Vuosikatsaus - punkkia, pelottava sairaanhoitaja, metsään jatkuva museo, hot trod -auto ja uusia mantereita

Selailin vuoden 2014 almanakkaa ja mietin mistä tämä vuosi koostui. Ohessa muutamia erityisesti mieleen painuneita juttuja:

KEIKAT



No Shame -bändin Sampsa Sarparanta on lavalla hypnoottisen
karismaattinen.

Lutakossa tammikuun lopulla konsertoinut Norjan lahja maailmalle eli Kvelertak, ei tullut erinomaisuudellaan ihan puskista. Yllätys oli kuitenkin se, että keikka oli kokonaisuudessaan ja mukaansatempaavuudeltaan niin massiivinen.

Äänentoistollisesti musiikki tuli sellaisella volyymillä, että keikkaa olisi voinut kuunnella vaivatta kai Kuokkalassa asti. Vaikka jouduin siis survomaan korviini sellaiset akustiikan torppaavat vanupampulat, olin silti ihan liekeissä.

Laulajan astuminen lavalle täytetty pöllö päässä on tatuoitunut sieluni syvyyksiin niin vahvasti, että uskon vielä vanhainkodissakin toistelevani "sillä on pöllö päässä" -lausetta. Tämä aiheuttanee robottihoitajissa suurta ihmetystä...

 

Joulukuussa jäin sanattomaksi No shamen keikalla. Oletukseni oli, etten jaksa bändin punkkailua katsoa kuin tovin. Joulukuussa Mustassa kynnyksessä soittanut bändi löi minut kuitenkin kanveesiin voimalla joka hämmensi. Laulajana toimivan taiteilija Sampsa Sarparannan karisma teki konsertista jotain tavanomaista paljon suurempaa – jonkinlaisen performanssin, jota ei kiusannut päälle liimaamisen fiilis vaan puhdas aitous.

Sanottakoon, että Sarparanta on entinen koulukaverini, mutta samalla ehkäpä myös viimeinen tuttuni jota hypettäisin kaverisuhteen takia. Kesken keikkaa jouduin jopa ikään kuin harmittelemaan ääneen, että ”perhana miten hyvää tämä on”.

(No Shamen seuraava keikka on 16.1. Lahdessa (Torvi) ja seuraavana päivänä Helsingissä (Oranssi.)

Mistä alkaa maisema, mistä rakennus alkaa?

MUSEO



Uusi Mäntän Serlachius museo eli Göstan paviljonki on niin upea, etten kaipaisi sen seinille edes tauluja. Jaksaisin vaellella sen huoneissa ja ihastella seinien heijastuksia ja rakennuksen saumatonta istumista ympäristöön vaikka kuinka kauan. Ymmärrän toki, etten ihan vuodesta toiseen tyhjään rakennukseen jaksaisi vaeltaa, mutta näin ensimmäisenä vuotena pelkkä miljöö riitti tekemään minut onnelliseksi. Eikä näyttelyssäkään ollut mitään valittamista.

(Taidemuseo Göstassa ovat esillä Synti, Kivettynyt metsä, Tutkimuksia draaman ekologiasta 1, Göstan ystävät sekä Malli ja hullu kuvailija -näyttelyt.)



Toinen varsin vaikuttava uusi museotuttavuus tältä vuodelta oli Tukholman valokuvataiteenmuseo kaupungin satamassa. Vaikka olin jo tallustanut tovin kaupungilla ennen museoon astumista, löytyi jostain sitä ylimääräistä energiaa vielä yllin kyllin. Museon valokuvakaupan olisin halunnut ostaa tyhjäksi.

(Stadsgårdshamnen 22, 116 45 Stockholm)

 

Silent Hillin sairaanhoitaja on valmis
liiskaamaan sinut sauvallaan

KOHTAAMINEN

Mieleen jäi elävästi viime kesältä työkeikka Jyväskylässä  järjestettyyn Finnconiin. Yliopistolla  oli käynnissä naamiaiset ja käytävällä vastaani käveli tai pikemminkin vaappui ja heilui Silent Hillistä tuttu paremmat päivänsä nähnyt sairaanhoitaja. Olisinpa halunnut nähdä oman ilmeeni. Asuun sonnustautunut Marina Mustonen oli liikkeitään myöten niin uskottava, että oli helppoa kuvitella jonkinlaisen oven ratkenneen reaali- ja scifimaailman väliin.



Tämä kuva viestinnee juuri siitä ihanasta ja mahtavasta fiiliksestä,
joka Karibian reissua siivitti.

MATKAILU

Vuosi 2014 oli niin vapaa-ajalla kuin työnkin parissa melkoinen matkailuvuosi. Siihen kuului muun muassa askellus kolmella minulle uudella mantereella (Afrikka, Aasia ja Pohjois-Amerikka). Reissuista ehkä erikoisin ja mieleenpainuvin oli Finnmatkojen siivillä tehty Myanmarin kierros. Toki Karibian risteily mieheni kanssa oli sekin vertaansa vailla. Siellä oli kuitenkin ennen kaikkea ihanaa ja mahtavaa kun Myanmaria kuvailisivat pikemminkin adjektiivit hämmästyttävä ja erilainen.

(Kirjoitin Burman/Myanmarin matkasta vielä joulukuussa yhden jutun, jonka voi käydä lukaisemassa www.matkasto.fnet -sivuilta)

 

Ihan omanlaisensa matkailukokemus oli myös elokuinen yöpyminen Ylläksen Holidayclubilla. Valtavassa hotellissa oli minun ja mieheni lisäksi vain pari asiakasta. Tyhjille käytäville pystyi helposti kuvittelemaan vastaan pyöräilevän pikkupojan ja Nicholsonin Jackin heittelemään tennispalloa tylsistyneenä seinään.

AUTOILU

Näin autokolumnistina lienee korrektia nostaa esiin myös joku mieleen painunut autoilu kuluneelta vuodelta. Pääsin työn puitteissa aika mainioihin kyyteihin. alla oli muun muassa sivuvaunu moottoripyörää, Off road ajokkia ja poliisin Maijaa. Ehdottomaksi ykköseksi nousee kuitenkin Hot Rod ajelu Ford Tudor A-mallilla. Auto oli mielestäni ennen kaikkea oikean mallinen. Juuri tuollaisilta autojen kuuluukin näyttää - ei nykyisenkaltaisilta virtaviivaisilta ja persoonattomilta pötkylöiltä.  

Jos joskus minulle käy samankaltainen säkä kuin niille Jämsässä oikean kupongin ostaneille 10 ihmiselle, niin voin vannoa rakennuttavani tallin, jossa asuu ainakin muutama tuon herkkupalan kaltaista ajokkia.

 

ENSI VUOSI

Kokonaisuutena vuosi 2015 on vielä ihan auki ja hyvä niin. Sen verran kuitenkin tiedän, että tammikuuhun sisältyy kolme hienoa juttua:

9. päivä astun laivaan satojen kansanmuusikoiden kanssa ja seilaan Tallinnaan Folklandia-tunnelmissa. Siitä viikon päästä on vuorossa Helsingin matkamessut, joissa esiinnyt haastattelijana ja haastateltavana Egyptin osastolla. Ja kolmantena, muttei listasta vähäpätöisimpänä vaan pikemminkin sinä kirsikkana kakussa on jälki-pikkujoulut rakkaiden ystävien kanssa. Uskoisin, että luvassa on ainakin naurua ja katkeamatonta puheensorinaa.

