KIRJAMESSUT VOL. 2 ja kakkaa lattialla

Tänään alkaneiden Jyväskylän kirjamessujen näytteilleasettajista ja esiintyjistä voisi päätellä, että Jyväskylä sijaitsee Keski-Suomen sijaan, jossain kiven heiton päässä Jäämerestä. Ehkä Nuorgamissa. Tarkemmin ajateltuna tämä mielikuva syntyy nimenomaan läsnäolollaan poissa loistavista esiintyjistä. Heistä, jotka eivät ole vaivautuneet tänne jumalan selän taa.

 

Aluksi tämä tuntui ärsyttävältä. Helsingin kirjamessujen vakiokävijänä, vertaan tapahtumaa väkisinkin pääkaupunkiseudun vastaavaan. Tämä vertailu ei ole Jyväskylälle edukseen. Kirjamessumme vaikuttavat kotikutoisuudellaan lähinnä Helsingin messujen maalaisserkulta. Paikoin esimerkiksi tuntuu, ettei asioita ei ole mietitty ihan loppuun asti. Kuulin monen mm. kiroavan sitä, ettei esiintymislavoja ole merkitty näkyvästi. Lavojen ohjelma taas on niin pienellä, ettei siitä saa selvää. ”Tämäkö minun pitäisi nähdä lukea”, vanhempi naishenkilö osoitti ohjelma-lappustaan ja pyöritti päätään.

 

Mutta siis siitä Helsingin ja Jyväskylän vertailusta. Lähtökohtaisestihan moinen rinnastaminen on ihan hölmöä, mutta koska messumme ei ole yrittänyt keksiä pyörää uusiksi missään suhteessa, on se väistämätöntä.

Ei ole kirjamessuilta tämä, vaan työhuoneestani.

Mietinkin, että eikö tapahtumasta voisi tehdä omanlaistaan ja reilusti keskisuomalaisuutta painottavaa. Jyväskylälle omaa on nähdäkseni monipuolisuus. Meillä on kaupungin kokoon nähden paljon eri taiteenalojen osaajia.

Minun mieleisilläni Jyväskylän Kirjamessuilla – joka tosin kantaisi pikemminkin nimeä Jyväskylän taide- tai kulttuurimessut – mukana olisi koko taiteen kirjo. Kaupunginteatteri olisi mukana muullakin kuin lippu-ständillään. Se esittäisi harrastajateattereiden ohella pätkiä ohjelmistostaan ja toisi ennen kaikkea haastateltaviksi näyttelijöitä ja ohjaajia. Salin yhdessä nurkassa esiintyisi akustisena vuoroin muusikoita, runoilijoita ja tanssijoita. Kuvataiteilijat kantaisivat teoksiaan näytille ja nousisivat lavoille puhumaan taiteesta.

Yhteispaneelissa kirjailija, kuvataiteilija, tanssija, muusikko, taidekäsityöläinen ja kulttuurintuottaja pohtisivat vaikka taiteen vaikutusta nykypäivän maailmassa. Ja koska Jyväskylä on Aallon kaupunki, niin mikä ettei mukaan voisi puristaa pikkuisen arkkitehtuuriakin ja huonekalusuunnittelua.

 

Toki voidaan sanoa, että eikö Jyväskylän kesä jo edusta tällaista monikulttuurista taidetapahtumaa. Edustaa toki, mutta minä puhunkin messuista en festivaaleista.

 

Loppukaneettina mainittakoon, että messujen tulisi alkaa perjantaina, jotta koululaiset pääsisivät luokkineen mukaan. Tämä on toki suoraan Helsingin messuilta omaksuttu idea, mutta jos pyörä toimii, ei sitä tule hylätä tai keksiä aina uudenlaiseksi.

 

Ja sitten vielä huomio kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestettävistä Showlinkpets2016-eläinmessuista, joiden alueella piipahdin ehkä viiden minuutin verran. Seuraava päättelyketju muistutti minua siitä, miksi ei oikein tykkää koiraihmisistä: ”Olen sitä mieltä, että koirani on niin erityinen, että se on vietävä kisaamaan ja näytille messuille. Koirani ei kuitenkaan ole niin erityinen, että se olisi sisäsiisti ja ymmärtäisi olla kakkimatta messukeskuksen lattialle. Minä itse taas olen sillä tapaa erityinen, etten ymmärrä korjata lattialle kakkineen koirani jätöksiä pois.”

