Mika Heinonen - uusi suosikkitaiteilijani

Kävin jututtamassa Korpilahden Höyry-galleriassa taiteilija Mika Heinosta. Mies sanoi olevansa taiteilijoista yksi ehkä viimeisiä, joka olisi valmis luopumaan uskostaan taiteen merkitysvoimaan. Siihen, että taide on tärkeä asioiden jäsentäjä maailmassa. Taide ei ole vain kauniita tai mielenkiintoisia teoksia, niitäkin toki, mutta kokonaissisältö on paljon monitasoisempi.

Mieleen tuli vahvasti fiilis, että moinen merkityksellistäminen on katoavaan kansanperinnettä taiteilijoidenkin keskuudessa. Kertakäyttöisessä maailmassa taidettakaan ei arvosteta enää entisen kaltaisiin mittoihin. Vaikuttamiseen pyrkiminen saatetaan kokea joskus jopa vähän vanhanaikaiseksi. (Tätä ei tule tietenkään lukea yleiseksi totuudeksi sillä poikkeuksia toki on.)

Heinonen totesi, että jos ihminen ei olisi tietoinen kuolemastaan, hän ei olisi niin altis luomaan esteettisesti kiinnostavia asioita. Esteettinen arvo ja siihen tähtääminen nousevat elämän hetkellisyyden ymmärtämisestä. Jos emme huolehtisi huomisesta ja elinkaaren lopusta, meitä ei kiinnostaisi luoda pysyviä, ikuisia teoksia. ”Mitä herkemmin ihminen kokee elämän hetkellisyyden, sitä taipuvaisempi hän on esteettiseen ilmaisuun”, Heinonen pohti. Takki auki "minä elän ikuisesti" -julistavalta hemmolta moinen ei kaiketi luonnistu.

Pika-elämä, jossa tunteet ja tavarat ovat hetkellisiä, ei kuitenkaan lyhykäisyydestään huolimatta komppaa kuoleman synnyttävää estetiikan määrää. Ellei sitten onnistu näkemään kauneutta kasvavissa jätekasoissa tai valtameriä kiertävissä muovirojulautoissa….

Mielestäni Heinosen näyttely on yksi mielenkiintoisimmista Keski-Suomessa nähdyistä näyttelyistä aikoihin. Uskon teosten nimillään ja muodoillaan puhuttelevan katsojaa vaikkei uudeksi suosikkitaiteilijakseni noussut Heinonen olisikaan vierellä puhumastaan töistään ja elämästä.

Ajaessani Höyryn haastattelusta kotiin mietin, että on tämä toimittajan työ vaan välillä aika hienoa hommaa. Tutkijana tuli jutusteltua pääosin kuolleiden kirjailijoiden ja teoreetikkojen kanssa. Nyt edessä on oikeita, yhä elossa olevia ihmisiä, joille voi sanoa, että pidän todella paljon töistäsi. 

Mika Heinosen Taivas alla –näyttely Korpilahden Höyry-galleriassa 22.6.2014 asti.

Gallerian kesätilassa luovan valokuvauksen keskuksen näyttely.

Asioita joista ei voi kertoa

Kas. Tämä jäi julkaisematta kun huitelin ko. ajankohtana jossain maailmalla.

Keskisuomalainen 21.3.

