Peugeot mon amour

Autokolumni Keskisuomalaisessa 30.1.2015

Sydämeni vuotaa verta enkä saa öisin unta pahojen sanojeni takia. Olin pari kolumniani sitten palauttamassa valkoista ratsuani Ranskanmaalle. Vaikka ajatuksessa oli toki eräänlaista poeettista kauneutta, tuntuu nyt pelkkä ajatuskin uskollisen ratsuni hylkäämisestä julmalta ja sydämettömältä. Voin vain kysyä, kuinka saatoin moista edes ajatella.

Näin ajatteli varmasti myös Peugeottini ja päätti siksi näyttää minulle niin sanotusti mistä reiästä kana pissii tai bensa kulkee…

 

Tein vuodenvaihteessa ”piruetteja” järven jäällä. Kuvittelin olevani yhden sortin jääprinsessa, vaikka kaunoluistimissani näytin varmasti vähemmän kuninkaalliselta. Lähinnä siltä vanhan Disney-leffan bambilta.

Kiidettyäni jo tuntitolkulla jäällä, lähdin vielä itseäni yli 30 vuotta nuorempien luistelijoiden innoittamana leikkimään ”Kuka pelkää lumimiestä” –peliä. Arvata saattaa miten siinä kävi: jää hävisi alta ja taivaalle eksynyt auringonsäde osui silmään. Sitten osui polveen. Ja toiseenkin, ja molempiin käsiin, ja vielä kyynärpäähänkin. Koskaan ei ole ollut vaikeampaa nielaista sitä v:llä alkavaa sanaa ja paria sen sukulaista.

Toettuani hieman ja poimittuani arvokkuuden rippeeni jäänpinnasta, huomasin polven näyttävän ihan väärältä – tuplakokoiseksi paisuneelta ja oudolta.

 

Ja mitenkäs tämä liittyy Peugeotiin. No siten, että suunnaksi oli otettava terveyskeskus. Linkkasin Hyundaihin, mutta auton mielestä –15 astetta oli ihan liikaa näin kylmiltään. ”Ja mikäs kiire tässä nyt yhtäkkiä on, valmiissa maailmassa”, se näytti tuumivan.

Tässä vaiheessa naapurin lapset olivat jo niin kaukana, että sain päästellä ihan vapaasti niitä ärräpäitä ja manata sinistä kumppaniani maan syvimpään rakoon. Tästä ei ollut mainittavasti apua.

Siirryin taivasalla nököttävän Peugeotin puoleen. Mieheni kaivoi auton hangesta, josta sitä ei ollut liikautettu kolmeen viikkoon, ja väänsi umpeen jäätyneet ovet puolittain väkivaltaa käyttäen auki. Saatuaan ensikosketuksen virta-avaimesta Pesonen herähti käyntiin kuin palmun alta ja kuljetti tarinan sankarittaren lääkärisedän luo.

 

Lääkärin imiessä polvesta ruiskulla verta mietin sopivaa kostoa Hyundaille. Ehdin jo ajatella autokaupoille lähtöä ja vaihtoautoon kirjautumista. Mieheni kertoessa vian olevan todennäköisesti akussa, lepyin vähän. Ymmärsin, että eihän se ihan koko auton vika ole, jos omistaja on ajanut vanhan akun loppuun. Näin siitäkin huolimatta, että mielestäni hunksi olisi voinut vihjata akun tilasta jo aikaisemmin. Ei hetkenä, jolloin kaveria ei pitäisi jättää.

Myöhemmin kävi ilmi, että syy olikin hehkutulpissa. Sanottakoon, että se akku olisi ollut aika paljon halvempi juttu. Korjaamosedän ojentaessa laskua, kiroilin taas kuin merirosvo.

 

Vaikka janosin kostoa Hunksilleni, päätin keskittyä Pesosen palkitsemiseen. Tämä oli varmasti oikea ratkaisu, sillä mikään ei syö uhmakasta nuorta kollia niin kuin vanhan kehäraakin ylistäminen.

