Don Giovannin viettelemä

Tuhansien tulkintojen Don Giovannin. Jyväskylän oopperan mainoksessa Giovanni lötköttelee ruusu suussa ja valkoisessa toogassa. Kuva alhaalla oikealla.

Vaikka pidän itseäni aika innokkaana kulttuurinautiskelijana, oopperan parissa olen aika noviisi. Käyntejä on jokunen, mutta usein olen tullut ajatelleeksi oopperaan menoa kohdassa, jossa lippuluukulla sanotaan jo ”No can do.” Näin kävi mm. Kansallisoopperan Oopperan kummituksen kanssa.

Ihan ensimmäinen ooppera kokemukseni on vuodelta kivi ja miekka. Olin seiskaluokkalainen ja matkalla Jaltalle kansainväliselle nuorten leirille. Leiriläisistä noin 80 prosenttia oli pioneereja ja me muut joka puolelta ympäri maailmaa. Itse olin matkassa Suomen partiolaisten edustajana. Osallistujia tällä Artekin ”pikkuleirillä” oli tuhansia. Alueeseen kuului 150 rakennusta, joista valtaosa oli kerrostalon kokoisia.

 

Lensimme Jaltalle Moskovasta, jossa vietimme pari päivää. Sanottakoon, että kyseinen Aeroflotin lento olisi ollut varmasti traumaattisempi, ellen olisi makustellut mielessäni vielä edellisillan vierailua Moskovan oopperassa. Muistan yhä hämmentävän tarkasti miltä nuo Sevillan parturin lavasteet näyttivät ja missä kohtaa teatteria istuin.
Kun musiikki alkoi, leukani loksahti auki, eikä olisi mennyt kiinni kai ollenkaan, ellei seuraavana yönä hotellihuoneessa käyty pienimuotoista taistelua torakoita vastaan olisi palauttanut minua todellisuuteen.

Tuorein ooppera-kokemukseni on alle vuorokauden ikäinen. Kävin eilen Jyväskylän oopperassa ihastelemassa Don Giovannia. Leuka ei mennyt ihan sijoiltaan, mutta jäi kuitenkin hymy-asentoon.

 

http://www.jyvaskylanooppera.fi/

 

Väliajalla joku arvosteli vessajonossa tunteenpalon keveyttä esityksessä. Itse olin kuitenkin ihan fiiliksissä. Erityisesti kroatialainen mezzosopraano Ena Pongrac teki vaikutuksen pikkuruisesta ruumiinrakenteestaan kumpuavalla mahtavalla äänellään. Nostan hattuni korkealle myös nimiroolia vetäneen Kevin Greenlaw:n ja Leporellon saappaisiin hypänneen Krzysztof Szumanskin takia.

Hauskaa oli myös se, kuinka klassiseen tarinaan oli ympätty iso ripaus nykypäivää ilman, että kokonaisuus kärsi tai muuttui noloksi. Esimerkiksi Enan ruumiinkieli oli kuin nuorisotalolta kopsattua, laulajat tepastelivat lavalla lenkkareissa ja Don Giovannin olkapäätä koristavaa tatuointia ei ollut maskeerattu piiloon.

 

Vielä kun olisin saanut alleni penkin, jossa pylly ei kolmen tunnin istunnolla puudu tunnottomaksi, olisi kaikki ollut kohdillaan.

Don Giovannin esityksiä on jäljellä enää yksi, mutta näytös on loppuun myyty. 



Oppera noviisina mietin sellaisia oopperan vakiasiakkaiden mielestä varmasti tyhmiä kysymyksiä kuin, miten laulajien äänet kantavat noin hyvin ilman mikkejä, silloinkin kun ääni lähtee suusta vain vähän kuiskausta kovempana.

 

 

 

Saako kirkossa taputtaa ja kuinka kovaa?

Jyväskylän kaupunginkirkon ruusuikkuna.

 

Kirkko oli mukavan täynnä ihmisiä.