Autokolumnistin piinan hetkiä

Mikään ei ole niin kiusallista kuin autokolumnistina kuulla tai nähdä oikein herkullisia autojuttuja, joista ei voi kirjoittaa.
Suuni menee lukkoon ja pensselit lentävät hiekkaan pääsääntöisesti kahdesta syystä. Ensimmäinen on liian läheinen töppäilyn kohde. Tämä ei luonnollisestikaan koske miestäni ja muita lähisukulaisia, joiden edesottamuksista olen kirjoittanut ihan surutta.
Mieheni kohdalla lupa hänen tuottamansa aineiston käyttöön tulee nähdäkseni ikään kuin avioliittosopimuksen myötä. Hänen vastoinkäymisensä ovat minun myötäkäymisiäni.
Jos oikein tarkkaan mietin, olen itse asiassa melko varma, että se maistraatin nainen nimenomaan kysyi vihkivalassa mieheltäni, että tahdotko ottaa tämän kolumnistin aviovaimoksesi ja antaa hänelle täydet valtuudet tarinoiden jakamiseen. Tähän mieheni vastasi määrätietoisen ennakkoluulottomasti "Tahdon".
Mitä muihin lähisukulaisiini tulee, oletan heidän tykkäävän minusta (vielä) pikkuisen ja antavan siksi anteeksi.

Sukulaisten sijaan viittaankin siis tuttuihin, joita veriside ei pakota minua sietämään. Sellaisiin kuin vaikka se yksi opiskelukaverini Hannu-niminen mies (nimi muutettu), joka ajaessaan kevyttä ylinopeutta painoi poliisiauton vastaan tullessa lisää kaasua. Ihan vaan siksi, että olisi kaukana, jos poliisia rupeaisi mietityttämään, että mitenkäs kovaa tuo äskeinen auto oikein kulkikaan.
Haluaisin kirjoittaa siitä, kuinka kuski olikin sitten jo ihan pirun kaukana samaisen poliisin soitellessa rekisterinumerotunnistuksen jälkeen perään lievästä ylinopeudesta. Ja siitä mitä se poliisi sitten sanoi. Ja mitä sanoi vaimo, jonka heikkotehoiseksi haukkumalla autolla mies oli liikenteessä.
Mutta siis, eihän tuosta voi kirjoittaa. Tiedä vaikka mies pahoittaisi mielensä. Vaimon ja minun kahvitreffitkin ehkä harvenisivat.

Toinen kirjoittamattomuuden syy on pelko seurauksista. Tämä syy on niin voimakas, että kirjoitin jo tähän liudan kohtia, joita en uskalla kolumnissani mainita, mutta sitten pyyhin kaiken pois. Kohdat käsittelivät ensisijaisesti vuosimallin 1991 valkoista ratsuani ja katsastusasemaa.
Seuraava konttorilla käynti on taas käsillä, joten en voi ottaa sitä riskiä, että rasvamontussa piileekin joku kolumnejani lukeva insinööri. Jos piilee, niin: "Hei, hei. Olet ihku. Nähdään kohta".
Mutta ehkä sitten joskus kun autoni poistuu liikenteestä kerron pari juttua. Sille katsastusinsinöörille tiedoksi, etteivät ne jutut nyt niin kovin herkullisia ole. Ei ainakaan niin hyviä, että niiden takia kannattaisi jättää leimaa antamatta.

Kolmaskin syy on. Se on selkeä kielto. Se, kun tarinankertoja lopuksi toteaa "Tätä et sitten laita lehteen" ja katsoo päättäväisesti. Taputtaa ehkä varpaillaan vähän lattiaakin.
Joskus on toki päässyt käymään niin, ettei lattian naputtelu ole ollut tarpeeksi äänekästä tai se on matkanvarrella ehtinyt unohtua. Ja kuten sanottu, lähisukulaisten kohdalla naputtelu on jo lähtökohtaisesti ihan turhaa.

Onko tämä edes autokolumni

"Autokolumni" keskisuomalaisessa 23.5.

Hydroviljellyt chilit muuttivat eilen kasvihuoneeseen.

Asioita voi lähestyä niin kovin erilaisilla tavoilla 

Miehiä jaksaa aina naurattaa se, kuinka naiset kertovat uudesta autostaan tärkeimpien seikkojen kärjessä ajopelin värin. Ikään kuin siinä nyt olisi mitään outoa tai hauskaa. Ulkonäkö on tärkeä asia. Itse asiassa ainoa seikka, jonka ulkonäöstä naiset ovat valmiita joustamaan, ovat miehet.