Ihanaa tulevaa vuotta kaikille!

Jos joku muuten kaipaa lippua Matkamessuille, mulla olisi niitä jaettavaksi asti. Laita viestiä osoitteeseen riikka.mahlamaki@kolumbus.fi niin ensimmäisille 10 lähtee lippu postitse.

 

Karibian risteily - me ja ne muut

Opas sukelsi Caicossaarilla merenpohjasta meritähden turistien ihasteltavaksi.

Joku on jättänyt sotilaskuvansa Key Westissä
Ernest Hemingwayn lempibaarin seinälle. Moni
muu oli jättänyt kuvan sijaan rintaliivinsä. 

Olen viime päivinä paukutellut niin paljon henkseleitä tekemästäni Karibian risteilystä, että ymmärrän jo olla pikkuisen varuillani pimeillä kujilla.
Tästä huolimatta haluan hehkuttaa vielä vähän lisää kokemuksistani Silversea-varustamon Silver Spirit –laivalla. Elän nimittäin uskossa, etten toiste pääse moista luksusta kokemaan, joten jos en nyt hehkuta, niin koska sitten.

Sen sijaan, että lähtisin kertomaan kuinka fantsua oli kun hovimestari Kripes Modathi laski minulle ja miehelleni vaahtokylvyn 10-vuotis hääpäivänämme, kuinka paljon mieltäni lämmitti aulabaarin Jose, joka jo ihan ensimmäisen illan jälkeen muisti suosikkidrinkkini tai kuinka paljon täytyy syödä tuoreita merenherkkuja, jotta pystyy jättämään osan hummerista lautaselle, kerron kanssamatkustajistani. 



Silver Spirit oli lastattu harmaahapsisilla ihmisillä. Minä ja mieheni edustimme ikäjakaumassa sitä nuorinta kastia. Näin siitäkin huolimatta, että siippani on jo pitkään (seurustelumme ensi vuosista lähtien - HUOM: syy-seuraus -suhde) ollut väritykseltään hopeakettu. Toki muutama meitä nuorempikin laivalta löytyi, mutta pääsääntöisesti matkalaiset olivat eläkeläisiä. Lapsia laivalla oli nolla kappaletta.

Silver Spirit risteilyn ensimmäisen kohteen, Key Westin satamassa, jossa vilisi kanoja ja kiekuvia kukkoja.

Laivan edustaja luonnehti laivan matkustajia kertomalla näistä monen ”tehneen urallaan upeita asioita”. Hienovaraisesti hän ei tietenkään lähtenyt toimittajalle asiaa sen enempää avartamaan. Kiusallista, mietin. Täällä sitä lötkötellään kaiken maailman suurmiesten ja –naisten vierellä, siitä tietämättä. Yhden miehen esimerkiksi uskoin olevan vähintäänkin maansa pääministeri tai muutoin korkeassa asemassa ja erään naisen yhdennäköisyyttä Voguen päätoimittajan kanssa puntaroin mielessäni pitkään.

Itse olin mukana reissussa siksi, että Silversea-varustamo tarjosi minulle ja miehelleni risteilyn matkailutoimittajan duunini takia. (Sanottakoon, että joskus freelancerinkin risukasaan paistaa aurinko ja tänä vuonna on matkailua koskevien juttujen saralla ollut aika aurinkoista...)


Lounas- ja päivällimenut muuttuivat päivittäin.
Joskus tarjolla oli kokonaisena grillattua possua.

Mutta palataanpas siis niihin muihin matkalaisiin. Vaikka välit kanssamatkustajiin olivat tuttavallisen leppoisat, ihan kaikilta ei kehdannut hississä kysyä, että mikä olet miehiäsi.



Ajatus siitä, että moni matkatoveri katsoi minua ja miestäni samoja kysymyksiä puntaroiden, oli varsin hupaisa. Joku ehkä mietti, että jotta noin nuorella (tirsk!) pariskunnalla on varaa ja aikaa lähteä tämän kaltaiselle luksusristeilylle, heidän täytyy  olla varsin mukavasti toimeentulevia tai sitten  jollain tapaa merkittävässä asemassa olevia. Ilmeisesti kapteeni oli jälkimmäistä mieltä, sillä lähettäessään meille kutsun varustamon kanta-asiakkaiden ns. Venetsialaisen yhteisön suljettuun tilaisuuteen, kutsu oli osoitettu kunnioitettavalle toimittajalle (an honoured Journalist) (tirks! nro.2)



Puerto Rivon seinäkuvia.

Yksi matkustajista kertoi kokevansa hengenheimolaisuutta kanssamme. Siinä missä hän tunsi peppi-pitkätossumaisten lettiensä olevan ristiriidassa laivan muun risteily-yleisön kanssa hän huomasi tatuoitujen käsivarsiemme ja vatsojemme kertovan vähän erilaisesta elämäntarinasta kuin harmaapäiden Rolexit tai daamien illasta toiseen vaihtuvat iltapuvut. Asiaa painottaakseen nainen esitteli omaa kelloaan: ”Ei täällä kellään muulla taida olla Timexia ranteessa”. Eikä tosiaan ollut.

 

Sanottakoon kuitenkin, että en kokenut kertaakaan reissun aikana sitä tunnetta, että  olevani väärässä paikassa. Tämä ei johdu siitä, että olisin kokenut kuuluvani sen enempää vanhusten, rikkaiden kuin kuuluisienkaan joukkoon. Vaan siitä, että kun henkilökunta kohteli kaikkia, pankkitiliin katsomatta, kuin kuninkaallisia, tunsin itseni sellaiseksi.
 

Nukkuessani paluumatkalla kuola poskelle valuen Tukholman lentokentän penkeillä, en kuitenkaan enää tuntenut itseäni prinsessaksi.... 1,5-vuorokauden valvomisesta syntyneet mustat rinkulat silmien alla viittasivat korkeintaan jonkinlaiseen pimeyden prinsessaan.

 

Lisätietoja Silversea-varustamon risteilyistä osoitteesta www.silversea.com



"Miljonääri-Jussi" ja vaimonsa kunnioitettu toimittaja.



Amerikan raitilla

Keskisuomalaisessa 19.12.2014
Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Amerikassa. Heti lentokentällä ymmärsin tulleeni suureen ja ihmeelliseen maahan. Paikkaan, jossa ruohokin on – ei vihreämpää – vaan suurempilehtistä kuin koto-Suomessa.
Tunsin itseni maalaisserkuksi ennen kaikkea maan autokannan vuoksi. Tuntui siltä, että joka toinen paikallinen ajeli autolla jonka sisään mahtuisi puolitoista Suomen katukuvassa näkyvää kaaraa. Osaan entisiä autojani olisi mennyt kolmekin ja monen ali olisi voinut helposti kontata.
Maastureita oli pilvin pimein ja lisäksi olivat vielä ne Floridan rantaraitilla kyynärluitaan tuulettavat isottelijat, joiden alla hurisi tai pikemminkin mylvi Jaguareja, Ferrareita ja Lamborghineja.

