Unelmien messut

Unelmien perässä vaeltava pohjoisen kansa.

Heiluin kolme päivää Helsingin matkamessuilla. Hioin ja loin kovasti kontakteja ja esiinnyin Egyptin osastolla haastattelijana ja jonkinlaisena tarinan vääntäjänä. Sanottakoon, että tämä toki välillä tarkoitti mm. sitä, että jouduin manaamaan apuun faaraoiden henkeä ja ties mitä saadakseni vaikkapa vain mikrofonin toimimaan. Se todellinen Egyptiin liittyvä faaraoiden kirous ei näet ole vatsatauti, vaan kattava asioiden takkuaminen… Mutta eipäs parjata Egyptiä, joka on oikeasti ihan kiva maa ja jonne, niin uskon, on turvallista matkustaa.

Tutankhamonin naamion jäjennös Egyptin osastolla.

Jututin messuilla mm. Kreikan matkatoimiston edustajaa. Kysyin, että mitenkäs kun teillä on tuo taloudellinen tilanne pikkuisen huono. Että miten se heijastuu maan matkailuun. Nainen katsoi minua hymyillen ja sanoi: ”Meitä kreikkalaisia huolestuttaa pikemminkin teidän tilanteenne. Kun taloutenne työllisyytenne on ajautunut niin heikkoon tilaan, pelkäämme, ettei teillä ole enää varaa matkustaa lomalle Kreikkaa.”

Niinhän se on. Oma pesä tuntuu puhtaalta kun tuijottaa naapuripesän roskakasoja – kreikkalaisten tilanteen päivittely ei poista sitä tosiasiaa, ettei meillä täällä Suomessakaan nyt ihan kauhean loistokkaasti parhaillaan mene.

En ole aikaisemmin osallistunut matkamessuille ns. tavan kansan päivinä, vaan ollut paikalla vain ammattilaisten aikaa toimittajien, matkajärjestäjien, lentoyhtiöiden yms. kanssa. Olin kokemuksesta aika hämmästynyt. Kun messut aukesivat perjantaina kaikille porukkaa oli ”kuin meren mutaa”, ”pilvin pimein” ja mitä näitä nyt on muita näitä luonnosta ammennettavia ilmaisuja. Ihan pirukseen siis. Ja lauantaina tilanne oli vielä astetta hurjempi.

Kansainvälisten bloggarien illanistujaisissa
vieraili myös hevisaurus...

Mietin, että mitä nämä täällä tekee. Kyseessähän on vain halli, joka on täynnä matkamyyjiä ja maiden edustajia. Kaiken tämän informaation saisi periaatteessa netistäkin ja kaikki messutarjoukset voi lunastaa kotisohvaltakin käsin.

Yksi syy on toki se, että messuilla täsmällisiin kysymyksiin saa täsmällisen vastauksen. Juuri sitä omaa juttua ei tarvitse ruotia esiin kymmenien tai satojen nettiosumien joukosta tai odottaa korva punaisena, että joku vastaa tavoitellusta lentoyhtiön tai matkatoimiston numerosta.

Mutta suurin messuintoilun syy on nähdäkseni kuitenkin tämä: kun ulkona on kylmää, tuulista ja loskaista, messuhallissa vallitsee unelmasää – tai siis unelmointi sää. Aurinkoisia esitteitä selatessa ja kuunnellessa takana olevalla ständillä esiintyvää kuubalaista yhtyettä, sitä melkein tuntee toppahousujen muuttuvan bikineiksi ja esitteistä raskaan laukun rantapyyhkeeksi.

Messuilla kiertäminen käy jalkojen päälle.

Messut on auki vielä huomenna, joten sinne vaan unelmoimaan. Itse taidan kyllä unelmoida itseni junan kyytiin ja körötellä kotiin Muurameen. Auringon sijaan unelmoin juuri nyt nimittäin omasta ajasta ja ruuhkattomista tiloista.  

  

 

Vuosikatsaus - punkkia, pelottava sairaanhoitaja, metsään jatkuva museo, hot trod -auto ja uusia mantereita

Selailin vuoden 2014 almanakkaa ja mietin mistä tämä vuosi koostui. Ohessa muutamia erityisesti mieleen painuneita juttuja:

KEIKAT



No Shame -bändin Sampsa Sarparanta on lavalla hypnoottisen
karismaattinen.