Päätänkin näin ollen rakkauskolumnin valkoiselle Peugeotilleni – tuolle kaikkien autojen prototyypille ja uljaiden ratsujen kuninkaalle – sukulaisnaiseni viisaisiin sanoihin: ”Peugeot. Oiih. Sen nimikin on ranskalaisittain lausuttuna kuin pelkkää rakkautta rakkautta vain…”

Kimmo Pohjonen ja Eric Echampard + jumalaiset naiset

Tummissa tunnelmissa Jyväskylän Lutakossa.

Kävin eilen Jyväskylän Lutakossa seuraamassa Kimmo Pohjosen ja Eric Echampardin konserttia – eräänlaista harmonikan ja rumpujen improvisaatioon pohjautuvaa vuoropuhelua.

Pohjosen soitto tuntui ihan siltä, kuin harmonikka soittaisikin miestä. Pohjosen käsissä oli iänikuisiin ”Metsä kukkiin” kyllästynyt soitin, joka oli vihdoin löytänyt äänensä. Mies ikään kuin roikkui mukana soittimen vietävissä.

Tunnelma oli jotenkin saatanallinen Pohjosen möristessä soiton lomaan ääniä joissa vuoroin valiteltiin, uhiteltiin ja ilmaistiin syvää luomisvoimaa.

Ranskalaisen Eric Echampardin kohdalla tilanne oli miltei vastakkainen. Rummut kuulostivat onnellisilta saatuaan ääreensä vihdoin soittajan, joka pelkän kalvojen paukuttelun sijaan myös silitteli, koputteli, napsutteli ja ikään kuin paijasi niistä ääniä esiin.

Artistiduon maalaillessa maisemia olin välillä junankiskoilla, toisinaan synkässä metsässä ja ajoittain pylly puutuneena ihan siinä Lutakon penkilläkin. Äänimaisema oli siinä määrin tumma, että mukana oli koko ajan jotain vähän vaarallista – nurkissa väijyvää uhkaa ja paholaisen läsnäoloa. Tähän Lutakon tummat puitteet ja lavan viereisiin pylväisiin maalatut helvetin lieskat sopivat kuin nyrkki silmään.

 

Jäin kuitenkin miettimään sitä, että miksi tummat, matalat äänet mielletään aina sen sarvipään äänialaksi ja korkeiden heleiden äänien taas ajatellaan viittaavan pyhiin ja puhtaisiin asioihin, jopa itse jumalaan. Sitten tajusin, että hei, tähänhän on ihan selvä syy: me naisethan olemme pääsääntöisesti miehiä korkeaäänisempi ja samalla myös varsin jumalaisia olentoja. (Asiaa ei sovi kiistäminen.) Joten mitä tätä enää pohtimaan. Meistähän tämä mielleyhtymä tietenkin johtuu….
Törmäsin tosin asiaa googletellessani sellaiseenkin väitteeseen, että korkealla äänellä on tapana ärsyttää siinä missä matala ääni vakuuttaa. Väittämä lienee miesten keksimä...

Pohjosen ja Echampardin äänet tosin olivat kieltämättä varsin vakuuttavia. Ripaus lisää melodisuutta ja pituudesta pikkuisen pois, niin konsertti olisi ollut vielä astetta komeampi. Seuraava keikka tosin saattaa olla juuri toivomani kaltainen, jokainen Jyväskylästä alkaneen konserttikiertueen keikka kun näet on improvisaationsa ansiosta erilainen.

Kimmo Pohjonen ja Eric Echampard duon keikat: ke 28.1. Joensuu, Kerubi, to 29.1. Tampere, Klubi, pe 30.1. Hämeenlinna, Suistoklubi, la 31.1. Seinäjoki, Rytmikorjaamo, su 1.2. Raahe, Raahesali, ti 3.2. Pietarsaari, Schaumansali ja ke 4.2. Espoo, Sellosali.

 

Lahjakkuudesta ja visioista

Kristo Salminen oli vuoroin sydäntä särkevä vuoroin kutkuttavan hauska Vanja-enona. Kuva: Kansallisteatteri.

Kävin viime viikolla kansallisteatterissa katsomassa Anton Tšehovin Vanja-enon. Näytelmän ohjauksesta vastasi Paavo Westerberg ja rooleissa nähtiin Eero Aho, Krista Kosonen, Heikki Nousiainen, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Seppo Pääkkönen, Kristo Salminen ja ihana Seela Sella.

