sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Huvipuisto ilman huvia

Olen käynyt vuonna 1992 avatussa Pariisin Disneylandissa, joka kantoi tovin myös nimeä Eurodisney, kolme kertaa. Luku on iso ihmiselle, joka ei ole moisesta paikasta koskaan edes unelmoinut.
Ensimmäisen kerran menin kyseiseen huvipuistoon 1990-luvun alkupuolella hyvän ystäväni kanssa. Kaikki oli uutta, valtavan hienoa ja mahtavaa. Kolmen tunnin jono Indiana Jones -vuoristorataankin oli yksinomaan viihdyttävä.
Syy tähän piili siinä, että olin asunut Ranskassa vuoden päivät ja kommunikointi parhaan kaverin kanssa nojasi pitkälti kirjeisiin sekä harvoihin ja liian pitkiksi venyneisiin puhelinsoittoihin. Toisin sanoen meillä olisi ollut ihanaa vaikka ulkohuussissa.
Seuraava visiitti osui kohdalleni vuoden päästä. Asuin yhä Pariisissa ja veli tyttöystävineen tuli kylään. Disney-ympäristö ei ollut enää ihan niin kiehtova, mutta tunnelma kuitenkin hyvä, koska veljeäkin oli ollut ikävä.
Parhaiten tästä reissusta jäi mieleen kulissien takana tupakkatauolla ollut Disneyhahmo ja se, että veljeni kosi tyttöystäväänsä Prinsessa Ruususen linnassa. Eihän tuollaisesta voi olla kuin tykkäämättä.
Kolmannen kerran astuin Disneylandin porteista sisään mieheni kanssa. Elettiin vuotta 2006, eli edellisestä vierailusta oli vierinyt melkein teini-iän verran. Asuimme kuukauden Pariisissa ja halusin näyttää miehelleni huvipuiston, jossa oli ollut aina kivaa. Ei ollut enää.
Edellisenä päivänä olimme harhailleet t-paidoissa Père-Lachaisen hautausmaalla ihailemassa Jim MorrisoninÉdith Piaffin ja Guillaume Apollinairen hautoja. Kelit olivat hämmentävän lämpimät, vaikka elettiin melkein alkutalvea.
Disneyland-aamuna sää oli vaihtunut, mutta lähtiessämme reissuun emme moista ymmärtäneet. Ajattelimme, että kyllä se siitä vielä lämpenee. Ei lämmennyt.
Disneylandin portilla, 32 kilometrin päässä Pariisista, ymmärsimme myös, että kaikista maailman päivistä olimme valinneet Halloweenin. Aika moni muukin oli päättänyt juhlistaa sitä Disneylandissa. Olen yrittänyt aktiivisesti unohtaa, kuinka kauan jonotimme pelkästään päästäksemme sisään huvipuistoon, mutta sanottakoon, että yli tunnin se vei varmasti.
Ja sitten jonotettiin myös kaikkialle muualle: kaikkiin laitteisiin tietysti, mutta myös vessaan, ravintolaan ja ylipäätänsä eteenpäin. Koko ajan oli hyytävän kylmä. Välillä satoi vettä. Mikkihiiritakki Disney-myymälässä näytti houkuttelevalta, mutta kauhean kalliilta takiksi, jota tuskin toiste käyttäisi.
Illalla Pariisiin palasi kaksi kylmettynyttä ihmistä. Vannoin miehelleni, etten mene enää koskaan hänen kanssaan huvipuistoon. Ikään kuin täysin väärä ajankohta, jäätävä keli ja armoton ryysis olisivat olleet hänen syitään.
Totuus taisi kuitenkin olla, että kelistä ja ajankohdasta riippumatta aika oli kohdallani ajanut Disneylandin ohi. En pystynyt enää muistamaan mikä siinä varsin muovisessa ja kaupallisessa ympäristössä muka oli ollut niin tavattoman hienoa.
Moni on kanssani eri mieltä. Vaikka huvipuiston kävijämäärät ovat vuosien saatossa vähän laskeneet, vuonna 2016 Pariisin Disneylandissa vieraili 13,4 miljoonaa kävijää. Luku ei häviä Californian Disneyparkille kuin nelisen miljoonaa.

Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 20.5.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Älä sano "hyvä auto", ettei tule "paha auto"

Ryppyjä rakkaudessa

"Näinhän se tietysti taas meni". Näitä sanoja maistelin suussani hakiessani Nissanilla miestäni huoltamolta. Hän seisoi korjaamon pihassa Hyundain vieressä ja selaili mietteliäänä huoltokirjaa – Etsi syytä kojelaudan hätävaloon.
En vilkaissut siniseen salamaani. Niin pettynyt siihen olin. Tältä tuntuu varmasti koiraemosta, jota pentu on puraissut kipeästi jalkaan – Hetken aikaa sydän ei tiedä tunteako rakkautta vai vihaa.

Vasta eilen olin sanonut kuinka "meidän Hunksi se aina vaan pelittää hyvin, kiihtyy hienosti eikä ole koskaan jättänyt tielle ". Taisin sanoa jotain sellaistakin, että "ajan tällä ainakin pari vuotta ennen kuin edes harkitsen vaihtoa".
Muutaman tuhannen kilometrin päässä häämötti isompi vuosihuolto. Edessä oli myös katsastus. Olin päättänyt ajaa kilometrit täyteen ja hoitaa samalla sekä huollon että katsastuksen. Hunksi oli kuitenkin toista mieltä. Sillä oli kaiketi ikävä huoltamon poikia. Niinpä se sammui ja vaikeni kesken ajon.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista voi lukea oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Ryppyjä-rakkaudessa/1199550

perjantai 4. toukokuuta 2018

Maanteiden Jekyll ja Hyde sanoo "Soo soo ja Joo joo"

Joskus sitä huomaa käyttäytyvänsä liikenteessä eräänlaisen kaikkitietävän lainlukijan tavoin. Huomaan lipsahtavani sellaiseen "muka aina oikeassa olevan tyypin" moodiin, joka haluaa kertoa kanssa-autoilijoille näiden törppöilystä. Sanottakoon, että tämä moodi ei todellakaan ole täysin ansaittu.
Sisältä kumpuava palautteeni ei ole aggressiivista ja kiivaasta vaan vain kaikkitietävän opettavaisesta. Että "Huomasitko tehneesi tuossa äsken ihan väärin?". Kaikkitietävän voi myös korvata synonyymeillä ärsyttävä ja pikkuvanha.

Joskus taistelen vastaan halua seurata törppöilijää vain tavoittaakseni hänet ostarin pihasta ja kertoakseni hänen virheestään. Esimerkiksi juuri viime viikolla ajoin vahingossa päämääräni ohi, koska seurasin moottoritiellä toista autoa hinaavaa kuskia. Auto ei ollut sammunut motarille, sillä se oli edessäni jo kaupungin keskustassa. Autot liikkuivat ohituskaistalla yli sadan kilometrin tuntinopeutta. Hinaajalla oli hätävilkut päällä, mutta pimeillä lyhdyillä kulkeva hinattava peitti valot takaa tulevilta.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytää oheisesta linkistä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Maanteiden-Jekyll-ja-Hyde-sanoo-soo-soo-ja-joo-joo/1189041



perjantai 13. huhtikuuta 2018

Kun penkeilläkin on korvat

Yhdellä lapsuuden mökkireissulla isä antoi tulla koko laidallisen. Edessä oleva kuski oli tolvana, tonttu, järjetön ja vaikka mitä. Hän valitsi väärät ajoradat ja ajoi liian hitaasti mutkaisella tiellä. Ajokorttia hänelle ei ainakaan olisi koskaan pitänyt myöntää.
Olin noin 7-vuotias ja kuuntelin tarkkaavaisena. Olin tietysti samaa mieltä isäni kanssa, sillä vaikka ajamisesta ja liikennesäännöistä en mitään ymmärtänyt, sen tiesin, että isä on näiden juttujen suhteen melkoinen taituri.

Kun sitten vihdoin pääsimme ohittamaan vajaaälyisen kuskin, minä käännyin takaikkunalle, puristin pikkuisen käteni nyrkkiin ja heristin sitä tuimalla ilmeellä höystettynä taakse jääneelle kuskille. Tunsin itseni isän pikku apuriksi.
Kuski ja pelkääjän paikalla istuva nainen reagoivat heristelyyni heiluttamalla iloisesti takaisin. "Voi ei", parahdin ääneen. Kerroin tuohtuneena vanhemmilleni kuinka eleeni oli tulkittu ihan väärin. Sen sijaan, että olisin saanut heidät nauramaan tai toteamaan takana olevan kuskin entistä tollommaksi, sainkin ankaran kurinpalautuksen. Että "ei noin saa tehdä. Tuo on huonoa käytöstä ja vieraille ihmisille ei heristellä nyrkkiä."

