Koomiset ja traagiset naisen osat

Naisen osa(t) -teoksessa tanssivat Teija Häyrynen, Kirsi Keisanen ja Elli Pulkkinen.

Viime viikkoni oli varsin kultuuripainotteinen. Sanoisinko jopa sillä kyllästettyl. Kävin viikolla katsastamassa Jyväskylän kaupunginteatterin uutukaisen eli Nummibodarit ja viikonlopun aikana kahdessa tanssiesityksessä.

Odotin virtuosimaiseksi kehuttua Rock the Ballet produktion Rasta Thomasin Romeo and Juliet –esitystä niin innoissani, että olin tuskin pysyä housuissani. Moinen intoilu tuottaa kuitenkin yleensä pettymyksen ja niin tälläkin kertaa. Näin vaikka baletti muihin lajeihin ja eri musiikkityyleihin yhdistelevä tanssi oli sulavaa ja usein varsin innostavaakin. Huomioni meni kuitenkin tanssin kannalta toissijaisiin asioihin kuten äänentoiston volyymitasoon joka sai melkein veren vuotamaan korvista ja valoihin jotka sokaisivat välillä katsojan täysin.

Ilmeisen herkkäkorvaisena – lue tärykalvonsa liian monta kertaa konserttien eturivissä tuhonneena – naurahdin esityksen alussa mieheni tokaisulle että ei tullut otettua korvatulppia mukaan. Että tuskin niitä nyt tanssiesityksessä tarvitsee. Ei naurattanut kauaa. Tampere-talon kokemuksen jälkeen painoin mieleni muistikirjaan ylös opetuksen, että tästä lähin otan korvatulpat keikkojen ja leffateatterin ohella mukaan myös kaikenlaisiin muihin kulttuuritapahtumiin.

Yksinomaan nämä ulkotanssilliset seikat eivät vieneen showlta loistetta. Tanssijoista valtaosa oli omimmillaan baletillisessa ilmaisussa, mutta nykytanssissa ja streetdance kuvioissa vähän väärissä kengissä. Balettihypyt salpasivat hengityksen, mutta muiden lajien kohdalla ei päästy tanssin kaipaamaan rosoisen syvään ilmaisuun. Hurmoksen sijaan, olin siis korkeintaan tyytyväinen.

 

Sunnuntaina kävin sitten Kuokkalan kartanon talliteatteri Juliuksessa katsomassa tanssiteosta nimeltä Naisen osa(t) ja olin huomattavasti enemmän intona. Naisen osia ja osaa käsittelevä teos tasapainoili hienosti vakavan ja humoristisen välimaastossa. Esimerkiksi sidotuin jaloin tanssinut Teija Häyrynen hymyilytti vaikka aihe typistetyistä jalkateristä on kaikkea muuta kuin koominen. Samoin esitys osasi tehdä hienosti tragikomediaa esimerkiksi siitä, kuinka naiset työllistävät kauneuskirurgiaa muokkaamalla loputtomasti ulkomuotoaan. Huvittavaahan se on, mutta samalla äärettömän surullista. Tuija Nikkilä osasi koreografiassaan ottaa nämä molemmat puolet hienosti huomioon. Häyrysen ohella esityksessä tanssivat Kirsi Keisanen ja Elli Pulkkinen.

 

Mitä tästä siis opimme. Joskus on parempi olla menemättä merta edemmäs kalaan. Yksi asia jäi kuitenkin kaivelemaan mieltäni myös Naisen os(t) –esityksen jälkeen. Tanssin jälkeen tilassa pidettiin nimittäin pieni keskustelutovi, jossa yleisö kertoi tanssin esiin nostamia ajatuksia ja esitti tanssijoille kysymyksiä. Minä olisin halunnut kysyä, miten ihmeessä se iso sombrero mahtui niin monen muun esineen ohella pienehköön puulaatikkoon. Pelkuri kun olen, en kehdannut. Kommentoin vain esiintyjien ja yleisön välistä intiimiä tilaa.  Sombrero jäänee siis ikuiseksi mysteeriksi. Vähän niin kuin sekin, että miten kontrolloida sitä pienen pientä rajaa, joka erottaa ok-esityksen aivan loistavasta.

