Aikamatka lapsuuden autoon

Autokolumni ja lapsuudenmuistoja viime perjantain Keskisuomalaisessa

Joskus sitä miettii ajellessaan, että jos nyt voisi siirtyä suoraan lapsuuden ajotunnelmaan ja tie-verkostoon, olisi siinä varmasti ihmettelemistä. Autoja olisi vähemmän, liikenneympyröitä ei laisinkaan ja liikennevalojakin vain harvakseltaan.
Suurin ero koskisi tietysti ajoneuvoja ja niiden sisäistä järjestystä.
Minä pääsisin lapsuuden tunnelmaan, jos ostaisin vanhan Saabin, pakkaisin autoon enemmän tavaraa kuin järkevältä tuntuu ja laki sallii, iskisin kuskin suuhun tupakan ja kilpailisin siitä minkä värisiä autoja tulee eniten vastaan.
Ilmastointia ei tietenkään olisi ja jos takaikkunan saisi auki, seuraisi siitä aina etuosasta kuuluva tehokas ”ikkuna kiinni” -komento, jonka syytä en ole vieläkään ymmärtänyt. Takaikkunalla pörräisi aina kärpänen, mehiläinen tai paarma. Miettisin pysyykö se ikkunalla vai laskeutuuko niskaani. Eniten pelkäisin sitä paarmaa.

Lossirannassa ja muissa pakollisissa pysähdyksissä vinkuisin veljeni kanssa jäätelöä. Jos sellaista saataisiin, antaisi kuski ymmärtää, että moinen ainainen vinkuna ei ole hyvästä. Tästä johtuen jäätelö ei maistuisi ihan yhtä hyvältä kuin sitä kuvitteli, mutta kuitenkin niin hyvältä, että sitä vinkuisi seuraavallakin kerralla. Jäätelömerkki olisi vaniljapuikko, jos isä päättäisi. Mutta jos minä saisin päättää kuningatartuutti tai vaaleanpunainen superpuikko, jonka pinnassa on kielenpäällä räksähteleviä rakeita. Jäätelötikussa lukisi Guinnessin ennätysten kirjasta poimittuja tietoja kuten maailman pisimmän spagetin pituus, joka muuten on 3 776 metriä.

Turvavöitä ei olisi tai oikeastaan mitään muutakaan turvallista. Silti mielessä ei edes kävisi, että voitaisiin ajaa kolari. Isä kun on maailman paras kuski ja pystyy ohittamaan auton vaikka polvilla ohjaamalla. Näin on, vaikka hän jälkikäteen toki väittää tunnontuskissaan, ettei moista koskaan ole tapahtunut. Me vekarat kuitenkin muistamme tällaiset sankariteot ja arvostamme häntä siksi astetta enemmän.

Autossa on aina joko liian kuuma tai kylmä. Huomauttelemme tästä toistuvasti, mutta etuosan lämpötilan säädöllä on minimalistinen vaikutus takapenkin oloihin.
Parasta viihdettä on tuijotella metsän reunaa ja kuvitella kuinka siellä juoksee auton nopeudella keijukainen tai ballerina hiukset hulmuten. Kun ajamme kotiin isoäidin hautajaisista, kuvittelen sinne keijun sijaan mummun.

Kun isä tuo koeajoon Peugeotin, haluan, että se ostetaan perheeseen, koska sitä voisi kutsua Pösöksi ja sitä myöten Söpöksi. Jostain syystä argumentti ei vakuuta isää. Ehkä se jää kuitenkin hänen alitajuntaansa, sillä reilun kymmenen vuoden päästä hän ostaa Peugeotin. Se on valkoinen ja hieno – kutsun sitä valkoiseksi ratsuksi.

 

 

Happea koneöljyn katkuiseen tunnelmaan

Autokolumni Keskisuomalaisessa 23.9.

 

VR:n kuulutus: ”Hyvät matkustajat, kokeilemme lähtöä hetken kuluttua”, sisältää sellaisen määrän pessimismiä, että matkustaja minussa vetää jo takkia päälle. Siinä on niin paljon epävarmuutta, että en hetkeäkään usko junan nytkähtävän minnekään – Muualle kuin varikolle siis.

”Nyt meni ainakin ykkönen päälle”, vaunussa istuva vanhempi herrasmies arvelee kumppanilleen. Jään odottamaan ”kakkonen silmään” –kommenttia, ja koska sitä ei tule, olen taas laittamassa takkia päälle.
Jokainen vauhdin hidastus enteilee minusta totaalista pysähtymistä.
Huomaan vaunun muiden matkustajien unohtaneen jo lähtövaikeudet ja keskittyneen johonkin ihan muuhun. Mietin miksi minä olen tällainen pessimisti. Miksi uskon aina pahimpaan kun kyse on ajoneuvoista.