Lutakossa tammikuun lopulla konsertoinut Norjan lahja maailmalle eli Kvelertak, ei tullut erinomaisuudellaan ihan puskista. Yllätys oli kuitenkin se, että keikka oli kokonaisuudessaan ja mukaansatempaavuudeltaan niin massiivinen.

Äänentoistollisesti musiikki tuli sellaisella volyymillä, että keikkaa olisi voinut kuunnella vaivatta kai Kuokkalassa asti. Vaikka jouduin siis survomaan korviini sellaiset akustiikan torppaavat vanupampulat, olin silti ihan liekeissä.

Laulajan astuminen lavalle täytetty pöllö päässä on tatuoitunut sieluni syvyyksiin niin vahvasti, että uskon vielä vanhainkodissakin toistelevani "sillä on pöllö päässä" -lausetta. Tämä aiheuttanee robottihoitajissa suurta ihmetystä...

 

Joulukuussa jäin sanattomaksi No shamen keikalla. Oletukseni oli, etten jaksa bändin punkkailua katsoa kuin tovin. Joulukuussa Mustassa kynnyksessä soittanut bändi löi minut kuitenkin kanveesiin voimalla joka hämmensi. Laulajana toimivan taiteilija Sampsa Sarparannan karisma teki konsertista jotain tavanomaista paljon suurempaa – jonkinlaisen performanssin, jota ei kiusannut päälle liimaamisen fiilis vaan puhdas aitous.

Sanottakoon, että Sarparanta on entinen koulukaverini, mutta samalla ehkäpä myös viimeinen tuttuni jota hypettäisin kaverisuhteen takia. Kesken keikkaa jouduin jopa ikään kuin harmittelemaan ääneen, että ”perhana miten hyvää tämä on”.

(No Shamen seuraava keikka on 16.1. Lahdessa (Torvi) ja seuraavana päivänä Helsingissä (Oranssi.)

Mistä alkaa maisema, mistä rakennus alkaa?

MUSEO



Uusi Mäntän Serlachius museo eli Göstan paviljonki on niin upea, etten kaipaisi sen seinille edes tauluja. Jaksaisin vaellella sen huoneissa ja ihastella seinien heijastuksia ja rakennuksen saumatonta istumista ympäristöön vaikka kuinka kauan. Ymmärrän toki, etten ihan vuodesta toiseen tyhjään rakennukseen jaksaisi vaeltaa, mutta näin ensimmäisenä vuotena pelkkä miljöö riitti tekemään minut onnelliseksi. Eikä näyttelyssäkään ollut mitään valittamista.

(Taidemuseo Göstassa ovat esillä Synti, Kivettynyt metsä, Tutkimuksia draaman ekologiasta 1, Göstan ystävät sekä Malli ja hullu kuvailija -näyttelyt.)



Toinen varsin vaikuttava uusi museotuttavuus tältä vuodelta oli Tukholman valokuvataiteenmuseo kaupungin satamassa. Vaikka olin jo tallustanut tovin kaupungilla ennen museoon astumista, löytyi jostain sitä ylimääräistä energiaa vielä yllin kyllin. Museon valokuvakaupan olisin halunnut ostaa tyhjäksi.

(Stadsgårdshamnen 22, 116 45 Stockholm)

 

Silent Hillin sairaanhoitaja on valmis
liiskaamaan sinut sauvallaan

KOHTAAMINEN

Mieleen jäi elävästi viime kesältä työkeikka Jyväskylässä  järjestettyyn Finnconiin. Yliopistolla  oli käynnissä naamiaiset ja käytävällä vastaani käveli tai pikemminkin vaappui ja heilui Silent Hillistä tuttu paremmat päivänsä nähnyt sairaanhoitaja. Olisinpa halunnut nähdä oman ilmeeni. Asuun sonnustautunut Marina Mustonen oli liikkeitään myöten niin uskottava, että oli helppoa kuvitella jonkinlaisen oven ratkenneen reaali- ja scifimaailman väliin.



Tämä kuva viestinnee juuri siitä ihanasta ja mahtavasta fiiliksestä,
joka Karibian reissua siivitti.