Että silleen…

 

Jyväskylän kirjamessut, viinimessut, Showlinkpets2016 Jyväskylän Paviljongissa 12.-13.3. Lauantai 12.3.16 klo18 asti. Sunnuntai 13.3.16 klo 10 – 17 (Huom! Viinimessut ovat auki klo 11-20 ja Ruoka klo 9-20.)

 

 

Kesä ja tsiljoona suunnitelmaa

Souldiers veti Jyväskylän kesän teltassa 60- ja 70-luvun soulklassikoita.

Jyväskylän kesä meni, mutta kesää on onneksi sentään vielä jäljellä. (Anteeksi jos päässä alkoi nyt soida se kyseistä asiaa juhlistava rallatus).
 Ahmin Jyväskylän kesässä joukon ilmaisohjelmaa ja sitten viisi maksullista, joista yhden jouduin valitettavasti jättämään väliin työkiireiden takia.



Off/Balance esitti ravintola Harmoonissa improvisaatio tanssia.

Se ihan viimeinen Kesän tapahtumani oli Souldiersin keikka. Näin bändin ekaa kertaa vuonna 1996 kun nämä esiintyivät Kuopiossa Akateemisessa vartissa. Tapahtuma oli siis humalapitoinen haalari-häppeningi, josta ei kauheasti muistikuvia jäänyt. Se jäi kuitenkin mieleen, että Souldiers oli mahtava. Sittemmin näin tämän Jyväskylän yliopiston Musican bändin lukuisia kertoja – niin, että bändi toimisi oikeastaan yliopisto-opintojeni soundtracinä.

Souldiers lopetti toimintansa joskus 2000-luvun alku puolella, kun laulajat valmistuivat yliopistosta ja hajosivat maailmalle. Nostalgian määrä oli siis melkoinen, kun naiset veivasivat taas vanhoja kunnon Commitments –henkisiä biisejä. Johanna Försti näytti ajoittain pakahtuvan innosta itsekin hyppiessään biisien välissä tasajalkaa ja taputtaessa käsiä innokkaana yhteen. Täsmälleen samassa fiiliksessä oli yleisökin - minä mukaan luettuna.

Trygve Wakenshaw hiippaili lavalla puoli huomaamattomasti
ennen esitystä katsojien vasta asettuessa paikoilleen.

Nyt kun Jyväskylän kesä on ns. hoidettu alta pois, on aika keskittyä muihin ”must” juttuihin. Teen joka vuosi mentaalisen listan tapahtumista, joissa haluan käydä, mutta toteutan vain murto-osan. Yksi ehdoton juttu, josta en tingi, on parin viikon päästä järjestettävä Naamat-festivaali Muuramessa. Sitten haluan myös tehdä jokavuotuisen visiitin Mänttään. Lisäksi aion käydä Kauko Sorjosen kotona ihastelemassa taidetta. UudenPolvenMuseoonkaan en ole vielä ehtinyt käydä, mutta aikeissa on. Kesäteattereissakin vannon aina käyväni tosi monessa, mutta lopulta ehdin käydä vain parissa.
Näin heinäkuun 13. päivänä käytyjä on vasta yksi. Nimittäin Riihivuoren teatteri, joka nousi otsikoihin kun Pirunpellon näyttelijä heitti lapsiperheen ulos teatterista kesken näytöksen.

Tuohon välikohtaukseen sen enempää paneutumatta, muutama sana kuitenkin Itse näytelmästä:

Olen haukkunut tai huokaillut ei-innostuneesti niin monelle Riihivuoren huipulla pyörähtäneelle näytelmälle, että nyt on aika hehkuttaa. Kävin nimittäin jo ennen juhannusta katsomassa tuota Pirunpeltoa. Odotukseni – jos niitä edes oli – olivat alhaiset. Sanotaanko jopa olemattomat. Että tympeää, ylipitkää ja kylmää kyytiä on luvassa.

