Keikkafiiliksiä

Kävin keskiviikkona diggailemassa Lutakossa norjalaista Kvelertakkia. Samassa tuli ihastuttua pikkuisen lämppärinä soittaneeseen ruotsalaisbändi Spidersiinkin.

Muukin yleisö, jota sanalla sanoen olisi voinut enemmänkin olla, tuntui molemmista pitävän. Soittajista tosin ensimmäiset tätä tuskin ymmärsivät. Yleisö nimittäin pönötti turvallisesti ainakin viiden metrin päästä lavasta ja liikkui vain silloin kun vaihtoi painon oikealta vasemmalle jalalle.

Pitämiseksi tämän poliittisen puheen seuraamista muistuttavan musiikinkuuntelun ymmärsin siitä, että ihmiset seisoivat ja kuuntelivat. Jos olisi ollut huonoa mättöä, ihmiset eivät olisi laahustaneet lavan eteen vaan pysyneet tanssisalin seinustoilla odottamassa varsinaisen päätähden keikan alkua. Myönnettäköön myös, että siellä takavasemmalla olin minäkin. Tämä ei siis ole mikään sellainen "Oottepa te tyhmiä. Minä en" -avautuminen.

Hienoa lämppärin musisoinnissa oli, että soittajien sen enempää kuin laulajankaan vedosta ei voinut päätellä lavan edessä tapahtuvaa pönötystä. Jos olisin nähnyt taltioinnin keikasta niin, ettei yleisöä  näy, olisin itse asiassa olettanut, että tanssilattialla jorotaan armottomasti.

Mietin, ettei minusta olisi ikinä tuollaiseen vetoon. Ensinnäkään siksi, että jos minut joku saisi nsotettua mikin varteen heilumaan, olisin varmaankin niin humalassa, että tippuisin lavalta ja toiseksi siksi, että en kykenisi irrottelemaan sydämeni pohjasta tilanteesta, jossa muut vain toljottavat liikahtamatta.

Yleisöä tarkemmin tutkiskellessani huomasin, että ehkä ainoa katsoja, joka pikkuisen hytkyi musiikin tahdissa oli paikalla saapunut kriitikko. Tämä varmasti olisi ilahduttanut Spidersinkin porukkaa, jos olisivat asian tienneen. Toisaalta voi olla, että olivat niin fiiliksissä, etteivät edes huomanneet huoneen takarajaan vetäynyttä zombi-armeijaa.

Kvelertakilla yleisön innostuminen ei mennyt ohi. Välistä näytti ihan siltä, että soittajia nauratti se, miten hyvin suomalaisfanit lauloivat norjankieliset luritukset mukana.

Kvelertakin ilosanoman jakamiseksi ohessa Mjød-video, joka oli se ensimmäinen bandin biisin, johon aikoinani törmäsin.

Miesten sydämen asialla

Lupasin liittää tämänpäiväisen TV-kolumnini blogiini, jotta asianomaiset herrat pääsevät sen lukemaan. Tässä siis sydämen asiaa miehille:

Lähtöoletukseni oli tämä: Sydämen asialla on sarja, jota katsovat naiset, joiden syntymävuosi sijoittuu aikahaarukkaan 1940 – 1960. Ai miksikö. No siksi, että sydämen asia kuulostaa juuri heille räätälöidyltä materiaalilta.

Hämmästykseni oli suuri illastaessani pari viikkoa sitten miesseurueessa. Joku mainitsi ohimennen Sydämen asialla –sarjan ja pöydän täytti iloinen pulina. Miehet intoilivat sarjasta kuin pikkulapset hiekkalapiosta. Silmät lautasen kokoisena ja leuka rintaan tipahtaneena kuuntelin.
– Upeaa millä pieteetillä yksityiskohdat on hiottu, yksi sanoi.
– Mopot ja autot ovat juuri sellaisia kuin 1960-luvulla pitääkin.
– Ja ne tiet, miten niillä mahtuu kaksi autoa kohtaamaan toisensa.
”Ahaa!”, totesin ajatuksissani. Innon taustalla ovat pelit ja koneet.
Mutta sitten miehet hehkuttivatkin jo juonen koukuttavuutta. Yksi mietti mihin se joku tietty hahmo oikein hävisi ja tuleeko vielä takaisin. Toinen nauroi, että on se ihme miten pieneen kylään mahtuu niin paljon rikoksia.