Loput tästä Keskisuomalaisen kolumnistani osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Happea-kone%C3%B6ljyn-katkuiseen-tunnelmaan/846838

Pariisi petti minut ja valkoisen ratsuni

Viime viikolla tuli tehtyä tällaistakin:

Autokolumnini Keskisuomalaisessa 15.7.

Nyt menivät suunnitelmat uusiksi. Valkoisen ratsuni kotimaa nimittäin petti minut. Me emme ole enää tervetulleita Ranskan pääkaupunkiin. Ei ainakaan valoisaan aikaan.
Pariisissa on nimittäin julkaistu säädös, että kaupunkiin ei saa päivällä ajaa autolla, joka on rekisteröity ennen vuotta 1997. Peugeot-parkani ei tuota vaatimusta täytä. Sen syntymää näet juhlittiin vuonna 1991. Kielto on voimassa aamukahdeksasta iltakahdeksaan. Yli-ikäisellä autolla Eiffeliä kiertävä kuski voi saada 35 euron sakot. Määräyksen tavoite on parantaa saasteista kärsivän kaupungin ilmanlaatua. Tämä on toki hyvä idea, sillä Pariisin ilmanlaadun on sanottu olevan niin huono, että se lyhentää pariisilaisten elinikäodotusta 6–8 kuukaudella.
Olkoonkin, että tällainen säädös on siis perusteltu, mutta me olemme Pökötin kanssa asiasta vähän tuohtuneita.

Aloin heti miettiä, miten tehdä rouva Pesoselle nuorennusleikkaus. Se ei ole ihan helppo homma, mutta pariinkin otteeseen pitkälle tuunatuissa autoissa istuneena arvelin madallussarjan, lisäspoilerin – jonka olen muuten nöyryyttävän keskustelun päätteeksi oppinut nimenomaan spoileriksi ei broileriksi – hirmukokoisen subbarin ja uuden maalipinnan auttavan jo pitkälle. Toisaalta autoa ei saisi muuntaa liian hienoksikaan, ettei se herättäisi turhaan
poliisivoimien huomiota.

Itse asiassa olen miettinyt pariin kertaan, että koska autovanhukseni on tosiaan jo vanhus, hänen kanssaan voisi kokeilla vaikka mitä. Toteuttaa vähän itseään. Mikään tuskin pystyy enää laskemaan kaarani arvoa – joka käsitykseni mukaan pyörii jossain satasen ja kahden välillä.
Suunnitelmissa on muun muassa monenlaisten maalailujen kokeilu. Niin pensselillä kuin spraylläkin. Anarkiamerkki tai kirkkovene voisi näyttää konepellillä oikein hauskalta. Olen myös kuullut puhetta vanhalle maalipinnalle tehtävästä myllytyksestä. Jos en ihan väärin ole ymmärtänyt, siinä hiotaan maalista aavistus
pois jolloin vanha maali pääsee uusiksi loistoonsa. Melkein keltaiseksi muuttunut valkoinen pösöni voisi siis tulla jälleen valkoiseksi. Jos moista siis haluaisi itse kokeilla – ja mikseipä haluaisi – niin nyt jos koska olisi mahdollisuus pikku testaukseen.

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön vielä, että harmistukseni Pariisin ikärajoitteista ei ole ihan kauhean aktuaali. Suunnittelen pököttireissua patonkimaahan lähinnä villeissä visioissa ja päiväunissani. Hereillä ymmärrän, että ilmastoimattomassa ja usein pikkuisen öljyltä haisevassa autossa ei kuulu matkustaa merta
edemmäs kalaan. Mutta saahan sitä tyttö unelmoida

Halpa auto helpottaa pysäköimistä

Ihaillessani taannoin Jenkeissä tulipunaista Ferraria, mieleeni tuli muutama auton olemusta käsittelevä ajatus. Ensiksi tietenkin se, että miten saisin sen omakseni tai vaihtoehtoisesti se, miten pääsisin moisen kyytiin. Hetken päästä tuli muutama vähän realistisempikin mietelmä. Nimittäin se, että Ferrari on auto, jolla voisi ajaa ihan järjettömän kovaa vauhtia, mutta näin tuskin tehdään, koska A) niin ei liikennesääntöjen mukaan saa tehdä ja B) niin ei uskalla tehdä, koska alla on auto joka maksaa maltaita.

Kun auto on tarpeeksi kallis, sitä täytyy pitää kuin kukkaa kämmenellä. Ellei sitten satu niin hyvä tuuri, että pankkitilillä on varaa vaikka vähän useampaankin Ferrariin tai Lamborghiniin, jolloin yhden torppaaminen ei tunnu juuri missään.