Osallistuin viime sunnuntaina Kohti valoa -konserttiin Jyväskylän Kaupunginkirkossa. Ohjelmassa oli tenori Mika Pohjosen laulua sekä sellisti Jussi Makkosen ja pianisti Nazig Azezianin soittoa. Myönnettäköön, että minulla oli konsertin suhteen siinä mielessä oma lehmä ojassa, että kuulun Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan, joka konsertin järjesti. Omakehun vaarasta huolimatta hehkutan kuitenkin pikkuisen. Pohjosen ääni soi niin, että sydämeen sattui ja Makkosen ja Azezianin soitannosta varsinkin Sibelius oli ihan omaa luokkaansa. Hienoa oli myös se, että sujuvasanainen Makkonen kertoi kappaleiden välissä tulevista biiseistä ja hauskoja anekdootteja aiheesta. Oikein viihtyisää, sanon minä ja näin naistoimikunnan edustajana oli kiva huomata, että kirkko oli melko lailla täynnä.



Koska blogini tarkoitus ei ole keskittyä kritiikkien kirjoittamiseen, tai tässä tapauksessa ylettömään hehkuttamiseen, kirjoitan vähän siitä, mitä päässäni konsertin aikana liikkui. Mietin nimittäin ankarasti sitä, miksi kirkossa ei taputeta. Tai jos taputetaankin niin vain konsertin lopussa tai esiintyjän vaihtuessa – ei esimerkiksi toisistaan irrallisten kappaleiden välissä, mikä olisi ihan luontevaa toisenlaisessa konserttiympäristössä. Itse jouduin lähes istumaan käsieni päällä, etten olisi niitä siinä kirkonpenkissä hakannut innostuneena yhteen.

Tein aiheesta vähän nettihaluja ja huomasin monen muunkin miettivän samaa. Jenkeissä kirkossa taputetaan kuulemma ihan luontevasti. Suomessa taas nojataan hartaaseen tunnelmaan ja ollaan sitä mieltä, että moinen ilon ja innostuksen ilmaisu ei oikein herran huoneeseen sovi. Sen enempää uskontoon puuttumatta kysyn kuitenkin, että eikös se olisi ihan hienoa, jos joku kirkossa tai kirkosta vähän innostuisi…

Jussi Makkonen ja makeat kengät.

Facebookissa leviää hupaisa kuvavertailu, jossa toisessa on Helsingin islamilaisen seurakunnan tilanne, jossa rukoushetkiin joudutaan jonottamaan ja toisessa perinteinen Suomi-kirkko, jossa penkillä istuu yksi mummu. Sanonpa vaan, että toisessa ollaan innostuneita, toisessa ei.

Blogitaivas-sivustolta löytyy mainio H. H. Hilvon listaus muistakin asioista, joita kirkossa ei sovi tehdä. Ohessa linkki:

 http://blogitaivas.fi/2015/02/16/kirkossa-kiellettya/comment-page-1/

Sunnuntain konsertissa soittanut Azezian kommentoi taputtamista seuraavanlaisesti:

 "Tuo taputuskulttuuri on tosiaankin mielenkiintoinen kysymys, joka on aikojen saatossa melkoisesti kalkkiutunut. Aina kun meiltä kysytään ennen konserttia missä välissä tulisi taputtaa, vastaamme joka kerta: "Silloin, kun siltä tuntuu". On merkillistä, että aplodeja, joilla ilmaistaan musiikin herättämiä tunteita, tulisi säästellä ja niiden käytöstä etukäteen päättää... Aplodit ovat spontaania palautetta, jotka ovat osa esiintyjän ja yleisön vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksesta puolestaan syntyy yhteinen tunnekokemus, joka on mieleenpainuvan konsertin edellytys". 

Törmäsin konserttikäyttäytymisoppaita selatessani myös tietoon, jonka mukaan oopperaan kuului alun pitäen yhteislaulu. 1500-luvun Italiassa ooppera oli suurten väkijoukkojen huvia ja ihmiset saattoivat hyvinkin laulaa mukana esimerkiksi tutuissa kuorokohdissa. Näin on vieläkin esimerkiksi Veronan oopperajuhlilla, maailman suurimmassa oopperatapahtumassa Italiassa. Suomen kansallisoopperassa moisesta käyttäytymisestä saisi varmaa kengän kuvan takalistoonsa. Ja pakko sanoa, että ehkä ihan hyvä niin.

 

Kiitos ja kumarrus.