Lupa hiplailla eli License to touch

Otin keskiviikkona suunnakseni Mäntän. Tähtäimessä oli visiitti uuden karheassa Serlachiusmuseo Göstassa ja kuvataideviikkojen Pekilo-näyttelyssä.

Missä rakennus alkaa ja mihin se loppuu.

Ensimmäisestä olin ennen kaikkea "tiloissa" rakennuksen suhteen. Toki tuo tuollainen poptaidehenkinen näyttely lämmitti sekin kovasti Andy Warholiin ja Roy Lichtensteiniin 1980-luvun lopulla rakastunutta sieluani, mutta se rakennus. Onpa hieno, sanon minä. Ja istuu ihan käsittämättömän hyvin maisemaan vanhan rakennuksen viereen. Lähtökohtaisesti olisi nimittäin luullut, ettei siihen istu mikään muu kuin tuulessa huojuvat puut ja järven liplatus.

Pekilon näyttelylle annan tänäkin vuonna täydet pisteet. Saattaa  olla, että vuoden 2014 näyttely  pesi pikkuisen viimevuotisen kokoonpanon, vaikka sekin oli mielestäni tosi hieno ja mielenkiintoinen. Erityisen innoissani olin näyttelyn osallistuttavista töistä. Olo oli kuin jossain aiku

Pomppu Göstan käytävällä

isten Puuhamaassa kun välillä puettiin laseja ja hattua päähän, mentiin sisään paperikehikkoon, kurkistettiin luukuista tai tilattiin automaatista teokseen kuuluvaa kahvia.

Erityisen innoissani olin Pia Männikön teoksesta Some People Knit vuodelta 2014. Maalarinteipistä tehty sienimäisen onteloinen teos oli ihan itsessäänkin hieno, mutta äärimmäisen onnelliseksi minut teki teoksen vieressä oleva samasta materiaalista tehty miniteos ja kyltti ”Saa koskettaa”.

Kärsin ja kärvistelen toistuvasti näyttelyissä palavan koskettamisenhalun parissa. Tahtoisin kokeilla pintaa ja hipelöidä tekstuuria. Näpelöidä ja rapsuttaa. Joskus jopa painaa posken pintaa vasten.



...ja Männikön teos johon saa
koskea.

Pia Männikön teos johon ei saa koskea...

Asioihin tutustuminen koskettelun kautta esiintyy elämässäni ihan kaikessa. Tämä ei siis ole vain joku taiteen liittyvä perversio. Viime viikolla esimerkiksi ihailin Muuramen rompetorilla vanhaa komeasti muokattua autoa. Mieheni sanoi minulle kolmasti ”Älä koske”, sormieni hapuilevan janoisina peltien kaarteita ja ovien pääkallonuppeja. ”Ärsyttävää komentelua”, mietin hiljaa mielessäni, vaikka samalla tiesin ohjeistuksen olevan ihan paikallaan ja tulleen enemmän kuin tarpeeseen.. Koskettaminen on niin ominainen osa luonnettani, että vaikeampaa olisi kaiketi vain katsomisen kieltäminen.



Täkin olisin tahtonut hiplailla.

Sanottakoon kuitenkin, etten normaalisti lääpi gallerioiden tauluja ja patsaita. Muutaman kerran olen näin kuitenkin tehnyt ja saanut vartijalta melkoista satikutia. Viimeinen hento ja mielestäni harmiton hipaisu tapahtui Tampereella H.R. Gigerin näyttelyssä. Vaikka ymmärsin ja ymmärrän yhä, etteivät teokset kestä kaiken kansan koskettelua, en kyennyt hillitsemään itseäni. Sormeni painoivat varovasti mestarin suunnitteleman sohvan pintaa tarkistaakseen onko tässä nyt kyse pehmeästä vai kovasta materiaalista. Vartijan sormi ja kovaääninen ojennus kantautui heti selkäni takaan. (mistä se siihen oli edes tullut). En sentään lentänyt niska-perse-otteella näyttelystä ulos, mutta nöyryytyksen ja häpeän arvet olivat syvät. Luulen, etten voi koskaan enää katsoa Aliens-leffoja tuntematta pientä nolouden tuntua sydämessäni.

Gigeristä lähtien olen kyennyt hillitsemään itseni. Sanottakoon, että helppoa se ei ole. Näin ollen huomatessani Männikön ”Saa koskea” –kyltin, sydämeni hypähti onnesta.

Mieheni oli jatkanut näyttelyn kiertämistä jo kauas eteenpäin ennen kuin laskin antaumuksella hipelöimäni teippityön takaisin hyllylle. Huokaisin ja totesin: ”Onpa hienon näköinen ja tuntuinen”.

Ja tälle Meri Pauran työlle olisin kiivetä.