Olin ennen matkaa kuullut kaikkien – siis kaikkien­ – huulilta, että Jenkeissä ei pärjää ilman autoa. En oikein ymmärtänyt miksi. Kun alla on toimivat jalat ja kengätkin löytyy, ei ongelmaa pitäisi olla. Vasta paikanpäällä asia meni jakeluun.

Opin, että parin korttelin matka ei Amerikoissa vastaakaan Suomen samanlaista. Siellä kortteli – ja kuten mainittua, kaikki muukin – on paljon suurempaa kuin meillä. Totutun parin sadan metrin sijaan jenkkikortteli voi helposti olla mitaltaan kaksikin kilometriä. Noissa mittakaavoissa ”parin korttelin päässä” saa ihan erilaisen sisällön kuin vaikka puhuttaessa Jyväskylän alueen etäisyyksistä.

Pidin kuitenkin sitkeästi kiinni siitä, etten vuokrannut autoa. Toimiihan jenkeissä julkinen liikenne, ajattelin. Matkattuani 23 kilometrin matkaa puolitoista tuntia suuntaansa olin jo valmis allekirjoittamaan totuuden: ”Amerikassa täytyy vuokrata auto päästäkseen paikasta toiseen”.

Samalla olisin tosin voinut allekirjoittaa myös sellaisen anomuksen, että joku toisi maan liikennevalojärjestelmään vihreän aallon ajatuksen. Hassumpi ajatus ei olisi sekään, että bussi ei pysähtyisi ihan jokaisella niistä reiluun 20 kilometriin sijoitetuista 74 pysäkistä. Ja vielä siitäkin olisin ollut kiitollinen, jos bussiyhtiö ei olisi ottanut linja-auton kylkiin mainoksia, jotka pimensivät ajoneuvon melkein säkkipimeäksi. Auringonpaisteessa bussista sentään näki vähän ulos, mutta illan pimennyttyä oman pysäkin löytäminen oli sattumaa.

Sillekin antaisin vielä ääneni, että ilmastoinnin ei tarvitsisi olla aina täysillä. Suomessa sitä on tottunut siihen, että jos ulkona on tavattoman kuuma, viimeistään viikon päästä näin on myös sisällä. Kesähelteen lämmitettyä kämpän uuniksi, siihen ei pieni tuulettimen väre paljon muutosta tee.
Jenkeissä törmäsin toistuvasti siihen, että hikoiltuani kuin pieni sika ulkoilmassa, tärisin kohta horkassa autoissa ja sisätiloissa. Jenkeissä kaikki on totisesti suurempaa – jopa lämpötilaerot.
Näin esimerkiksi ravintolat, joiden seinistä puolet oli avonaisia, onnistuivat laskemaan lämpötilan auringonpaistetta 20 astetta matalammaksi. Onhan se toki hienoa, että on sitä öljyä jolla mällätä, mutta rajansa kaikella.

Matkatessani Helsinki-Vantaalta bussilla kohti Muuramea kiitin mielessäni, etten ollut enää jenkeissä. Siellä kaiketi olisin tehnyt tuota 258 kilometrin matkaa 16,8 tuntia. Suomessa matkaan meni neljä ja puolituntia, bussin vaihdoksineen kaikkineen. Puolitoista vuorokautta valvonut pääni oli tästä varsin onnellinen ja siksi korvieni välissä alkoi soida pieni Finlandia-hymni.

 

Suomalaisten jurottamisen taito

Suuna päänä Floridan Evergladesillä.....

Amerikan matkani jälkimainingeissa olen ajatellut pikkuisen suomalaisten juroutta. Tai oikeastaan jurottamista. Tämä iski konkreettisesti naamalle mennessäni reissun jälkeen ensimmäistä kertaa salille, jolla olen käynyt noin puolen vuoden ajan. Olen ravannut ryhmäliikunnassa ja punttisalilla vähintään pari kertaa viikossa ja toivonut muuttuvani hetkenä minä hyvänsä jänteväksi lihaskimpuksi. Näin ei ole vielä käynyt, mutta toivossa on hyvä elää.

Mutta siis asiaan. Tunnistan monta salinkävijää ulkonäöltä jumpattuani hiki päässä heidän vierellään, istuttuani samaan aikaan saunan lauteilla ja tungettuani ryhmäliikuntatuntien alussa kamppeitani heidän viereisiin pukukaappeihinsa. Oletukseni on, että jokunen ihminen minutkin muistaa – jos ei muuta niin sinä muita päätä pidempänä naisena.

Mennessäni reissuni jälkeen salille kukaan henkilökunnan lisäksi ei kuitenkaan tervehtinyt minua. En jäänyt huuli väpättäen katsomaan kanssajumppaajieni perään, sillä aivan samoin kuin he, minäkin pysyin mykkänä. Niinhän se menee. Mitä sitä nyt vieraita tervehtimään….

Pari viikkoa sitten en olisi huomannut tässä mitään outoa, mutta toivoteltuani periamerikkalaiseen tyyliin käytävällä vastaantuleville ihmisille, samaan hissiin tulijoille, naapuripöydän ruokailijoille ja välillä jopa omalle peilikuvalleni hyvät huomenet, illat ja yöt, tuntui moinen jurottaminen vähän kummalliselta.

Taannoin asiasta käytiin Hesarin mielipidepalstalla pitkähköä keskustelu. Joku amerikanserkku oli sitä mieltä, ettei täällä voi asua moisen jurottamisen takia, mutta joku toinen ulkomaan komennuksella Suomeen kotiutunut oli onnellinen löydettyään vihdoin paikan, jossa saa olla niin halutessaan, hiljaa.
Itse olisin kuitenkin sitä mieltä, että keskitiekin on olemassa. En kaipaa sitä sellaista, ”Mitä sinulle kuuluu?”, ”Hyvää, hyvää, entä sinulle?” –jutustelua, mutta yksinkertainen ”Terve” voisi olla ajoittain ihan paikallaan.

Aina tervehtiminen ei tosin onnistu. Päätin jo syksyllä ryhtyä tervehtimään kaikkia läheisen metsän kuntopolulla vastaantulevia. Hei:n sanominen ihmiselle, joka kääntää katseensa vastatusten tultaessa häveliäästi pöpelikköön päin, tuntuu kuitenkin melko oudolta. Piruuttaan voisi toki kokeilla minkälaisen reaktion aiheuttaisi amerikkalaiseen tyyliin vähän liian äänekkäästi kajautettu ”Good morning”.

 

Ankkaa yliopistolla

Katja Kontturi

Jos sinulla on joskus käynyt mielessä, että olisipa ehkä mielenkiintoista päästä seuraamaan väitöstilaisuutta, niin nyt jos koskaan on siihen oiva tilaisuus. Huomenna perjantaina tarkastetaan Jyväskylän yliopistolla Katja Kontturin sarjakuvapiirtäjä Don Rosan tuotantoa käsittelevä väitöskirja. Tutkimus kantaa nimeä ”Ankkalinna –portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana”.

Huomenna väittelevä Kontturi olisi Ankkalinnan hahmoista mieluiten Milla Magia. Itsenäinen ja voimakastahtoinen nainen, joka ei ihan pienistä kavahda. Ei edes isoista. Eikä ainakaan jää tutkijan sanoin miesten jalkoihin pyörimään.

Näitä luonteenpiirteitä kaivataan myös tutkijalta. Varsinkin populäärikulttuurin aiheesta väittelevältä naistutkijalta. Yhtälössä kun on monta helposti vähättelyyn johtavaa tekijää.