Miehillä yhtälö menee päinvastoin. Ulkonäköä olennaisempaa on voima ja erikoistehosteet. Ainoa seikka, jonka ulkonäöstä he eivät haluaisi joustaa, on naiset.

Olen viime aikana törmännyt toistuvasti miehiseen tekniikan rakkauteen kotioloissani. Pohjustukseksi kerrottakoon, että olen vuosia hoivannut kasvihuoneessani muun muassa tomaatteja, chilejä ja vesimeloneja. Taimet ovat istuneet mullassa ja nauttineet lannoitettua vettä.

Kasvihuone-hifistelyäni on ollut lähinnä suihkepullon käyttö ja hellepäivinä katolle heitetty varjostava liina.

Aluksi hain lisälämpöä koleaan syksyyn polttamalla kasvihuoneessa kynttilöitä. Tätä tovin katseltuaan mieheni hoiti huoneeseen patterin. Ajastetun tietenkin. Höpisi jotain myös tuulettimesta, joka saisi lämpimän ilman kiertämään.

Varsinaisesti puutarhapöhköily tarttui mieheeni kuluvana keväänä. Tämä ei ole mielestäni vain kiva vaan ennen kaikkea mielenkiintoinen juttu, jonka äärellä tunnen itseni yhdensortin käyttäytymistieteilijäksi. Sillä mitä tapahtuu, kun mies innostuu kasveista? Siinä ei riitä multa, eikä taivaalta tuleva valo. Homma on paljon monimutkaisempaa kuin yksikään nainen osaisi aavistaa.

Keittiössämme pulputtaa nyt hydrosorajärjestelmä ja katosta roikkuu keinovalo, jota paikallinen huumepoliisi katsoo talon ohi kävellessään kulmakarvat kohollaan. Mieheni mittailee lakmuspaperilla veden pH-tasoa ja asentaa kastelujärjestelmäänsä ajastimen.

Nämä ovat seikkoja, jotka eivät olisi tulleet pieneen mieleeni koskaan. Eivät vaikka olisin yrittänyt kuinka improvisoida. Tämä voi toki viitata myös siihen, ettei mieheni ehkä oikeasti innostunutkaan kasvinviljelystä, Turhautui vain tekniikkaa vieroksuvaan asenteeseeni. Ajatteli, että tuon voisi tehdä niiiiiin paljon tehokkaamminkin.

Varsin skeptisenä multasormena olin mieltä, ettei lekasoran kaltaisessa karussa kasvupohjassa voi mikään kasvaa. Tämä on harmikseni osoittautunut vääräksi. Kantaessani päivittäin multapurkkejani ulos aurinkokylpyyn olen tuntevinani sydämessäni piston. Haalean aavistuksen siitä, että tekniikka voittaa luonnon ja terveen järjen.

Tutkailtuani mieheni olan yli tämän nettihakuja olen huomannut, että jotakuinkin 100 prosenttia näihin monta astetta multaa oudompiin kasvatusmenetelmiin innostuneista tyypeistä on kaksilahkeisia. Keskusteluissa ei puhuta mistään niin yksinkertaisista asioista kuin kasveista ja niiden hedelmistä. Välillä luulen miehen erehtyneen jonnekin matemaattisesti orientoituneiden kemistien keskustelupalstalle.

Luulen, että jos ei nyt jokaisessa, niin monessa miehessä kuitenkin asuu pieni insinööri. Tämä piilevä insinööriperimä ilahduttaa varmasti myös muutamaa sukulaisnaistani, jotka tulevana kesänä säästyvät orjuuttavalta kastelupaniikilta lomareissujemme aikana. Hydrojärjestelmä näet pulputtaa kasvihuoneen nurkassa ihan itsekseen. Ensi vuonna se on varmasti jo päältäajaettava, joten voimme lähteä sillä reissuun.

Pakko myöntää, että oli tässäkin chilissä noita juuria kyllä perus multakasvatukseen verrattuna aika paljon enemmän...