Kun mainitsin, etten ole sarjaa koskaan katsonut, miehet katsoivat minua pitkään. Mietin jo, olinko vahingossa sanonut, että piilottelen farkkujeni takamuksissa häntää tai että olen kotoisin Saturnus-planeetalta.
– Etkös sinä sanonut kirjoittavasi tv-kolumneja, joku kysyi.
Ääneen lausumaton todellinen sisältö meni jotakuinkin näin: ”Et taida kovin kaksinen tv-kolumnisti olla, kun et Sydämen asialla –sarjaa tunne”.
Olisin halunnut heittää vastakysymyksen, että ettekös te sanoneet olevanne miehiä, mutten tohtinut. Ei kannata lähteä vinoilemaan, kun ei ole yhtään perillä asiasta. Ehkä tyttömäinen Sydämen asialla –nimi onkin johtanut minut harhaan.

Tänään aion aloittaa tutustumisen kyseiseen sarjaan. Pienen lisägallupin kautta olen nimittäin saanut sen käsityksen, että oletukseni Emmerdale-tyyppisestä sisällöstä on täysin väärä. Näin ollen lähetän jo etukäteen mitä syvimmät anteeksipyyntöni tuonnoiselle herraseurueelleni. Olin väärässä. Sydämen asia on miestenkin asia.

Kun oravasta tuli jänis

Kolumni keskisuomalaisessa 24.1.
Matkustin tuossa joulun alla kohti etelää. Luhangan kohdalla tielle viipotti talven harmaannuttama oravaherra. Herraksi hänet tiesin miehekkäästä askelluksesta. Neitimäisen sievistelyn sijaan etenemisessä oli menemisen meininkiä. Sellaista ”Täältä tullaan. Pois alta risut ja männynkävyt” -jolkotusta.

Suljin silmät ja kiljaisin. En onneksi ollut ratin takana, joten matka jatkui. Sydäntä raastavan tömähdyksen tai ilkeän pikku-mukseen sijaan ei kuulunut mitään. Auton sisätilan valtasi syvä hiljaisuus.
– Taisi jäädä renkaiden väliin, kuski arveli ilmeisen huojentuneena hänkin.
Kerran oravan päälle ajaneena huokasin syvään. Murskaantuneen kurren viimeisillä voimille suorittama hännän vilkutus ei ole ele, jonka haluaisin nähdä koskaan uudelleen. Joskus unissani tuo surmaamani oravaneito katsoo minua tuomitsevasti ja naputtaa rannekelloaan. Niin hänellä on kello. En tiedä miksi. Kaiketi viittaamassa siihen, että "kun sinusta aika jättää, tästä minun kuolemastani keskustellaan vielä taivahan portilla ellet jotenkin tasaa punnuksia vaaassa ennen sitä".

No, joka tapauksessa. Ihmettelin miten takapeilistä ei näkynyt ojanpenkkaan jatkavan kurren juoksua. Että minne se ehti viipottaa noin nopeasti vai menikö minnekään.
Kuski epäili, että kurre – kutsuttakoon häntä vaikka Oskariksi, ettei sekoittuisi siihen muusikkoon – olikin hypännyt auton kyytiin. Muuttui ikään kuin jänikseksi. Istui nyt kaiketi jousipakan päällä ja unelmoi Joutsan tyttöoravista.
– Meikä lähti maailmalle. Täältä tullaan babyt, se hykerteli innoissaan.
Hioi kenties sopivaa iskurepliikkiä ja hekumoi ajatuksesta, kuinka vieraspaikkakuntalaisen hivenen väritetyt kertomukset Luhangan saksanpähkinäpuuviljelmistä pistävät joutsalaisoravattarien päät sekaisin.
– Linnunlaudatkin meillä täytetään viidesti päivässä, se mietti ja harjoitteli vakuuttavaa pään nyökytystä. Pohti pitäisikö tarinaan lisätä vielä joku katu-uskottava käsiliikekin. Muodostaa vaikka sormilla O niin kuin Oskari tai L niin kuin Luhanka.

