Muilla mailla vierahilla

Ai niin tällainen autokolumnikin oli lehdessä reissun aikana. Tuossa ollaan Aruballa, ei vielä Nepalissa...

Näin autokolumnistiksi ja vannoutuneeksi rengasmatkaajaksi, olen ajanut hämmentävän harvassa maassa. Itse asiassa vain kolmessa. Olen kuluttanut renkaita Suomen lisäksi vain Ruotsissa ja Karibian Aruballa, joka on rengasvalloituksistani tuorein.

Aruban saarella on pituutta noin 30 kilometriä. Silti vuokra-autopaikassa tieto siitä, ettei autossa ole navigaattoria, eikä puhelimessani nettiä, nosti kevyen hien pintaan. Kartoissakin kun oli keskitytty lähinnä turistinkannalta olennaisiin seikkoihin kuten pääteihin, hotellien sijainteihin ja rantojen nimiin.

Heti vuokraamosta lähtiessäni ajoin väärälle puolelle saarta. Vieressä istuva italialainen toimittaja sanoi noin viiden minuutin jälkeen, että kysytään neuvoa. Suomalaiselta maltilta kesti kolme kertaa kauemmin myöntää, että en tiedä yhtään missä ollaan.

Paikallinen naisihminen opasti meidät lopulta oikeaan suuntaan ja nauroi, että saarelle eksyminen on onneksi mahdotonta. ”Ei ole”, vakuutin. Myöhemmin kävi ilmi, että arubalaisen ”liikenneympyrästä oikealle” ei tarkoita välttämättä heti sitä ensimmäistä oikeaa, vaan pikemminkin ehkä oikeaa suuntaa, ei väärää..

 

Toiste en saarella enää eksynyt. Muunlaista hämmennystä onnistuin kuitenkin saada aikaan. Uimarannalla esimerkiksi autoni varashälyttimet huusivat niin moneen kertaan, että auringonottajat huutelivat jo takaisin, että ”me näemme sinut, turha yrittää pölliä sitä autoa”. Toinen ranta-kohtaus tapahtui lähtiessäni snorklailemaan. Koska olin yksin matkassa, jouduin miettimään mihin tungen avaimet siksi aikaa kun lillun meressä. Vesitiivis kaulakukkaro kuulosti uhkarohkealta vedolta sähköavaimelle ja avainten renkaanpäälle jättö niin perinteiseltä, että sen voi jo laskea ajoneuvon vapaaehtoiseksi luovuttamiseksi. Paikalliset ihmettelivät kysymystäni. Heistä loogisinta oli jättää avaimet pyyhkeen sisään rannalle. Näin jo itseni vilkuttamassa perävalojen perään. Koska muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut, kaivoin avaimet lopulta vesitiiviissä pussissa santaan ja nostin aika ajoin päätäni merestä norpan tavoin tarkkaillakseni liikettä pyyhkeeni ympärillä.

Aruba-ajokkini oli Toytota Yaris, jota olen pitänyt aina varsin pikkuisena autona. Olen tainnut verrata sitä joskus jopa mopoautoon tai ainakin käyttänyt sen yhteydessä adjektiivia miniatyyrinen. Aruballa olin kuitenkin sitä mieltä, että eihän tämä nyt niin pieni olekaan. Eikä ollutkaan.

Kotimaassa vertasin autosta ottamaani kuvaa sukulaismiehen ajokkiin. Vaikka auto oli merkkiä Yaris, ei se ole sama Yaris kuin Suomen teillä. Karibian vastaava ei ole töpö-peräinen vaan korimalliltaan pikemminkin linjakas sedan. Pikku Googletuksella huomasin, että sen lisäksi, että autovalmistajat antavat malleille joskus eri nimiä maankolkasta riippuen, he tekevät samannimisestä autosta myös erilaisia versioita. Yaris ei siis ole aina se sama yaris, vaikka voissa paistaisi.  

Mitä siitä kertoisin. Kysyjille vastaisin.

