Muutama kuva Egyptistä

Pyramidit ovat tavallaan niin tuttuja koulu- ja tietokirjojen sekä matkalehtien sivuilta, että niiden näkeminen on jotenkin epätodellista. Tuntuu siltä kuin olisi jonkin ikiaikaisesti tutun, mutta kuitenkin täysin vieraan asian äärellä.

Gizan pyramidille johtaa puinen "jonotusterassi". Jonoa vain ei ole turistikadon takia ja sisällä pyramidin ytimessä harhailee kourallinen turisteja.

Luxorissa hyppäsimme laivaan ja lähdimme seilaamaan Niilille,



....joka näytti iltavalaistuksessaan häikäisevän samettiselta.



Luxorin Hatshepsutin temppelilläkään ei ole ruuhkaa.



Somabayn rannalla on vaikea kuvitella, että maassa on joskus ollut levotonta. Punaisenmeren rannalla kun levottomuutta aiheuttaa lähinnä hiljakseen auringossa punertuvan ihon punaisuus.

Turvallista kuin hevostalleilla

Ase vyöllä ei takaa turvallisuudentunnetta.

Olin viime viikon pressimatkalla Egyptissä. Maan turistiministeriön järjestämän matkan tarkoitus oli vakuuttaa pohjoismaisille toimittajille ja bloggareille, että maahan on taas turvallista tulla. Että vuosien 2011 ja 2013 vallankumoukset ovat enää paha muisto ja turistien on aika palauttaa maan talouselämä raiteilleen. 

Ajauduin matkalla miettimään turvallisuuden tunnetta. Pressireissulla noin kolmenkymmenen toimittajan laumaa luotsasi melko kielitaidoton ”ok”-mies. Mies ei itsessään ollut uhkatekijä, mutta hänen läsnäolonsa teki minusta sellaisen. Kun joku nimittäin toistelee sinulle tarpeeksi monta kertaa ”fantastic”-sanaa, eikä vastaa yhteenkään kysymykseesi ymmärrettävästi, olet aika lähellä ensimmäistä veritekoasi.

 

Verenpainetta nostattavan oppaan ohella matkassa kulki autollinen konekiväärein varustettuja sotilaita ja yksi bussikyydin kanssamme jakanut käsiasemies. Egyptiläisestä näkökulmasta katsottuna olimme kaiketi kuin herran kukkarossa. Pohjoismaiseen mielenlaatuun aseistautuneet vartijat eivät kuitenkaan vala turvantunnetta vaan päinvastoin muistuttavat alituisella läsnäolollaan siitä, että tässä voisi olla jotain pelättävääkin.


"Täällä kotka, lampaat nousivat juuri bussista".

Tämä johtunee siitä, että emme ole tottuneet vuosikausiin kohtaamaan kotimaaperällämme laajoja konflikteja joissa tarvitsisimme aseita suojaksemme. Aseet eivät näin ollen tarkoita meille lisäturvaa vaan kasvanutta uhkaa.

Lisäksi turvallisuudentunne on pitkälti kulttuurilähtöinen asia. Muistan huvittuneena sitä, kuinka amerikkalaiset vaihto-oppilaat ajautuivat aikoinaan suomalaisella kesämökillä totaalisen paniikin valtaan. Kaikki oli liian hiljaista ja siksi pahaenteistä. Toisille hiljaisuus on lohduttavaa ja turvallista, toisille äärimmäisen pelottavaa.



Matkatessani Luxorista Hurghadaan valtavien hiekka-aavikkojen halki, jäin miettimään omia pelonpaikkojani. Yksi, jonka muisteleminen tekee oloni yhä epämukavaksi, tapahtui au pair vuosinani Pariisissa. Sain yöllä metrosta perääni sitkeän varjon, joka nopeutti askellustaan tahtiini. Muistan vieläkin mieltä tuntui kun otin viimeisestä kadunkulmasta spurtin ja juoksi avain kädessä kotitalon pihaportille. Tyhjässä talossa kaikuivat oven rynkytykset miehen kiertäessä ovelta toisella ja etsiessä avointa ovea. Ajatus siitä, että mies osaa ehkä tiirikoida ulko-oven auki, ei taannut kovin levollista yötä.