MATKAILU

Vuosi 2014 oli niin vapaa-ajalla kuin työnkin parissa melkoinen matkailuvuosi. Siihen kuului muun muassa askellus kolmella minulle uudella mantereella (Afrikka, Aasia ja Pohjois-Amerikka). Reissuista ehkä erikoisin ja mieleenpainuvin oli Finnmatkojen siivillä tehty Myanmarin kierros. Toki Karibian risteily mieheni kanssa oli sekin vertaansa vailla. Siellä oli kuitenkin ennen kaikkea ihanaa ja mahtavaa kun Myanmaria kuvailisivat pikemminkin adjektiivit hämmästyttävä ja erilainen.

(Kirjoitin Burman/Myanmarin matkasta vielä joulukuussa yhden jutun, jonka voi käydä lukaisemassa www.matkasto.fnet -sivuilta)

 

Ihan omanlaisensa matkailukokemus oli myös elokuinen yöpyminen Ylläksen Holidayclubilla. Valtavassa hotellissa oli minun ja mieheni lisäksi vain pari asiakasta. Tyhjille käytäville pystyi helposti kuvittelemaan vastaan pyöräilevän pikkupojan ja Nicholsonin Jackin heittelemään tennispalloa tylsistyneenä seinään.

AUTOILU

Näin autokolumnistina lienee korrektia nostaa esiin myös joku mieleen painunut autoilu kuluneelta vuodelta. Pääsin työn puitteissa aika mainioihin kyyteihin. alla oli muun muassa sivuvaunu moottoripyörää, Off road ajokkia ja poliisin Maijaa. Ehdottomaksi ykköseksi nousee kuitenkin Hot Rod ajelu Ford Tudor A-mallilla. Auto oli mielestäni ennen kaikkea oikean mallinen. Juuri tuollaisilta autojen kuuluukin näyttää - ei nykyisenkaltaisilta virtaviivaisilta ja persoonattomilta pötkylöiltä.  

Jos joskus minulle käy samankaltainen säkä kuin niille Jämsässä oikean kupongin ostaneille 10 ihmiselle, niin voin vannoa rakennuttavani tallin, jossa asuu ainakin muutama tuon herkkupalan kaltaista ajokkia.

 

ENSI VUOSI

Kokonaisuutena vuosi 2015 on vielä ihan auki ja hyvä niin. Sen verran kuitenkin tiedän, että tammikuuhun sisältyy kolme hienoa juttua:

9. päivä astun laivaan satojen kansanmuusikoiden kanssa ja seilaan Tallinnaan Folklandia-tunnelmissa. Siitä viikon päästä on vuorossa Helsingin matkamessut, joissa esiinnyt haastattelijana ja haastateltavana Egyptin osastolla. Ja kolmantena, muttei listasta vähäpätöisimpänä vaan pikemminkin sinä kirsikkana kakussa on jälki-pikkujoulut rakkaiden ystävien kanssa. Uskoisin, että luvassa on ainakin naurua ja katkeamatonta puheensorinaa.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille!

Jos joku muuten kaipaa lippua Matkamessuille, mulla olisi niitä jaettavaksi asti. Laita viestiä osoitteeseen riikka.mahlamaki@kolumbus.fi niin ensimmäisille 10 lähtee lippu postitse.

 

Ajokokemuksia pyramidimaasta

En tiedä mitä miehen kyltissä lukee. Looginen
teksti voisi olla vaikka "Ajakaa hiljempaa"

Kolumni perjantain 17.10.2014 Keskisuomalaisessa

Vietin syyskuussa viikon Egyptissä. Auringon, hiekan ja pyramidien ohella kiinnitin huomiota maan liikenteeseen, joka sanalla sanoen oli ihan jotain muuta. Opin nopeasti, että pohjoismaalaisten liikennetavat ovat paikallisväestön mielestä vähän sieltä ja syvältä. Että vieno pyyntö poppivehkeiden volyymitason laskemisesta ja kuskin käsien palauttamisesta rattiin, on lähinnä tylsämielistä nipottamista. Jos tie on suora, sitä kuuluu ajaa niin paljon kuin autosta lähtee tehoja. Ja jos se ei ole suora, tulee sitä silti ajaa urut auki.

Turvavöiden tarkoitus on egyptiläisessä taksissa olla mukana, ei toiminnassa. Istumistani viidestä taksista yhdessäkään ne eivät nimittäin toimineet. Kaikissa autoissa toimi kyllä radio. Volyyminappi vain oli jumittunut täysille.