Nykysirkusta Budapestissa

Kävin tiistaina katsomassa Budapestissa nykysirkusta. Törmäsin ohjelmaan selaillessani paikallista kuukausiesitettä ja huomatessani esityksen pyörivän ihan hotellin nurkilla nykytaide keskuksessa ajattelin, että mikä ettei.

Cirkus Uusi Maailmaan syvästi rakastuneena olin vain varovaisen innoissani. Ajattelin, että tuskin on saman tasoista, muttei toisaalta ei varmaan ihan yhtä syvää kuraakaan mihin olen monasti myös törmännyt.

Freak Fusion Cabaret oli loisto-show. Steampunk-henkiset asut, runsaasti saumatonta parityöskentelyä, huikeita temppuja ja seurattava juoni kruunattiin synkähköllä sirkusmusiikilla.

Vaikka esitys ei varsinaisesti ollut komediallinen jäin miettimään, että se vaikutti Cirkus Uusi Maailmaan verrattuna ns. hymyilevämmältä. Leikilliseltä ja osin lapsekkaan innokkaalta. En ollut tätä aikaisemmin tullut ajatelleeksi, mutta Jyväskylän oman ryhmän tekemisessä on tosi vahva tosissaan tekemisen meininki. Ehkä välillä pieni hartiat rentouttava ravistus ja hörönauru olisivat paikallaan. Taiteellisuus ei kärsi leikkisyydestä eikä synkkä tarkoita aina haudanvakavaa. 

Silti ja aina - rakastan  CUM:ia ja sydämeni vuotaa verta koska en pääse Yläkaupungin yöhön seuraamaan sen esitystä.

Euroviisuista ja Jacques Brellistä

Järjetön viikko. Ihan liikaa duunia ja holtiton määrä päällekkäisiä kirjoitushommIa. Eilen sain vikat valmiiksi. Huomasin niiden käsittelevän lähinnä sukupuolielimiä.  Ruuhkautunut pää suoltaa mitä suoltaa. Siis varsin korkeatasoista kamaa.
Akattelin näin ollen, että tänään en kirjoita mitään. Korkeintaan tietoja veroilmoitukseen. Sehän se vasta kuulostaa kivalta. Jotenkin ajauduin siis tänne blogiini.

Nopealla aasinsillalla työkiireistä ja sukupuolielimistä pääsee kätevästi...no ei minnekään.
Siksi kirjoitan euroviisuista. Melkein sama asia mutta ei ihan kuitenkaan.
Minusta viisut on ihan helkkarin hieno keksintö. Ei sillä, että olisin enää kymmenen vuotta täytettyäni viisujen musiikista lämmennyt, mutta hommaan liittyvä fiilis on jotenkin vailla vertaansa. Ajatella että toinen toistaan huonommat biisit ja seksuaalisuudella röyhkeästi pelaavat artistit saavat fanit ihan liekkeihin ympäri Euroopapaa. Kuulemma myös Euroopan ulkopuolella, kuten es Australiassa. Herttaista jotenkin. Ja ihan pimeetä.

Oikeasti haluaisin viettää sellaisia euroviisujuhlia joissa skoolataan skumppaa ja syödään esiintyjämaiden kansallisruokia ohjelman tahtiin. Sitä musiikkia en toki jaksaisi kuunnella, mutta nähdäkseni se onkin loppujen lopuksi melko toissijainen seikka.

Eiroviisujen kaltaisesta huonosta musiikista aasinsilta hyvään musiikkiin on looginen. Kävin äsken Jyväskylän Vakiopaineessa kuuntelemassa ihan liekeissä ja itku silmässä Jacques Brellin tuotantoa. On se vaan niin hienoa kun esimerkiksi Matti Perälä laulaa Ekmanin säestyksellä niin että otsasuoni pullistuu ja Sari Haapasalo kuiskaa rikkinäisellä äänellä "mene vaan". Sitä jaksaisi kuunnella vaikka kuinka kauan. Kaksi kertaa on vielä tyrkyllä kun Brel pyörähtää Vakkarin ohjelmassa vielä helatorstaina 29. toukokuuta. Menkää katsomaan. Ette pety. Lupaan sen.