Loput keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kun-penkeilläkin-on-korvat/1182070

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Piippailua ja kielikukkasia kapeilla kujilla

Olin reissussa Israelissa ja toimittajaryhmän muut jäsenet olivat jo palanneet kotimaihinsa. Paikallisopas järjesti viimeisen illan seurakseni paikallisen kuskimme Svikan, sillä hän ajatteli, että yksin on tylsää. Ikään kuin über-sosiaalisten päivien jälkeen olisi outoa arvostaa omaa rauhaa.
Vähän yli kuusikymppisen seuralaiseni puheli osin murahdellen, itäeurooppalaiselta kuulostavalla aksentilla ja varsin suppealla sanavarastolla. Mies oli kuitenkin isällisen avulias ja hymyilevä, joten ajattelin, että mukava saada ruokaseuraa.


Olimme sopineet treffit hotellin aulaan kuudeksi. Mies seisoi siellä odottamassa ja matkalla autolle hän totesi painokkaasti olevansa hyvin vihainen. Oikeastaan "hyvin, hyvin vihainen", vähän niin kuin Nasse-setä aikoinaan.
Kysyin miksi, johon hän vastasi toistamalla kysymykseni "Why" nousevalla intonaatiolla ja kohoavilla kulmakarvoilla höystettynä. Ikään kuin olisin kysynyt jotain todella tyhmää.
Kävi ilmi että vihaisen sijaan Svika olikin vain kovin nälkäinen (hungry – angry). Sellainenkin sana on kuulemma kehitetty kuin "hangry". Se tarkoittaa kovasta nälästä kumpuavaa kiukkuisuutta ja vihaa.


Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani voi lukea osoitteessa:
https://www.ksml.fi/teemat/matka/Kolumni-Piippailua-ja-kielikukkasia-kapeilla-kujilla/1126819




keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Miksi nuori Suomi keulii?

Koska aurinko on alkanut jo lämmittää ja muutamia pikkulintuja on havaittu, saavat ajatukset karkailla kevääseen ja kesään.
Itävaltalainen veljentyttöni vieraili viime kesänä Suomessa. Uimme, saunoimme, shoppailimme ja höpötimme – niin kuin kuuluukin. Sitten tämä kohta täysikäinen nainen kysyi minulta Suomen liikennettä koskevan kysymyksen johon en osannut vastata. "Miksi suomalaiset pyöräilijät ja mopoilijat keulivat koko ajan. Mikä siinä on se juttu?"

En ollut ehkä ennen asiaa ajatellut, mutta kun se tuli puheeksi huomasin, että usein renkaista asfalttia koskee tosiaan vain toinen. Mietin onko kyseessä joku enduroharrastusta suosivien maiden juttu. Suomessa kun monet kokeilevat crossia hiekkamontuilla ja mökkiteillä. Vai onko Suomen nuoriso vain jollain tapaa erityisen hurjapäistä?

Ennen kaikkea jäin kuitenkin miettimään omaa nuoruuttani. Nykymopoilijat tuntuvat olevan selvästi taitavampia hurjastelijoita kuin oman ikäluokkani edustajat nuorina. He näyttävät hallitsevan teknisesti vehkeensä paremmin ja pyörittävän niitä taidokkaasti – Usein toki uhkarohkeasti, mutta siis myös taidokkaasti.

 

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-nuori-Suomi-keulii/1120284

 



perjantai 23. helmikuuta 2018

Hauskoja ja ei-niin-hauskoja teknisiä vikoja

Joskus rantaan pääsy voi olla työn ja tuskan takana.
Istuin alkuviikosta Hämeenlinnan rautatieasemalla odottamassa junaa. Ensin se oli myöhässä viisi minuuttia. Sitten kymmenen ja lopulta tauluun rävähti 40. Kirosin mielessäni. Miksi pakkanen yllättää VR:n aina kun olen lopen uupunut enkä muuta halua kuin päästä kotiin. ”Myöhästymisen syynä on tekninen vika”, kuuluttaja toisteli. Minä nieleskelin pyhää raivoa. Sitten rupesi yllättäen hymyilyttämään. Mieleen nousi toinen kokemus ”teknisestä viasta”.