"Mitä siitä kertoisin".
Tätä olen miettinyt, kun tiedän tulevina viikkoina törmääväni lukuisiin "Miten reissu meni" -kysymyksiin. Vaikealta tuntuu tiivistää kokemusta edes puolen tunnin luentoon. Uskon että asioita putkahtelee mieleen pikkuhiljaa ja tasaisesti.
Onhan se nimittäin jo ajatuksena ihan mahdotonta liittää samaan kertomukseen aamuisen norsu-safarin Chitwanin kylässä,  Himalajan lodge, jonka lattiatasossa vesipullo jäätyi yöllä ja korukauppias, jonka taidokkaista riipuksista olisin halunnut ostaa jokaisen. Ja jos olisin ostanutkin, en olisi ajautunut konkurssiin.
Sitten on vielä esimerkiksi se keuhkoja puristava outo tunne,  joka johtuu joko kaikista sisään hengitetyistä saasteista ja pölystä tai ryhmässä vellovasta flunssasta. Ja muisto infernalisesta vuoristotauti päänsärystä tai se kuinka seurasimme munkkiluostarin juhlallisuuksia joka muuttui niin yhtäkkiä hyminästä ja muminasta kellojen kilkatteluksia, rummun ääniksi ja mataliksi torviksi, että kyyneleet nousivat silmiin. Sekin on vahvassa muistissa kuinka nousin Kala Patharin rinnettä, pysähdyin joka viides askel, sanoin fuck ja jatkoin matkaa.

Yksi asia on ainakin selvä: aion lukkiutua seuraavaksi pariksi päiväksi kotiin Jussin kainaloon. Aion saunoa, lojua ja olla. Korista onnellisena oman kodin sisällä. Voi toki olla, että täytyy pistäytyä lääkärillä näyttämässä näitä repaleisilta tuntuvia keuhkoja.
Meidän porukasta aika moni joutui popsimaan antibiootteja, moni kävi lääkärillä ja sitten lisäksi oli vielä ne kaikki vuoristolääke napsimiset. Nyt tilanne on se, että kun meidän noin 20-päisestä laumasta yksi alkaa yskiä, toinen tarttuu rytmiin. Sitten kolmas jne. Olemme kuin toisiamme matkiva pululauma tai ryhmä, joka kykenee parhaiten kommunikoimaan yskimällä. Aluksi taisimme kärsiä lähinnä Himalajalta saatavasta chumbu-yskästä, mutta nyt se on eriytynyt osin kuumeiseksi pöpötaudiksi. Olemmekin harkinneet vahvasti yhdistävän Kapua-määreen vaihtamista keuhkovammaliitoksi...

Istun parhaillaan junassa kohti Jyväskylää. Kukaan ei enää vastaa yskimiseeni. Tuntuu oudolta.


(Ps. Kuvia joskus sitten kun oikean koneen äärellä...)

Tunnelmia Himalajalta

Hipsit huoneeseen, jonka ikkkunat ovat huurussa. Päällä ovat merinopitkikset, -t-paita, -pitkähihainen, pari tuubihuivia, fleece sukat ja villasukat + pipo. Makuupussissa on kuumalla vedellä täytetty pullo, huomisen vaatteet ja elektroniikkaasuojassa kylmältä. Pussin comfort on -15C. Vedät pussin päälle vielä paksun viltin. Silkkilakanakin lämmittää vähän. Pikkuisen kuitenkin aluksi viluttaa. Uni tulee välittömästi - onhan kello jo melkein yhdeksän illalla.
Heräät kolmen maissa. On pimeää ja kylmää. Armoton vessahätä ja päänsärky. Kaivat otsalampun pussista, vessapaperia ja käsidesiä. Luikit reikävessaan, jonka lattia on jäässä. Kyykit siinä puoliunessa, pää jyskyttäen ja koitat olla liukastumatta.
Ennen makuupussiin sujahtamusta otat buanan ja hörppääy vettä. Toivot, ettei vedessä ole tällä kertaa kuolleita tai eläviä matoja.
Täällä lähes viidessä tonnissa kestää normaalia kauemmin ennen kuin burana vaikutus lyö läpi. Joskus kuuden maissa heräät uudestaan ja toistat saman shown vaikka olet ottanut vuoristolääkettä.

Aamulla survot makuupussin pussiinsa. Päässä jyskyttää ja piukkaan pakkaaminen on viedä tajun. Aamiainen ei maistu, mutta syöt väkisin. Huohotat hengästyneenä jokaisen suupalan kohdalla. Päänsärky alkaa kuitenkin väistyä. Minulla se häviää päivällä onneksi kokonaan. Ainakin melkein aina. Reppu selkään, vesipullot paikoilleen, lasit silmille ja menoksi ylämäkeen - aina ylämäkeen. Parhaimmillaan kolme tuntia putkeen. No, osuu väliin vähän tasaista ja loivaakin.

Kun pysähdyt tee-tuvalle tai lounaalle hymyilet kuin vajaamielinen jonottaessasi lautahäkkiä muistuttavaan vessaan, jonka löytää ihan jo pelkän hajunkin perusteella. On tämä vaan mahtavaa, ajattelet. Ja oikeasti on.