Unelma siitä, että nukke saisi päänsä

Eilen Jyväskylän kaupunginteatteri oli täynnä naisia. Arvioisin, että Sallittu!-konsertin
Yleisöstä ehkä 5 prosenttia oli kaksilahkeisia ja veikkaan, että arvioni saattaa olla jopa pikkuisen liian optimistinen.
 
Ohjelmassa oli Maija Kaunismaan säveltämiä ja Anna Krogeruksen sanoittamia lauluja kuuden naisen voimin. Esiintyjiä oli Kaunismaan ohella Matleena Kuusniemi, Laura Malmivaara, Eeva Soivio, Eeppi Ursin ja Sanna Hietala.


Kappaleet käsittelivät mm. rakkautta, kaipuuta, ihmisyyttä, kuolemaa ja unohdusta. Esitykset olivat ihan miellyttäviä, osin tosi mukaansatempaaviakin. Eniten kuitenkin lämpenin illan kokonaisuudelle. Sille, että laulujen välillä naiset kertoivat tarinoita elämästään ja kokemuksistaan. Yksi muisteli umpisuolileikkauksen aikaan viereisessä sängyssä maannutta kuolevaa naista, toinen jutusteli lapsettomuudestaan, kolmas sukupuoleen kohdistuneista ennakkoluuloista ja yksi jopa autostaan. Välispiikeissä oli sitä sellaista mukavan leppoisaa ja tuttavallista fiilistä, joka pienentää teatteripenkkien ja lavan välimatkaa mukavasti.



Yksi jutuissa sivuttu aihe oli unelmat. Malmivaara kertoi ihmettelevänsä mitä hänen unelmista täydelle päälleen on käynyt, kun unelmia ei enää tunnu olevan. Jäin miettimään omaa, usein aika sekaista päätäni. Jostain mielen sopukoista kaivoin esiin muistikuvan puhelimen muistioon tekemästäni unelma-listasta. Ja sieltähän se löytyi. Tällainen on minun listani:



Unelmoin siitä, että voisin: 

• suunnitella ja valmistaa nukkeja

• 

  Aikaa unelmien toteutumiselle....

  tehdä monenlaisia käsityöhommia ja oppia koko ajan tekemään lisää
• lukea enemmän kirjoja
• opiskella hyväksi valokuvaajaksi ja videokuvan käsittelijäksi
• matkustaa uusiin ja vanhoihin kohteisiin
• suomentaa pari kirjaa, jotka ovat jo mielessä
• kirjoittaa ihan oman kirjan
• tehdä akateemista tutkimustakin jossain mittakaavassa
• olla joskus niin, ettei ole mitään muuta kuin se siinä oleminen

 

 

Listaa lukiessa tuli mieleen, että ehkä nämä eivät olekaan unelmia. Pikemminkin haluja. Että Malmivaaran tarkoittamat unelmat ovat ehkä jotain isompaa, vaikeammin tavoiteltavaa ja pikkuisen utopististakin.

Se, että istahtaisin telkkarin sijaan illalla kirjan ääreen ja lukisin, ei vaadi valtavia muutoksia toteutuakseen. Näin varsinkin kun minun ja töllön välissä ei vello lapsilaumaa tai kennelillistä koiria, jotka tämän estävät.



Onko se unelmointia, että toivoo saavansa
pään valmiiksi keskeneräiselle nukelle?

Utopistisiksikaan unelmiani ei voi oikein sanoa, koska teen jo jossain mittakaavassa niistä kaikkia. Tekeminen ei kuitenkaan tarkoita valmistumista. Se, että olen ottanut tutulta valokuvaajalta tunteja, ei vielä tee minusta hyvää kuvaajaa. Tai se, että tuossa vieressä on jo puolitoista vuotta päättömänä ollut nukke, ei tarkoita, että tekisin parhaillaan nukkeja. Keskeneräisyys ei ole tekemistä. Ehkä minun unelmissani kyse onkin siitä, että haluaisin tehdä asioita kunnolla ja loppuun asti. Niin että voisin sanoa "tämä on valmis ja tämän minä osaa". Tämä kaiketi kumpuaa akateemisista vuosista, joihin kuului kiinteästi valmiiksi tekemisen ajatus.

Unelmalistani loppuun olin kirjoittanut asioista, joiden koin estävät haaveiden toteutumisen: Ajan vähyys, liikaa töitä ja liikaa velvollisuuksia.

Tarkemmin ajateltuna nuo kaikki ovat valetta, vaikka todelta tuntuvatkin. Elämä on tosiaan vähän kiireistä, mutta asioiden priorisointi pelastaa tilanteen monissa kohdin.

Eilinen Sallittu!-konsertti päättyi siihen, että Malmivaara löysi uuden unelman. Se oli jotakuinkin sellainen, että nykyajan nuorista naisista kasvaisi vahvoja, itsenäisiä, omapäisiä ja onnellisia naisia. Minun uusi unelmani voisi olla, että kasvan naiseksi, joka tekee sitä mitä haluaa.