 

Naisen osa(t) esitys vielä sunnuntaina 24.4. klo 14 Kuokkalan kartanon Talliteatteri Juliuksessa. Liput 20 €. Ennakkovaraus 044-3699700 tai tuija.nikkila@jyvaskylantanssiopisto.org.

 

KIRJAMESSUT VOL. 2 ja kakkaa lattialla

Tänään alkaneiden Jyväskylän kirjamessujen näytteilleasettajista ja esiintyjistä voisi päätellä, että Jyväskylä sijaitsee Keski-Suomen sijaan, jossain kiven heiton päässä Jäämerestä. Ehkä Nuorgamissa. Tarkemmin ajateltuna tämä mielikuva syntyy nimenomaan läsnäolollaan poissa loistavista esiintyjistä. Heistä, jotka eivät ole vaivautuneet tänne jumalan selän taa.

 

Aluksi tämä tuntui ärsyttävältä. Helsingin kirjamessujen vakiokävijänä, vertaan tapahtumaa väkisinkin pääkaupunkiseudun vastaavaan. Tämä vertailu ei ole Jyväskylälle edukseen. Kirjamessumme vaikuttavat kotikutoisuudellaan lähinnä Helsingin messujen maalaisserkulta. Paikoin esimerkiksi tuntuu, ettei asioita ei ole mietitty ihan loppuun asti. Kuulin monen mm. kiroavan sitä, ettei esiintymislavoja ole merkitty näkyvästi. Lavojen ohjelma taas on niin pienellä, ettei siitä saa selvää. ”Tämäkö minun pitäisi nähdä lukea”, vanhempi naishenkilö osoitti ohjelma-lappustaan ja pyöritti päätään.

 

Mutta siis siitä Helsingin ja Jyväskylän vertailusta. Lähtökohtaisestihan moinen rinnastaminen on ihan hölmöä, mutta koska messumme ei ole yrittänyt keksiä pyörää uusiksi missään suhteessa, on se väistämätöntä.

Ei ole kirjamessuilta tämä, vaan työhuoneestani.

Mietinkin, että eikö tapahtumasta voisi tehdä omanlaistaan ja reilusti keskisuomalaisuutta painottavaa. Jyväskylälle omaa on nähdäkseni monipuolisuus. Meillä on kaupungin kokoon nähden paljon eri taiteenalojen osaajia.

Minun mieleisilläni Jyväskylän Kirjamessuilla – joka tosin kantaisi pikemminkin nimeä Jyväskylän taide- tai kulttuurimessut – mukana olisi koko taiteen kirjo. Kaupunginteatteri olisi mukana muullakin kuin lippu-ständillään. Se esittäisi harrastajateattereiden ohella pätkiä ohjelmistostaan ja toisi ennen kaikkea haastateltaviksi näyttelijöitä ja ohjaajia. Salin yhdessä nurkassa esiintyisi akustisena vuoroin muusikoita, runoilijoita ja tanssijoita. Kuvataiteilijat kantaisivat teoksiaan näytille ja nousisivat lavoille puhumaan taiteesta.

Yhteispaneelissa kirjailija, kuvataiteilija, tanssija, muusikko, taidekäsityöläinen ja kulttuurintuottaja pohtisivat vaikka taiteen vaikutusta nykypäivän maailmassa. Ja koska Jyväskylä on Aallon kaupunki, niin mikä ettei mukaan voisi puristaa pikkuisen arkkitehtuuriakin ja huonekalusuunnittelua.

 

Toki voidaan sanoa, että eikö Jyväskylän kesä jo edusta tällaista monikulttuurista taidetapahtumaa. Edustaa toki, mutta minä puhunkin messuista en festivaaleista.

 

Loppukaneettina mainittakoon, että messujen tulisi alkaa perjantaina, jotta koululaiset pääsisivät luokkineen mukaan. Tämä on toki suoraan Helsingin messuilta omaksuttu idea, mutta jos pyörä toimii, ei sitä tule hylätä tai keksiä aina uudenlaiseksi.

