KIRJAMESSUT VOL. 2 ja kakkaa lattialla

Tänään alkaneiden Jyväskylän kirjamessujen näytteilleasettajista ja esiintyjistä voisi päätellä, että Jyväskylä sijaitsee Keski-Suomen sijaan, jossain kiven heiton päässä Jäämerestä. Ehkä Nuorgamissa. Tarkemmin ajateltuna tämä mielikuva syntyy nimenomaan läsnäolollaan poissa loistavista esiintyjistä. Heistä, jotka eivät ole vaivautuneet tänne jumalan selän taa.

 

Aluksi tämä tuntui ärsyttävältä. Helsingin kirjamessujen vakiokävijänä, vertaan tapahtumaa väkisinkin pääkaupunkiseudun vastaavaan. Tämä vertailu ei ole Jyväskylälle edukseen. Kirjamessumme vaikuttavat kotikutoisuudellaan lähinnä Helsingin messujen maalaisserkulta. Paikoin esimerkiksi tuntuu, ettei asioita ei ole mietitty ihan loppuun asti. Kuulin monen mm. kiroavan sitä, ettei esiintymislavoja ole merkitty näkyvästi. Lavojen ohjelma taas on niin pienellä, ettei siitä saa selvää. ”Tämäkö minun pitäisi nähdä lukea”, vanhempi naishenkilö osoitti ohjelma-lappustaan ja pyöritti päätään.

 

Mutta siis siitä Helsingin ja Jyväskylän vertailusta. Lähtökohtaisestihan moinen rinnastaminen on ihan hölmöä, mutta koska messumme ei ole yrittänyt keksiä pyörää uusiksi missään suhteessa, on se väistämätöntä.

Ei ole kirjamessuilta tämä, vaan työhuoneestani.

Mietinkin, että eikö tapahtumasta voisi tehdä omanlaistaan ja reilusti keskisuomalaisuutta painottavaa. Jyväskylälle omaa on nähdäkseni monipuolisuus. Meillä on kaupungin kokoon nähden paljon eri taiteenalojen osaajia.

Minun mieleisilläni Jyväskylän Kirjamessuilla – joka tosin kantaisi pikemminkin nimeä Jyväskylän taide- tai kulttuurimessut – mukana olisi koko taiteen kirjo. Kaupunginteatteri olisi mukana muullakin kuin lippu-ständillään. Se esittäisi harrastajateattereiden ohella pätkiä ohjelmistostaan ja toisi ennen kaikkea haastateltaviksi näyttelijöitä ja ohjaajia. Salin yhdessä nurkassa esiintyisi akustisena vuoroin muusikoita, runoilijoita ja tanssijoita. Kuvataiteilijat kantaisivat teoksiaan näytille ja nousisivat lavoille puhumaan taiteesta.

Yhteispaneelissa kirjailija, kuvataiteilija, tanssija, muusikko, taidekäsityöläinen ja kulttuurintuottaja pohtisivat vaikka taiteen vaikutusta nykypäivän maailmassa. Ja koska Jyväskylä on Aallon kaupunki, niin mikä ettei mukaan voisi puristaa pikkuisen arkkitehtuuriakin ja huonekalusuunnittelua.

 

Toki voidaan sanoa, että eikö Jyväskylän kesä jo edusta tällaista monikulttuurista taidetapahtumaa. Edustaa toki, mutta minä puhunkin messuista en festivaaleista.

 

Loppukaneettina mainittakoon, että messujen tulisi alkaa perjantaina, jotta koululaiset pääsisivät luokkineen mukaan. Tämä on toki suoraan Helsingin messuilta omaksuttu idea, mutta jos pyörä toimii, ei sitä tule hylätä tai keksiä aina uudenlaiseksi.

 

Ja sitten vielä huomio kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestettävistä Showlinkpets2016-eläinmessuista, joiden alueella piipahdin ehkä viiden minuutin verran. Seuraava päättelyketju muistutti minua siitä, miksi ei oikein tykkää koiraihmisistä: ”Olen sitä mieltä, että koirani on niin erityinen, että se on vietävä kisaamaan ja näytille messuille. Koirani ei kuitenkaan ole niin erityinen, että se olisi sisäsiisti ja ymmärtäisi olla kakkimatta messukeskuksen lattialle. Minä itse taas olen sillä tapaa erityinen, etten ymmärrä korjata lattialle kakkineen koirani jätöksiä pois.”

Että silleen…

 

Jyväskylän kirjamessut, viinimessut, Showlinkpets2016 Jyväskylän Paviljongissa 12.-13.3. Lauantai 12.3.16 klo18 asti. Sunnuntai 13.3.16 klo 10 – 17 (Huom! Viinimessut ovat auki klo 11-20 ja Ruoka klo 9-20.)

 

 

Diagnoosi Sami Liuhdon taudinkuvasta

Sami Liuhdon taudinkuva on Liuhto itse (keskellä) ja  Mikael Öhman, Joonas Almila, Tahvo Himanen, Juho Alho ja Patrick Vena.

Sain arvosteltavakseni Sami Liuhdon taudinkuvan (SLt) levyn nimeltä "Päivät rakasti elämää". Piti kirjoittaa jotain lyhyesti, mutta en kyennyt. Meni pitkäksi.