Kun junatädistä tuli setä

Kolumni Keskisuomalaisessa 22.8.2014

VR:n kuulutuksia 1980-luvulta lähtien tehnyt Eija Ahlberg muuttui kesällä Reidar Waseniukseksi. Ei toki minkään lääketieteellisen operaation kautta, vaan ihan vaan niin, että Eija lähti ja Reidar jatkoi hänen duuniaan.

Yleensä reagoin varsin kaihoisasti tämän tyyppisiin juttuihin. Siihen, että joku vanha – melko vähäpätöinen, mutta perinteikäs – asia muuttuu. Taisin kuuluttajavaihdoksenkin takia pikkuisen ripotella tuhkaa hiuksiini ja esittää pätkiä karjalaisista itkuvirsistä. Myin siis lähtökohtaisesti maitani ja aloitin kaikki aihetta sivuavat kommenttini varsin aikuismaisella argumentaatiolla tyyliin ”en tykkää” tai ”ihan tyhmää”.

Kävipä sitten kuitenkin niin, että vasta kolmannella muutoksen jälkeisellä junamatkallani havaitsin rouvan muuttuneen herraksi. Näin siitäkin huolimatta, että kuuntelen yleensä junakuulutukset melko tarkasti varmistuakseni, etten ole taas väärässä paikassa. Pari kertaa nimittäin olen ollut ja se ei ole kivaa. ”Hups, väärä juna” –kommelluksia kun ei tapahdu koskaan sellaisina leppoisina päivinä kun ei ole kiire minnekään, fysiikkaa ei rasita armoton univelka eikä selkää pitkin lorise hikivana. Yleensä juurikin päinvastoin. Eli silloin kun on valvonut vuorokauden, tulevan kummitytön ristiäiset tai omat häät alkavat parin tunnin kulutta ja lämmintä on +27 tai vaihtoehtoisesti – 27-astetta. Toisin sanoen päivinä, jolloin Hups!-toteamuksen sijaan suusta tulee paljon voimaperäisempiä ilmauksia.

Mutta palataanpa siihen, että en erota setää tädistä. Kuunneltuani tätikuuluttajaa vuosikausia luulin, että minulla on tämän ääneen jonkinlainen retro-nostalginen side. Että kun tulevaa asemaa ja raidevaihtoja kuulutetaankin ilman intonaatiokuoppaa tuntisin kaipauksen piston sydämessäni. Vähän samaan tapaan kuin jos vaikka Nalle Luppakorva -tunnari esitettäisiin yhtäkkiä stadilaisittain murtavalla naisäänellä.

Luulin kuitenkin väärin, sillä minä tunteeton nainen en edes huomannut kuuluttajan sukupuolenvaihdosta. Minulle näyttää siis olevan ihan sama kuka siellä VR:n kaiuttimissa horisee, kunhan horisee.

Googletettelin tätä kolumnia varten tovin VR:n kuuluttajavaihdoista ja törmäsin toistuvasti Reidar Waseniuksen kuvaan. Vaaleahiuksinen mies poseeraa veturin edessä ja höpöttää videopätkällä työtehtävistään. Miehen edeltäjän kuvan näin senkin vasta nyt ihan ensimmäistä kertaa – reippaasti työtehtävän päättymisen jälkeen.

Persoonattoman ja kasvottoman kuuluttajan sijaan junassa puhuukin nyt siis tuo mustaan pomppaan pukeutunut mies, joka hymyilee vähän velmusti. Tämä johtanee siihen, että olen epäilemättä kohta taas väärässä junassa: sen sijaan, että tarkistaisin junan tietoja, muistelen nimittäin Waseniuksen tarinaa yöjunamatkasta Kaija-äidin kanssa ja ennen kaikkea sitä hymyä, joka miehellä on tämän todetessa suosikkikuulutuksekseen ”junassa on ravintolavaunu” -pätkän.

Lopputulemana todettakoon kuitenkin, että Wasenius tekee minut iloiseksi. Oli nimittäin hienoa huomata, että ennakko-oletukseni vastaisesti olenkin kehityksen – en jääräpäisesti junnaavan retroilun nainen. Näin ollen VR:n kuuluttajasetä on ihan ehdoton suosikkini ja Ahlbergille toivotan mielekkäitä uusia työtehtäviä.