Auton sisätilassa ei kuitenkaan Joutsan kohdalla ilmaistu taukotarvetta, joten matka jatkui. Sininen nuolemme söi asfalttia ja Oskaria alkoi pelottaa.
– Kuinka pitkälle tässä oikeen mennään. Ei pääkaupunkiseudun käpykaartissa pärjää Luhangan murteella, se murehti.
Mäntsälän vessatauolla tarkkailin huolestuneena auton reunapeltejä. Perinteisen ruostetarkkailun sijaan odotin harmaahapsen ilmestymistä, mutta turhaan. Oskari oli kaiketi nauliintunut kauhusta paikoilleen ja katui jo uskaliasta automatkaansa.

Etelän ruuhkassa unohdin koko Oskarin, mutta kotimatkalla, Luhangan kohdalla, jotain vilahti takapeilissä. Jotain harmaata ja ruskeaa.
Saattoihan se olla lokasuojasta irtoava mutakokkarekin, mutta jotenkin sillä näytti olevan kaksi häntää.
Haluan uskoa, että automatkamme Etelä-Suomeen tuotti Luhangan oravakuntaan stadia puhuvan miniän. Ensi kesäksi odottelen jo kutsua häihin, tai tiedä vaikka ristiäisiin, sillä arvelen Oskarin hoksanneen paikantaa osoitteeni rekisterikilven perusteella. Luhangan Oskari ei näet ole mikään tyhmä orava.

Vielä katse viime vuoteen

"Nyt lie oikea aika listata vuoden 2013 jutut - nostaa esiin niitä parhaita, hämmentävimpiä, mieleen painuneita ja muitakin juttuja..."

Näin aloitin tämän blogitekstini joskus joulukuun loppupuolella. Sitten iski flunssa ja iskikin lujaa. Kulttuurin huippukokemusten sijaan mietin lähinnä kuumemittarin huippulukuja. Juttu jäi kirjoittamatta, mutta saa kai sitä vanhoja muistella näin jo tammikuun puolellakin.

Viime vuodesta mieleeni jäivät siis erityisesti seuraavat jutut

Teatterikokemuksista kirkkaan ykkös-sijan ottaa Circus Uusi Maailman Rajatila. Esitys, joka lamauttaa ihmisen onnenitkuiseksi ja pyörii päässä päivätolkulla ei voi olla huono. Kävin katsomassa Rajatilan kahdesti ja vieläkin harmittaa, etten tullut menneeksi kolmatta kertaa.
Olen miettinyt, että jos voisin/saisin/osaisin ilmentää itseäni jollain teatterin lavalle passaavalla tavalla, toivoisin sen olevan juuri nykysirkuksen kaltaista liikekieltä. Joskus hurjimpina hetkinäni jopa unelmoin sirkuskouluun menosta – yleensä olen kuitenkin sen verta tolkuissani, että ymmärrän kehoni rajallisuuden...

Ihana herra Cave.

Vuoden konserttikokemuksista kärkisijalla nousee jumalainen Nick Cave, joka Flowssa vakuutti katsojat siitä, että musiikki voi olla muutakin kuin säveliä ja laulua  – se voi olla teatraalisen kokonaisvaltainen kokemus. Totta toki on, että jos herra Cave vain seisoisi lavalla ja tuijottaisi vähän sarjamurhaajamaisella naistenmies-katseellaan, laulamatta sanaakaan, olisi todennäköisesti silloinkin sitä mieltä, että ihan huippu juttu. Joillakin sitä vain on tuota karismaa siinä määrin runsaasti, ettei paljon muuta tarvita. Jumalaisen kiehtovat sanoitukset, mystinen ääni ja hypnotisoiva rytmi ovat toki oivia lisiä Caven magneettimaiseen olemuksen lisäämiseen.
Ihan kaikkea en toki mieheltä purematta niele. En nimittäin vetänyt pikkuhousujani lipputangon nokkaan Caven Bunny Munron kuolema -romaaninsa innoittamana. Ehkä osaan siis olla tuon tummasävyisen laulajan suhteen ainakin pikkuisen kriittinen....joskus.