Taas kerran teatterilla.

Olinkin sitten melko ihmeissäni huomatessani viihtyväni väliaikoineen kolmetuntisen rupeaman hyytävässä kylmyydessä. Päällä oli perus-kesäkuukamppeiden tapaan toppatakki, viltti, villasäärystimet ja sormikkaat. Varusteita oli kuitenkin juuri sen verran, ettei kylmä tullut.
Takaa aukeava katettu teatteri toimi loistavasti Pirunpellon soramonttu-tarinaympäristönä. Itse tv-sarjaa, en ole koskaan seurannut, toisin kuin ilmeisen suuri osa yleisöä, mutta pääsin silti ihan mukavasti hommaan mukaan, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan esityksen aikana.


Riihivuoressa on toteutettu aiemmissa näytelmissä jonkinlaista pakottavaa tarvetta ajaa lavalla autoja, siksi kun sen voi tehdä. Tällä kertaa näytelmässä liikkuneet autot ja maanrakennuskoneet sopivat hienosti juoneen ja maisemaan. Teki mieli huudahtaa, että "Vihdoinkin".

 

Toivon todella, että tämän kesän näytös on alkua nautinnollisten näytelmien putkelle. Mitäpä sitä nimittäin haluaisi enemmän hehkuttaa kuin oman kylän teatteria.




Tämä kuva ei ihan anna oikeutta Riihivuori teatterin maisemille. Paikanpäällä näkymät ovat nimittäin astetta komeammat.

Off/Balance - hauskaa nykytanssia

Off/Balancen kokoonpanoon kuului Hutiklubissa neljä tanssijaa ja yksi soittaja.

Off/Balance kuuluu niihin tanssikokoonpanoihin, joiden esityksiä olen nähnyt eniten. Aina olen ollut innoissani, mutta outoa kyllä en oikein vieläkään osaa määritellä millaista matskua ryhmä tuottaa. Heidän liikekielensä toki tunnistan, mutta kokonaisuus on yhä aina vaan yllätys.

Kävin eilen seuraamassa Off/Balancen Hutiklubin kantaesitystä ravintola Harmoonissa. Esitys oli osa Jyväskylän kesän ohjelmaa.
Tällaista Off/Balancea en ollut koskaan nähnyt. (Todettakoon toki, etten ihan kaikkea heidän tuotantoaan tunne.) Ryhmä veti interaktiivista improa eli yleisöstä ammentavaa tanssiteatteria. Esitys oli viihdyttävä ja todella hauska. Välillä tanssijat taipuivat hurmokselliseen joukkoitsemurhaan, sitten tanssittiin mustalle lampaalle, ilmennettiin tuskaa ja euforiaa ja tanssittiin noidannuoli jenkkaa.

Enpä muista koska olisin nauranut näin paljon nykytanssi esityksessä. Aiemmin olen lähinn kyynelehtinyt. Kyyneleet olivat tosin lähellä tälläkin kertaa: kropan valtasi nimittäin vähän ennen esityksen alkua se sellainen polttava tunne, kun joku asia, jota olet odottanut on juuri alkamassa ja olet niin intona, että tunnet rintakehässä itkun poikasen - se on hieno tunne se.

Mutta vähän vielä itse esityspaikasta. Jyväskylän rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevassa ravintola Harmooni on rakennus, jonka joskus galleria Harmonian aikoihin nostin yhdeksi Jyväskylän suosikkikohteistani. Paikka toimii yhä, vaikka uudessa kuosissa onkin. Nyt ruokasalina toimiva vanha grafiikan paja on edelleen näyttävä ja valoisa tila.Toisaalta kun muistaa ne kaikki nyt maalin jäälle seinäriipustukset, tekstinpätköt ja kuvatapailut, tuntuu tila kovin neutraalilta. Ikään kuin neitseelliseltä versiolta siitä paljon eläneestä ja nähneestä talosta. 