Siitä en jaksa edes kirjoittaa millaista päänvaivaa, kaapujen repimistä ja tuhkan sirottelua hiuksiin aiheutti kyydin maksusta sopiminen. Pienenä vihjeenä mainittakoon kuitenkin, ettei etukäteen sovittu 60 tarkoita aina koko kyydin hintaa. Pääteasemalla se voikin yllättäen tarkoittaa hintaa per kyyditettävä. Jos kyydissä on vaikka neljä ihmistä, ei moinen yllättävä hinnannousu jaksa ihan kauheasti naurattaa. Suomalainen, pikkuisen auringossa kärähtänyt nainen muuttuu kyseisessä tilanteessa kasvoiltaan vielä astetta punaisemmaksi – varoituskolmion tapaan hehkuvaksi ilmestykseksi, jonka jokainen maanmies tunnistaa ultimaalisen vaaran lähteeksi. Egyptiläiselle taksikuskille tämä kaiketi viestii jotain ihan muuta. Hintaa se ei ainakaan laske.

Egyptiläisessä liikenteessä jaksoin ihmetellä myös betoniporsaan korkuisia hidastetöyssyjä. Silloin kun paikallisviranomaiset haluavat vauhdin laskevan ihan oikeasti, he tekevät tiehen hidasteen, joka oikeasti hidastaa – töyssyn jonka ylittämiseksi nopeus täytyy tiputtaa 150:stä kolmeenkymmeneen. Hidastaminen tehdään tietenkin nopeasti. Tavalla, joka saa sinut ymmärtämään miksei niitä turvavöitä ole. Jos olisi, kuuluisi takapenkiltä solisluiden murtumisääniä ja epätoivoista vinkunaa ilmojen pihahtaessa keuhkoista.

Istuin reissullani myös paikallisen lentoyhtiön koneessa. Lennon aluksi matkustamossa soi rukous ja kuvaruudulla näytettiin kuvaa Mekasta. Jotenkin länsimaista mieltä tämä ei kauheasti rauhoitta. En viittaa tällä mihinkään islamilaisen kulttuurin oudoksumiseen vaan siihen, että lentoyhtiö arvelee tarvitsevansa rukouksen voimaa onnistuneen lennon suorittamiseksi. Harmikseni sain huomata, ettei rukous aina auta. Juostessani Kööpenhaminan kentällä jatkolennolle toivoin, että Allah olisi taannut myös aikataulussa pysymisen.

Pääsin kuitenkin ajoissa ja turvallisesti kotiin. Matkalaukkuni tosin kiintyi Egyptiin minua syvemmin. Ruskea matkakumppanini palasi kotiin vasta kolme päivää jälkeeni. Ymmärsin sen osoittavan mieltään ja protestoivan kylmää syksyä avatessani sivutaskua, joka oli vuorattu pullollisella suihkusaippuaa.

Oma matkani Helsingistä Keski-Suomeen sujui siipan kyydissä. Egyptiläiseen matkantekoon tottuneena ihmettelin jatkuvaa oikealla kaistalla pysymistä ja liikennesääntöjen tottelemista. Radiokin oli niin hiljaisella, että sain kuskin puheesta ihan ongelmitta selvää. Ajokulttuurishokkia tasapainottaakseni nostin omat käteni niskan taakse ja mutisin hiljaa itsekseni jotain etäisesti islamilaiselta uskontunnustukselta kuulostavaa.

Muutama kuva Egyptistä

Pyramidit ovat tavallaan niin tuttuja koulu- ja tietokirjojen sekä matkalehtien sivuilta, että niiden näkeminen on jotenkin epätodellista. Tuntuu siltä kuin olisi jonkin ikiaikaisesti tutun, mutta kuitenkin täysin vieraan asian äärellä.

Gizan pyramidille johtaa puinen "jonotusterassi". Jonoa vain ei ole turistikadon takia ja sisällä pyramidin ytimessä harhailee kourallinen turisteja.

Luxorissa hyppäsimme laivaan ja lähdimme seilaamaan Niilille,



....joka näytti iltavalaistuksessaan häikäisevän samettiselta.



Luxorin Hatshepsutin temppelilläkään ei ole ruuhkaa.