Toisella musiikkipläjäyssijalle nostan Aino Vennan, jonka chansoninkaltaiseen musisointiin törmäsin vuonna 2013 kolmasti - ja vieläpä ihan vahingossa. Keikoista paras sijoittui aurinkoiseen Naamat sunnuntaihin.
Mieltymyksissäni Aino Vennan ja Nick Caven musiikkiin näyttäisi olevan selvä yhdistävä tekijä – matala ääni. Äänen tummuudesta tai jopa synkkyydestä huolimatta Aino Vennan musiikki vie minut näin talvikuukausinakin hetkeksi auringonsäteiselle heinäpellolle ja se jos mikä on hieno tunne näin pimeänä kuukautena.

Näyttelykokonaisuuksista vuoden 2013 vaikuttavin oli kohdallani Mäntän kuvataideviikot, mutta yksittäisestä teoksesta olen eniten muistellut Joutsan Haihatuksessa esillä olleita Tarja Malisen Sotureita. Silmät kiinni ja rinnatuksin korkeilla alustoilla mietiskelevissä poikapatsaissa on jotain melkein filosofisen taianomaista. Niihin tiivistyy kai miltein koko olemassaolon ydin.
Lupasin miehelleni muistella parikymppisenä käymääni kuvanveisto kurssia ja tuottaa hänelle toisinnon patsaista. Vielä en ole projektiin ryhtynyt, mutta jokin minun sydänalassani kutiaa jo pelkästä ajatuksesta. Tiedostan toki, että oma versioni sotureista tuskin yltäisi originaalien mystiseen tunnelmaan.

Teatterikokemuksista eniten lämpenin Jyväskylän kaupunginteatterin Saiturille. Se on aina iloinen yllätys kun menee teatteriin ilman ennakko-oletusta ja onkin sitten näkemästään ihan täpinöissään. Kävin tällä viikolla samaisessa teatterissa katsomassa Koukussa-farssia, jossa siinäkin näyttele Jouni Salo ja alan olla melko valmis vannomaan suuria valoja hänen nimeensä. Olisin itse asiassa vannonut suoraan Salollekin, joka ilmestyi näytöksen jälkeen taakseni grillijonoon, mutta miettiessäni sopivan nasevaa ylistyspuhetta mies kyllästyi jonottamiseen ja loikki Ylä-Ruthille.

Gallénin jälkiruoka....

Ruokakokemuksista kymppi menee ravintola Gallénille, joka vain on niin hieno paikka, että teidän täytyy kaikkien mennä sinne. Huippuluokan ravintola vähän keskellä ei mitään Suolahdessa (anteeksi nyt vaan), on hämmentävä kokemus. Viimeksi kun kokki kantoi eteeni seitsemättä ruokalajia olin niin ruoka-onnellinen, että taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen.

Eteen osui viime vuonna monta muutakin huippujuttua. Kaikkia en kuitenkaan jaksa listata. Tässä tuli nämä olennaisimmat.
Ja sitten eteen osui tietenkin myös niitä huteja, mutta mitä niitä nyt enää musitelemaan. Sitä paitsi, välillä on kaiketi hyvä törmätä vähän kehnoon tai vaikka ala-arvoiseenkin kulttuuriin, jotta perspektiivi säilyy....