­- Ketä se kiinnostaa, on ehkä tylyin kommentti jonka olen saanut puhuessani Aku Ankka –piirtäjä Don Rosaa koskevasta tutkimuksestani, Kontturi sanoo.

Vaikka tutkimus on saanut nyt jo tunnustusta ja herättänyt kansainvälisestikin laajaa kiinnostusta, taitavat nuo sanat yhä nostaa pikkuisen tutkijan sykettä.

- Minun tutkimuksellani ei paranneta aidsia eikä ratkaista energiaongelmia. Mutta se on osa

populaarikulttuuria, osa kulttuurintutkimusta, eikä ihminen olisi ihminen ilman kulttuuria, Kontturi lataa epäilijöilleen ja vähättelijöille.

Porissa on järjestetty muutama populäärisiksi ja ei-tieteellisiksi miellettyjen tutkimusten Rappio-seminaari, jossa Kontturikin on tutkimustaan esitellyt.

 - Marginaalisille ja populaarikulttuuria käsitteleville tutkimuksille annetaan helposti turhuuden, tarpeettomuuden ja jopa haitallisuuden leima. Sellaisiakin vertauksia olen kuullut, kuin että tutkimukseni on yhtä arvokasta kuin makkaran syönnin tai marjojen poimimisen tutkiminen, toteaa yksi seminaarin järjestäjistä, digitaalisen kulttuurin tutkija Sari Östman.

Vaikka Kontturin tutkimukselle pyöritetään toisinaan silmiä, suhtautuminen Suomessa ja ulkomailla on lähtökohdiltaan ihan erilainen. Suomessa ihmetellään, että sarjakuvaakin voi tutkia ja ulkomailla kysytään, miksi juuri Akua ja Don Rosaa.

- Loppujen lopuksi saan ulkomailla selvittää enemmän sitä miksi tutkin juuri Aku Ankkaa ja erityisesti piirtäjä Don Rosan tuotantoa, Kontturi kertoo.

- Suomessa ihmiset kyselevät hyviä ja usein hankaliakin kysymyksiä tutkimuksen sisällöstä, mutta ulkomailla ei päästä puusta pitkälle.

Tähän on ihan looginen syynsä. Nimittäin se, että suomalaiset ovat ankka hullua kansaa. Missään muualla maailmassa Aku ei ole kuulunut niin kiinteästi kasvavien sukupolvien ja heidän vanhempiensa elämään kuin Suomessa. Meillä julkaistaan eniten Aku Ankkoja asukaslukuun nähden koko maailmassa.

Näin ollen odotan innolla huomista väitöstapahtumaa ja ennen kaikkea sitä, onko paikalle saapunut sankoin joukoin Aku Ankan ja Don Rosan faneja. Tuosta populaarisuudesta sanottakoon vielä sen verran, että korkeakulttuurin rajaaminen ainoaksi arvokkaiksi tutkimuskohteeksi on yhtä hedelmällistä kuin kieliopintojen rajaaminen yksinomaan senkaltaisten kuolleiden kielien kuin latinan ja muinaiskreikan pariin…

Väitöstilaisuus järjestetään Seminaarinmäellä Historica-rakennuksen salissa H320.

Herra Don Rosa ja Katja Kontturi Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2014.

Visio kuskien keskinäisestä viestinnästä

Autokolumni Keskisuomalaisessa 3.12.2014

Miten kertoa edessä ajavalle autoilijalle, että ”Nyt sulta levahti kannen tiiviste. Autosi savuttaa niin armottomasti, että takana ajajia jännittää koska KISS astuu lavalle”. Tai, että ”Sinulta jäi kukkamekko oven väliin lähtiessäsi marketin pihasta. Ei ole tuo vaalea mekko enää vaalea kaartaessasi kotipihaan”. Tai että: ”Pysähdy hyvä mies. Katollasi pomppii sinne unohdettu lompakko. Viimeistään moottoritiellä se sinkoutuu tienposkeen, josta et tule sitä ikinä löytämään.”

Pohdiskellessani tätä ääneen, mieheni ehdotti auton rinnalle ajoa ja lapun näyttöä kuskille. Lapussa lukisi kaiketi jotain sellaista kuin ”autosi savuttaa”, ”mekko välissä” tai ”lompakko katolla”.

Minä en kuitenkaan yleensä koskaan katso ohittajiani. Onhan se nyt nimittäin muutoinkin vähän nöyryyttävää, että toinen kirii ohitse. Siihen ei enää katsekontaktia kaivata todentamaan häviäjän ja voittajan rooleja. Ja jos joskus satunkin ohittajaani vilkaisemaan, en usko, että saisin tekstistä mitään selvää keskittyessäni vain näyttämään loukkaantuneelta ja uhmakkaalta.

 Itse ajattelin huomionhakukeinoksi armotonta vilkuttamista. Toisaalta vilkutuksesta on nopeasti vilkaistuna melko lyhyt matka nyrkin puintiin, joten ehkä moisella aktiviteetilla voisi olla vähän ikävät seuraukset.

Kätevintä mielestäni olisi, jos kaikkiin autoihin asennettaisiin jokin radiopuhelinten kaltainen viestintäjärjestelmä, jonka välityksellä voisi sanoa asiansa. Toinen vaihtoehto olisi omalla takaikkunalla oleva ledeistä muodostuva tekstisyöte, johon voisi sanella viestin. Ohitettuasi piiputtajan, kurvaisit auton eteen ja sanelisit tekstittimeen: ”Autosi on savukone”.
Ymmärrän kyllä, että tässäkin on riskinä varsin ikävät ja väkivaltaiset seuraukset. Joskus yllätän itseni puhisemasta painokelvottomia solvauksia rattini takaa. En tiedä kykenisinkö sensuroimaan itseäni, jos viestin saisi helposti ähkäistyksi takaikkunaan loistamaan.
Kohta ikkunoissa ja radiopuhelimissa risteilisi toinen toistaan tiukempia sanomia. Tienposkissa käytävistä nyrkkeilymatseista ja painiotteluista tulisi jokapäiväistä kauraa. Automatkustajille jouduttaisiin säätämään alaikäraja, sillä lapsien altistaminen moiselle loanheitolle ja väkivallalle tuntuisi sietämättömältä.

Joku yrittäisi luoda viestien sensurointiin tähtäävän automaattimuokkausjärjestelmän, mutta idea olisi kuolleena syntynyt. Ajajalta ei vaadita kovin suurta nokkeluutta päättelemään minkälaisia tuoksuja tässä kanssa-autoilijan sieraimiin toivotellaan kun ikkunalla lukee lyhykäisyydessään vaikka ”Haista” tai keskusradiosta kuuluu katkeamaton ”Piip”.

Sellaista sensuuria ei olekaan joka estäisi ihmisiä solvaamasta toisiaan. Kiertoilmauksia syntyisi kuin sieniä sateella. Jos ihmiskunta jossain asiassa nimittäin on taitava, niin kanssaihmistensä henkisessä ja fyysisessä satuttamisessa.
Näin ollen joudun lopettamaan tämän yllättäen varsin synkäksi muuttuneen kolumnini toteamukseen, että tässä jo muutoinkin koulukiusatussa ja solvailuun taipuvassa maailmassa lie parasta ajaa mekon helma mutaisena ja antaa auton piiputtaa kotipihaan saakka. Näin siitäkin huolimatta, että pihassa sitä kiroaa kovaan ääneen, ”Miksi kukaan ei voinut näyttää minulle merkkiä.”