Somabayn rannalla on vaikea kuvitella, että maassa on joskus ollut levotonta. Punaisenmeren rannalla kun levottomuutta aiheuttaa lähinnä hiljakseen auringossa punertuvan ihon punaisuus.

Turvallista kuin hevostalleilla

Ase vyöllä ei takaa turvallisuudentunnetta.

Olin viime viikon pressimatkalla Egyptissä. Maan turistiministeriön järjestämän matkan tarkoitus oli vakuuttaa pohjoismaisille toimittajille ja bloggareille, että maahan on taas turvallista tulla. Että vuosien 2011 ja 2013 vallankumoukset ovat enää paha muisto ja turistien on aika palauttaa maan talouselämä raiteilleen. 

Ajauduin matkalla miettimään turvallisuuden tunnetta. Pressireissulla noin kolmenkymmenen toimittajan laumaa luotsasi melko kielitaidoton ”ok”-mies. Mies ei itsessään ollut uhkatekijä, mutta hänen läsnäolonsa teki minusta sellaisen. Kun joku nimittäin toistelee sinulle tarpeeksi monta kertaa ”fantastic”-sanaa, eikä vastaa yhteenkään kysymykseesi ymmärrettävästi, olet aika lähellä ensimmäistä veritekoasi.

 

Verenpainetta nostattavan oppaan ohella matkassa kulki autollinen konekiväärein varustettuja sotilaita ja yksi bussikyydin kanssamme jakanut käsiasemies. Egyptiläisestä näkökulmasta katsottuna olimme kaiketi kuin herran kukkarossa. Pohjoismaiseen mielenlaatuun aseistautuneet vartijat eivät kuitenkaan vala turvantunnetta vaan päinvastoin muistuttavat alituisella läsnäolollaan siitä, että tässä voisi olla jotain pelättävääkin.


"Täällä kotka, lampaat nousivat juuri bussista".

Tämä johtunee siitä, että emme ole tottuneet vuosikausiin kohtaamaan kotimaaperällämme laajoja konflikteja joissa tarvitsisimme aseita suojaksemme. Aseet eivät näin ollen tarkoita meille lisäturvaa vaan kasvanutta uhkaa.

Lisäksi turvallisuudentunne on pitkälti kulttuurilähtöinen asia. Muistan huvittuneena sitä, kuinka amerikkalaiset vaihto-oppilaat ajautuivat aikoinaan suomalaisella kesämökillä totaalisen paniikin valtaan. Kaikki oli liian hiljaista ja siksi pahaenteistä. Toisille hiljaisuus on lohduttavaa ja turvallista, toisille äärimmäisen pelottavaa.



Matkatessani Luxorista Hurghadaan valtavien hiekka-aavikkojen halki, jäin miettimään omia pelonpaikkojani. Yksi, jonka muisteleminen tekee oloni yhä epämukavaksi, tapahtui au pair vuosinani Pariisissa. Sain yöllä metrosta perääni sitkeän varjon, joka nopeutti askellustaan tahtiini. Muistan vieläkin mieltä tuntui kun otin viimeisestä kadunkulmasta spurtin ja juoksi avain kädessä kotitalon pihaportille. Tyhjässä talossa kaikuivat oven rynkytykset miehen kiertäessä ovelta toisella ja etsiessä avointa ovea. Ajatus siitä, että mies osaa ehkä tiirikoida ulko-oven auki, ei taannut kovin levollista yötä.

Aina pelko ei kuitenkaan ole ihan Pariisi-tapauksen kaltaista konkreettista ja perusteltua pelkoa.
Yksi pelonpaikkani on nimittäin Norjassa. En ole (kop kop) kohdannut sinne suuntaaville toistuvilla reissuilla mitään varsinaisesti pelottavaa yksittäistä tapahtumaa, mutta sydämeni iskutiheys nousee kuitenkin aina ajaessani noihin maisemiin. ”Pelkään” siis vuonojen jyrkkyyttä, lumisia huippuja ja kapeita teitä. En kuitenkaan niin, että pelkäisin syöksyväni vuonoon tai mitään sellaista. Luonnon jylhyys pelottaa minua. Tai ehkä pelko on väärä sana, vaikka tuntemus onkin fyysisesti identtinen oikean pelon kanssa. Sopivampi termi voisi olla kai rakkaus....