Loput tästä keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnista löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Halpa-auto-helpottaa-pys%C3%A4k%C3%B6imist%C3%A4/769097

"Halvassa autossa on halvat huolet"

Vein pari viikkoa sitten silmäteräni Kuopioon. Tirautin kyyneleen ja luovutin Peugeottini avaimet autokauppiaan hellään huomaan. Sydän vähän raskaana, mutta innoissani palasin kotiin 2003 syntyneellä c-mallin Mersulla, joka oli muutettu pakettiautoksi.

Seuraavana päivänä ensimmäinen auton äimistelijä hiipparoi tontilleni vaiheessa, jossa olin vielä syömässä aamupalaa. Viimeinen tuli jo pimeän laskeuduttua. Välissä oli laskujeni mukaan kymmenen renkaan potkijaa.

Näin voi käydä vain tietynmerkkisten autojen kanssa. Ajaessani noin kolme kertaa kalliimman ja huomattavasti nuoremman Hyundaini pihaan, paikalle tuli vain naapurin pariskunta. Ja hekin ehkä vain kohteliaisuus syistä. Mutta siis: Mersu on aina Mersu, vaikka voissa paistaisi ja pinta kupruaisi ruostekukkasia.

 

 

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta autokolumnistani löytyy osoitteesta:

 

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Halpa-auto-halvat-huolet/746573

Lämmin pylly tuotti viluiset varpaat

Joskus sitä ei ole muka mitään kirjoitettavaa ja sitten on niitä hetkiä, jolloin voisi kirjoittaa viikon autokokemuksista vaikka pienen romaanin. Sanomattakin on selvää, että heikosti kirjoitusaiheita tarjoavat viikot ovat elämisen kannalta sujuvampia. Viime viikko ei ollut tällainen. Taaskaan.

Viikon ensimmäinen mutka tapahtui kampaajalla. Hiushommat menivät suunnitellusti, mutta kampaamovisiittiin tuli 60 euroa lisää auton seisoessa väärässä paikassa. Parkkipirkko varmasti arvasi hämmentyneen reaktioni, koska oli alleviivannut sakosta selityskohdan ”Pysäköinti merkityn pysäköintipaikan viereen tai osittainkin sen ulkopuolelle”.

Ymmärrän, ettei tuoreehkolle pihakadulle haluta autoja joka paikkaan. Se kuitenkin tuntuu melkein kiusaamiselta, että tällainen kielletty pätkä sijoitetaan juuri kohtaan jossa tönöttää parkkiautomaatti.

 

Loput tästä tänään Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

 

 

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/L%C3%A4mmin-pylly-aiheutti-viluiset-varpaat/740195

Jos menet pois, mitä minulle jää?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minun Hyundaini on Hunksi, mutta kultani, eli Peugeot-vanhukseni on muun muassa Pökötti, Pösö, Pesonen, Pekonen ja Peskonen.
Sanottakoon, että Jyväskylän Kaupunginteatterissa viime vuonna pyörinyt Viiru ja Pesonen –näytelmä oli valtava pettymys. Peugeotin sijaan lavalla pyöri vain joku pikkuisen höppänä ukkeli kissansa kanssa…

Loput tästä viime viikolla julkaistusta autokolumnistani, jota en musitanut blogiini aikaisemmin nostaa, löytyy Keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/j-os-menet-pois-mita-minulle-jaa/2214088

Löytyisikö ratkaisu savolaisesta navigaattorista?

Minulla ja navigaattorillani menee taas pikkuisen huonosti. Vaikeaa on ollut aikaisemminkin. Ensin surua ja murhetta aiheutti vihamieliseksi osoittautunut itänaapurin naiselta kuulostava navigaattori. Sitten varsin leppoisa nuorinainen, joka lausui suomalaiset nimet kuitenkin niin hankalasti, etten tiennyt millä planeetalla saati missä maassa ajelin.

Loput tällä viikolla Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/savolainen-navigaattori/2155844

Auvoisia autoiluhetkiä

Koska autoiluun tuntuu liittyvän niin kovin paljon kiroamisen aiheita – kuten kalliita bensa-litroja, kohonneita vakuutusmaksuja, rikkoutuneita osia, hylättyjä katsastuksia ja törttöileviä kanssa-autoilijoita – ajattelin listata muutaman onnen hetken. Niitäkin nimittäin löytyy.

 Autoillessa rintalastaa lämmittävät muun muassa nämä asiat:

 

Loput tästä Keskisuomalaiseen kirjoittamastani kolumnista löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/auvoisia-autoiluhetkia/2146095

 

Englanninlakritsin värinen auto ei mene hukkaan

Autokolumni Ksml 22.5.2015

Tiesittekö, että Suomen varoitusliikennemerkit ovat punakeltaisia siksi, että ne erottuisivat hankien keskeltä? Muualla varoitusväri on yleensä punavalkoinen. Minä en tiennyt. En myöskään tiennyt, että ajamme usein hankien keskellä, mutta ajatus siitä, että joskus olisi taas sellaisia oikeasti pitkiä ja valkoisia talvia on toki mukava.