Onneksi ihana Off/Balance toi tilaan kaivattua rosoa. Mieleen jäi kytemään myös ajatus, että taidanpa poiketa joku päivä Harmoonissa lounaalla. Nyt kun olen nähnyt miltä rakennus nykyisin näyttää, voinen keskittyä ruokaan vanhan muistelun ja huokailun sijaan. Myös talon pihaterassi näytti viinilasillisen jos toisenkin arvoiselta paikalta.

Minäkin haaveilin pianon tuhoamisesta

Katsellessani eilen Kaupunginteatterilla Thomas Moncktonin hervotonta klovneriaa ja akrobatiaa flyygelin ympärillä, mieleeni tulivat omat lapsuuden pianotunnit. En toki kikkaillut The Pianist esityksen kaltaisesti soittimella, mutta yritin epätoivoisesti oppia soittamaan sitä ikävuosina 8-17. Aika monta vuotta lopputulokseen nähden. Sen sijaan, että olisi nyt koskettimien ääressä kuin kotonani olen pikemminkin ulkona kuin lumiukko.

Sitä sanotaan, että ihmisestä kuin ihmisestä tulee taitava haluamassaan lajissa, jos hän upottaa sen harjoitteluun 10 000 tuntia. Mitä ilmeisimmin piano-opintojeni yhdeksään vuoteen ei tuota lukumäärää mahtunut. Itse asiassa pienen laskutoimituksen perusteella taituroinnin tason saavuttaminen olisi vaatinut kolmen tunnin päivittäisen harjoittelun. En usko koskaan soittaneeni niin monta tuntia päivässä. Useimmiten taisin tarttua pianoläksyihin ensimmäistä kertaa tuntia edeltävänä päivänä. Usein vasta aamulla. Joskus vasta ihan siinä opettajan tunnilla istuessa.

Toki syy keskinkertaiseen soittotaitooni voi piillä ensimmäisen piano-openi sanoissa "En halua opettaa kaltaistasi lahjatonta lasta". Sanomattakin on selvää, että tämä oppilas-opettaja suhde katkesi melko pian noiden sanojen jälkeen ja tuon vuoden pedagogi-tittelistä kilpailevan miehen korvasi uusi, vähän kärsivällisempi kaveri.

Haastatellessani The Pianist esityksen Thomas Moncktonia, tämä sanoi ajatelleensa jo lapsen, että haluaa tehdä joskus esityksen, jossa perhepiano hajoaa osiin. Jotain tuonkaltaista taisin unelmoida minäkin lapsena. Ajatus jäi haaveen tasolla, sillä sitä on perin hankalaa keksiä mitään normaalia rikkoutumiskeinoa satoja kiloja painavalle pianolle. Uskottavan onnettomuuden lavastaminen tuntui ihan mahdottomalta haasteelta. Että miten selittää vanhemmille pianon yhtäkkiä tipahtaneen alas toisen kerroksen parvekkeelta. Että soitto vaan oli niin vauhdikasta, että soitin valssasi pihalle.
Mietitte siellä kenties, ettei hentoinen lapsen vartaloni olisi pianoa parvekkeelle edes saanut, saati yli sen kaiteen. Minä en epäile hetkeäkään, etteikö moinen uroteko olisi minulta luonnistanut. Sitä kun oikein haluaa jotain, onnistuu se ilman 10 000 tunnin harjoituksiakin.

Joskus mietin, mahtoiko moinen ajatus käydä veljeni ja vanhempienikin päässä. Vaikeaa nimittäin uskoa, että laiskan (ja siis lahjattoman) pianistinalun harjoittelun kuunteleminen olisi jotenkin mieltä ylentävää. Moncktonin esitys Jyväskylän Kesässä sitä vastoin oli.

Ei pähkinöitä eikä liekkejä. Hieno esitys kuitenkin.

Maailmassa ei lie montaa asiaa jotka eivät tanssija Minna Tervamäen tekeminä näyttäisi sielukkaan sulavilta ja kiehtovilta. Luulen että esimerkiksi finnin puristamisen tai huussin alusastian tyhjentämisenkin hän tekee tavalla joka saa katsojan ihastelemaan tämän täydellistä vartalon hallintaa.

