Rakkaudesta Naamoihin

Olen aika kyvytön antamaan kriittisiä lausuntoja Tuomistontilalla viime viikonloppuna vietetyistä Naamoista. Minulta luontevasti tulevan ylettömän hehkutuksen sijaan ajattelin kuitenkin olla analyyttinen. Miettiä sitä, miksi Naamat nyt vain ovat niiiiin mun juttu. Listasin neljä syytä.

1.      Aika. Naamoilla et ole koskaan myöhässä mistään. Kun olet paikalla olet jo siellä missä kuuluukin. Festareihin usein kuuluva ärsyttävä artistien perässä lavalta toiselle juoksentelu ja jatkuva kellon tutkailu on ihan turhaa. Tapahtuman esiintyjät ovat kivoja, osin jopa loistavia, mutta jos joku nyt jää näkemättä et silti ammu itseäsi polveen. Lisäksi astuttuasi anniskelualueen sisään, jonne joka tapauksessa jossain vaiheessa ajaudut, kuulet valtaosan esiintyjistä jo ihan automaattisesti. Ja kuuluuhan ne itse asiassa ihan sinne futiskentän laidallekin asti. Siellä ainakin itse ihastelin Club Old Fartsin sulosointuista biisin mukana laulantaa.

2.      Koko. Koolla nimittäin on väliä. On mukavaa kun ehtii festarien aikana hahmottamaan ison joukon osallistujista ja jos kaveri sattuu menemään hukkaan löytää tämän todennäköisesti kajauttamalla ihan vaan keuhkojen pohjasta kumppanin nimen. Myös vessa-, vesipiste-, ruokapaikka-  ja kaljajonossa pienuus jaksaa hymyilyttää. Pisin jono johon törmäsin oli hampurilaispisteessä, mutta sekään ei oikeastaan haitannut, kun edessä ja takana oli ihan käypää juttuseuraa.

3.      Kolmas ja aika tärkeä kohta on olematon väkivallan ja ärdäämisen uhka, joka on jotakuinkin samaa luokkaa kuin paleltumakuoleman kohtaaminen 30 asteen helteessä. Ihan älyttömän iso siis. On ihanaa kun ihmiset kommunikoivat hymyin ei nyrkein. Samaa reiluameininki huokuu muutoinkin tapahtumassa. Yksikin festarikävijä kertoi ripotelleensa ihan kokeilumielessä telttansa eteen rahaa lähtiessään katsomaan bändejä. Siellä ne odottivat kiltisti näkösällä vielä tuntien jälkeenkin. Ihme etteivät olleet kasvaneet korkoa.

4.      Muurame. Näin muuramelaisena sydäntä lämmittää kovasti, ettei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan ja saalis on aina taattu.

Lopuksi vielä pikkuisen sitä hehkutusta. Naamat olivat taas ihanat ja jokaisen kuullun ”Karin” arvoinen. En jaksaisi odottaa taas ensivuoteen, mutta odotan kuitenkin.

Varpaatkin rakastavat Naamojen matoin katettua anniskelualuetta.

Heikko kuski ellei toisin todisteta

Keskisuomalaisen autokolumni 25.7.2014

Muistan parikymppisenä vannoneeni, etten rupea koskaan juoppokuskiksi, enkä muutamaa poikkeusta mukaan lukien ruvennutkaan. Automatkalla sitä nimittäin kuuntelee mieluummin vaikka lasten toistuvaa ”joko ollaan perillä” -kysymystä, kuin kaljanjuonnista johtuvaa jatkuvaa vessapaikan mankumista.
Aivojeni pehmettyä kesän lämmössä, lupauduin kuitenkin vajaa kuukausi sitten kuskiksi polttariseurueelliselle miehiä. Näin siksi, että matka oli lyhyt ja sankari rakas ystävä.
Olin ajatellut etukäteen, että jännää nähdä miltä auto tuntuu alla kun painona on nelisensataa kiloa miehistä lihaa. Kyydissä kun on yleensä yksi tai korkeintaan kaksi matkustajaa. Useimmiten ajan yksin – ja kyllä, tunnen tästä syystäkin huonoa omaatuntoa epätaloudellisen ajamisen takia.

Mutta siis niihin kuskattaviin ukkoihin. Auto oli mieslastista raskas ja normaalia hitaampi kiihdytyksissä, mutta kantoi ylpeänä taakkaansa ajaessani miehet kaupungin helteestä vilvoittavien vetten ääreen. Emme kuitenkaan päässeet lähtöpisteestä puoltakilometriäkään – hyvä jos kahtasataa metriä – kun takapenkiltä jo alkoi kuulua kitinää ja vikinää. Jousien sijaan äänessä olivat miehet. Valitsemani ajoreitti oli kuulemma outo ja etäisyys edellä ajavaan autoon riittämätön.
Ehdottaessani matkan jatkamista jalkaisin miehet hiljenivät. Eivät kaiketi olleet ihan varmoja onko uhkaus todellinen vai leikkimielinen.