Väreistä tuli mieleen, että muistan kuulleeni valkoisten ja harmaiden autojen joutuvan muita värejä keskivertoa useammin onnettomuuksiin. Mietin, johtuuko tämäkin hangista ja harmaansävyisistä rospuuttokeleistä. Oletettavasti kuitenkin siitä, että Suomi-poika suosii näitä ”ei minkään värisiä” –autoja. Tottahan ne siis joutuvat muita useammin liikenneonnettomuuksiin, jos ihmisillä on nimenomaan sen värisiä autoja…

Autojen väristä on lyhyt ajatussilta appeni edelliseen autoon. Mies ajoi usean vuoden ajan englanninlakritsaksi kutsutulla autolla. (En tiedä tiesikö hän itse tätä kutsumanimeä, mutta tietää ainakin nyt.)

Auton helma oli roosa ja yläosa valkoinen. Merkkiä en muista, sillä väritys vei kaiken huomioni. Ja niin vei muuten muidenkin huomion. Auton tunnisti jo kilometrin päästä ja jos ajopeliä meni joskus lainaamaan, sai Muuramen kylillä pyöriessä olla käsi koko ajan vilkutusasennossa.

Omalla autollani moista ei tapahdu. Ensinnäkin siksi, etten tunne ihan kaikkia kyläläisiä ja toisaalta siksi, ettei autoni juurikaan erotu muiden autojen joukosta. Aina en erota sitä toki itsekään.

Viime viikolla saatoin Hyundaitani huoltoon. Näin mieheni parkkeeraavan auton pihaan ja kiikuttavan avaimet korjaajalle. Istuin Peugeotissani ja odotin. Ajaessani sitten pihasta sivuutin Hunksini ja totesin yllättyneenä, että ihan samannäköinen kuin meillä.

Tajusin sentään ihailevani omaa autoani ennen kuin vierustoverin hämmentynyt ilme ehti muuntua sanoiksi. Arvelen sanomatta jääneen kommentin sisältäneen viittauksen siihen kuinka kultakalanmuistia voi esiintyä aikuisissa naisissakin.

Mutta vielä siihen appeni autoon. Viime viikolla näin liikenteessä astetta hurjemman version englanninlakusta. Siinä valkoiseen ja roosaan oli lisätty raita nurmikon vihreyttä. Jos tarkoitus oli kumota roosan tyttömäisyys, siinä ei ihan onnistuttu. Yksi asia kuitenkin on varma. Omistajan ei tarvitse parkkipaikalla ihmetellä minne auto tuli parkkeerattua.

Sanottakoon, että apelleni huomiota herättävän auton vaihtuminen yksiväriseen biiliin tuotti aluksi pikkuisen ongelmia. Ensimmäisellä kauppamatkallaan mies ehti harhailla melkoisen ringin parkkipaikalla ennen kuin oikea auto löytyi. Tällöinkin se taisi löytyä sillä, että näkökenttään osui paremman suunnistuskyvyn omaava vaimo, joka odotti auton vierellä ja ihmetteli siipan harhailua autorivien välissä.

Vastaavankaltaisia tilanteita on saattanut olla useampikin, mutta niistä on vaiettu. Niinhän se nimittäin on, että kerran tapahtuva moka on hauska, mutta jos samaan ansaan lankeaa uudestaan, ei se enää naurata. Ei ainakaan asianomaista itseään.

Ei ihan ”reikiä nolla”

Kolumni Keskisuomalaisessa 1.5.2015

Hetki sitten käsillä oli taas munkkikahvien paikka. Oikeastaan myös ilotulituksen ja shampanjapullon korkkien ampumisen sauma. En viittaa tällä vappuun vaan siihen, että valkoinen sotaratsuni kävi nimittäin heittämässä kunniakierroksen paikallisella katsastusasemalla.

Näyttelin tyynen hillittyä insinöörin ojentaessa leimattua lappua, mutta sieluni sisimmässä huusin huraata keuhkojen täydeltä.

Ihan ilman merkintöjä Pököttini ei sentään selvinnyt. Tarkkasilmäinen inssisetä löysi sen helmasta sormenmentävän reiän. Kutsuttakoon sitä täst edes vaikka helmasynniksi. Synti ei kuitenkaan ole nähdäkseni kovin suuri, sillä ensinnäkään sitä ei tarvitse käydä näyttämässä uudelleen toimistolla ja toiseksi, jos itse surffaisit 24 vuotta Suomen tiesuoloissa ja pääsisit pesuun vain erikoisen juhlallisina päivinä, saattaisi sinustakin löytyä muutama heikko kohta.

