissa soittanut Azezian kommentoi taputtamista seuraavanlaisesti:

 "Tuo taputuskulttuuri on tosiaankin mielenkiintoinen kysymys, joka on aikojen saatossa melkoisesti kalkkiutunut. Aina kun meiltä kysytään ennen konserttia missä välissä tulisi taputtaa, vastaamme joka kerta: "Silloin, kun siltä tuntuu". On merkillistä, että aplodeja, joilla ilmaistaan musiikin herättämiä tunteita, tulisi säästellä ja niiden käytöstä etukäteen päättää... Aplodit ovat spontaania palautetta, jotka ovat osa esiintyjän ja yleisön vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksesta puolestaan syntyy yhteinen tunnekokemus, joka on mieleenpainuvan konsertin edellytys". 

Törmäsin konserttikäyttäytymisoppaita selatessani myös tietoon, jonka mukaan oopperaan kuului alun pitäen yhteislaulu. 1500-luvun Italiassa ooppera oli suurten väkijoukkojen huvia ja ihmiset saattoivat hyvinkin laulaa mukana esimerkiksi tutuissa kuorokohdissa. Näin on vieläkin esimerkiksi Veronan oopperajuhlilla, maailman suurimmassa oopperatapahtumassa Italiassa. Suomen kansallisoopperassa moisesta käyttäytymisestä saisi varmaa kengän kuvan takalistoonsa. Ja pakko sanoa, että ehkä ihan hyvä niin.

 

Kiitos ja kumarrus.

Kulttuuria yksin tai kaksin

Mäntän paviljonkiin tuotu talo oli vaikuttavampu ulkoa
kuin sisältä päin.

Niin tekisi mieli lisätä tähän Sandor Valyn työn oheen videopätkä,
jossa mieheni laulaa lapsenäänellä videokuvan päälle,
mutta eipä taitaisi tuo siippa antaa moiseen lupaa....

Vietin viime perjantaine siin sanottua kulttuuripäivää suuntaamalla Mänttään. Kohteena olivat kuvateideviikkojen Pekilo ja Serlachius-museoista Gösta paviljonkeineen. Matkalla pistäydyttiin vielä Jämsänkosken vanhassa myllyssä ja illalla mentiin leffaan katsomaan Mad Maxia. Monen sortin kulttuujuttuja siis.

En pureudu näyttelyihin ja muuhun sen enempää kuin toteamalla, että Pekilo on aina ollut suosikkina ja on sitä yhä. Mäntän paviljonki taas on jo itsessään niin upea, että se jättää hienosti Göstan vanhan varsinaisen talon varjoonsa.
Näyttelyyn siirretty vanha talo oli upea ulkoapäin, mutta asteen verran nolon kummitustalomainen sisältä. Elokuvissa harmitti kotiin jääneet korvatulpat...
Se mistä kirjoitan tällä kertaa on kulttuuri ja siitä nauttiminen. Vaikka pidän kovasti yksinkin näyttelyissä haahuilusta, niin parasta on kun rinnalla on joku jonka kanssa näkemästä jutella. Joku jolla on sanottavaa. 

Tämä ei tarkoita välttämättä aina mitään syväluotaavaa kulttuurianalyysia vaan ajatuksia ja ideoita, joita teokset tuovat mieleen. Joskus jotain niinkin yksinkertaista kuin, että "eikös tuo mies tuossa taulussa muistuta ihan naapurin eläkeläismiestä".

Näiden Nea Lingrénin taulujen ympärille haluaisin
rakentaa talon.

Perjantaina kulttuuripäiväni seuralaisena oli mieheni ja ilman häntä reissu ei olisi ollut yhtä mainio. Jo pelkästään Pekilon Sandor Valyn  ääniteos, joka muutti kokijan äänen lapsen ääneksi, olisi jäänyt varsin vaisuksi ja vallinaiseksi ilman miestäni. Sellaiseksi, joksi se jäi jälkeemme tilaan tulleelta naiselta, joka ei kehdannut yksin mikkiin lauleskella vaan tyytyi vain kuuntelemaan ääniraitaa ja ihmettelemään kuvia. 