Jälkikäteen jäin miettimään, että jos olisin mies ei takapenkiltä ja pelkääjän paikalta olisi kuulunut minkäänlaista nurinaa. Ei vaikka olisin kiertänyt Vaajakosken kautta Muurameen tai etäisyys edessä ajavaan autoon olisi ollut sen väitetyn sanomalehden paksuuden sijaan silkkipaperin luokkaa. Pieni feministi minussa on tästä vähän tuohtunut.
Syitä siihen, että mieskuskia ei arvostella, on nähdäkseni kaksi. Ensimmäinen, ja se ärsyttävämpi, on se, ettei miesmatkustaja huomaa uroskuskin puutteita. Hän ei tarkastele ajotapaa suurennuslasin kanssa, koska mielessä ei käy epäilys kuskin ajokyvyistä. Nainen taas on aina heikko kuski ennen kuin toisin todistetaan. Ikään kuin syyllinen jo syntyjään. Näin siitäkin huolimatta, että valtaosaa kolariautoista ajaa mies.
Toinen, hyväksyttävämpi, itsesuojeluvaistoon pohjautuva syy on toki se, että miehet eivät sulata ajotapansa arvostelua. Näin ollen reittivalinnasta tai turvaväleistä valittaminen mieskuskille on varsin riskialtista puuhaa joka johtaa hyvin suurella todennäköisyydellä matkan jatkumiseen liftaten tai ainakin mököttäen.

Niille kuskaamilleni miehille sanottakoon kuitenkin vielä, että en minä oikeasti suuttunut. Viimeistään se polttarijatkoilla tapahtunut kuskin tanssittaminen pyyhki tuohtumisen rippeet mielestäni.

Naamat tulee - Huraa sanon minä

Istun töissä villatakki päällä. Ikkunasta aukeaa näkymä helteiselle parkkipaikalle. Sääriäni viluttaa kun ilmastoinnin takia helteestä ei ilman näköaistia tietäisi mitään. Silti ei harmita.

Huomenna alkavat nimittäin Muuramessa Tuomiston tilalla Naamat ja aion viettää sisätiloissa aikaani vain vessakäyntien tai navetta-esiintyjien ajan. Ja vaikka taivaalta sataisia pieniä ukkoja, on ihmisen hyvä olla.
Huraa sanon minä: Huraa Naamat, Huraa kesä ja Huraa vapaapäivät

Tarpeeksi hyvä auto, mutta mihin?

Kolumni Keskisuomalaisessa 11.7.
Näin festivaalikauden aikaan mielessä käy männä vuodet ja esimerkiksi kuplavolkkarin takapenkillä vietetyt Provinssirock yöt. Vaikka mittanauhan mukaan olen pikkuisen kutistunut pituudessa sitten aktiivisten rockfestari-vuosieni, en silti usko, että taipuisin enää kuplan takapenkille. Tai ylipäätänsäkään minkään auton takapenkille. En edes vahvasti nestemäistä unijuomaa nautittuani. Syy ei ole pelkästään konkreettisten eli fyysisten esteiden. Ongelma on mentaalisella tasolla.

Vaatimustasolla on tapana nousta, ei laskea ikävuosien myötä. Harva sanoo kaivanneensa nuorena valkoisia lakanoita, mutta nukkuvansa keski-ikäisenä vaikka männyn oksalla.
Vanhempana sitä haluaa parempaa, helpompaa ja mukavampaa. Leposijan ohella tämä koskee tietenkin myös menopelejä. Olen esimerkiksi huomannut viime aikoina katsovani fillariani vähän pää kallellaan. Mietin, että miksi vain kolme vaihdetta. Jäivätkö ne muut vaihteet kauppaan silloin 30 vuotta sitten kun pyörä tuli hankittua.

Moni muukin asia on muuttunut vuosien saatossa. Vajaat 20 vuotta sitten painoin mieheni Transitin ikkunaverhoihin perunaleimasimella kukkia ja pakettiautosta tuli heti tosi kiva. Olisinpa melkein sanonut ihku, jos viime vuosituhannella moista adjektiivia olisi käytetty. Nyt niin tehokasta perunaleimasinta ei ole olemassakaan, että kyseisen kaltainen kaara muuttuisi sillä kivaksi.
Se, että auton kyljessä luki bänditeippauksen takia Goodenough kuulostaa nyt lähinnä sarkastiselta vitsiltä. Että tarpeeksi hyvä mihin. Työnnettäväksi romuttamolle tai hipahtavaksi puutarhakalusteeksi ehkä, mutta ei missään nimessä ajotielle.