Olin tovi sitten lomalla Punaisen meren rannalla. Olin sopinut paikallisen toimijan kanssa sukellusreissusta ja seisoin hyvissä ajoin hotellin edessä odottamassa kyytiä. Kun puoli tuntia oli kulunut eikä hakijaa näkynyt, aloin epäillä, ettei kyse ehkä olekaan notkeasta jordanialaisesta aikakäsityksestä. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selvisi, että joku jossain oli unohtanut jotain ja ainakin minut.

Kuuma ilma kutitti kivasti nenää, seura oli hyvää eikä lomalaisella ollut oikeastaan kiire minnekään. Puolentoista tunnin jälkeen hymyilevä taksimies kaartoi Hyundaillaan luoksemme.
Etupenkille istahtava matkaaja totesi polttoainevalon palavan punaisena. Naureskelimme, että noinkohan päästään rantaan asti. Oletimme kuitenkin auton vilkuttavan valoa ikään kuin huvikseen.
Hetken päästä emme enää olettaneet mitään. Pari yskäisyä ja tankki huokasi tyhjyyttään. Kuski puhui teknisestä viasta, eikä uskonut analyysiämme polttoaineen vähyydestä.

Keskellä kohtalaisen vilkasta moottoritietä opimme, että Jordaniassa ei vilkutella turhaan hätävaloja. Kuski pomppasi auton viereen ikään kuin näyttämään, että tässä ollaan. Mietin, että noinkohan kännykkää ajaessaan näppäilevät paikalliset ehtivät havaita sen paremmin kuskia kuin autoammekaan. Laitoimme turvavöitä kiinni ja painauduin selkänojia vasten.
 
Autossa alkoi olla hikisen kuuma. Vaativan koputtelun jälkeen kuski avasi takalukossa olevat ovet ja päästi meidät ulos. Siinä me sitten seisoimme - jordanialainen taksikuski ja neljä Suomi-turistia 30-asteen helteessä moottoritien varressa. Vasemmalla aukesi hiekka-aavikko ja oikealla siinsi Punainen meri.
Kun paikalle hälytetty vaihtoauto saapui, hyppäsimme kyytiin ja jätimme kuskin hoitamaan ”teknistä ongelmaansa”.
 

Muutaman lisäkommervenkin ja pitkähkön odottelun jälkeen olimme vihdoin veneessä ja vesillä. Hallelujaa, me huokasimme. Joku taisi sanoa, että toivottavasti moottorit on muistettu tankata. Ja olihan ne. Tällä kertaa moottori yskähtikin sitten ihan oikeaan tekniseen vikaan ja seilasimme vesillä kahden moottorin sijaan yhdellä. Kunnes se toinenkin rikkoutui.
Tilanne oli niin koominen, että emme uskaltaneet edes arvuutella mikä seuraavaksi hajoaa. Ja jos olisimmekin uskaltaneet, kukaan tuskin olisi arvannut tikkaita. Laivasta veteen johtavat raput olivat nimittäin seuraavana hajoamislistalla. Nöyrät purserit auttoivat vedenvaraan jääneitä sukeltajia kyytiin.

Armottoman säätämisen ja sakean bensankatkun jälkeen toinen koneista heräsi eloon ja livuimme laituriin. Hotellille paluun jälkeen kuljimme loppupäivän apostolinkyydillä, sillä jotkut päivät eivät selvästikään ole ajoneuvopäiviä.
Purressani hammasta Hämeenlinnan rautatieasemalla mietin, että jotkut päivät eivät ole junapäiviäkään. Asia ei jotenkin vaan tuntunut yhtään samalla tapaa hupaisalta.
 
Tämä kolumni julkaistiin Keskisuomalaisessa 22.2.2018


torstai 15. helmikuuta 2018

Anarkiaa ja tervettä poliisin pelkoa

Kun liikenteessä vilahtaa poliisiauto, seuraavaksi vilahtavat punaiset jarruvalot. Poliisia pelkäävä kansa säikähtää nimittäin maijaa enemmän kuin kokonaista tielle rynnivää hirvilaumaa. Aina ei ole näin.
Ajatuksiinsa uponnut ystäväni havahtui liikenteessä siihen, että poliisi viittoi häntä syrjään. Kuten kuuluukin, naisen ensireaktio oli ”mitä minä nyt tein”. Poliisi kertoi, että autosta on ajoneuvoverot maksamatta. Pikkuisen anarkistien asenteen omaava ystäväni vastasi, että "ei pidä muuten paikkansa”.