Tästä ajatus jumittuukin vääjäämättä autopesuun. Mietin miten on mahdollista, että olen aina pitänyt pesuloita jotenkin mystisen mainioina, eräänlaisina kummitusjunan kaltaisina riemupaikkoina, mutten silti vie niihin autojani juuri koskaan. Aina on jotenkin vääränlainen keli ja tietysti onkin. Eihän sellaisia kuivia ja pölyttömiä & pakkasettomia päiviä ole Suomen ilmanalassa kovin tiheään. Niitä jos venaa, voi auton pestä pari kertaa kesässä ja hyvällä tuurilla kerran kevättalvella. Silloin on kuitenkin muutakin tehtävä. Pitkän pilvisyyden jälkeen koittavasta ensimmäisestä aurinkoisesta kevätpäivästä ei ihan heti nouse mieleen ajatus, että nyt auton pesuun.

Syyn siihen, miksi en penskana päässyt vinkumisestani ja vetoamisesta huolimatta huoltoasemien pesupisteille tiedän hyvin. Isäni mielestä ”itsekin voi ihan hyvin pestä ja perheestä löytyy monta tervettä kättä”.

Syy nykyiseen pesuloiden boikotoimiseeni voisi piillä pihiydessäni. Tätä oletusta ei kuitenkaan puolla se, että putsatessani viimeksi hanskalokeroa löysin sieltä käyttämättömän autopesukoodin vuodelta 2013…

Peugeotistani vielä sen verran, että naapurin mies vinoili minulle, että valkoinen ratsuni voi laittaa kohta museorekisteriin. Valitettavasti näin ei kuitenkaan voi tehdä vielä kuuteen pitkään vuoteen enkä usko rakkaani jaksavan enää niin kauaa.

Sillä, että museoajoneuvoksi luokitellulla ajoneuvoa saa ajaa enintään 30 päivää vuodessa, ei välttämättä olisi merkitystä. Vaikka Pesostani rakastankin, olemme aika harvinainen näky liikenteessä. Tuorein ajatukseni onkin, että kun hänestä aika jättää, parkkeeraan hänet pihani järvenpuoleiselle reunalle ja istun sen muhkuraisilla tuoleilla auringonlaskua ihaillen ja punaviiniä lipittäen. Poistetun konepellin kohdalla velloo istutettu kukkameri ja takakontissa säilytän puutarhalapioita ja istutuskauhoja. Mankan kuitenkin pidän toimintakuntoisena, jotta voin yhteisiä vuosiamme muistellessa huudattaa sillä vaikka Pellen Moottoritie on kuuma –skipaletta – kappaletta joka vie minut takaisin nuoruuden juhannuksiin, joina peruutin Pököttini vuosi toisena jälkeen siihen Tammisaaren leirintäalueen ehkä ainoaan, mutta varsin huonossa paikassa sijaitsevaan, monttuun.

Peugeot mon amour

Autokolumni Keskisuomalaisessa 30.1.2015

Sydämeni vuotaa verta enkä saa öisin unta pahojen sanojeni takia. Olin pari kolumniani sitten palauttamassa valkoista ratsuani Ranskanmaalle. Vaikka ajatuksessa oli toki eräänlaista poeettista kauneutta, tuntuu nyt pelkkä ajatuskin uskollisen ratsuni hylkäämisestä julmalta ja sydämettömältä. Voin vain kysyä, kuinka saatoin moista edes ajatella.

Näin ajatteli varmasti myös Peugeottini ja päätti siksi näyttää minulle niin sanotusti mistä reiästä kana pissii tai bensa kulkee…

 

Tein vuodenvaihteessa ”piruetteja” järven jäällä. Kuvittelin olevani yhden sortin jääprinsessa, vaikka kaunoluistimissani näytin varmasti vähemmän kuninkaalliselta. Lähinnä siltä vanhan Disney-leffan bambilta.

Kiidettyäni jo tuntitolkulla jäällä, lähdin vielä itseäni yli 30 vuotta nuorempien luistelijoiden innoittamana leikkimään ”Kuka pelkää lumimiestä” –peliä. Arvata saattaa miten siinä kävi: jää hävisi alta ja taivaalle eksynyt auringonsäde osui silmään. Sitten osui polveen. Ja toiseenkin, ja molempiin käsiin, ja vielä kyynärpäähänkin. Koskaan ei ole ollut vaikeampaa nielaista sitä v:llä alkavaa sanaa ja paria sen sukulaista.

Toettuani hieman ja poimittuani arvokkuuden rippeeni jäänpinnasta, huomasin polven näyttävän ihan väärältä – tuplakokoiseksi paisuneelta ja oudolta.

 

Ja mitenkäs tämä liittyy Peugeotiin. No siten, että suunnaksi oli otettava terveyskeskus. Linkkasin Hyundaihin, mutta auton mielestä –15 astetta oli ihan liikaa näin kylmiltään. ”Ja mikäs kiire tässä nyt yhtäkkiä on, valmiissa maailmassa”, se näytti tuumivan.