 

Ja sitten vielä huomio kirjamessujen kanssa samaan aikaan järjestettävistä Showlinkpets2016-eläinmessuista, joiden alueella piipahdin ehkä viiden minuutin verran. Seuraava päättelyketju muistutti minua siitä, miksi ei oikein tykkää koiraihmisistä: ”Olen sitä mieltä, että koirani on niin erityinen, että se on vietävä kisaamaan ja näytille messuille. Koirani ei kuitenkaan ole niin erityinen, että se olisi sisäsiisti ja ymmärtäisi olla kakkimatta messukeskuksen lattialle. Minä itse taas olen sillä tapaa erityinen, etten ymmärrä korjata lattialle kakkineen koirani jätöksiä pois.”

Että silleen…

 

Jyväskylän kirjamessut, viinimessut, Showlinkpets2016 Jyväskylän Paviljongissa 12.-13.3. Lauantai 12.3.16 klo18 asti. Sunnuntai 13.3.16 klo 10 – 17 (Huom! Viinimessut ovat auki klo 11-20 ja Ruoka klo 9-20.)

 

 

Don Giovannin viettelemä

Tuhansien tulkintojen Don Giovannin. Jyväskylän oopperan mainoksessa Giovanni lötköttelee ruusu suussa ja valkoisessa toogassa. Kuva alhaalla oikealla.

Vaikka pidän itseäni aika innokkaana kulttuurinautiskelijana, oopperan parissa olen aika noviisi. Käyntejä on jokunen, mutta usein olen tullut ajatelleeksi oopperaan menoa kohdassa, jossa lippuluukulla sanotaan jo ”No can do.” Näin kävi mm. Kansallisoopperan Oopperan kummituksen kanssa.

Ihan ensimmäinen ooppera kokemukseni on vuodelta kivi ja miekka. Olin seiskaluokkalainen ja matkalla Jaltalle kansainväliselle nuorten leirille. Leiriläisistä noin 80 prosenttia oli pioneereja ja me muut joka puolelta ympäri maailmaa. Itse olin matkassa Suomen partiolaisten edustajana. Osallistujia tällä Artekin ”pikkuleirillä” oli tuhansia. Alueeseen kuului 150 rakennusta, joista valtaosa oli kerrostalon kokoisia.

 

Lensimme Jaltalle Moskovasta, jossa vietimme pari päivää. Sanottakoon, että kyseinen Aeroflotin lento olisi ollut varmasti traumaattisempi, ellen olisi makustellut mielessäni vielä edellisillan vierailua Moskovan oopperassa. Muistan yhä hämmentävän tarkasti miltä nuo Sevillan parturin lavasteet näyttivät ja missä kohtaa teatteria istuin.
Kun musiikki alkoi, leukani loksahti auki, eikä olisi mennyt kiinni kai ollenkaan, ellei seuraavana yönä hotellihuoneessa käyty pienimuotoista taistelua torakoita vastaan olisi palauttanut minua todellisuuteen.

Tuorein ooppera-kokemukseni on alle vuorokauden ikäinen. Kävin eilen Jyväskylän oopperassa ihastelemassa Don Giovannia. Leuka ei mennyt ihan sijoiltaan, mutta jäi kuitenkin hymy-asentoon.

 

http://www.jyvaskylanooppera.fi/

 

Väliajalla joku arvosteli vessajonossa tunteenpalon keveyttä esityksessä. Itse olin kuitenkin ihan fiiliksissä. Erityisesti kroatialainen mezzosopraano Ena Pongrac teki vaikutuksen pikkuruisesta ruumiinrakenteestaan kumpuavalla mahtavalla äänellään. Nostan hattuni korkealle myös nimiroolia vetäneen Kevin Greenlaw:n ja Leporellon saappaisiin hypänneen Krzysztof Szumanskin takia.

Hauskaa oli myös se, kuinka klassiseen tarinaan oli ympätty iso ripaus nykypäivää ilman, että kokonaisuus kärsi tai muuttui noloksi. Esimerkiksi Enan ruumiinkieli oli kuin nuorisotalolta kopsattua, laulajat tepastelivat lavalla lenkkareissa ja Don Giovannin olkapäätä koristavaa tatuointia ei ollut maskeerattu piiloon.