Valkoinen aikakone vie tulevaisuuteen

Autokolumni Keskisuomalaisessa 21.11.2014

Rakas valkoinen ratsuni, 23-vuotias Peugeotini ei tunne enää kelloa. Sen kirkas digitaalinen näyttö väittää ajan olevan ihan mitä sattuu. Kellonajan päivittäminen ei auta, sillä jo hetken päästä ilta onkin muuttunut keskipäiväksi ja aamua seuraa aina aamu.

Olen yrittänyt löytää jonkinlaista logiikkaa kellosta. Aluksi luulin sakavuuden johtuvan siitä, että kello toimii vain silloin kun istun ratin takana. Autoni siis ikään kuin kaipaa minua niin suuresti, että kellotkin pysähtyvät jos en ole hänen seurassaan.

Kerran painoin korvani auton konepeltiin ja olin selvästi kuulevinani vienoa hyräilyä. Pikkuisen bensainen ääni lauloi Kirkan Hetki lyö –skipaletta. ”Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien” ja sitä rataa.

Tarkkailtuani kellon toimintaa tarkemmin, huomasin kuitenkin olevani väärässä. Jopa niin, että vaikuttaisi pikemminkin siltä, että aika lentää Peugeotilla siivillä, kun en istu kyydissä sen jousia rasittamassa.

No oli miten oli, hankalinta hommassa on se, että vaikka kello on näyttänyt omiaan nyt jo puolen vuoden ajan, minä en ole asiaa oppinut. Olisin ilmeisen huono kohde johonkin Pavlovin-koira tyyppisiin testeihin, joissa kohde oppii tekemistään virheistä. Tarkistan nimittäin edelleen kellonajan toistuvasti auton digitaalinäytöltä, vaikka minun pitäisi jo uskoa, ettei autoni elä meidän tavan pulliaisten kanssa samaa aikaa.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kiroan hiljaa mielessäni muistaessani, että kello keittelee omiaan. Mieleni täyttää lähes aina, muttei aina, sanat ”Ei perhana. Eihän se toimi”. Oma lukunsa on ne kerrat, jolloin päässäni ei soi mikään kello. Ei edes väärässä ajassa oleva sellainen. Rekisteröin kellon minuuttimäärän, mutta en huomaa mitään ihmeellistä siinä, että kello onkin aamu kymmenen sijaan neljä. Tämä johtaa luonnollisesti päättömään kiirehtimiseen tai ylettömään lorvailuun. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen matkalla Muuramesta Jyväskylän keskustaan tehnyt pikku lenkin Vaajakosken kautta tappaakseni ylimääräistä aikaa. Perillä olen sitten ollut vartin myöhässä.

Vastaavasi olen painanut tallaa pohjaan ja houkutellut valkoista ratsuani yliluonnollisen koviin kierroksiin, (tässä puhutaan nyt siis tuollaisesta sadasta kilometristä tunnissa) ja huomannut sitten olevani puolituntia liian aikaisin sovitussa tapaamisessa.

Olen harkinnut kellon piilottamista pahvinpalalla tai teipinpätkällä Mutta mitä se muuttaisi. Väärän kellonajan sijaan tuijottaisin teippiä. Ärsyttäväähän sekin olisi.

Mielessäni on käynyt myös ajatus, että ehkä suhtautumistapani asiaan on lähtökohtaisesti ihan väärä. Realistisen katsontakannan sijaan käyttöön pitäisikin kaiketi ottaa hintsusti science fiction  -vaikutteinen näkökulma. On nimittäin mahdollista, että varsin sympaattinen Pösöni ajattelee vain parastani. Sen tarkoitus on ilahduttaa harmaassa arjessa ja pimenevissä päivissä taapertavaa kuskiaan pomppimalla aikavyöhykkeeltä toisella. Ei tarvita kuin pikkuisen omaani vilkkaampi mielikuvitus ja Peugeotin ratin takana voi nauttia jo melkoisista Paluu tulevaisuuteen –elokuvan kaltaisia aikakone-haaveista – matkustaa vaikka marraskuun synkkyydestä toukokuun lämpöön.

Arjen ihanan harmaat sävyt

Almanakassa luki eilisen kohdalla Tuomas Hallivuon näyttelyn pressitilaisuus ja avajaiset. Päivässä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tunteja, joten jouduin jättämään tilaisuuden väliin. Tänään oli toisin ja kaarsin aamupäivästä Jyväskylän galleria Ratamon pihaan.

En ehtinyt katsoa kuin pari ensimmäistä teosta, kun puhelimen soitto katkaisi fiilistelyn. Voi olla, että ihmisen olisi korrektia sulkea puhelin galleriassa siinä missä vaikka konsertissa tai teatterissakin, mutta itse tulen näin tehneeksi vain harvoin. Näin ehkä jo siksikin, että freelancerina haluan olla aina valmis pomppaamaan jos joku pyytää juttukeikalle.

Mutta siis siitä puhelusta. Soitto sisälsi työasioita ja juttukeikan sopimista uuden julkaisijatahon kanssa. Olen aiheesta lievästi sanottuna innoissani ja siirryin siksi ajatuksissani ihan toisiin maisemiin – siihen aivojeni paikkaan jossa myydään omaa osaamista, käsitellään rahaa, tekstikokonaisuuksia, jutustellaan videokuvaamisesta ja neuvotellaan merkkimäärästä.

Yllä yksityiskohtia teoksesta Lonely Rider.

Puhelun päätyttyä hämmästyin huomatessani, että seison yhä Ratamossa. Tämän hetkellisen siirtymän ansiosta astuin ikään kuin uudestaan sisään Hallivuon näyttelyyn ja olin siitä ehkä vielä astetta innostuneempi kuin ennen puhelua.

Kotiin ajaessani mieleni täytti seuraava ajatus: Tuomas Hallivuon töissä on jotain samaa kuin parhaassa mahdollisessa työkeikassa. Mukana on toisaalta arkista, harmaata ja ajoittain ankeaakin puurtamista, mutta samanaikaisesti pinnan alla kuplii rakkaus asiaan.

En nyt tarkoita, että Hallivuon kuvista tihkuisi ankean puurtamisen fiilis, vaan sitä, että arki on parhaimmillaan sellaista miltä se kyseisen taiteilijan töissä näyttää: hersyvän harmaata.


Vaikka Hallivuo käyttää töissään myös värejä, innostun itse ehkä eniten miehen mustavalkoisista töistä tai töistä, joissa värin läsnäolon unohtaa helposti.

Näyttelyn suosikkityökseni nousi Lonely Rider. Vaikka teos on sävyltään ja tunnelmaltaan jollaintapaa likaisen harmaa ja tunkkainen, jättää läsnä oleva huumori, sarjakuvamainen ilmaisu ja risteilevät mielleyhdistelmät kuvasta kaikkea muuta kuin tunkkaisen olon.


Tuomas Hallivuo Neljä huonetta ja heittiö Galleria Ratamossa (Veturitallinkatu 6) 14. Joulukuuta asti. Näyttelyyn on vapaa pääsy.