Lokaconista bittiavaruuteen

Steampunk maailmassa lentelevä neitokainen nimeltä Charity Storm.

Kävin tänään Jyväskylässä järjestetyssä Scifi-tapahtuma Lokaconissa. Happeningin takana oli paikallinen scifi seura 42, joten lähdin etsimään totuutta.
Istuin kirjastolla kuuntelemassa esitelmiä ja haastatteluja. Kirjoitin vimmatusti puhelimeeni bloggausta aiheesta. Kotona suoritin pari näppärää sormiliikettä ja tekstini oli häipynyt bittiavaruuteen. Puhelimesta puuttuu tuo ylen kätevä "ctrl z" -toiminta joka kumoaa viimeisimmät siirrot, joten sinne meni, eikä takaisin tule.

Positiivisena asiana voi toki pitää sitä, että itsekin vähän mietin, että voiko näin pitkää bloggausta edes julkaista. Ei näemmä tarvitse asiaa enää pohtia, sillä en jaksa ja muista jupinoitani enää kovin tarkasti.

Pari olennaisinta juttua sentään tapahtumasta:
Ekoscifi ja steampunk ovat jo pelkkinä nimikkeinä niin aivonystyröitä kutkuttavan kiinnostavia, etteivät ne sisällöllisestikään voi ihan kökköä olla. Steampunkiin viktoriaanisine rattaineen ja korsetteineen olen tutustunut jo aiemmin lähinnä askartelun kautta. Ekoscifi taas osoittautui genreksi, jossa pureudutaan nykyajan luonnon ilmiöihin ja häämöttäviin katastrofeihin scifin kautta.

Panelikeskustelijat ja Steampunk antologian kirjoittajat olivat tosin sitä mieltä, ettei Steampunkin tuotesijoittelu ole genren olennaisin asia. Että lajityyppiä luonnehtii loppujen lopuksi, ehkä olennaisimmin tarinassa piilevä kapina ja ajatus siitä, että eletään vaihtoehtoista todelisuutta, jolla on nykyajan kanssa reaalinen historian kohtansa.
Tapahtumassa vilautettiin myös rillumarei-punk käsite. Genre on kaiketi syntynyt kieli syvällä poskessa, mutta nyt jossain päin jo väsätään antologiaa tuosta Suomi-filmien liittyvästä scifikirjallisuudesta.

Yleisöstä joku heitti ilmaan ajatuksen, että kyberpunk aika on oikeastaan tullut todeksi nykyajassa. Vastaan ei sentään kulje robotteja ja kyborkeja, muuta kuin tietokoneistettujen autojen muodossa, mutta eikö ihmisten rinnoissa tikittävät tahdistimet tai erilaiset tekonivelet ole eräänlaista kyberpunkkia. Ainakin jotain, mikä vielä viime vuosisadan puolivälissä olisi kaiketi nostanut vain hiuksia pystyyn ylen scifinä ajatuksena.

Haastatellusta Pasi Ilmari Jääskeläisestä täytyy todeta sen verran, että perin jäyhäksi ja vakavaksi mieltämäni heppu osoittautui ns. kaltaistensa kanssa yllättävän hilpeäksi miekkoseksi. Autralialaisen scifikirjailija Rjurik Davidsonin puheessa nauratti kovasti mm. se, että mies nimesi väitöskirjan tekimisen eräänlaiseksi pieneksi kuolemaksi. Myös kommentti: "Älä ikinä usko kirjailijaa, jos hän puhuu omasta teoksestaa", oli mainio.

Tilaisuuden siirtäminen kirjailijatalolta kirjastolla vaikutti melko hyvältä ratkaisulta. Tapahtumassa oli nimittäin niin paljon populaatiota paikalla, että epäilen, olisivatko kirjailijatalolle kunnolla edes mahtuneet.

Päivän tärkein opetus on kuitenkin tämä: Älä ikinä luota puhelimeen muistiinpanovälineenä.



Trullitraumat ja reilaava noita

Hymyn perusteella kalsarimiehet ja
äkäiset eläkeläiset eivät ole vielä saaneet
trullinhymyäni hyytymään.
 

Näin pääsiäisen kunniaksi mieleen nousee omat noitailut. Se kuinka muksuina kierrettiin vimmatusti kerrostalojen rapuissa ja kerättiin trulleiksi pukeutuneina kasapäin karkkia. Usein ihmisillä ei tosin ollut pääsiäishenkistä purtavaa tarjolla, joten palkaksi saatiin välillä jotain kitkeriä mummopastilleja tai sitten pihlajanmarjakarkkeja, jotka eivät kai kenenkään mielestä olleet oikeasti mitään namujen A-luokkaa.

Sitten oli vielä niitä sellaisia ovia, joiden takaa ei paljastunutkaan hymyilevää mummua tai pappaa vaan esimerkiksi kalsarisillaan röhnöttävä karvainen ja krapulainen mies. ”Hyvää pääsiäistä” –toivotuksemme kuulosti tuolloin varmasti pelokkaan hätäiseltä.