Aina pelko ei kuitenkaan ole ihan Pariisi-tapauksen kaltaista konkreettista ja perusteltua pelkoa.
Yksi pelonpaikkani on nimittäin Norjassa. En ole (kop kop) kohdannut sinne suuntaaville toistuvilla reissuilla mitään varsinaisesti pelottavaa yksittäistä tapahtumaa, mutta sydämeni iskutiheys nousee kuitenkin aina ajaessani noihin maisemiin. ”Pelkään” siis vuonojen jyrkkyyttä, lumisia huippuja ja kapeita teitä. En kuitenkaan niin, että pelkäisin syöksyväni vuonoon tai mitään sellaista. Luonnon jylhyys pelottaa minua. Tai ehkä pelko on väärä sana, vaikka tuntemus onkin fyysisesti identtinen oikean pelon kanssa. Sopivampi termi voisi olla kai rakkaus.... 
 

Onni on hyvin koulutettu sienikoiras

"autokolumni" Keskisuomalaisessa 19.9.2014

Löysin syksyn tähänastisen sienisatoni komeimman valioyksilön auton ikkunasta käsin. Siinä se törrötti metsätien varressa ja käski poimimaan. Totta puhuen en minä tuota tattia löytänyt vaan henkilökohtainen sienikoiraani.

Kanssani osittain yhteisen sukunimen jakava sienikoiras on tarkkanäköinen ja maltillinen. Vähän niin kuin vastaavat koirat, mutta astetta pidemmälle kehittynyt tai kehitetty. Vaikka tämä nyt kuulostaa brassailulta ja ylettömältä hehkutukselta, niin voin sanoa suoraan, että sienikoiraani on nelijalkaisia tovereitaan fiksumpi, luotettavampi ja tehokkaampi.
Fiksuksi sen tekee pitkäjänteisyys.  Se tarkkailee lähimaastoa ympäri vuoden polkupyörän, auton ja moottoripyörän selästä ja painaa potentiaaliset sienimaastot mieleensä. Se muistaa ankarien talvipakkastenkin keskellä, että kaadetun metsän paikalla voi parin vuoden päästä asustaa korvasieniyhdyskunta.

Aivan kuin kissa esittelee saalistamaansa hiirtä emännälleen, sienikoiras kuskaa minut bongaamilleen paikoille. Ihan aina sieniä ei toki löydy, sillä otollinen maasto ei vielä takaa onnea. Tästä on kuitenkin turha syyttää sienikoirasta. Sienet näet ovat pikkuisen pöhköjä. Ne eivät aina ymmärrä elää paikoissa, jotka me ihmiset tiedämme niille ihanteellisiksi. Tämän olen oppinut erinäisillä hakkuuaukeilla, joilla olen kävellyt kilometrikaupalla törmäämättä yhteenkään korvasieneen tai koivikoksi muuttuvissa kuusikoissa, joiden ruohojen välistä ei pilkahda yhtään keltaista hattua.

Samankaltaista jääräpäistä ”minä teen mitä haluan” –asennetta olin aistivinani siinä autosta bongatussa herkkutatissakin. Se ei ollut siellä missä olisi pitänyt. Siinä tien poskessa seistessään tatti ikään kuin näytti keskisormea. Halusi olemuksellaan muistuttaa kuinka turhia ovat ihmisen pyrkimykset ymmärtää kasvien sielun elämää. Että jos tatti haluaa valita kasvualustakseen pehmeän sammalpedin sijaan tienvarren rompolin, se voi sen tehdä.

 Mutta otetaanpa vielä käsittelyyn se sienikoiras. Luotettavaksi sen tekee se, että kunnon sienestäjien tapaan se ei paljasta paikkoja muille kuin minulle. Ei läähätä kaikille vastaantuleville, että ”hei tuolla on mäki keltaisenaan kanttarelleja ja tuolla tien toisella puolella näyttäisi kasvavan suppilovahveroyhdyskunta”. Ei. se kertoo sienisalaisuutensa vain minulle.

Erityisen tehokas sienikoiras on siksi, ettei se vain etsi sieniä vaan myös kantaa ne kotiin. Sieniä siivottaessa sitä ei tosin näy, mutta tälle on ymmärrettävä ja hyväksyttävä syy. Sienikoiraassani on nimittäin vielä yksi äärimmäisen hieno piirre. Haluaisin käyttää termiä ”perversio”, mutten tohdi. Se ei nimittäin syö sieniä. Poimii niitä kyllä kuin heikkopäinen ja on joskus löytämästään tatista jopa minua enemmän innoissaan, mutta ei koske niihin haarukalla tai lusikalla. Ei muutoin kuin pahasti nurkkaan ahdistettuna.

Lopuksi on vielä mainittava yksi mainio koiraan bonuspiirre: se ei koskaan kommentoi tylysti yletöntä sieniruokahehkutustani. Se jaksaa kuunnella kuinka ”älyttömän hyvää sienikastiketta tuli taas tehtyä” tai ”suussa sulavan ihanalta tatit smetanan kanssa maistuvatkaan”. Salaa se kuulemma kuitenkin toivoisi, että metsästä löydettävät sienet olisivat vaikka makkaraa tai jotain muuta koiraankin suussa hyvältä maistuvaa ruoka-ainesta.