Autoton tulevaisuudennäkymä

Kolumni Keskisuomalaisessa 8.8.2014
Ajokortillisen elämäni ensimmäisinä 20 vuotena en saanut ainuttakaan sakkoa. Sitten viimeisen kuluneen parin vuoden aikana niitä on rapsahtanut kaksin kappalein. Toinen peltipoliisilta ja toinen parkkipirkolta.
Ensimmäisestä syytän sukulaismiestä, joka neuvoi tuon muka pöntöttömän reitin. Toiselle en löydä itseni ulkopuolista syyllistä. Väänsin nimittäin ihan itse, pikku kätösini parkkikiekon osoittamaan väärää aikaa, jolloin armoton pysäköinninvalvoja jätti tuulilasiin tervehdyksensä.
Kolmaskin sakko oli ihan lähellä. Sekin koski parkkikiekkoa, jonka poissaolon huomasin vasta palatessani autolle. Onneksi pysäköinninvalvoja ei tuolloin osunut paikalle.
Yritin luikerrella eroon saamastani parkkisakosta vetoamalla kiireeseen ja hataraan päähän. Eivät tehonneet ja hyvä niin. Muutoinhan sitä nimittäin voisi säilyttää vakituiseen kojelaudalla väärässä ajassa olevaa kiekkoa ja todeta aina, että ”Voi kauhea kuinka höpsö taas olin. Anteeksi kauheasti.”

Kaksi sakkoa ei ole vielä paljon, mutta niiden saantitiheys on mielestäni vähän huolestuttava. Sen sijaan, että ryhtyisin nyt purnaamaan saamistani sakoista, mietinkin syystä huolestuneena, että tämäkö on seuraavien 20 vuoden tendenssi. Että ensimmäiset 20 vuotta menivät puhtain paperein ja seuraavat 20 mitä ilmeisemmin ilman papereita. Sakkoja kun ei käsittääkseni ihan tolkutonta määrää tarvitse saada kun valtio ottaa jo kortin ensin toviksi ja sitten vähän pidemmäksi toviksi huostaansa.
Hassua muuten, että sakkojen yhteydessä käytetään nimenomaan saada-verbiä. Ikään kuin sakotetuksi tuleminen olisi jotenkin positiivinen tapahtuma – odottamattomaan lahjaan verrattavissa oleva iloinen yllätys.

Orastavan kortittomuuteni innoittamana, jos siitä nyt voi innostua, ryhdyinkin miettimään miten elämäni luontuisi ilman autolla ajoa. Jo pelkkä ajatus tuntui muka tuskallisen hankalalta. Näin siitäkin huolimatta, että tähänastisistakin elinvuosistani puolet ovat luonnistuneet ilman omaa ajoa.
Lapsena nautin toki vanhempieni kyydistä, mutta saattoi kulua viikkoja ja jopa kuukausia, etten käynyt yhdenkään nelipyöräisen kyydissä. Matkat kuluivat jalkaisin ja polkupyörällä. Jälkimmäisestä polviani koristaa yhä lukuisten pikkukolareiden ja syöksylaskujen arvet.
Oman kortin saatuani asuin heti kärkeen pari vuotta Ranskassa ja risteilin paikasta toiseen lähinnä bussin ja metron kyydissä. Opiskeluaikanani taas auton hankkiminen tuntui yhtä utopistiselta ajatukselta kuin sivuaineappron suorittaminen kesäloman aikana. Ihan mahdotonta ja tarpeetonta siis.

Lähimenneisyydestänikin löytyy autoton kausi. Muutama vuosi sitten silloinen kaarani irtisanoi hetkellisesti kahdenvälisen sopimuksemme ja risteilin monta talvista kuukautta Muuramen ja Jyväskylän väliä linja-autolla. Siitäkin selvisin hengissä, koska olen nyt tässä.
Männä vuosia muistellessa mieleeni tuli, että voisihan sitä boikotoida autoa muistakin kuin pakottavista syistä. Käyttää useammin jalkoja, pyörää tai skootteria.
Tästä huolimatta olen kuitenkin miettinyt muistilapun teippaamista sinisen salamani sivuoveen. Vähän samaan tapaan, kun monella muistisairaalla vanhuksella on ulko-ovessa avaimen kuva tai lapsenlapsen kirjoittama ”älä mummi-rakas lähde yksin ulos” -muistutus.
Minun lapussani voisi olla parkkikiekon kuva. Nopeusmittarin tuntumaan sijoitetussa lapussa taas olisi sen kirotun sukulaismiehen valokuva. Kuvasta saa tosin enää vaivoin selvää. Kuukaudet tikkataulun keskiössä ovat jättäneet siihen jälkensä.

Päivi Hintsasen ja Timo Sälekiven työt vievät jonnekin muualle

Korpilahden Höyry-galleriassa on taas niin hieno näyttely, että siitä on ihan pakko kirjoittaa.

Olen jo joskus aikaisemmin kirjoittanut blogissani harkitsevani suuremman talon rakentamista vain ja ainoastaan siksi, että saisin tarpeeksi ison seinän Timo Sälekiven työlle. (Kohta löytyy viimevuotisesta UudenPolvenMuseo-bloggauksestani) Myös näyttelyn toisen taiteilijan Päivi Hintsasen työt olisivat mielestäni ihan käypä syy rakentaa taloon lisäsiipi.