Poliisi nikotteli hämmentyneenä. Sanoi, että kyllä nämä meidän tilastot väittävät, ettei laskua ole maksettu. Nainen ajatteli, että jos kieltää asian vielä muutaman kerran ja erityisen painokkaasti, tilanne purkautuu sillä. Ei purkautunut.
Tovin kinastelun jälkeen nainen myönsi, että onhan tässä sellainen pieni mahdollisuus, että maksun suorittaminen on tosiaan unohtunut.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnista löytyy täältä:
https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Kolumni-Anarkiaa-ja-tervett%C3%A4-poliisin-pelkoa/1106743#comments




perjantai 26. tammikuuta 2018

Pörriäiset jet lagissa

Kärpäsiin ei kiinnitä juurikaan huomiota kesällä, vaikka keväällä lajin ensimmäiset edustajat ovat suloisia viestejä lähenevästä lämmöstä. Sanottakoon että suloisia, mutta usein valheellisia, sillä lämpöä on juhannuskokolla haettu usein villasukista ja toppatakista.

Mutta siis kärpäset. Miten ne liittyvät autoihin ja liikenteeseen. Törmäsin kahdella viimeisellä matkallani kärpäseen lentokoneessa. Tai siis en varsinaisesti törmännyt, mutta kiinnitin huomiota noihin pöriseviin kanssamatkustajiin.


Toisella kertaa kärpänen oli siirtymässä Nepalista Turkkiin ja toisella Islannista Yhdysvaltoihin, Floridan osavaltioon.
En muista nähneeni pieniä sen enempää kuin isojakaan eläimiä aikaisemmin lentokoneissa, joten nämä saivat täyden huomioni.



Loput tästä autokolumnistani voi lukea keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:


https://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/P%C3%B6rri%C3%A4iset-jet-lagissa/1099951





perjantai 12. tammikuuta 2018

Melkein maantierosvon kyydissä Nepalin vuoristossa

Matkasin syksyllä Jeepin kyydissä kohti Nepalin vuoria. Paikallisen kuskimme täytyi aika ajoin pysähtyä kuittaamaan kyytiläiset tien varren tarkastuspisteessä. Tarkastajista osa halusi katsoa kuskin asiakirjat läpi, osalle riitti kun niitä vilautti ikkunasta. Jälkimmäisessä tapauksessa asiakirjoina olisi ihan hyvin voinut olla passikopioidemme sijaa vaikka suomalaisen Marttaseuran vuosikertomus tai käsipallopelin ohjeet.
Tarkoituksena oli kaiketi kontrolloida sitä, että vuorilta palaa yhtä monta tyyppiä kuin sinne meneekin. Tämä kuulostaa loogiselta toiminnalta seudulla, jossa maavyöry voi hetkenä minä hyvänsä pyyhkäistä pitkän tienpätkän pois kartalta.
Kuskia pysähdykset ehkä ketuttivat, mutta me otimme ne ilolla vastaan. Pieni paussi pomppuiseen matkaa tuntui mukavalta ja toi useimmiten mukanaan myös tovin jaloittelutauon.
Saavuttuamme taas yhdelle pisteelle kuski hyppäsi kyydistä ja näytti kädellään, että pitäkää te vain peput penkissä. Ajatuksena kaiketi oli, että tämä ei vie edes tovin puolikasta.
Sitten oven avasi vieras mies. En muista miltä hän näytti, mutta mielikuvissani hänestä on muotoutunut vähän Rasputinia muistuttava metsärosvon omainen hahmo. Hän nyökkäsi meille ja istui ratin taa.
Syntyi valtava häly. Jokainen kahdeksasta matkaajastamme ihmetteli, huudahteli ja kummasteli kuskia kaikilla osaamillaan kielillä. Tuhkaa siroteltiin ja kaapuja revittiin. Että kuka tuo on, mitä tapahtuu, minne mennään ja KÄÄK!

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:
https://www.ksml.fi/ulkomaat/Kolumni-Melkein-maantierosvon-kyydiss%C3%A4-Nepalin-vuoristossa/1093852


Yksi vuoristoteillä toimineista ajoneuvoista.