Kososen esittämä Jelena totesi näytelmässä suurin piirtein näin: ”Todellinen lahjakkuus on sitä, että on näkemystä. Visioita tulevasta. Sellaista ihmistä ei vain voi olla rakastamatta.”

Toden totta, ajattelin. On törmännyt eläissäni moneen valtavan lahjakkaaseen ihmiseen ja tuntenut sydämessä suurta rakkautta, en niinkään ihmistä, vaan hänen kykyjään kohtaan.

Kun bändin keulakuva on kolme tuntia myöhässä treeneistä, teoksillaan uusia tuulia luova kuvataiteilija sanoo tylysti ja suoraan, höyhenen kevyt ballerina diivailee, visionäärinen säveltäjä vetäytyy nurkkaan murjottamaan ja palkittu kirjailija juo taas liika, sehän on ärsyttävyydessään jotenkin ihanaa. ”Oih, nuo boheemit taiteilijat” ja sitä rataa. Vanja-eno näytelmää lainatakseni ”lahjakasta ihmistä ei voi olla rakastamatta”.

Toki kyvykkyys on kaksiteräinen miekka. On nimittäin todella surullista kun esimerkiksi kuvataiteilijan töistä näkyy vain taiteilijan hieno tekniikka, mutta sisällöstä ei ole hajuakaan. Tällöin lahjakasta ihmistä miltei vihaa. Tuntuu väärältä, että hänellä, jolla olisi sävelkorvaa, vakaata kättä ja moninaisia taitoa, ei ole mitään sanottavaa, mutta minulla, jolta nuo erikoiskyvyt uupuvat, olisi vähän jotain sanottavaakin.

Tänään luin Helsingin sanomien Sibeliusta käsittelevästä Teema-lehdestä säveltäjän lapsenlapsenlapsen haastattelun. Muusikkona itsekin varsin hienosti kunnostautunut Lauri Porra ampui alas koko lahjakkuuden käsityksen. Ei sentään lähtenyt kiistämään isoisänsä lahjakkuutta, mutta hänen ajatuksensa oli se, että lahjakkuudesta puhuvat laiskat ihmiset. Toisin sanoen niin, että laiskat sanovat kykyjen olevan ikään kuin syntyperäisiä koska eivät jaksa harjoitella tarpeeksi. Että mitä sitä harjoittelemaan: kun en ole lahjakas, en voi siksi tulla. Porran mukaan tosiasia kuitenkin on, että lahjakkaaksi tullaan ankaralla harjoittelulla.

Totta tämäkin, ajattelin. Sitähän sanotaan, että ihminen voi tulla asian kuin asian taituriksi, jos sille uhraa 10 000 tuntia. Näin ajateltuna tupla työ takaisi varmasti kyvykkyyden josta puhuttaisiin jo lahjakkuutena tai jopa erityislahjakkuutena.

Tätä asiaa pallotellessani mieleen tuli kyllä useampikin varsin lahjakkaaksi mieltämäni henkilö, joiden olemukseen ahkeruutta on vaikea liittää. Olisiko sitten niin, että meille lahjattomille jonkun taidon hankkiminen vain vaatii paljon suurempaa ahkeruutta kuin toisille. Tai sitten niin, että hän joka on tullut ns. lahjakkaaksi harjoiteltuaan paljon, eroaa todellisista taiteilijoista siinä, että hänellä ei ole visiota?

Siitä näytelmästä sanottakoon vielä sen verran, että olin ensimmäiseen puoliaikaan asti niin rakastunut, että päätin tulla katsomaan näytelmää toisenkin kerran. Toisen puoliajan jälkeen olin enää vain tyytyväinen. Tuskin siis menen toiste. Yhden kerran kannattaa kuitenkin käydä katsomassa.

Unelmien messut

Unelmien perässä vaeltava pohjoisen kansa.