Tässä vaiheessa naapurin lapset olivat jo niin kaukana, että sain päästellä ihan vapaasti niitä ärräpäitä ja manata sinistä kumppaniani maan syvimpään rakoon. Tästä ei ollut mainittavasti apua.

Siirryin taivasalla nököttävän Peugeotin puoleen. Mieheni kaivoi auton hangesta, josta sitä ei ollut liikautettu kolmeen viikkoon, ja väänsi umpeen jäätyneet ovet puolittain väkivaltaa käyttäen auki. Saatuaan ensikosketuksen virta-avaimesta Pesonen herähti käyntiin kuin palmun alta ja kuljetti tarinan sankarittaren lääkärisedän luo.

 

Lääkärin imiessä polvesta ruiskulla verta mietin sopivaa kostoa Hyundaille. Ehdin jo ajatella autokaupoille lähtöä ja vaihtoautoon kirjautumista. Mieheni kertoessa vian olevan todennäköisesti akussa, lepyin vähän. Ymmärsin, että eihän se ihan koko auton vika ole, jos omistaja on ajanut vanhan akun loppuun. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni hunksi olisi voinut vihjata akun tilasta jo aikaisemmin. Ei hetkenä, jolloin kaveria ei pitäisi jättää.

Myöhemmin kävi ilmi, että syy olikin hehkutulpissa. Sanottakoon, että se akku olisi ollut aika paljon halvempi juttu. Korjaamosedän ojentaessa laskua, kiroilin taas kuin merirosvo.

 

Vaikka janosin kostoa Hunksilleni, päätin keskittyä Pesosen palkitsemiseen. Tämä oli varmasti oikea ratkaisu, sillä mikään ei syö uhmakasta nuorta kollia niin kuin vanhan kehäraakin ylistäminen.

Päätänkin näin ollen rakkauskolumnin valkoiselle Peugeotilleni – tuolle kaikkien autojen prototyypille ja uljaiden ratsujen kuninkaalle – sukulaisnaiseni viisaisiin sanoihin: ”Peugeot. Oiih. Sen nimikin on ranskalaisittain lausuttuna kuin pelkkää rakkautta rakkautta vain…”

Kunnes kuolema meidät erottaa

Vuoden eka Keskisuomalaisen autokolumni 2.1.2015

Pidän itseäni suhteellisen realistisena ja jalat maassa olevana ihmisenä. Näin myös autoilun osalta. Olen siis ymmärtänyt eliniän rajallisuuden ja sisäistänyt sinänsä kamalan totuuden, että valkoinen Peugeot-autoni eli rakas pikku ”Pösöni” ei tule enää näkemään seuraavaa vuosikymmentä. (Toivon toki hänen tästä pikkuisen suutahtaneena murtavan ennakkoluuloni ja elävän kolmekymmentävuotiaaksi).

Olen miettinyt, että mikä olisi hänen arvolleen sopiva tapa siirtyä ajasta ikuisuuteen. Kaikki mahtipontiset järveen ajot ja jyrkänteeltä vierittämiset olen hylännyt kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että pikkuisen heikohkon motoriikan omaavana onnistuisin todennäköisesti köyttämääni itseni turvavöihin niin, etten ehtisi kierähtää h-hetkellä autosta ulos. Tämä ei olisi toivottavaa, vaikka se poeettisuudessaan sinetöisikin komeasti romanttissävyisen suhteemme. Toinen syy tämän kaltaisten viimeisten matkojen torppaamiseen on ekologinen. Renkaiden poltto ja rojujen hylkääminen luontoon nyt vain ei ole enää tälle vuosituhannelle sopivia asioita.

Olenkin näin ollen ajatellut, että komein tapa saattaa valkoinen ratsu ikuiseen uneen olisi ajaa se auton kotimaahan Ranskaan. Perillä lausuisin sille ranskankielisen rakkausrunon ja jättäisin sen tien poskeen nauttimaan kotimaansa maisemista ja vienoista tuulista. Kilvet tietenkin ruuvaisin pois. Saattaisin napsaista muistoksi myös sen jo kertaalleen katkaisemani antennin tai sivupeilin, jonka peilipinta muistuttaa enää etäisesti peiliä.

Tien laitaan hylkääminen haiskahtaa kuitenkin edellä mainitsemaltani roskaamiselta. Myös renkaiden polttelu olisi lähellä, jos auto tulisi hylättyä vaikka Pariisin tai Bordeauxin esikaupunkialueelle.

Vaikka uskonkin ranskalaisia niin isänmaallisiksi, että nähdessään valkoisen maanmiehensä he korjaisivat tämän talteen, olisin parasta ehkä viedä auto ranskalaiselle romuttamolle. Siellä se hajoaisi lähes kristillisesti alkutekijöihinsä ja sekoittuisi kanssa-autojensa pelti ja mutterimassoihin. ”peltikasasta sinä olet tullut ja peltikasaksi sinä olet jälleen tuleva…” ja sitä rataa.