Yhdestä rappukäytävästä saimme lähdöt vanhemman pariskunnan huutaessa päät punaisina, että ”Täällä ei saa kaupustella eikä kerjätä”.
Kun saimme mumistua, että virpomassa tässä ollaan, vanhusten ääni muuttui kellossa. Meidät istutettiin keittiön pöydän ääreen ja eteen kannettiin mehua ja keksejä.
Mummo söpötti, että eihän me muuten, mutta luultiin mustalaisiksi. Ikään kuin se olisi jotenkin oikeuttanut käytöksen.
Jälkikäteen jäi mietityttämään, että eikö se ole aika surkuhupaisaa, että jos olisimme olleet oikeasti avun tarpeessa, meidät olisi heitetty ulos, mutta koska olimmekin vain suklaanhimoisia pääsiäistrulleja, meille tarjottiin herkkuja.



Prahalaisen käsityöläisen tekemä noita nostatti
reilaajien tunteita reissatessaan läpi Euroopan.

Pääsiäisestä tuli mieleen vähän toisenlainenkin noitamuisto. Se sijoittuu ikävuosien 20 tietämille. Pyörin tuolloin junalla ympäri Eurooppaa kaverini kanssa. Prahassa, Interrailimme melkein ensimmäisessä kohteessa, bongasin aivan älyttömän ihanan noita-marionetin. Se oli ihan pakko saada.
Ostospäätöstäni ei viivyttänyt hinta, vaan se, että mietin miten saan roudattua tuon helposti rikkimenevän ja marionettimekanisminsa takia hankalan nuken turvallisesti kotiin.
Kaverini rohkaisi, että eiköhän se jotenkin onnistu. Osta vaan.
Seuraavalla viikolla hän, kuten minäkin, oli toista mieltä. "Älä osta", olisi ollut ainoa oikea neuvo.



Noita oli jatkuvasti tiellä. Se ei mahtunut sisälle rinkkaan, joten se keikkui repun päällä ja jäi mekanismistaa (kts. kuva vasemmalla) kiinni ihan joka paikkaan. Käsiä ja jalkoja liikuttelevat narut sotkeutuivat ja sen tuhannen kertaa luulimme jo, että "no nyt se meni kyllä rikki."  Vaan eipä mennyt. Tsekkiläinen noita oli näennäisestä hauraudesta huolimatta vahvaa tekoa.

Suhtautumisemme noitaan vaihteli nopeasti vihasta rakkauteen. Marionetti oli toisaalta älyttömän hieno, mutta toisaalta niin ärsyttävä, että sen olisi halunnut sulloa ensimmäiseen eteen tulevaan roskikseen.

Sinnikkäästi saattelimme noidan kuitenkin Puolan, Itävallan, Italian, Ranskan ja Hollannin kautta Suomeen. Ja vieläpä ihan ehjänä. Maalia oli rapissut vähän nenän päästä, mutta se toisaalta sopi noidan imagoon ihan hyvin.

Matkamme viimeinen rutistus oli junamatka Turusta Saloon. Kotikaupungin asemalla hyppäsin ratapihalla ja huudahdin jotain sen tapaista kuin "täällä taas". Sitten muistin, että ”Hei se nukke”.

Kaveriani nauratti kovasti kun rynnin takaisin junaan hakemaan hattuhyllylle unohtunutta trullia. Sanomattakin oli kuitenkin selvää, että jos juna olisi ehtinyt nytkähtää liikkeelle, ja noita lähtenyt omille teilleen, olisi yhden konkkanokan matka päättynyt siihen asemalaiturille. Eikä sen veriteon tekijä olisi välttämättä ollut ystäväni – matkani olisi saattanut päättyä omankin käden kautta. Riippuen ihan siitä kumpi meistä olisi ensin ehtinyt.










Velhoja, huoria ja vihaisia rusakkoja



Tämä rusakko ei syö porkkanoita lounaaksi.

Muutama omatekoinen kotini asukki.

Kirjanvartija puhuu vähän, mutta ajattelee sitä enemmän. Joskus vähän liikaakin, luulen.



Steampunk-hahmo Floyd Fastknight rakastaa viisareita ja höyryvoimaa. Se suhtautuu kuitenkin kirjoituspöydän valloitukseen ihan samalla kunnianhimolla kuin vaikka konevuoren liputtamiseen.

Äitini 70-vuotis synttärilahjaenkeli.
Hän ehkä näyttää hauraalta, mutta on pohjimmiltaan vahva.

Hymy on harvinaisuus näillä huulilla ja ystävälliset sanat ovat yksinkertaisten ihmisten harrastus.

Tämä kadonnutta kansaa edustava vaeltaja oli ihan ensimmäinen tekemäni nukke.
Se johdatti paikalle epämääräisen joukon seuraajia. Alla mm. rakkastunut bordelliemäntä Marlene Sans-amour, stempunk-maailman Minerva Dupin ja uskonsa menettänyt kuu-pappi