Yksi edesmenneen Goodenough-Transitin erikoisuus oli se, että pelkääjän paikan alla sijaitseva moottori lämmitti lattian niin kuumaksi, ettei sille voinut laskea paljaita jalkoja. Kananmunia sillä kyllä olisi voinut paistaa. Tiedä vaikka olisivat jollain bändireissulla paistaneetkin. Luonnollisesti tulikuuma lattia toi helteisiin kesäpäiviin pikkuisen hikisen tunnelman, jota penkeillä varustetun takaosan pölyinen kokolattiamatto kivasti komppasi.
Auton puolustukseksi sanottakoon, että koslan vähän hipahtavaan stailiin sopi kyllä mainiosti se, että pelkääjänpaikalla toimivin istumistapa oli lootusasento. Mukavaa oli varmasti myös se, että jos matkustajaa väsytti sai pään painaa auton pehmeää mattoa vasten.

Oman pikantin lisänsä Transit-vainaaseen toi sekin, että matkaajat eivät saaneet toistensa puheesta juurikaan selvää moottorimelun takia. Ihan siinä kuskin kyljessä istuessakin sai vahvistusta sanoille hakea aina huulilta. Että mistä ihmeestä se puhuu. Rockista vai Hokista vai kokista. Todennäköisesti lokista.
Huomaan vieläkin joskus miettiväni, että sanoiko se yksi takapenkin mies tosiaan harrastaneensa jo vuosia lambadaa, vai puhuiko jostain muusta. Entä etsikö se yksi oikeasti penkin alle vierähtänyttä kättään vai oliko ruumiinosien sijaan hukassa jokin muu esine. En ole viitsinyt tarkistaa. Totuus kun on todennäköisesti kuultua paljon tylsempi ja vähemmän mielikuvitusta ruokkiva.

Minäkin haaveilin pianon tuhoamisesta

Katsellessani eilen Kaupunginteatterilla Thomas Moncktonin hervotonta klovneriaa ja akrobatiaa flyygelin ympärillä, mieleeni tulivat omat lapsuuden pianotunnit. En toki kikkaillut The Pianist esityksen kaltaisesti soittimella, mutta yritin epätoivoisesti oppia soittamaan sitä ikävuosina 8-17. Aika monta vuotta lopputulokseen nähden. Sen sijaan, että olisi nyt koskettimien ääressä kuin kotonani olen pikemminkin ulkona kuin lumiukko.

Sitä sanotaan, että ihmisestä kuin ihmisestä tulee taitava haluamassaan lajissa, jos hän upottaa sen harjoitteluun 10 000 tuntia. Mitä ilmeisimmin piano-opintojeni yhdeksään vuoteen ei tuota lukumäärää mahtunut. Itse asiassa pienen laskutoimituksen perusteella taituroinnin tason saavuttaminen olisi vaatinut kolmen tunnin päivittäisen harjoittelun. En usko koskaan soittaneeni niin monta tuntia päivässä. Useimmiten taisin tarttua pianoläksyihin ensimmäistä kertaa tuntia edeltävänä päivänä. Usein vasta aamulla. Joskus vasta ihan siinä opettajan tunnilla istuessa.

Toki syy keskinkertaiseen soittotaitooni voi piillä ensimmäisen piano-openi sanoissa "En halua opettaa kaltaistasi lahjatonta lasta". Sanomattakin on selvää, että tämä oppilas-opettaja suhde katkesi melko pian noiden sanojen jälkeen ja tuon vuoden pedagogi-tittelistä kilpailevan miehen korvasi uusi, vähän kärsivällisempi kaveri.

Haastatellessani The Pianist esityksen Thomas Moncktonia, tämä sanoi ajatelleensa jo lapsen, että haluaa tehdä joskus esityksen, jossa perhepiano hajoaa osiin. Jotain tuonkaltaista taisin unelmoida minäkin lapsena. Ajatus jäi haaveen tasolla, sillä sitä on perin hankalaa keksiä mitään normaalia rikkoutumiskeinoa satoja kiloja painavalle pianolle. Uskottavan onnettomuuden lavastaminen tuntui ihan mahdottomalta haasteelta. Että miten selittää vanhemmille pianon yhtäkkiä tipahtaneen alas toisen kerroksen parvekkeelta. Että soitto vaan oli niin vauhdikasta, että soitin valssasi pihalle.
Mietitte siellä kenties, ettei hentoinen lapsen vartaloni olisi pianoa parvekkeelle edes saanut, saati yli sen kaiteen. Minä en epäile hetkeäkään, etteikö moinen uroteko olisi minulta luonnistanut. Sitä kun oikein haluaa jotain, onnistuu se ilman 10 000 tunnin harjoituksiakin.