Ei se Arttu Wiskarin mökkitie

Autokolumni Keskisuomalaisessa 5.9.2014

Entinen poikaystäväni totesi kerran ajaessani tuttua mökkitietä, että tämä on ainoa tie jolla pelkään kyydissäsi. Arvelen miekkosen miettineen asiaa jo muutaman mutkan ajan ennen kuin päästi totuuden suustaan. Toivoi kaiketi tuonkaltaisen kommentin hidastavan vauhtia paremmin kuin varsinainen pyyntö matkanopeuden laskemisesta. Turhaa toivoi. Tunsin vain ylpeyttä siitä, että tunnen tuon varsin mutkaisen tien niin hyvin, että ajan sitä kuin joku Vatasen tai Grönholmin kaltainen rallimies.

Joidenkin teiden rytmin sitä vaan tuntee niin hyvin, että sakeahkon metsänkin läpi osaa katsoa tienmutkaan ja varmistaa onko vastaantulijoita vai ei. Vaikka vieruspenkillä näyttää siltä, että kuski ajaa sokkona, todellisuudessa tie on hahmotettu ihan hyvin. Näin sitä ainakin uskoo. Toki moinen navigointi ei poista sitä mahdollisuutta, etteikö mutkan takana  seikkailekin joku autoa pienempi törmäysvaara – vaikkapa söpö jäniksenpoika tai umpiviekas kettu, joka olemassaolollaan saa kuskin päätymään mökin sijaan ojaan.

Ajaessaan Jonkun muun tutulla mökkitiellä sitä aina ihmettelee kuskien vauhtia. Siinä missä sitä itse jarruttaa mutkaan ja alamäkeen, tiukassa kurvissa ohi kaahannut kuski katoaa edellä kuin se kuuluisa pieru Saharaan.

Alkukesästä kävin kurvailemassa pitkästä aikaa vanhalla mökkitielläni. Yllätyksekseni huomasin, että vuosikaudet poissa sen mutkista eivät ole poistaneet lihasmuistista tien koukeroita. Koin melkoista vauhdinhurmaa kaahatessani taas tiellä, jota olen sahannut sen tuhannen kertaa eri kokoonpanoissa ja mielentiloissa.

Elämäni alkupuoliskolla matka kului pääsääntöisesti vanhempieni kyydissä. Joskus harvoin kuskina oli vaarikin, mutta yhden ojakuperkeikan jälkeen meitä muksuja ei enää päästetty tämän kyytiin. Näin siitäkin huolimatta, että ”ihan hyvin minä ajan kunhan mummi kertoo pitääkö kääntyä ja kuinka jyrkästi”.

Myöhemmin revittelin tiellä pikku-Fiatillani ja kerran kesässä tuo parisenkymmentä kilometriä taivallettiin myös polkupyörillä. Syksyllä ei tosin koskaan ajettu takaisin, sillä silloin oli poimittavana satojen omenapuiden hedelmät, eikä aikaa moiseen huviajeluun riittänyt. Fillari palasi kaupunkiin peräkärryssä, omenalaatikoiden päälle köytettynä.

Tupsahtaessani melkein vahingossa tuolle vanhalle tielle tunsin oloni ylen onnelliseksi. Oli kuin olisin tullut kotiin; maisemiin, jotka osaan ulkoa ja tielle jonka kuopat tiedän kaikkine nimismiehen kiharoineen. Jos jokin maailmassa nimittäin pysyy samana, niin se on mökkitien kunto. Jos tie tykkää mutruilla ja kipristellä roudan takia, tekee se sitä mitä ilmeisimmin koko elämänsä ajan tiekunnostuksista piittaamatta.

Jokin mökkitiessä oli kuitenkin muuttunut. Ensinnäkin se, että sille kurvattuani päässäni alkoi ärsyttävästi soida Arttu Wiskarin samanniminen kappale. Tämä vähän pilasi fiilistelyä, mutta onnistuin sentään poistamaan korvamadon hoilaamalla päälle Hirsi-laulua, jota tapasin lauleskella mukulana takapenkiltä isin korvaan.

Toinen muuttunut asia oli se, että siihen kaikkein jyrkimpään mäkeen ei tarvinnut enää ottaa vauhtia. Auto jaksoi nyppylän ylös ihan itsekseen – ilman pyhää henkeä ja kuskattavien keveitä ajatuksia.