Vaikka näitä ajattelenkin, ei Pösön saattohoito ole kuitenkaan ihan vielä käsillä. Näin ensinnäkin siksi, että uskon hänen jaksavan vielä pitkään. Ja toisaalta siksi, että en usko itse jaksavani ajaa autoa Ranskaan. Jo matka Muuramesta Jyväskylään tuntuu joskus pikkuisen rankalta auton säkkituoleja muistuttavissa rantatuolihtavissa istuimissa.

Vanha Hiace-vainaani pääsi sekin ranskankieliselle alueelle, ihan Afrikkaan asti, melkein itsestään. En kuitenkaan usko vastaavanlaisen myynti-ilmoituksen vaihtoauto-sivustoilla synnyttävän Pösön osalta kyselybuumia. Kaikki eivät kaiketi ymmärrä hyvän päälle.

Valkoinen aikakone vie tulevaisuuteen

Autokolumni Keskisuomalaisessa 21.11.2014

Rakas valkoinen ratsuni, 23-vuotias Peugeotini ei tunne enää kelloa. Sen kirkas digitaalinen näyttö väittää ajan olevan ihan mitä sattuu. Kellonajan päivittäminen ei auta, sillä jo hetken päästä ilta onkin muuttunut keskipäiväksi ja aamua seuraa aina aamu.

Olen yrittänyt löytää jonkinlaista logiikkaa kellosta. Aluksi luulin sakavuuden johtuvan siitä, että kello toimii vain silloin kun istun ratin takana. Autoni siis ikään kuin kaipaa minua niin suuresti, että kellotkin pysähtyvät jos en ole hänen seurassaan.

Kerran painoin korvani auton konepeltiin ja olin selvästi kuulevinani vienoa hyräilyä. Pikkuisen bensainen ääni lauloi Kirkan Hetki lyö –skipaletta. ”Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien” ja sitä rataa.

Tarkkailtuani kellon toimintaa tarkemmin, huomasin kuitenkin olevani väärässä. Jopa niin, että vaikuttaisi pikemminkin siltä, että aika lentää Peugeotilla siivillä, kun en istu kyydissä sen jousia rasittamassa.

No oli miten oli, hankalinta hommassa on se, että vaikka kello on näyttänyt omiaan nyt jo puolen vuoden ajan, minä en ole asiaa oppinut. Olisin ilmeisen huono kohde johonkin Pavlovin-koira tyyppisiin testeihin, joissa kohde oppii tekemistään virheistä. Tarkistan nimittäin edelleen kellonajan toistuvasti auton digitaalinäytöltä, vaikka minun pitäisi jo uskoa, ettei autoni elä meidän tavan pulliaisten kanssa samaa aikaa.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kiroan hiljaa mielessäni muistaessani, että kello keittelee omiaan. Mieleni täyttää lähes aina, muttei aina, sanat ”Ei perhana. Eihän se toimi”. Oma lukunsa on ne kerrat, jolloin päässäni ei soi mikään kello. Ei edes väärässä ajassa oleva sellainen. Rekisteröin kellon minuuttimäärän, mutta en huomaa mitään ihmeellistä siinä, että kello onkin aamu kymmenen sijaan neljä. Tämä johtaa luonnollisesti päättömään kiirehtimiseen tai ylettömään lorvailuun. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen matkalla Muuramesta Jyväskylän keskustaan tehnyt pikku lenkin Vaajakosken kautta tappaakseni ylimääräistä aikaa. Perillä olen sitten ollut vartin myöhässä.

Vastaavasi olen painanut tallaa pohjaan ja houkutellut valkoista ratsuani yliluonnollisen koviin kierroksiin, (tässä puhutaan nyt siis tuollaisesta sadasta kilometristä tunnissa) ja huomannut sitten olevani puolituntia liian aikaisin sovitussa tapaamisessa.

Olen harkinnut kellon piilottamista pahvinpalalla tai teipinpätkällä Mutta mitä se muuttaisi. Väärän kellonajan sijaan tuijottaisin teippiä. Ärsyttäväähän sekin olisi.

Mielessäni on käynyt myös ajatus, että ehkä suhtautumistapani asiaan on lähtökohtaisesti ihan väärä. Realistisen katsontakannan sijaan käyttöön pitäisikin kaiketi ottaa hintsusti science fiction  -vaikutteinen näkökulma. On nimittäin mahdollista, että varsin sympaattinen Pösöni ajattelee vain parastani. Sen tarkoitus on ilahduttaa harmaassa arjessa ja pimenevissä päivissä taapertavaa kuskiaan pomppimalla aikavyöhykkeeltä toisella. Ei tarvita kuin pikkuisen omaani vilkkaampi mielikuvitus ja Peugeotin ratin takana voi nauttia jo melkoisista Paluu tulevaisuuteen –elokuvan kaltaisia aikakone-haaveista – matkustaa vaikka marraskuun synkkyydestä toukokuun lämpöön.