 

Vielä kun olisin saanut alleni penkin, jossa pylly ei kolmen tunnin istunnolla puudu tunnottomaksi, olisi kaikki ollut kohdillaan.

Don Giovannin esityksiä on jäljellä enää yksi, mutta näytös on loppuun myyty. 



Oppera noviisina mietin sellaisia oopperan vakiasiakkaiden mielestä varmasti tyhmiä kysymyksiä kuin, miten laulajien äänet kantavat noin hyvin ilman mikkejä, silloinkin kun ääni lähtee suusta vain vähän kuiskausta kovempana.

 

 

 

Vysotski on ihana - minä olen hölmö

Jättiläinen Jyväskylän kaupunginteatterilla.

Tästä syksystä tuli Vladimir Vysotski -aikakauteni. Vähän niin kuin Picassolla oli sininen kautensa ja Dalilla hulluuskautensa, joka kesti tosin alusta loppuun..

Jännintä on, että tuo venäläinen runoilija-laulaja-näyttelijä tuli syksyyni ihan ilman sen suurempia taustasuunnitelmia. Ensin oli Muuramen kulttuurikeskuksessa Martti Suosalon (= huokaus, ihana ja uuh!) tähdittämä Totuus ja valhe -konsertti, sitten vajaa viikko lomailu asunnossa, jonka levykokoelma oli ns. väärällään Vysotskia ja sitten bongasin vielä viime tipassa Jyväskylän kaupunginteatterin Ei kenenkään maa -konsertin, jossa Jättiläinen esitti Vysotskin ohella Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen –tuotantoa.

Olen siis tämän syksyn hyräillyt Susijahtia ja Ystävän  laulua.

Luulen, että kun joskus vuosien päästä kuulen Vysotskia, vie musiikki minut syksyyn 2015. Hienoa olisi, jos tätä kaikkea voisi kompata lähinnä muistot hienoista kulttuurielämyksistä ja taskuun rutistetuista nenäliinoista. Totuus taitaa kuitenkin olla, että muistan ennen kaikkea oman hölmöyteni. Kävipä nimittäin kerran Kuusamossa näin:

Martti Suosalon tähdittämä Totuus ja valhe -konsertti
Muuramessa

Nostelin Vysotskin levyn toisensa jälkeen levylautaselle ja nautin musiikista. Olin pikkuisen pollea siitä, että osasin ihan melkein ilman apua (vähän kysyin mieheltäni puhelimitse, mutta ihan vähän) käyttää vieraita stereoita. Vasta noin viidennen levyn kohdalla muistin sellaisen pienen levyihin liittyvän piirteen, että niissä on kaksi puolta…

Tämä olisi söpöä, jos olisin syntynyt 1990-luvun lopulla. Sanottakoon kuitenkin, että Vysotski kuoli ikäisenäni, eli 42-vuotiaana. Miehen vei muuten sydänkohtaus, jota olivat edesauttaneet vuosia jatkunut raju alkoholin ja morfiinin käyttö.

Ohessa linkki Susijahtiin:

https://www.youtube.com/watch?v=5Bz4akorfR0

 

Unelma siitä, että nukke saisi päänsä

Eilen Jyväskylän kaupunginteatteri oli täynnä naisia. Arvioisin, että Sallittu!-konsertin
Yleisöstä ehkä 5 prosenttia oli kaksilahkeisia ja veikkaan, että arvioni saattaa olla jopa pikkuisen liian optimistinen.
 
Ohjelmassa oli Maija Kaunismaan säveltämiä ja Anna Krogeruksen sanoittamia lauluja kuuden naisen voimin. Esiintyjiä oli Kaunismaan ohella Matleena Kuusniemi, Laura Malmivaara, Eeva Soivio, Eeppi Ursin ja Sanna Hietala.