Heiluin kolme päivää Helsingin matkamessuilla. Hioin ja loin kovasti kontakteja ja esiinnyin Egyptin osastolla haastattelijana ja jonkinlaisena tarinan vääntäjänä. Sanottakoon, että tämä toki välillä tarkoitti mm. sitä, että jouduin manaamaan apuun faaraoiden henkeä ja ties mitä saadakseni vaikkapa vain mikrofonin toimimaan. Se todellinen Egyptiin liittyvä faaraoiden kirous ei näet ole vatsatauti, vaan kattava asioiden takkuaminen… Mutta eipäs parjata Egyptiä, joka on oikeasti ihan kiva maa ja jonne, niin uskon, on turvallista matkustaa.

Tutankhamonin naamion jäjennös Egyptin osastolla.

Jututin messuilla mm. Kreikan matkatoimiston edustajaa. Kysyin, että mitenkäs kun teillä on tuo taloudellinen tilanne pikkuisen huono. Että miten se heijastuu maan matkailuun. Nainen katsoi minua hymyillen ja sanoi: ”Meitä kreikkalaisia huolestuttaa pikemminkin teidän tilanteenne. Kun taloutenne työllisyytenne on ajautunut niin heikkoon tilaan, pelkäämme, ettei teillä ole enää varaa matkustaa lomalle Kreikkaa.”

Niinhän se on. Oma pesä tuntuu puhtaalta kun tuijottaa naapuripesän roskakasoja – kreikkalaisten tilanteen päivittely ei poista sitä tosiasiaa, ettei meillä täällä Suomessakaan nyt ihan kauhean loistokkaasti parhaillaan mene.

En ole aikaisemmin osallistunut matkamessuille ns. tavan kansan päivinä, vaan ollut paikalla vain ammattilaisten aikaa toimittajien, matkajärjestäjien, lentoyhtiöiden yms. kanssa. Olin kokemuksesta aika hämmästynyt. Kun messut aukesivat perjantaina kaikille porukkaa oli ”kuin meren mutaa”, ”pilvin pimein” ja mitä näitä nyt on muita näitä luonnosta ammennettavia ilmaisuja. Ihan pirukseen siis. Ja lauantaina tilanne oli vielä astetta hurjempi.

Kansainvälisten bloggarien illanistujaisissa
vieraili myös hevisaurus...

Mietin, että mitä nämä täällä tekee. Kyseessähän on vain halli, joka on täynnä matkamyyjiä ja maiden edustajia. Kaiken tämän informaation saisi periaatteessa netistäkin ja kaikki messutarjoukset voi lunastaa kotisohvaltakin käsin.

Yksi syy on toki se, että messuilla täsmällisiin kysymyksiin saa täsmällisen vastauksen. Juuri sitä omaa juttua ei tarvitse ruotia esiin kymmenien tai satojen nettiosumien joukosta tai odottaa korva punaisena, että joku vastaa tavoitellusta lentoyhtiön tai matkatoimiston numerosta.

Mutta suurin messuintoilun syy on nähdäkseni kuitenkin tämä: kun ulkona on kylmää, tuulista ja loskaista, messuhallissa vallitsee unelmasää – tai siis unelmointi sää. Aurinkoisia esitteitä selatessa ja kuunnellessa takana olevalla ständillä esiintyvää kuubalaista yhtyettä, sitä melkein tuntee toppahousujen muuttuvan bikineiksi ja esitteistä raskaan laukun rantapyyhkeeksi.

Messuilla kiertäminen käy jalkojen päälle.

Messut on auki vielä huomenna, joten sinne vaan unelmoimaan. Itse taidan kyllä unelmoida itseni junan kyytiin ja körötellä kotiin Muurameen. Auringon sijaan unelmoin juuri nyt nimittäin omasta ajasta ja ruuhkattomista tiloista.  

  

 

Tuomiopäivän apukuski

Autokolumni 16.1.2015

”Tässä hän on. Kaikkien rakastama apukuski” kuuluu tuore Volkswagen Polon mainos. Filmissä pelkääjänpaikalla istuja jarruttaa, tekee ohjaus- ja väistöliikkeitä ja irvistelee peloissaan. Mainos jaksaa naurattaa aina. Miksi? Siksi, että se on sarkastisuudessaan niin totta. Keksiäkseen ajotapaan jatkuvasti puuttuvaa apukuskia ärsyttävämmän, mutta kuitenkin samalla tapaa kohtalaisen vaarattoman ihmistyypin, sitä joutuu jo käyttämään mielikuvitusta.