 

Ratamon tila harmaine lattioineen sopii älyttömän hienosti
yhteen Tuomas Hallivuon kuvien kanssa. Vasemmalla
suosikkiteokseni Lonely Rider ja vieressä teos Kolmio. 

Nurkkakunta 2011-2014









Keittiössä soi kaappi

Keijo Koskenharju soittaa keittiönpöytää niin hienosti, että kateeksi käy. 

Piipahdin eilen taas House Gamessa. Vuorossa oli Keijo Koskenharjun keittiömusiikkia. Mies etsi rytmi muun muassa tiskipöydästä, kaapinovista, ruoanlaittovälineistä ja metallivuoasta. Aika mainiota oli. Joku kurkkasi olohuoneen puolelta keittiöön ja ihmetteli, että soittajia on vain yksi. Musiikin perusteella keittiössä olisi luullut rummuttelevan isompikin porukka.

Kotona piti heti kokeilla millainen kaikupohja meidän keittiön kaapeissa on. Ihan mukavaa kuminaa niistäkin lähti, mutta aika kalpealta se vaikutti Koskenharjun rytmeihin verrattuna.

Oli mulla hieno videokin tuosta keittiömusiikki konsertista. Postatessani sitä tähän blogiin huomasin olleeni liian innoissani kuvaustilanteessa. (sanottakoon, ettei ole eka kerta) Filmi on nimittäin kuvattu poikittain. Lisäksi se on niin pitkä, ettei blogi taida jaksaa sitä pyörittää. Menkää siis lauantaina klo 17 paikan päälle ja nauttikaa itse miehen musisoinnista. 

Kamikaze-lentäjän kyydissä

Minä ja Hunksi viime syksyllä... silloin kun
vielä luulin, että meistä tulisi kavereita.

Keskisuomalaisen autokolumnini 7.10.2014 lehdessä

Olen nyt ajellut noin vuoden päivät sinisellä Hyundaillani. Pohjoisin ajoreittimme suuntasi Norjan Tromssaan ja eteläisin paikka on tainnut olla Suomen Salo. Kaara on toiminut moitteettomasti, eikä ole jättänyt minua kertaakaan pulaan. Tämä on tietysti hieno asia, mutta tästä johtuen minulla ei myöskään ole minkäänlaista tunnesidettä autoa kohtaan. Se on ihan mukava, mutta niin neutraali kulkupeli, etten rakasta sitä samalla tapaa kuin aikaisempia ajoneuvojani.

Kesällä luulin jo, että välillämme on kuin onkin jonkinlaisia fiiliksiä – syvän rakkauden sijaan kuitenkin pelonsekaisella kauhulla siveltyä horroria. Kaarani ainoa kuluneen vuoden aikana ilmentämä persoonallinen veto on nimittäin se, että se yritti koko kesän ajan tappaa minut. Jos irrotin katseen hetkeksikin tiestä, renkaat olivat jo löytäneet suoran reitin kohti vastaantulevien kaistaa.

Välistä tuntui siltä, että auto koki niin suurta vetoa kuolemaa kohtaan, että sain rystyset valkoisina vääntää sitä takaisin valoon. Aloin jo valikoida cd-soittimeenkin vähän iloisempaa musiikkia rohkaistakseni autoa pois masennuksen syvästä kuilusta. Ensin kokeilin eteläkorealaisia yhtyeitä, mutta tulkitsin koti-ikävän vain kasvattavan epätoivoa. Lokakuussa autossani soi nonstoppina Loirin Naurava kulkuri.

Olisi kenties ollut loogista epäillä auton oikkujen lähteeksi kovettuneita ja matalaprofiilisia kesärenkaita, jotka ottivat omikseen kaikki maantien urat ja töyssyt. Kaipasin kuitenkin niin kovasti edes jotain inhimillisiä piirteitä, että taivuin uskomaan persoonallisuushäiriöön. Tämä oli mielestäni looginen veto jo siksikin, että renkaissa oli ihan kivasti pintaa ja ne olivat muistaakseni toimineen syksyllä vielä moitteettomasti ennen talvikiekkojen vaihtoa.

Vaikka luonnetta kaipasinkin, moinen Stephen Kingin tappaja-auto Christinen kaltainen meininki ei kuitenkaan ilahduttanut minua. Murhatuksi tulemisen pelko ei nostata samalla tapaa lempeitä tunteita kuin vaikka männä autojen kiehuvat jäähdytysnesteet, tienposkessa pomppivat irto-osat tai startin kapina. Kaikki nuo oikkuilut ovat toki aikoinaan harmittaneet minua, mutta ne eivät ole sentään saaneet minua pelkäämään.

Kuun lopussa huokasin syvään renkaanvaihdon jälkeen. Olin ollut väärässä. Vika oli kuin olikin renkaissa, sillä talvikiekoilla tallustaessaan hunksi ei leiki enää kamikaze-lentäjää. Vaikka tämä on tietysti huojentava tieto, on se tavallaan vähän surullistakin. Autoni on yhä vain persoonaton ja neutraali ajoneuvo. Joskus vihakin on parempi tunne kuin täysi välinpitämättömyys.

Toisaalta, jos hunksini on oikein fiksu, se antaa minun nyt uskoa, että kyse oli renkaista ja yllättää minut sitten kun osaan sitä vähiten varoa. Parempi pysyä valppaana. Ihan varmuuden vuoksi lienee paikallaan hakea kirjastosta koreankielen sanakirja. Aion opetella ainakin sen kaltaisia lausahduksia kuin ”Apua!”, ”Armoa!” ja ”Saat uudet öljyt, jos jätät minut eloon”.

House Games ja taiteilijalle Lamborghini

Anna Ruth avaa Riiko Sakkisen teosta
nykytaiteen syöntiä varten.

Eilen aukesi järjestyksessään neljäs House games -näyttely. Tällä kertaa taiteilijapari Anna Ruthin ja Juho Jäppisen koti sijaitsee osoitteessa Puistokatu 16 as 6. Näyttely on auki viikon verran.

Taiteilijaparin kotona voi jutustella taiteilijoiden kanssa, siemailla kahvia ja ihailla töitä ja performansseja. Jos tällainen sosiaalinen käyttäytyminen tuntuu iki-jyrmyn suomalaisen mielestä vähän kiusalliselta, näyttelyyn saa toki tutustua ihan perinteiseen tapaan hiljaa hissukseen ja mököttäenkin, jos siltä tuntuu. Sosiaalinen käyttäytyminen on vapaavalintaista.

Itse kävin paikalla eilen työn merkeissä. Söin nykytaideteosta ja seurasin Tupacirkusta. Maisteltavana olleen Riiko Sakkisen teoksen hinta oli parisen tuhatta euroa, joten suussa maistui kallein Nutella jota olen koskaan mutustellut.

Ruth kertoi Sakkisen hakevan parhaillaan yhteisrahoitusjärjestelmä Mesenaatti.me:stä rahoitusta readymadeart –projektiinsa. Kyse on tuliterän lamborghinin ostosta. Hintaa kaaralla olisi 230 000 ja mukaan projektiin pääsee 1100 euron panoksella. Vastikkeeksi osallistuja saa taiteilijan käytetyt alushousut nimmarilla. Eikä ihan mitkä tahansa housut, vaan valkoiset Tommy Hilfigrenin bokserit.