Joskus mietin, mahtoiko moinen ajatus käydä veljeni ja vanhempienikin päässä. Vaikeaa nimittäin uskoa, että laiskan (ja siis lahjattoman) pianistinalun harjoittelun kuunteleminen olisi jotenkin mieltä ylentävää. Moncktonin esitys Jyväskylän Kesässä sitä vastoin oli.

Ei pähkinöitä eikä liekkejä. Hieno esitys kuitenkin.

Maailmassa ei lie montaa asiaa jotka eivät tanssija Minna Tervamäen tekeminä näyttäisi sielukkaan sulavilta ja kiehtovilta. Luulen että esimerkiksi finnin puristamisen tai huussin alusastian tyhjentämisenkin hän tekee tavalla joka saa katsojan ihastelemaan tämän täydellistä vartalon hallintaa.

Tätä todisti myös tämänpäiväinen Jyväskylän Kesän avajaiskonsertti, jossa Tervamäki tanssi Kimmo Pohjosen haitarin tahdissa ja tämän kanssa. Jos jotain heikkoja kohtia Bright Shadow -esityksestä pitää hakea niin ne olivat lievä ylipituus ja ajoittainen yhteen ilmaisuun jumittuminen. Muutoin oivaa tavaraa ja hieno aloitus Jyväskylän Kesä viikolle.

Esityksen lopuksi osa yleisöstä nousi aplodeeraamaan. Ensin pystyssä oli pari ihmistä. Sitten kourallinen ja lopulta puolet salista. Jäin miettimään, että jos ei nouse toisten imussa antaa kuvan siitä, että olisi eri mieltä. Että "Minusta esitys oli huono. Melkeinpä paska. En taputa seisaaltaan. Korkeintaan tässä istuen". Vaikka eihän se niin mene.

Tuijotellessani istualtaan edessä seisovien peppuja mietin pitäneeni esityksestä kovasti.  En kuitenkaan ollut mitenkään pähkinöinä tai ihan liekeissä. Sellaisenakin olen monasti ollut ja pystytaputusten lisäksi yltynyt hihkumiseen ja huuteluun.
Säästän kuitenkin hurmiollisimmat suosionosoitukseni niille kaikkein parhaille jutuille. Täytyyhän sitä olla takataskussa joku ilmaisu kaikkein kovimmille jutuille. Harmittahan se nimittäin jos pääsisi näkemään vaikka sen Tervamäen ulkovessan tyhjennyksen ja ainoa tapa ilmaista intoaan olisi jo kymmenien itseilmaisujen saatossa kulunut pystytaputus.
Eihän sitä rakkauttakaan vannota kaikkille mukaville tyypeille vaan vain niille kaikkein rakkaimmille.

Jalkapallo vaihtuu kulttuuriin

Katsottuani kuluneina viikkoina monta jalkapallo-ottelua olematta lainkaan tai korkeintaan vähän jalkapalloihminen, olen nyt valmiimpi kuin koskaan tiistaina alkavaan Jyväskylän Kesään. Olen valinnut ohjelmatarjonnasta ainakin seuraavat jutut Kesä-viikkooni:

• Minna Tervamäen ja haitaristi Kimmo Pohjosen avajaiskonsertti
• Circo Aereon ja Thomas Moncktonin klovneriaa ja akrobatiaa sisältävä The Pianist -esitys
• Mat Ricardon Showman
• Ranskalaisduo BP Zoomin Mélange deux temps –show
• Nukketeatterikeskus Poijun Bette Sis O’Valley -tarina

Näiden ohella aion tehdä neljä keskisuomalaisen taittovuoroa Kulttuuri-osastolle, kaksi Autot ja liikenne –osastolle. Kirjoittaa kaksi kolumnia, yhden katugallupin ja tehdä todennäköisesti vielä monta muutakin juttua ja hommaa.

Vaikka viikko vaikuttaa siis varsin kiireiseltä, olen kuitenkin ennen kaikkea innoissani. Aikaisempien Jyväskylän Kesä –kokemusteni pohjalta olen varma, että kovasta työmäärästä huolimatta viikosta tulee mainio. Kun päivän päättää (ei sentään päiviänsä päätä) monipuolisen kulttuurin äärellä työkiireet unohtuvat ja päällimmäiseksi jää vain tyytyväinen olo.

Jyväskylä Kesän teltassa vuonna 2013