Sen sijaan jos toivotte Suomen voittoa illan viisuissa. Joudutte pettymään.

Vanha vrs uusi

Tarkoitus ei ole toki julkaista tässä blogissa yksinomaan Keskarin kolumneja, mutta liian kiireisinä viikkoina ei muuta vaihtoehtoa oikein ole.
Tässä siis tämänpäiväinen autokolumnini Keskisuomalaisessa.

Ei ole vanhan voittanutta
Onni on uusi tai uudehko auto, sanotaan. Hevon kukku sanon minä.
Se, kun vie 22 vuotta vanhan Peugeotin katsastukseen ja inssi-setä sanoo, ”Ei tässä ole mitään vikaa. Ei muuta kuin kovaa ajoa”, niin se se on onnea, jos mikä.
Kun samaan paikkaan vie himppasen yli takuuikäisen menopelin ja saa leiman kylkiäisinä listan korjauskehotuksia, niin siinä ei ole hitustakaan onnea.
Katsastusinsinöörin kehaisulle, että pellit ovat hyvässä kunnossa, tekisi mieli näyttää keskisormea. Että sehän tästä vielä puuttuisi. Onhan se nyt perhana oltavakin ruosteeton, kun on alle kouluikäinen.

Pikaisesti laskien ensimmäinen, nyt vielä vajaa, huihai-vuoteni on tullut maksamaan minulle lähes yhtä paljon kuin vanharouva Peugeotin hankintahinta. Tässä puhutaan nyt siis noin 1500 eurosta.

Ymmärrän toki, ettei syy ole hunksissani vaan siinä, että takuun mentyä kuluvista ja vähän muistakin osista arviolta 60 prosenttia on finaalissa.

Sitä sanotaan, että uuden auton onni-elementti johtuu siitä, että alla on varma menopeli. Mielestäni perustelu on järjetön. Sehän on sama kuin sanoisi, että ruoan positiivinen puoli on se, että se syötäessä täyttää mahan. Totta kai täyttää. Ja totta kai uuden täytyy olla luotettava.
Täytyyhän uuden auton hankinnalla olla edes yksi järkevä perustelu ja koska se ei varmasti ole hinta on se sitten varmuus. Joku voisi sanoa, että ulkonäkö, mutta se ei ole yksinomaan uusiin autoin kuuluva piirre. Moni vanha auto pesee ulkonäöllään mennen tullen uudet ajokit.
Vaikka Peugeotini röyhistelee nyt rintaansa tuossa ikkunani alla, mutta sanottakoon kuitenkin ihan hiljaisella äänellä, etten viittaa tällä hänen ulkonäköönsä.

Olen tullut siihen lopputulemaan, että onni on ikivanha ja toimiva auto. Sillä voi lähteä ihan minne tahansa. Jos se hajoaa, sanotaan nyt vaikka jonnekin Norjan rannikolle, kuten eräs Mersu-vainaa, niin ei muuta kuin rekisterikilvet laukkuun ja peukalo pystyyn. Satasen arvoisen hopan hylkääminen ei tunnu missään muualla kuin kaipuuna sydämessä. Sinistä nuoltani en taas sen rahallisesta arvosta johtuen voisi hylätä minnekään. Jossain yhden korjaamon perähikiällä maksaisin sen mitä kehtaavat pyytää. Esimerkiksi Norjassa tiedän heidän kehtaavan kovastikin.