Muistan itse vetäneeni rokallisen herneitä nenään tuoreena kuskina huomatessani äitini jarruttavan kengänpohjat savuten. Kommentoidessani tätä, äiti väitti venyttelevänsä. Sanottakoon, ettei moinen kiskottelu kuulostanut uskottavalta, joten tunnelma oli pilalla.

Vuosikymmeniä myöhemmin huomasin tekeväni itse samoja näkymättömän jarrun painalluksia äitini kyydissä. Vaikka yritin hillitä jalkojani, en kyennyt. Kun tienpenkka lähestyy turhan nopeaa ja vähän väärästä suunnasta sitä on vaikeaa pysyä tyynenä.

Yksi ratkaisu olisi toki pitää silmät kiinni. Pitkän päälle sekin on tosin hankalaa ja kuskista yhtälailla ärsyttävää. Muistan erään kaverini päätyneen tähän ratkaisuun 18 ikävuoteeni sijoittuneella Helsingin matkalla. Ajoin ensimmäistä kertaa pääkaupunkiseudulla ja ratikoita ja busseja tuntui tulevan edestä, takaa, sivusta ja melkein ylhäältäkin. ”Se mitä et näe ei ole totta” -ratkaisu oli ystäväni ainoa pakokeino. Ajokortittomana hän ei näet tiennyt mikä pelkääjänpaikan näkymättömistä polkimista on jarru.

Eräs toinen, varsin leppoisa ja rauhallisena pitämäni ystävä kertoi muuttuvansa pelkääjän paikalla Pokka pitää –sarjasta tutuksi Hyacint Bucket:ksi – naiseksi joka varoittaa kuskia jopa tienvarren puista tippuvista lehdistä. Mitä pohjoisemmaksi tie vie, sitä säikymmäksi ystäväni kuulemma muuttuu. Helsingin hän on vielä siedettävä, mutta Kuusamossa puhe vilisee varoituksia todellisista ja mahdollisista poroista, liukkaista mutkista, vastaantulevista autoista ja vaikka mistä.

Uskon ystäväni aviomiehen yliviivanneen lomasuunnitelmista pois sellaiset kohteet kuin vaikka Nuorgam tai Norjan Tromssa.

Niin kauan kuin kyseisellä ystävälläni oli multitasking-tehtävä takapenkin lasten ruokkimisessa, oksennuspussin tarjoamisessa ja viihde-elektroniikan ohjelmoinnissa, hänellä ei jäänyt aikaa kuskin ohjeistamiseen. Nyt lapset eivät kuitenkaan enää tarvitse ihan niin jakamatonta äidin huomiota, joten huomiota riittää aviomiellekin. Veikkaan miehen miettivän jokaisella rengasmatkalla, että pitäisiköhän ehdottaa vielä yhden lapsen tekemistä. Jos tämä väittää muuta, hän valehtelee.

Mielenkiintoisempaa kuin miettiä syitä naisen hermojen heikkeneminen pohjoista kohden, on miettiä millaiset lehmän hermot aviomies oikein omaa. Luulen, että oma pohjoisen ajomatkani torppaisi viimeistään Hirvaskankaalla, jos vierestä kuuluisi moista opastusta.

Itse asiassa painoin juuri mieleeni seuraavan muistutuksen: ”Älä ikinä lähde Susan kanssa automatkalle pohjoiseen. Tai jos lähdet. Älä aja”.

Ystäväni omasta ajotavasta en tosin tiedä mitään. Mielessä käy väistämättä sekin mahdollisuus, että aviomies on valinnut kahdesta pahasta pienemmän ­– mieluummin hermo kireällä kuin kankeana kauhusta.

Fanikohtaus junassa

Noin 10-vuotiaana Dingofanina juoksin kiljuen television äärellä, jos joku hihkaisi ruudussa näkyvän Nipan. Poskia punotti, sydän oli karata rinnasta ja maa velloi jalkojen alla. Luulin tunteen jääneen jonnekin esipuberteetin hamaan menneisyyteen.