Käyn aika usein näyttelyissä, teatterissa ja konserteissa Jussini kanssa, mutta joskus tulee mentyä yksinkin. Olen katsonut esimerkiksi Kansallisteatterissa Pirkko Saision Homon! ja viimekeväisen Vanja Eno yksikseni. Näytelmät olivat kumpikin omalla tavallaan upeita ja näyttämöratkaisuiltaan mielenkiintoisia. Näiden asioiden hehkuttaminen yksin, omassa pienessä mielessä jätti kuitenkin tyhjähkön olon. Tunsin itseni myös pikkuisen maalaiseksi kylähulluksi tuppautuessani väliajalla kanssakatsojien juttusille. 
Joskus teatterissa vain tulisi olla vierellä joku jota kiinnostaa kuunnella höpinöitäni ja jolla on jotain sanottavaa

Pekilon alakerta oli ylätasanteita mielenkiintoisempi.

Tähän perustunee Helsingin kulttuurikaverit palvelukin. Homman idea on se, että voit varata itsellesi seuralaisen näyttelyyn, teatteriin, konserttiin tms. Seuralaiset eivät ole randomeja henkilöitä vaan Helsingin kaupungin kouluttamia vapaaehtoisia. 

Kulttuurikaveritoiminta on tarkoitettu yli 18-vuotiaille, ja siitä vastaa Helsingin kulttuurikeskus yhteistyössä sosiaali- ja terveysviraston sekä Lähiöprojektin kanssa.

Seuraavalla Helsingin reissullani taidan pyytää jonkun paikkakunnalla asustavan kaverini mukaan teatteriin tai sitten kokeilen kulttuurikaveri palvelua.
Toisaalta onhan se vähän niinkin, että soolona nautittu kulttuurielämys on erityistä. Sitä tuntee itsensä jotenkin spesiaaliksi, kun on kokenut jotain yksin  - tosin ehkä täyden katsomon kanssa.

Tämä Carol Baillyn pahvilaatikoista tekemä
teos oli Göstan ITE-taidetta käsittelevän kokonaisuuden helmi.

XX Mäntän kuvataideviikot 14.6.-31.8.2015

Serlachius-museot ovat avoinna Kesäaikana 1.6.–31.8. joka päivä kello 10–18

Kesä ja tsiljoona suunnitelmaa

Souldiers veti Jyväskylän kesän teltassa 60- ja 70-luvun soulklassikoita.

Jyväskylän kesä meni, mutta kesää on onneksi sentään vielä jäljellä. (Anteeksi jos päässä alkoi nyt soida se kyseistä asiaa juhlistava rallatus).
 Ahmin Jyväskylän kesässä joukon ilmaisohjelmaa ja sitten viisi maksullista, joista yhden jouduin valitettavasti jättämään väliin työkiireiden takia.



Off/Balance esitti ravintola Harmoonissa improvisaatio tanssia.

Se ihan viimeinen Kesän tapahtumani oli Souldiersin keikka. Näin bändin ekaa kertaa vuonna 1996 kun nämä esiintyivät Kuopiossa Akateemisessa vartissa. Tapahtuma oli siis humalapitoinen haalari-häppeningi, josta ei kauheasti muistikuvia jäänyt. Se jäi kuitenkin mieleen, että Souldiers oli mahtava. Sittemmin näin tämän Jyväskylän yliopiston Musican bändin lukuisia kertoja – niin, että bändi toimisi oikeastaan yliopisto-opintojeni soundtracinä.

Souldiers lopetti toimintansa joskus 2000-luvun alku puolella, kun laulajat valmistuivat yliopistosta ja hajosivat maailmalle. Nostalgian määrä oli siis melkoinen, kun naiset veivasivat taas vanhoja kunnon Commitments –henkisiä biisejä. Johanna Försti näytti ajoittain pakahtuvan innosta itsekin hyppiessään biisien välissä tasajalkaa ja taputtaessa käsiä innokkaana yhteen. Täsmälleen samassa fiiliksessä oli yleisökin - minä mukaan luettuna.

Trygve Wakenshaw hiippaili lavalla puoli huomaamattomasti
ennen esitystä katsojien vasta asettuessa paikoilleen.

Nyt kun Jyväskylän kesä on ns. hoidettu alta pois, on aika keskittyä muihin ”must” juttuihin. Teen joka vuosi mentaalisen listan tapahtumista, joissa haluan käydä, mutta toteutan vain murto-osan. Yksi ehdoton juttu, josta en tingi, on parin viikon päästä järjestettävä Naamat-festivaali Muuramessa. Sitten haluan myös tehdä jokavuotuisen visiitin Mänttään. Lisäksi aion käydä Kauko Sorjosen kotona ihastelemassa taidetta. UudenPolvenMuseoonkaan en ole vielä ehtinyt käydä, mutta aikeissa on. Kesäteattereissakin vannon aina käyväni tosi monessa, mutta lopulta ehdin käydä vain parissa.
Näin heinäkuun 13. päivänä käytyjä on vasta yksi. Nimittäin Riihivuoren teatteri, joka nousi otsikoihin kun Pirunpellon näyttelijä heitti lapsiperheen ulos teatterista kesken näytöksen.