Tätä todisti myös tämänpäiväinen Jyväskylän Kesän avajaiskonsertti, jossa Tervamäki tanssi Kimmo Pohjosen haitarin tahdissa ja tämän kanssa. Jos jotain heikkoja kohtia Bright Shadow -esityksestä pitää hakea niin ne olivat lievä ylipituus ja ajoittainen yhteen ilmaisuun jumittuminen. Muutoin oivaa tavaraa ja hieno aloitus Jyväskylän Kesä viikolle.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä nousi aplodeeraamaan. Ensin pystyssä oli pari ihmistä. Sitten kourallinen ja lopulta puolet salista. Jäin miettimään, että jos ei nouse toisten imussa antaa kuvan siitä, että olisi eri mieltä. Että "Minusta esitys oli huono. Melkeinpä paska. En taputa seisaaltaan. Korkeintaan tässä istuen". Vaikka eihän se niin mene.

Tuijotellessani istualtaan edessä seisovien peppuja mietin pitäneeni esityksestä kovasti.  En kuitenkaan ollut mitenkään pähkinöinä tai ihan liekeissä. Sellaisenakin olen monasti ollut ja pystytaputusten lisäksi yltynyt hihkumiseen ja huuteluun.
Säästän kuitenkin hurmiollisimmat suosionosoitukseni niille kaikkein parhaille jutuille. Täytyyhän sitä olla takataskussa joku ilmaisu kaikkein kovimmille jutuille. Harmittahan se nimittäin jos pääsisi näkemään vaikka sen Tervamäen ulkovessan tyhjennyksen ja ainoa tapa ilmaista intoaan olisi jo kymmenien itseilmaisujen saatossa kulunut pystytaputus.
Eihän sitä rakkauttakaan vannota kaikkille mukaville tyypeille vaan vain niille kaikkein rakkaimmille.

Jalkapallo vaihtuu kulttuuriin

Katsottuani kuluneina viikkoina monta jalkapallo-ottelua olematta lainkaan tai korkeintaan vähän jalkapalloihminen, olen nyt valmiimpi kuin koskaan tiistaina alkavaan Jyväskylän Kesään. Olen valinnut ohjelmatarjonnasta ainakin seuraavat jutut Kesä-viikkooni:

• Minna Tervamäen ja haitaristi Kimmo Pohjosen avajaiskonsertti
• Circo Aereon ja Thomas Moncktonin klovneriaa ja akrobatiaa sisältävä The Pianist -esitys
• Mat Ricardon Showman
• Ranskalaisduo BP Zoomin Mélange deux temps –show
• Nukketeatterikeskus Poijun Bette Sis O’Valley -tarina

Näiden ohella aion tehdä neljä keskisuomalaisen taittovuoroa Kulttuuri-osastolle, kaksi Autot ja liikenne –osastolle. Kirjoittaa kaksi kolumnia, yhden katugallupin ja tehdä todennäköisesti vielä monta muutakin juttua ja hommaa.

Vaikka viikko vaikuttaa siis varsin kiireiseltä, olen kuitenkin ennen kaikkea innoissani. Aikaisempien Jyväskylän Kesä –kokemusteni pohjalta olen varma, että kovasta työmäärästä huolimatta viikosta tulee mainio. Kun päivän päättää (ei sentään päiviänsä päätä) monipuolisen kulttuurin äärellä työkiireet unohtuvat ja päällimmäiseksi jää vain tyytyväinen olo.

Jyväskylä Kesän teltassa vuonna 2013

Voisitko tehdä jotain tylsää?

Viime viikko meni niin Jyväskylän Kesän kulttuuri-imussa, että vastapainoksi aloitan tämän viikon autoasialla - kulttuuria sivuava bloggaus toki tämäkin.
Ohessa siis viime perjantaina (12.7.) Keskisuomalaisessa julkaistu autokolumnini.

 

Tienvarsille pystytettyjen taideteosten täytyy olla sellaisia, että ne sisäistää muutamassa sekunnissa, eikä jäljelle jää minkäänlaista tarvetta tarkempaan tutkiskeluun. Kukaanhan ei toivo kuskien irrottavan katseen tiestä ja kääntävän päätään tsekatakseen, että ”mimmones pysti siinä oikein olikaan.”