Jos ja kun (?!?!?!?) tarvittavat massit sitten ovat koossa, Sakkinen menee ja ostaa Lamborghininsa.

 

Sakkinen nostaa rahahaussaan esiin vanhan kunnon pisuaarimies Marcel Duchampin:

Käsitetaiteilija Marcel Duchamp julisti sata vuotta sitten pisuaarit ja pullonkuivaustelineet taideteoksiksi. Nämä taidekenttää kohauttaneet ja koko taidekäsityksen muuttaneet objektit nostettiin sittemmin jalustoille ja suljettiin taidemuseoiden vitriineihin. Duchampin readymadeiksi kutsutut teokset olivat tavallisten ihmisten arkipäivään liittyviä kulutustavaroita aikana, jolloin ihmisten elinolot paranivat vauhdilla. Nyt taiteilija Riiko Sakkinen nostaa readymade-taiteen seuraavalla asteelle ja rakentaa oman readymadensa huippuluksustuotteesta aikana, jolloin ihmisten tuloerot ovat ennätyksellisen suuria. Lamborghini Huracán -urheiluauto tulee taiteilijan päivittäiseen käyttöön ja siten suuren yleisön kontemploitavaksi kaduilla ja moottoriteillä.

Tiina Ekosaaren töitä lastenhuoneen seinällä.

Ehdin vähän jo hehkutella ajatuksella. Mietin purkaako Sakkinen auton vaikka osiin ja tekee niistä uudenlaisen kokonaisuuden. Tai perustaa autoon akvaarion, polttaa sen tai ripustaa seinälle tai tai tai…. Ideoita sateli vimmatusti. Täytyy sanoa, että pikkuisen petyin miehen kertoessa mesenaatin sivuilla, että auto tulee hänen jokapäiväiseen käyttöönsä.

23.11. alkaneeseen rahoitushakuun on tähän mennessä osallistunut kaksi tukijaa. Hanke on auki jouluaattoon asti. Tästä tulikin mieleen, että mikäs sen hienompi joululahja hänelle, jolla on jo kaikkea, kuin Riiko Sakkisen pikkarit….

En tiedä kumpi on oivallisempaa – rahan pyytäminen vai maksaminen. Kummassakin tapauksessa käsillä oleva asia muuttuu joksikin muuksi. Auto ei ole enää auto vaan teos, eikä maksaja vain rahankäyttäjä vaan mahdollistaja. Jos rahankeruun ja auton hankinnan näkee kokonaisperformanssina, on tukija oikeastaan osa teosta. Sakkisen kautta minustakin voi siis tulla taidetta.

Hienointa kuitenkin on ehkä se, että jos asiaa miettii tarpeeksi, voi siinä vuoroin nähdä sekä pöhkön hankkeen että hienon taideperformanssin. Tunnelma vaihtelee hetkestä ja fiiliksestä riippuen.

Virpi Lehdon teoksia vessassa

Niinhän se nimittäin on, että House games:ssä nautittu Nutellakin on vain nutellaa kunnes joku liimaa sen kylkeen etiketin jossa lukee Marx. Sen jälkeen siihen ei voi enää suhtautua pelkkänä suklaalevitteenä, vaikka kuinka yrittäisi. Makuun taideteokseksi muuntuminen tosin ei vaikuta. Jäppisen ja Ruthin keittiössä suun valtasi tuttu yli-imelä maku, jonka voi melkein kuulla synnyttävät suussa yhden sortin hammaspeikkojen bileet.

House games:ista vielä sen verran, että tapahtumassa on paljon hienoa nähtävää ja jänniä performansseja. Esimerkiksi tänään Ruthin ja Jäppisen suihkussa nähdään Emmi Arposalon Jokapäiväinen leipämme –performanssi. Nähtäväksi jää tiputtaako suihkuesitys seiniltä Virpi Lehdon vessapaperi-piirrokset.

 

 

 

Ohessa tapahtuman ohjelmaa:

Tiistai 4.11.

Helena Ratinen a breathing installation : Mitä olen oppinut kasveista 

6pm Dane Armstrong: Swaziland life and politics in art and at home

 

Eteisessä roikkuu Leila Lipiäisen teoksia.

Keskiviikko 5.11.

5:45pm Suvi Valli: Mielen tiloja – sisustukseen sopivia ja sopimattomia runoja. 

6:40pm Tanssiteatteri Kramppi : Näkyjä

 

Torstai 6.11.

Kipakat : open knitting night 

6pm Kitchen Music by Keijo Koskenharju

 

Perjantai 7.11

5.30pm Lynn Price: Taiteilijapuheenvuoro

7pm Noora Nenonen : The House Horse Show

 

Lauantai 8.11.

5pm more Kitchen Music by Keijo Koskenharju  

6.40pm Terminal by immigrants and animals

 

House games IV 8.11.2014 asti osoitteessa Puistokatu 16 as 6. Näyttely auki ma-pe 17-19 ja la klo 15-19. Vapaa pääsy. Tarkempi päivittäinen ohjelma osoitteesta:

www.housegames.fi

Vesa ja Sanna Purokuru esiintyivät Tupacircuksena House Games:ssa sunnuntaina.

Kääk! Se on Don Rosa

Don Rosa esittelee minulle piirtämäänsä sivun kokoista omistuskuvaa ja minun käteni tärisevät innosta, kiitollisuudesta ja onnesta niin kovasti, ettei kuvaamisesta ole tulla mitään.

Haastattelin kirjamessuilla Madventuresin miehiä, Sami Yaffaa, Katja Kontturia ja Don Rosaa. Tänään olisi edessä vielä Arman Alizadin jututtaminen.

Mukavia ja sanavalmiita tyyppejä kaikki. Hyvä niin, sillä varsinkin näiden matkaohjelma/-kirja miesten kohdalla aikaa oli tosi niukasti. Madventuresin Rikun ja Tunnankin jututin puolijuoksussa miesten siirtyessä esiintymislavalta toiselle.

Urheilutoimittajana uraa tehnyt ystäväni nauroi, että sellaistahan se on heidän alallaan aina. Ei käy kyllä kateeksi. Toisaalta jos aikaa on hintsusti, tulee kaiketi keskityttyä olennaiseen.

Haastateltavista vaikein tapaus oli Don Rosa. Syy ei ollut hektisessä aikataulussa, sillä minulle oli varattu puolisentuntia Don Rosan ja jyväskyläläisen tutkijan Katja Kontturin jututtamiseen. Ongelma ei myöskään ollut englannin kieli. Ei vaikka, pikkuisen pelkäsin ranskankielisen juttutuokion vanhan kaverini kanssa juuri ennen haastattelua vääntävän kieleni ranskaksi.

Don Rosa puhelias, hyväntuulinen ja ihana. Niin. Ihana. Vaikeusastetta nosti se, että olisin halunnut vain toistella KÄÄK-sanaa ja vannoa syvää rakkautta Don Rosaa ja hänen tarinankerronta- ja kuvitustaidoilleen.

Fanituksen innoittamana tein nopean top 5 listan ihmisistä, joiden haastattelu saattaisi tuottaa minulle pikkuisen ongelmia. 