Parkkipaikan agentti-naisella on lupa etsiä

Kolumni Keskisuomalaisessa 10.1.2014
Lyhyen, uudenvuodenyön keskustelun perusteella, moni nainen on ruokakaupan pihassa istahtanut vieraaseen autoon. Avannut pelkääjän puoleisen oven ja syöksähtänyt vieraan näköisen kuskin viereen.
Omassa kokemuksessani huomasin mokan jo heti oven avattuani, mutta eräskin sukulaisnainen ehti kuulemma nostaa ostokset takapenkille, istahtaa mukavasti penkille ja melkein jo ihmetellä ääneen, että mikäs on kun ei matka kulje. Vieruspenkillä umpivieras ukkopaha nauroi niin kovaa, ettei saanut sanaa suustaan. Muori nousi pitemmittä puheitta autosta, koppasi eväät mukaan ja poistui paikalta.
Hulvattomin tarina oli se, jossa nainen istahti ostarin pihassa kuskin penkille ja havaitsi auton vierauden tuijottaessaan peilinkautta takapenkillä istuvien lasten hämmästyneisiin silmiin. Eivät olleet omia lapsia, eivät.

Hämmentävintä kyseisessä keskustelussa oli se, ettei kukaan kertonut miehestä, joka olisi tuppautunut väärään ajoneuvoon. Jäin miettimään, että onko se kenties asia, jota ei ole olemassakaan. Että mies ei koskaan erehdy autostaan tai hukkaa sitä parkkipaikalle.
Heti tuli toki mieleen vähän vanhempi sukulaismies, joka syksyllä risteili vimmatusti ympäri parkkipaikkaa ja etsi autoaan. Dementian sijaan kaaran oli kadottanut sen uutuus eikä miehelle tullut mieleen paikantaa vaimoa, joka seisoi kiltisti oikean koslan vierellä ja seurasi miehen flipperimäistä poukkoilua.

Näitä tarinoita mutustellessani poikkesi työmatkalla kauppaan. Ihan vaan nopeasti hakemaan jotain tuiki tarpeellista – vaahtokarkkeja ja ripsiväriä. Parkkipaikalla vaikutti siltä, että autoni oli haihtunut tuuleen. Muistin, (mikä sinänsä on aika harvinaista), mihin kohtaan olin autoni parkkeerannut. Muistin jopa vieressä olevan kaupunkimaasturin. Kaiketi siksi, että se oli vkivan näköinen ja oman autoni rinnalla omituisen puhdas. Ruudussani jökötti kuitenkin ihan vieras auto. Ei taivaansininen vaan pikemminkin kulahtaneen kananmunankuoren keltainen.
Mietin jo mitä tehdä. Soittaako itkun sekaisesti miehelle vai etsiä autoa paikoista, joihin tiesin etten ollut sitä pysäköinyt. En ihan ehtinyt lähteä kierrokselle kun ymmärsin kanamuna-auton omakseni.
Olin vartin kauppareissun aikana ehtinyt unohtaa mananneeni juuri moottorista kantautuvaa käryävän öljyn hajua, joka ei ole olennaishaju Hui-haissani vaan Peskosessani.

Istahtaessani nöyränä ratin taakse mietin, mitä muut ajattelivat, sillä sitähän suomalaiset aina pohtivat. Että ihmettelivätkö muut parkkipaikan immeiset mitä tekee nainen joka pälyilee, pyörittelee päätään, kääntyilee ja pistää käsiä puuhkaan, mutta pomppaa sitten yhtäkkiä viereiseen autoon.
Toivon heidän pitäneen minua jonkinlaisena agenttina, joka tarkasti, ettei kukaan varjostanut kesken salaisen tehtävän. Ettei perässä roikkunut naapurivaltioiden palkkaamia palkkamurhaajia tai vihaisia gangstereita.
Jos joskus joudun vielä vastaavan hämmennyksen valtaan koppaan lopuksi jalastani kengän ja olen vastaavinani siihen. Luulen keksiväni siihen mennessä myös jonkin tilanteeseen sopivan sanonnan tai eleen. Jos ei muuta niin pitkän uhmakkaan katseen, joka kertoo, että minulla on lupa etsiä.