Kappaleet käsittelivät mm. rakkautta, kaipuuta, ihmisyyttä, kuolemaa ja unohdusta. Esitykset olivat ihan miellyttäviä, osin tosi mukaansatempaaviakin. Eniten kuitenkin lämpenin illan kokonaisuudelle. Sille, että laulujen välillä naiset kertoivat tarinoita elämästään ja kokemuksistaan. Yksi muisteli umpisuolileikkauksen aikaan viereisessä sängyssä maannutta kuolevaa naista, toinen jutusteli lapsettomuudestaan, kolmas sukupuoleen kohdistuneista ennakkoluuloista ja yksi jopa autostaan. Välispiikeissä oli sitä sellaista mukavan leppoisaa ja tuttavallista fiilistä, joka pienentää teatteripenkkien ja lavan välimatkaa mukavasti.



Yksi jutuissa sivuttu aihe oli unelmat. Malmivaara kertoi ihmettelevänsä mitä hänen unelmista täydelle päälleen on käynyt, kun unelmia ei enää tunnu olevan. Jäin miettimään omaa, usein aika sekaista päätäni. Jostain mielen sopukoista kaivoin esiin muistikuvan puhelimen muistioon tekemästäni unelma-listasta. Ja sieltähän se löytyi. Tällainen on minun listani:



Unelmoin siitä, että voisin: 

• suunnitella ja valmistaa nukkeja

• 

  Aikaa unelmien toteutumiselle....

  tehdä monenlaisia käsityöhommia ja oppia koko ajan tekemään lisää
• lukea enemmän kirjoja
• opiskella hyväksi valokuvaajaksi ja videokuvan käsittelijäksi
• matkustaa uusiin ja vanhoihin kohteisiin
• suomentaa pari kirjaa, jotka ovat jo mielessä
• kirjoittaa ihan oman kirjan
• tehdä akateemista tutkimustakin jossain mittakaavassa
• olla joskus niin, ettei ole mitään muuta kuin se siinä oleminen

 

 

Listaa lukiessa tuli mieleen, että ehkä nämä eivät olekaan unelmia. Pikemminkin haluja. Että Malmivaaran tarkoittamat unelmat ovat ehkä jotain isompaa, vaikeammin tavoiteltavaa ja pikkuisen utopististakin.

Se, että istahtaisin telkkarin sijaan illalla kirjan ääreen ja lukisin, ei vaadi valtavia muutoksia toteutuakseen. Näin varsinkin kun minun ja töllön välissä ei vello lapsilaumaa tai kennelillistä koiria, jotka tämän estävät.



Onko se unelmointia, että toivoo saavansa
pään valmiiksi keskeneräiselle nukelle?

Utopistisiksikaan unelmiani ei voi oikein sanoa, koska teen jo jossain mittakaavassa niistä kaikkia. Tekeminen ei kuitenkaan tarkoita valmistumista. Se, että olen ottanut tutulta valokuvaajalta tunteja, ei vielä tee minusta hyvää kuvaajaa. Tai se, että tuossa vieressä on jo puolitoista vuotta päättömänä ollut nukke, ei tarkoita, että tekisin parhaillaan nukkeja. Keskeneräisyys ei ole tekemistä. Ehkä minun unelmissani kyse onkin siitä, että haluaisin tehdä asioita kunnolla ja loppuun asti. Niin että voisin sanoa "tämä on valmis ja tämän minä osaa". Tämä kaiketi kumpuaa akateemisista vuosista, joihin kuului kiinteästi valmiiksi tekemisen ajatus.

Unelmalistani loppuun olin kirjoittanut asioista, joiden koin estävät haaveiden toteutumisen: Ajan vähyys, liikaa töitä ja liikaa velvollisuuksia.

Tarkemmin ajateltuna nuo kaikki ovat valetta, vaikka todelta tuntuvatkin. Elämä on tosiaan vähän kiireistä, mutta asioiden priorisointi pelastaa tilanteen monissa kohdin.

Eilinen Sallittu!-konsertti päättyi siihen, että Malmivaara löysi uuden unelman. Se oli jotakuinkin sellainen, että nykyajan nuorista naisista kasvaisi vahvoja, itsenäisiä, omapäisiä ja onnellisia naisia. Minun uusi unelmani voisi olla, että kasvan naiseksi, joka tekee sitä mitä haluaa.