Autovalheita ja syrjähyppyjä

Keskisuomalaisen kolumni 6.6.2014 (Olettaisin ainakin näin -lehteä en ole vielä nimittäin tänään nähnyt)

Kesällä sitä katsoo järven laineita ja sanoo ääneen sellaisia höpön höpöjä kuin, että ensi talvella hiihdän ehkä satoja kilometrejä. Sivakoin järvelle vedettyjä latuja kuin Mietaa konsanaan ja kapuan harjun jyrkimmän mäen ylös kuin vettä vaan.
Talvella sitä puolestaan miettii ihan tosissaan sitä kuinka hirveän monta kilometriä tuleekaan seuraavana kesänä uitua. Että aamusesta hyppään heti uikkareihin ja kierrän tuon horisontissa siintävän saaren.
Talvella hiihdetään, luistellaan ja lasketellaan ja kesällä uidaan, juostaan ja soudetaan ilman että lenkkarit kuluisivat, voiteluaineet ehtyisivät tai uikkarit menettäisivät kesäauringossa elastisuuttaan.
Ihminen on pohjimmiltaan valepukki ja eniten hän viilaa linssiin itseään.
Ja mitenkäs tämä liittyy autoihin ja liikenteeseen? No ihan kaikessa – se toiseksi eniten valheita vastaanottava osapuoli on nimittäin auto.

Täyttä autovaletta on esimerkiksi usein suustani kuultu vakuuttelu "Tästä lähtien käytän auton pesussa kuukausittain, enkä laiminlyö sen vahausta enää kertaakaan". Kaikki muutkin auton puhtauteen liittyvät vakuuttelut ovat kokemani perusteella silkkaa puppua. En ole ottanut kuukausiohjelmaan toistuvaa auton imurointia, vaikka niin olen monasti vakuuttanut. Ikkunatkin pesen vain silloin kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole. Vanteet olen renkaan vaihdon yhteydessä pessyt tasan yhden kerran – silloinkin sanalla sanoen melko huolimattomasti.
Jos pissapojan sisältö, suodattimien uutuuden karheus tai öljyn tummuus riippuisivat minusta, koneeni kulkisivat (tai eivät juuri siksi kaiketi kulkisi) vielä alkuperäisillä varusteillaan ja lisäaineillaan.

Toki voi olla, että te siellä olette minua parempia ihmisiä, mutta itse ainakin suollan rakkaille peltilehmilleni valheita toisensa perään. Puhun kasvavasta hoivanpidosta, perustarpeiden jatkuvasta huomioon otosta ja ylimääräisten hellyydenosoitusten osoittamisesta. Puhun autolleni hiljaa rakkaudesta kuiskaten.
Joko autoni ovat suhteeni varsin pitkämielisiä, silmittömän rakastuneita tai sitten pikkuisen tyhmiä. En tiedä mikä, mutta jokin ajokkieni – varsinkin sen vanhemman – suhteellisuudentajua hämärtää. Voiko se olla vanhuus?

Aina ei ole ollut näin. Muistan lämmöllä nuoruuteni tuittupäistä Fiatia, joka varsin monipuolisen puunauksen jälkeen hajosi huoltoaseman pihaan. Vieläpä tankki täynnä bensaa. Kuinkas muutenkaan. Jotta keltaisen pikkupaholaisen mielipiteenilmaisu olisi ollut kattava, kuului takapäästä tasainen sihinä. Ilmavaivojen sijaan rikkoutunut rengas vihelsi tyhjentyessään. Fiat ikään kuin sanoi, että ”hikoilusi oli yhtä tyhjän kanssa”. Se näytti minulle, mistä reiästä kana pissii ja kuka on kukko tällä tunkiolla. ”Että ihan turhaa kuvittelet, että rakkauteni on noin helpoilla konsteilla ostettavissa.”

Tästä päästäänkin siihen nähdäkseni varsin uskottavaan oletukseen, että 22-vuotiaan Peugeotini tuoreehko katsastusleima on yksinomaan laiminlyöntini ansiota. Valkoinen ratsuni ymmärtää, että minä olen kuningatar, joka ei peltilehmää kumartele. Minua on toteltava tai käy hassusti.
Voi toki olla, että miehelläni, joka ei noudata valitsemaani totaalisen laiminlyönnin linjaa on osansa asiassa. Sydäntäni vihlaisee ajatus, että Peugeot rakastaakin häntä ja hänen vahaavan kätensä liikkeitä.