Olen käyttänyt vuosien ajan Hintsasen töistä tehtyjä postikortteja nuorten taidetyöpajassa luovankirjoittamisen kursseillani. Yksikään kortti ei tuota samanlaista – ei edes etäisesti toistaan muistuttavaa – tekstiä.

Yksi suosikkitarinoistani on viime keväältä. Nuori nainen kirjoitti pätkän vasemmalla näkyvästä kuvasta, jossa tytöllä kasvaa ohimosta kierteiset sarvet. Teksti meni jotakuinkin niin, että tytöstä otettiin valokuva 1900-luvun alussa ja kehitysvaiheessa kuvaan huomattiin ilmestyvän sarvet. Paikalle kutsuttiin tietenkin asiantuntijakollegio, joka kuvaa ja tyttöä pitkään ja syvällisesti tarkasteltuaan tuli siihen tulokseen, että tytöllä tosiaan on sarvet. Niitä ei vain paljaalla silmällä pysty erottamaan

Herkullisinta tekstissä oli se, että asiaa käsiteltiin uutismaisesti ilman tunteita. Että näin on tapahtunut, tässä syy ja elämä jatkuu radallaan.

Hintsasen ja Sälekiven töitä yhdistää nähdäkseni juuri se tunne minkä ne katsojassa – ainakin minussa – herättävät. Se, että huomaa ajautuvasa jonnekin muualle. Sinne missä taivaanrannassa liikkuu outoja ihmisiä ja suurten pehmeälinjaisten talojen takaa astuu esiin mustaviittaisia ja ikään kuin nokallisia olentoja. Että kaikkia on jollaintapaa tavanomaista olematta sitä lainkaan. Että tytöllekin voi kasvaa sarvet ilman sen suurempaa melua.

Normaalista päiväunimaisesta haaveilusta teokset eroavat sillä, etten tiedä mistä niissä on kyse. Mielikuvitukseni ei suostu lukkiutumaan yhteen teoriaan vaan se ikään kuin hakee aktiivisesti toisia selityksiä. Näin esimerkiksi mainitsemassani Hintsasen työssä on päivästä ja hetkestä riippuen joka sarvipäinen tyttö, pahuuden ruumiillistuma, luonnon ja ihmisen symbioosi, aura, ulkoavaruuden olento, scien fiction hahmo, pohjaton yksinäisyys, ei tyttö lainkaan tai jotain ihan muuta.

Tämä Sälekiven työ ei ole esillä Höyry-galleriassa, mutta on jatkuvasti pääni sisällä.

Sälekiven kanssa olen, jos mahdollista, vielä astetta hukammassa. En tiedä yhtään mistä maailmasta rakennukset ja niiden asukit ovat. Sen kuitenkin tiedän, että työt ovat ihan älyttömän hienoja ja ne eivät jätä minua rauhaan. Höyry-gallerian näyttelyssäkin hätkähdin tuon tuosta palatessani jonkun Sälekiven työn ääreen. Sitä kun tarpeeksi kauan tuijottaa luulee jo hahmottavansa teoksen, mutta sitten kun silmät käväisevät ikkunasta heijastuvan Päijänteen pinnassa, huokaiset tauluihin palatessaan taas viesrustoverille "Voi miten hieno tuokin on."

Olen jo pidemmän aikaa haaveillut ostavani Sälekiven seinälleni, mutta meninkin Höyry-galleriassa lukkoon. En kyennyt valitsemaan. En vaikka kuinka yritin ja tarjolla olisi ollut nykyiseenkin talooni mahtuvia teoksia. Hintsasen töistä olisin halunnut ostaa melkein kaikki, mutta löysin sentään kukkaroni mielestä järkevän ratkaisun.

Himoitsemieni teosten joukossa oli kuitenkin kolme Hintsasen työtä, joista yhtäkään en olisi halunut seinälleni. Nimittäin ne heti gallerian vasemmalle seinälle ripustetut kuvat puissa istuvista naisista (tuossa oikealla yksi niistä). En tiedä mikä niissä oli, mutta jos moinen roikkuisi seinälläni, en saisi unta.  Koskaan. Se, että kuva on pelottava olematta sitä millään ilmeisellä tavalla, on kyllä äärimmäisen vaikuttavaa. Niin hienoa, että pikkuisen mietin vieläkin olisinko sittenkin kyennyt elämään taulun kanssa samassa talossa....

Timo Sälekivi ja Päivi Hintsanen Höyry-galleriassa (Korpilahden satama) 31.8.2014 asti.