Tartun vähän melankolisena levyyn, jonka biisiluettelosta silmiini pomppaa ensimmäisenä Balladi valmiiksi kuolleesta rakkaudesta. Laulu viittaa nimellään siihen, että rakkaus kuolee aina. Voiko tällaisesta tykätä.
Kirjallisuudentutkija minussa hyrisee kuitenkin kohta innostuneesti runoista kumpuavien tekstien lukuisille intertekstuaalisille ja populaarikulttuurisille viitteille, historiansivujen havinalle ja eilisen uutisille. "Huda hudaa" se huutaa.
Viitteet tuovat tekstiin pelkkiä sanoja enemmän sisältöä. Ne antavat kuulijalle mahdollisuuden kaivautua mielen syöveriin tai vaikka nettiin tarkistamaan miltä se Turun runopiirien Tapani Kinnunen oikein näyttää, kun runossa mietitään olisiko kertojasta homostelemaan tämän kanssa.
Kaikkia Sami Liuhdon runojen viitteitä en toki ymmärrä, mutta hyvä niin. Mikään ei nimittäin ole surullisempaa kuin runo, jonka viittaukset aukeavat ensi kuulemalla. Tai no joo. On kai niitä vähän surullisempiakin asioita.

Jo parin kuuleman jälkeen huomaan tapailevani levyn biisejä. Lauleskelen ranskalaisten tulosta ja haluaisin ladata kaikkien käymieni keskustelujen loppukaneetiksi tokaisun "päivät rakasti elämää, yöt veti viinaa". Melko pian huomaan olevani myös sitä mieltä, että haluaisin elää todellisuudessa, jossa tämä jälkimmäinen "Avoimien ovien yö" -biisi olisi se radiosta toistuvasti tuleva kesäbiisi nykyisten lällätysten sijaan. En siksi, että kaipaisin kannustusta astetta kosteampaan elämäntapaan, vaan siksi, että olisipa ihana elää maailmassa, jossa näin moninainen musiikki ja runous olisivat valtavirrankin sielunruokaa. (alla linkki biisiin)

Runoilija Liuhdon kieli on herkullisen liikkuvaa. Uusi säe voi muuttaa edellisen merkityksen hetkessä ja ravistaa kuulijan ihan eri tunnetilaan.

 

  Tältä kuulostaisi radion kesäbiisi,
jos minä saisin päättää.

Aina kappaleiden kohdalla mieleen jääminen ei toki ole hyvä asia. Maailmasta löytyy tukuttain korvamatoja, joista eroonpääsemiseksi olisit valmis vaikka pienimuotoiseen lobotomiaan. Tämän levyn kohdalla moisiin toimiin ei halua ryhtyä. Päässä toistuva "Peut-être qu'un jour" -kappale tekee minut onnelliseksi. (alla linkki biisiin)

 

Levyn kansi on Jussi Pajuniemen käsialaa.

Levyn tyyli vaihtelee laidasta laitaan. Välillä ollaan chansonien maailmassa, sitten Maamme-laulun parissa. "Lasista hiekkaa" -kappale pitäisi esittää narrin puvussa keskiaikaisen hovin edessä. Välistä taas vajotaan Sielunveljien kaltaiseen hurmostilaan.
Osin kirkkoholvin kaikuinen "Miksei musiikki soi" taas sopisi mainiosti taustalauluksi ajettaessa siihen viimeisen mutkaan ja kallioleikkaukseen. Ei niin, että biisi moiseen rohkaisisi. Kappaleessa vain on oudon lohdullinen lopunajan tunnelma.

"Katson silmät kiinni tulevaisuuteen. 

Olisipa elämäni viimeinen päivä jo ollut. 

Miksei musiikki soi."

Levyn viides biisi koostuu katkonaisesta kolinasta ja suhinasta. Lopuksi kuuluu "kiitos" ja yleisön taputus. Tämä livetilanteessa taltioitu 4'33" menee minulta pikkuisen ohi jo siksikin, että ensimmäisen kuuntelun jälkeen skippaan sen automaattisesti.
En tiedä mikä kappaleen funktio on. Ehkä sen on tarkoitus toimia eräänlaisena levyn kesuurana – runomittaopista lainattuna taukona. 4'33" on ns. hälysäveltäjänä tunnetun J.Cagen käsialaa ja aukeaa paremmin Youtuben kautta katsottuna. Muut levyn kappaleet on säveltänyt Mikael Öhman.

Öhmanin musiikki kuulostaa korvaani Aino Vennan pikkuisen sekopäiseltä, mutta hyvin taiteelliselta ja kokeilunhaluiselta velipuolelta. Yhdessä runoilija Liuhdon runojen kanssa se muodostaa tyypin, joka voisi olla Kalervo Palsan ja Leevi Lehdon rakkauslapsi. Sielukas ja herkkä olento, joka ei kuitenkaan välitä paskan vertaa siitä tykkääkö kuulija vai ei.

Tuntemuksiani SLT:n levystä voi kuvailla hyvin Liuhdoin omin sanoin:

 "Susta tulee oudot fiilikset, niitä olen aina rakastanut".

Sami Liuhdon taudinkuva 20.8. Helsingin taiteidenyössä 3.10. Turun kirjamessuilla ja 9.12 Semifinaalissa.