Tänään osuin kuitenkin samaan junavaunuun näyttelijä Martti Suosalon kanssa ja olin yhtäkkiä taas se samainen dingofani. Tyttö, jonka sydän hakkaa idolin läsnäolon takia vimmatusti ja jalat eivät enää tapaa maata.

Keräsin koko matkan Jyväskylästä Tampereelle rohkeutta. Junanvaihdon aikaan päästin sitten suustani jotain tämän kaltaista: ”Sitä vaan halusin sanoa, että olet minusta jumalainen ja tekisit minut äärettömän onnelliseksi, jos suostuisit yhteiskuvaan kanssani.”

Uskon vaikuttaneeni lähinnä hermoheikolta stalkkerilta, mutta Suosalo, jota nyt tovin juttutuokion ansiosta kutsun toverillisesti Martiksi, sanoi, että totta kai.

Jos puhelimen kameratoiminnossa olisi punastumisvaroitin, olisi kännykkäni varmaan räjähtänyt. Sormien tärinästä ja tutinastakin se ainakin olisi halunnut sanoa muutaman sarkastisen sanasen.

Kokosin kuitenkin itseni ja jatkojutusteluni oli jotakuinkin normaalia. En siis päästänyt miestä ikään kuin vapaaksi kuvauksen jälkeen vaan jututin tätä vaihtolaiturilleni asti. Suosalo puolestaan jäi Tampereelle joko A) siksi, että hänellä todellakin oli sielä illalla Luolamies-esitys tai B) Hän ei keksinyt parempaa keinoa ravistaa minua matkasta…..

Kerroin Martille minun ja ystäväni "Suosalo-hälytysjärjestelmästä" eli sopimuksesta, että toiselle pitää heti ilmoittaa, jos bongaa Suosalon esiintyvän jossain – olkoon se sitten radio, tv tai lähikuntien teatterilava. Sanoin myös pikkuisen pelkääväni, että Marttia diggaavat ystäväni, joita on koko joukko, kivittävät minut elävältä tämän juttutuokion johdosta. Tähän Martti tuumasi nauraen, että sehän on hauska kuulla!!!! Korjasi kuitenkin viittaavansa tällä vielä siihen Suosalo-hälytysjärjestelmään. Noinkohan, sanon minä.  Ja sanonpa vielä senkin, että Martti Suosalo on ihana. 

Folklandia ja punkkaritytön ihana tanssi

Kirjoitin ihan ensimmäisen bloggaukseni kansantanssi ja –musiikki risteily Folklandialta keväällä 2013. Osallistuin silloin ensimmäistä kertaa kyseiselle risteilylle ja olin melko innoissani kanssamatkustajien vilpittömästä rakkaudesta lajiin. Tuntui myös hienolta huomata olevansa ihan väärässä stereotypioidensa kanssa. Keskiverto folklandialainen ei ole 70-vuotias kurtun venyttäjä mies, vaikka heitäkin toki löytyy, vaan muutoinkin kulttuurinkuluttajien kärkikastiin kuuluva 30–40 -vuotias nainen. Laivalta löytyy myös reippaasti saman ikäluokan miehiä ja näiden ohella silmiinpistävän suuri määrä alle 20-vuotiaita soittajia ja tanssijoita.

 

Värttinän voi todellakin sano villinneen yleisönsä.

Vuoden tauon jälkeen palasin viime viikonloppuna Folklandialle. Laiva oli eri kuin viime kerralla ja reittikin suuntasi Tukholman sijaan Tallinnaan. Meininki oli kuitenkin ihan sama. 23 tuntia kestävällä risteilyllä oli ohjelmaa 74 tunnin verran. Ja ikään kuin se ei vielä olisi riittänyt, käytäviltä ja hyteistä raikasi paikanpäällä perustettujen kooonpanojen musisointia.

Banjopunkkia soittanut Slack bird oli yksi Folklandian suosikkivedoistani.

Kun Folklandialla artisti sanoo ”saa laulaa mukana”, kaikki yhtyvät lauluun. Kun kitaristi kehottaa tanssimaan, kaikki ryntäävät lavan edustalle. Yksi instrumenttiaan virittävä muusikko joutui jopa sanomaan yleisölleen, että ”Hei älkää aloittako ennen kuin olen valmis”.