Sekin olisi kiusallisen vaarallista, jos moottoritien poskeen kerääntyisi turisteja taltioimaan kameroillaan veistoksia.
Näin ollen moottoriteiden varsilla ja liikenneympyröissä esiintyy yleensä rouheita kivipaaseja ja pelkistettyjä metalli- tai puuveistoksia. Paikoin myös Jyväsjärven Ceaucescu Beachin kaltaisen rapistuvan betonimöhkäleen kaltaisia monumentteja.

 Tiehallinnon ympäristötaiteeksi kutsuman teoksen vaatimus ei ole kaiketi taiteilijalle niitä kaikkein mairittelevimpia. Jotain kivaa ja yksinkertaista, mutta ei mitään superhienoa. Lukeekohan avoimen veistoskilpailun hakuilmoituksessa, että ”Haetaan taiteilijaa toteuttamaan moottoritien varteen yksinkertaista ja mitäänsanomatonta taidetta, joka kiinnostaa sen verran, että pitää kuskit hereillä.” Vaihtoehtoisessa haussa haetaan turhaksi käyneitä paperikoneentelan kaltaisia isoja esineitä, joita sijoittaa liikenneympyröiden keskustoihin. ”Haetaan tylsää taidetta tahi isoja esineitä”.

Tiehallinto toivoo sivuillaan teoksien olevan kiinteä osa maisemaa. Tekijöiden tulisi sisällyttää veistoksiin sellaista kokemuksellista ja kulttuurista merkitystä, että ne pelkistetystä olemuksestaan huolimatta, tai kaiketi juuri sen ansiosta, synnyttävät nopeita seutuun liittymiä mielleyhtymiä.

 Kaikki autosta havaittava taide ei toki seuraa pelkistettyä linjaa. Teiden poskissa asuvien ihmisten oma-aloitteisesti väsäämät nukkehahmot, installaatiot ja heinäseiväsviritelmät kun ovat ihan toisesta ulottuvuudesta. Lienevät itse asiassa pikkuisen vaarallisia.

Niiden suhahtaessa ohi, koen ainakin itse aina pakottavaa tarvetta kääntää päätä, nähdä vähän lisää ja paljon tarkemmin.
Yhden nuoruusvuosieni mökkitien varren ITE-taiteilija lisäsi installaatioonsa sellaista vauhtia toinen toistaan hämmentävämpiä osia, että tutulta tieltä oli ajaa ojaan melkein joka päivä. Sellaiset huudahdukset, kuin ”Oliko se Jeesus-patsas saanut päähänsä karvahatun? Oliko siihen sirkkelinterään ripustettu lisää sulkia? Mikä se omituinen möykky siinä nurmella oli? Oliko se se taiteilija ite?” olivat ihan arkipäivää.

Tätä samaa liian mielenkiintoista toimintaa tienvarsiin ja puskiin tuovat toki myös kaikenkarvaiset eläimet. Niitäkin kun haluaisi jäädä katselemaan vähän tarkemmin.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että enpä haluaisi olla moottoritietaiteen tekijäksi pestattu taitelija, sen enempää kuin söpö eläinkään. Nämähän ovat tietysti varsin järkeviä huolenaiheita. Että koska minua pyydetään taiteilemaan tai muutunko pupuksi. Melkein yhtä todennäköisiä kuin, että NASA pestaa minut astronautiksi tai Jyväskylän kaupunki tulevan konserttisalin rakennuttajaksi. Näistä edellinen on toki todennäköisempi työtarjous. Astronautteja kun sentään koulutetaan.

 

Circus Uuden Maailman Rajatila sai kyyneliin

Kylmät väreet ja itku. Siinä elämysilmaisuja joita on kovin vaikea feikata.
Circus Uusi Maailma aiheutti Rajatila-teoksellaan minussa näitä molempia. Taas. Jopa siinä määrin, että kun kävin esityksen jälkeen onnittelemassa ja halaamassa porukkaan kuuluvaa Marianne Leppää, en ollut saada sanoja suustani kun liikutuksen kyyneleet pyrkiväti silmiin ja suuhun. Tärkeimmän sain kai kuitenkin sanottua eli "Te olitte upeita".