Toki vanhasta löytyy pari huonoakin puolta. Esimerkiksi se, että jos jokin osa autosta ei vuosien saatossa parane, niin istuinten jousitus. Heikompaa selkätukea saa hakea, eikä ihan heti löydä.
Pökötin säkkituoleja muistuttavissa istuimissa ei paljon Muurame-Jyväskylä –matkaa pidempää reissua viitsi suorittaa. Mieheni kävi valkoisella ratsullani viime vuonna oikein Tampereella asti. Asiasta puhutaan vieläkin nuotiotulilla päivitellen.
Myös auton sisätiloihin leviävä öljyinen haju ei ole omiaan parantamaan matkan laatua. Ja jos tarkkaan mietin, mieleen tulee pari muutakin ranskalaisvanhuksen huonoa puolta. Kuten esimerkiksi se, että pyyhkijät on kursittu kasaan rautalangalla, sivupeilistä näkee vain pientä mielikuvitusta käyttäen ja koneessa on tehoja vain vähän päältäajattevaa ruohonleikkuria enemmän.

Ehkä onni onkin julkinen liikenne…

kurkkutableteista ja kalastuksesta

En ole näitä viikottaisia Antenni-kolumnejani kovin montaa blogissani julkaissut, mutta laitetaanpa välillä. Nämä höpinäni siis leviävät kiusallisesti maanantaisin muistaakseni kahdeksan lehden sivuille.
Ohessa tämänpäiväinen eli maaliskuun 5. pykäys.

Totuus siitä, mitä mainoksessa oikeasti sanotaan

Strepsils-mainoksessa nainen kyyhöttää miehen kanssa kalassa. Kurkkua alkaa kutittaa ja nais-parkaa yskittää. Tuolloin näennäisen ritarilliseksi heittäytyvä mies tarjoaa hänelle inkiväärinmakuista Strepsilsiä. Ei sano, että lähdetään vaan kulta kotiin. Kääritään sinut lämpimään huopaan takkatulen eteen ja juotetaan mukavasti rommilla terästettyä hunajavettä.
Ei sano ei. Miestä harmittaa kalojen säikyttely ja hän ojentaa naiselle kurkkutabletin ja Voilá, sehän tehoaa. Kalastus – tuo pysähtyneen ja  tapahtumaköyhän hetken ikuinen venyttäminen – voi jatkua.

Hmm, sanon minä. Mitä tämänkin mainospätkän käsikirjoittajan päässä on oikein liikkunut? Luuleeko hän, ettemme me osaa lukea näyttelytyön taakse?
Minä tiedän, ettei naisella ole kurkku kipeä. Ei häntä oikeasti edes yskitä. Hänen pyllynsä puutuu veneessä, johon mies on hänet pakottanut. Jo siinä, että mies on pyytänyt naistaan kanssaan veneeseen on jotain perin pirullista. Kaikkihan me tiedämme kaukaa historiasta kumpuavan perimätiedon kautta, etteivät naiset osaa venettä edes soutaa. Eivät ainakaan tavalla, joka miehiä miellyttäisi. Miehen vasemmalle kun on yleensä jossain muualla kuin naisen vasemmalla. Miehiltä puuttuu myös ymmärrys siitä, ettei vasemmalle ole yhtään sen enemmän vasemmalla vaikka sen huutaisi kuinka tuskastuneella äänellä tahansa.

Mutta siis, takaisin mainokseen. Strepsils-klipin naisen on soutamisen sijaan höynäytetty liottamaan matoa vedessä. Sehän se vasta hauskaa onkin. Jee. Kukapa sitä olisi halunnutkaan maata kokassa ruskettumassa. Ei. Paljon mukavampaa on soutaa varjoisaan poukamaan uittamaan matoja.
Veikkaan, että typyä yskittää korkeintaan oma moukkamaisuus. Se, että tuli sanottua kyllä tilanteessa, jossa olisi pitänyt sanoa "Voi kun en nyt ehdi".
Mietinkin tässä, että onko kyseisen Strepsils-mainoksen kirjoittamaton sanoma tämä: ota kalaretkelle mukaan kivanmakuinen Strepsils. Kun eukko alkaa keksiä tekosyitä kotiin lähtöön, lykkää namu suuhun. Onpa hiljaa ainakin hetken ja Avot, kala syö jälleen.