Tuohon välikohtaukseen sen enempää paneutumatta, muutama sana kuitenkin Itse näytelmästä:

Olen haukkunut tai huokaillut ei-innostuneesti niin monelle Riihivuoren huipulla pyörähtäneelle näytelmälle, että nyt on aika hehkuttaa. Kävin nimittäin jo ennen juhannusta katsomassa tuota Pirunpeltoa. Odotukseni – jos niitä edes oli – olivat alhaiset. Sanotaanko jopa olemattomat. Että tympeää, ylipitkää ja kylmää kyytiä on luvassa.

Taas kerran teatterilla.

Olinkin sitten melko ihmeissäni huomatessani viihtyväni väliaikoineen kolmetuntisen rupeaman hyytävässä kylmyydessä. Päällä oli perus-kesäkuukamppeiden tapaan toppatakki, viltti, villasäärystimet ja sormikkaat. Varusteita oli kuitenkin juuri sen verran, ettei kylmä tullut.
Takaa aukeava katettu teatteri toimi loistavasti Pirunpellon soramonttu-tarinaympäristönä. Itse tv-sarjaa, en ole koskaan seurannut, toisin kuin ilmeisen suuri osa yleisöä, mutta pääsin silti ihan mukavasti hommaan mukaan, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan esityksen aikana.


Riihivuoressa on toteutettu aiemmissa näytelmissä jonkinlaista pakottavaa tarvetta ajaa lavalla autoja, siksi kun sen voi tehdä. Tällä kertaa näytelmässä liikkuneet autot ja maanrakennuskoneet sopivat hienosti juoneen ja maisemaan. Teki mieli huudahtaa, että "Vihdoinkin".

 

Toivon todella, että tämän kesän näytös on alkua nautinnollisten näytelmien putkelle. Mitäpä sitä nimittäin haluaisi enemmän hehkuttaa kuin oman kylän teatteria.




Tämä kuva ei ihan anna oikeutta Riihivuori teatterin maisemille. Paikanpäällä näkymät ovat nimittäin astetta komeammat.

Rockabillystä vatsatautiin

Kuva heikko - keikka ei.

Kävin lauantaina katsomassa Lutakossa rockabillya. Tästä piti kirjoittaa jo paljon aikaisemmin, mutta ensin tuli krapula ja sitten oksennustauti-henkinen vatsatauti.

Vasta tiistai-iltana olin taas
siinä kunnossa, että jaksoin fiilistellä keikkaa. Kyseinen musiikki ei ole ihan sitä olennaista omaani, mutta toimii kuitenkin hienosti osuessaan naulaan.

Melrosen Tokelan ikinuoruutta ihmetellessäni tajusin olleeni kahdeksan silloin kuin bändi perustettiin. En kuunnellut tuolloin Melrosea. Taisin elää sitä varsin lyhyttä aikaa elämästäni, jolloin musiikkimakuni meni yksiin äitini musiikkimieltymysten kanssa. Kuuntelin siis Kake Randelinia ja Meiju Suvasta....

Viisi vuotta vanhemman isoveljeni kasettimankassa soi kyllä rockabilly. Tätä en ihan muista, mutta perin (tai varastin) häneltä myöhemmin kasettiversiot Stray Catsistä ja Matchboxista, jotka sijoittuvat kahdeksankymmentä luvun alkuun.

Mutta siis Lutakkoon. Tanssisali oli myyty loppuun ja meininki hyvä. Lämppärinä toiminut The Leopards oli omaksunut lämppäri paikkansa vähän liiankin hyvin ja veti aikalailla "anteeksi että ollaan" -fiiliksisen keikan. Melrose oli kuitenkin niin loistava, että yllätyin todella.
syvästi läskibassoon rakastuneena kuuntelijana tajusin vasta muutaman biisin jälkeen, ettei lavalla soi ihan vaan perinteinen basso.
Aika moni lompsi paikalta Melrosen lopeteltua ja yllättäen pääbändiksi nostetun Francinen noustessa lauteille. Näin tein minäkin. Melrose oli jättänyt niin hyvät fiilikset, että kliinisen tylsä Francine uhkasi nollata olotilan.

Nyt ei tarvitse kuin sulkea silmät ja vielä soi päässä mukavasti Melrosen Rich little bitch. Onneksi eivät enää ne oksennustaudin äänet.