Nick Cave

Iggy Pop
John Malkovich
Mihail Barysnikov
Martti Suosalo

Jos joku lehtipomo nyt siellä sattuisi lukemaan tämän bloggauksen, pyydän, että unohdat lukemasi. Jos joskus sitten kaipaat jututtajaa vaikka tuolle jumalaiselle John Malkovichille, nielaisen mieluusti purkillisen beetasalpaajaa ja otan työtehtävän vastaan.

 

ps. Katja Kontturin tutkimukseen ja ankka-näkemyksiin kannattaa käydä tutustumassa naisen  Akateemisen ja populaarin välimaastossa -blogissa.

Don Rosa ja Katja Kontturi, joka väittelee Rosan sarjakuvista joulukuussa.

 

Viesti menneisyydestä

Sain viikko sitten sähköpostin, joka oli viipynyt matkalla puolitoista vuotta. Siis oikeasti 1,5 vuotta.
Sen piti tulla minulle silloin kun olin vielä 39 ja nyt näin jo 42-vuotissynttärieni lähestyvän uhkaavasti meilin tipahdettua sähköpostiini.

Ei sillä. Ei sähköpostin sisältö ollut mitenkään maailmaani mullistava. Vaikka olisin saanutkin sen, olisin yhä tässä ja varmasti jotakuinkin samoissa fiiliksissä. Jäin kuitenkin miettimään, että eikö ole pikkuisen epätodennäköistä, että bittiavaruudessa vaeltaisi vain yksi meilini. Kenties Mahlamäki-Kaistiselle suunnattujen viestien kaistalla on oikein ruuhkaa.

Sähköpostien valtatiellä surffaa myös kenties tieto siitä, että minut on x-vuotta sitten valittu hakemaani unelma-kouluun, minulle on yhtäkkiä ja yllättäen myönnetty ikuinen touhuilu apuraha ja jossain kaukainen sukulainen haluaisi siirtää omaisuutensa nimiini. (Siis joku sellainen oikea sukulainen, ei sellainen erään tietyn autokeitaan perustajan halajama olematon Afrikan kuningatar.)

Kenties tiedonvaltatiellä on myös runsaasti omia viestejäni. Tämä selittäisi ainakin sen, miksi niin moni työnantaja ei viitsi kuitata vastaanottamiaan työhakemuksia tai ilmoittaa hakijoille kuka tuli työhön valituksi.

 Vastasin tuohon vuosien takaa tulleeseen meiliin. Kirjoitin jotain nokkelaa siitä, kuinka piuhat ovat pitkiä Keski-Suomen ja Kaakkois-Suomen välillä. Vielä en ole saanut vastausta. En toki ole sitä odottanutkaan, sillä epäilemättä viestini vaeltaa takaisin ainakin samaiset puolitoista vuotta. Todennäköisesti pitempäänkin. Onhan sillä nyt vastausviestinä pikkuisen isompi lasti vietävänään.

Ajokokemuksia pyramidimaasta

En tiedä mitä miehen kyltissä lukee. Looginen
teksti voisi olla vaikka "Ajakaa hiljempaa"

Kolumni perjantain 17.10.2014 Keskisuomalaisessa

Vietin syyskuussa viikon Egyptissä. Auringon, hiekan ja pyramidien ohella kiinnitin huomiota maan liikenteeseen, joka sanalla sanoen oli ihan jotain muuta. Opin nopeasti, että pohjoismaalaisten liikennetavat ovat paikallisväestön mielestä vähän sieltä ja syvältä. Että vieno pyyntö poppivehkeiden volyymitason laskemisesta ja kuskin käsien palauttamisesta rattiin, on lähinnä tylsämielistä nipottamista. Jos tie on suora, sitä kuuluu ajaa niin paljon kuin autosta lähtee tehoja. Ja jos se ei ole suora, tulee sitä silti ajaa urut auki.

Turvavöiden tarkoitus on egyptiläisessä taksissa olla mukana, ei toiminnassa. Istumistani viidestä taksista yhdessäkään ne eivät nimittäin toimineet. Kaikissa autoissa toimi kyllä radio. Volyyminappi vain oli jumittunut täysille.

Siitä en jaksa edes kirjoittaa millaista päänvaivaa, kaapujen repimistä ja tuhkan sirottelua hiuksiin aiheutti kyydin maksusta sopiminen. Pienenä vihjeenä mainittakoon kuitenkin, ettei etukäteen sovittu 60 tarkoita aina koko kyydin hintaa. Pääteasemalla se voikin yllättäen tarkoittaa hintaa per kyyditettävä. Jos kyydissä on vaikka neljä ihmistä, ei moinen yllättävä hinnannousu jaksa ihan kauheasti naurattaa. Suomalainen, pikkuisen auringossa kärähtänyt nainen muuttuu kyseisessä tilanteessa kasvoiltaan vielä astetta punaisemmaksi – varoituskolmion tapaan hehkuvaksi ilmestykseksi, jonka jokainen maanmies tunnistaa ultimaalisen vaaran lähteeksi. Egyptiläiselle taksikuskille tämä kaiketi viestii jotain ihan muuta. Hintaa se ei ainakaan laske.

Egyptiläisessä liikenteessä jaksoin ihmetellä myös betoniporsaan korkuisia hidastetöyssyjä. Silloin kun paikallisviranomaiset haluavat vauhdin laskevan ihan oikeasti, he tekevät tiehen hidasteen, joka oikeasti hidastaa – töyssyn jonka ylittämiseksi nopeus täytyy tiputtaa 150:stä kolmeenkymmeneen. Hidastaminen tehdään tietenkin nopeasti. Tavalla, joka saa sinut ymmärtämään miksei niitä turvavöitä ole. Jos olisi, kuuluisi takapenkiltä solisluiden murtumisääniä ja epätoivoista vinkunaa ilmojen pihahtaessa keuhkoista.

Istuin reissullani myös paikallisen lentoyhtiön koneessa. Lennon aluksi matkustamossa soi rukous ja kuvaruudulla näytettiin kuvaa Mekasta. Jotenkin länsimaista mieltä tämä ei kauheasti rauhoitta. En viittaa tällä mihinkään islamilaisen kulttuurin oudoksumiseen vaan siihen, että lentoyhtiö arvelee tarvitsevansa rukouksen voimaa onnistuneen lennon suorittamiseksi. Harmikseni sain huomata, ettei rukous aina auta. Juostessani Kööpenhaminan kentällä jatkolennolle toivoin, että Allah olisi taannut myös aikataulussa pysymisen.

Pääsin kuitenkin ajoissa ja turvallisesti kotiin. Matkalaukkuni tosin kiintyi Egyptiin minua syvemmin. Ruskea matkakumppanini palasi kotiin vasta kolme päivää jälkeeni. Ymmärsin sen osoittavan mieltään ja protestoivan kylmää syksyä avatessani sivutaskua, joka oli vuorattu pullollisella suihkusaippuaa.

Oma matkani Helsingistä Keski-Suomeen sujui siipan kyydissä. Egyptiläiseen matkantekoon tottuneena ihmettelin jatkuvaa oikealla kaistalla pysymistä ja liikennesääntöjen tottelemista. Radiokin oli niin hiljaisella, että sain kuskin puheesta ihan ongelmitta selvää. Ajokulttuurishokkia tasapainottaakseni nostin omat käteni niskan taakse ja mutisin hiljaa itsekseni jotain etäisesti islamilaiselta uskontunnustukselta kuulostavaa.