Kyyneleet pursuivat parhaudesta. Siitä, että jotkut vaan tekevät niin hienoa ja suurella sydämellä. Kerta kaikkiaan sanon minä ja pistän ison CUM-lipun salkooni.
CUM on jotain sellaista jyväskyläläistä, että se tekee minut kotiseuturakkaaksi. Se on jotain millä voi näyttää muille pitkää nenää ja sanoa "Lälläslää, meillä on Circus Uusi Maailma ja siksi meidän maailmamme on vähän parempi kuin teidän".

Esityksestä vielä sen verran, että päätin samantien, että tämän haluan nähdä monasti. Erottaa kaikki yksityiskohdat tai edes valtaosan niistä. Sen miten se yksi mies oikein luikerteli ilmastointiputkessa, millaisia askelia avaruusolio tapaili, kuinka miesrakkaus syttyi, ketjut kilisivät, tila laajeni jne. jne.

Jos minulla olisi valtaa vaikuttaa tahi manipuloida, käskyttäisin teidät kaikki Kankaan tehtaalle Circus Uuden Maailman esitykseen. Hölmöjä olette jos ette mene, sanon minä.

Off/Balance on hyvässä balanssissa

Off/Balancen tanssijat aloittivat ja lopettivat esityksen
seisomalla korkealla betonipaasilla Wanhan Woimalan
ulkopuolella - valmiina kenties siihen Vapaaseen pudotukseen.

Polkaisin Jyväskylän Kesäni käyntiin Off/Balancen Vapaapudotus esityksellä Vaajakosken Wanhassa Woimalassa. Sitä ennen kävin tosin juttukeikalla Kirjailijatalolla kuuntelemassa pikkuväen riimittelyä ja laulun tekoa. Ihan mainiota meininkiä sielläkin ja hienoa panostusta lastenmusiikkiorkesteri Loiskikselta ja Keski-Suomen sanataideyhdistys Rapinalta.

Mutta siis se Off/Balance. Kun esityksen lopuksi osa tanssijoista käveli ovesta ulos ja yksi hyppäsi ikkunasta järveen, olisin halunnut huutaa perään, että nyt takas. Ette lopeta vielä. Ette!

Kun vieressäni istunut Parkour Akatemian Perttu Pihlaja pomppasi kesken esityksen palliltaan ja liittyi koreografiaan, katsoin perään vähän kateellisena.

Ei sillä, että olisin halunnut esitellä sulavaa liikehdintää omalla varrellani. Pois se minusta. Olisin ollut porukassa kuin lattialla sätkivä kala – mahdollisimman kaukana omasta elementistäni. Kadehdin vain sitä, että mies oli osa noin hienoa esitystä.

(Mainittakoon tässä, että vaikka joskus sanoin, etten aio blogissani kritiikkejä kirjoittaa, niin pakkohan näitä on edes vähän arvottaa.)

Esityksen seuraavassa suvantokohdassa mietin, että jos kuitenkin nousisin paikaltani ja astelisin pokkana sisään tanssin, kuinka kauan ehtisin heilua messissä, ennen kuin joku ystävällisesti pyytäisi minua poistumaan. Ja luulisiko valtaosa yleisöstä, että tuo hirvimäisesti konkkelehtinut nainen kuului mukaan juttuun.

Off/Balancesta marssin varsin skeptisenä Kaupunginteatterille. Seuraavaksi vuorossa oli Igudesman & Joo:n A Little Nightmare Music – Klassista musiikkia koomisella tvistillä.

”Tuskin on niin hauska kuin lupaavat”, tuumin. Mietin, että jos käy oikein haukottamaan, voin keskittyä edellisen esityksen huippukohtien fiilistelyyn.
Pari tuntia kului kuitenkin teatterilla silmät kyynelissä hekotellen. Oli ne hauskoja ja taitavia. Taitaa olla aika harvinaista tuo klassisen musiikin ja komedian yhdistäminen ilman, että kumpikaan osa-alue kärsisi tai olisi vain puolittain tehtyä.

Ihan parasta komediaa oli myös se, että ennen esitystä joku vanhempi rouvashenkilö nostatti täyden rivillisen ihmisiä ylös kulkeakseen jonon vasemmalta puolelta ääri oikealle, jossa oma paikka sijaitsi. Mieleen ei ilmeisesti tullut muita kiertoteitä. Väliajan jälkeen olimme vierustoverin kanssa vähän pettyneitä, kun mummeli osasi paikalleen ilman aiempaa performanssiaan.

Päätin iltani (en sentään päiviäni) Teltassa kuuntelemalla Jyväskylä Big Bandin soittoa. Nukkumaan mennessä mietin, että olisipa elämässä enemmän tällaisia päiviä, mutta sitten muistin, että hei. Huomenna taas on!

Valmiina kulttuuriähkyyn

Minulla on kysymykseen ”Voiko kulttuuria ahnehtia liikaa” kokemusperäinen vastaus, joka kuuluu ”Kyllä todellakin voi”.
Kokemus karttui viime kesänä. Ja nimenomaan kesässä – nimittäin kaupunkifestari Jyväskylän Kesän aikaan.

Hamusin itselleni ja läheisilleni sellaisen määrän tapahtumia, että välillä en kiirehtiessäni lastenteatterista haastattelun kautta konserttiin oikein edes muistanut minne olin suuntaamassa. Tiistaina alkaneiden kaupunkijuhlien puolivälissä jätin jopa pari lippua käyttämättä.

Vaikka kulttuurielämykset olisivat superhyviä, ei yksi mieli voi ottaa niitä vastaan tolkuttoman tiheään tahtiin. Kulttuurikin vaatii sulatusaikansa ja ilman sitä päänsisäinen vastaanottolautakunta huutaa "Rajansa kaikella".

Törmäsin tänään rajoihini ja liialliseen ahtaamiseen myös Joutsassa Karoliinan Kahvimyllyssä. En varsinaisesti siis kulttuurisaralla vaan sokerihumalan parissa.
Vaikka kakut olisivat kuinka ihania, ei niitäkään kerta kaikkiaan vaan voi ahtaa suusta sisään tolkuttoman isoa määrää ilman, että ajatus bulimikoksi ryhtymisestä alkaisi yhtäkkiä kuulostamaan oikeinkin houkuttelevalta elämäntapamuutokselta.

Tämänpäiväisestä sokeriähkystä luulen oppineeni jotain, mutta viime kesäisestä kulttuurihumalasta en niin mitään. Viisaista sanoistani huolimatta ensi tiistaina alkava Jyväskylän kesä taitaa nimittäin sujua viimevuotisissa merkeissä. Haluan taas mennä kaikkialle ja nähdä mahdollisimman monta juttua.

En suostu oppimaan kokemuksesta. Sitä paitsi: Ehkä tänä vuonna kolme esitystä illassa tuntuukin ihan sopivalta määrältä. Ehkä viime vuonna olin vain jostain syystä huonossa vastaanottovireessä.

Eniten Jyväskylän Kesästä odotan Circus Uusi Maailman Rajatilaa ja Los Galindosin Maiurtaa. Jumalaisesta Martti Suosalostakin haluaisin vähän intoilla, mutta en uskalla vielä, koska lippujen saanti on vielä vähän epävarmaa.

Sunnuntain päätöskonsertissa saatan taas jo röyhtäillä kulttuuriähkyäni niin ronskista, että mielessä on vain tuhdin ei-kulttuuriset asiat kuten vaikka saunamakkara ja väkevä sinappi. Ei paskempia juttuja toki nekään näin kesän sydämessä ja rantasaunaan yhdistettyinä.

 

Ajattelin laittaa tähän kuvan Karoliinan Kahvimyllyn kakunpalasta, joka ylitti elopainossaan pienen kissanpennun,
 mutta sokeriähkyltäni en kyennyt vielä edes katsomaan kuvaa. Laitettakoon siis synttärilahjasiemenestä
kasvattamani auringonkukka.