Virallista ohjelmaa Folklandialla olisi riittänyt melkein neljään asti, mutta en jaksanut sinnitellä kuin kahteen. Tällöinkin jouduin tosin vähän käskyttämään itseni hyttiin. Olisi tehnyt mieli kuunnella vielä tovi Kikka Siljan loistavia versioita mm. sen toisen Kikan biiseistä, mutta takaraivossa pyöri muistutus aamuisista haastatteluista.

Tyttö tanssii...

Folklandia päättyi lauantaina Värttinän rytmeihin. Kun katselin laihaa punkkarityttöä, joka tanssi hikipäässä yhtyeen tahdissa, oli pakko hymyillä. Kengät olivat lentäneet jaloista ja tukka sojotti kristallikruunua. tytön liikkeissä ja aurinkoisessa ilmeessä oli jotain syvän kaunista ja taianomaista – mietin, että sitä kai se kansanmusiikkikin on parhaimmillaan.

Lopuksi vielä risteilyllä vuoden Wäinöksi valitun Kari Bergholmin hieno kommentti:

”Ihminen ei lopeta tanssimista tullessaan vanhaksi vaan tulee vanhaksi lopetettuaan tanssimisen”.

Amen, sanon minä.



 

 

Minäkin olen Charlie

Oli kesä 1995 ja Interrail oli tuonut minut Pariisissa. Olin pari vuotta sitten pitänyt kaupungissa majaa useamman vuoden ajan japaluu aurinkoiseen Pariisiin tuntui kotiinpaluulta. Oli kesä jakaupunki kauneimmillaan. Kadut vilisivät ihmisiä, vaikkaranskalaiset perinteisesti pakenevatkin lomillaan maalle.

Olin laskeutumassa Saint Michelin metroon, kun mieleen tuli, että jospa kuitenkin kävelisin määränpäähäni Luxemburgin puistoon. Parin korttelin päässä metrolta kuului etäinen humahdus. Ikään kuin jossain olisi kaatunut jalkapallokentän kokoinen vanerilaatta.Hetken aikaa oli hiljaista ja kohta kaupunki täyttyi hälytysajoneuvojen äänistä.

Tuosta Pariisin terrori-iskusta on aikaa parikymmentä vuotta. Moni asia on sittemmin muuttunut. Turvattomuuden tunteen ja länsimaihin suuntautuvien terrori-iskun määrän sijaan viittaantelekommunikaatioon. Istuessani Luxemburgin puistossa saatoin vain arvailla mikä kaupungissa on meneillään. Kun sitten illalla kuulin televisiosta ääri-islamilaisen GIA-ryhmittymän terrori-iskusta lähetin Suomeen kortin, että elossa ollaan. En ollut noiden kahdeksan kuolonuhrin joukossa, koska päätin kerrankin olla reipas ja kävellä. Olisin voinut toki soittaakin, mutta vanhempienikesämökillä ei ollut puhelinta. Nykyisenkaltaiseen yhteydenpitoon tottuneena moinen kuulostaa hankalalta ja miltei vaaralliselta.

Uutiset tuoreesta Pariisi-iskusta levisivät hetkessä ympäri maailmaa. Ensimmäiset Je suis Charlie –mielenilmaisut taisivatnostaa päätään jo ennen kuin viimeinen uhri oli saatettu sairaalaan. Iskun pohjalta piirretyissä kuvissa on viljelty ajatusta siitä, että sananvapaus hävisi iskussa 6-0  terrorille. Tarkemmin ajateltuna tilanne on kuitenkin mielestäni päinvastainen. Nopea yleisöreagointi kertoi siitä kuinka länsimaissa ei olla valmiita tinkimään sananvapaudesta.

Moni niistäkin ranskalaisista, jotka eivät lämmenneet CharlieHebdonin tyylille ennen iskua, julkaisivat kannanottojaan sosiaalisessa mediassa ja marssivat kaduilla. Sanoma on selvä – olkoon viesti kuinka ala-arvoinen tai huononmaun mukainen tahansa, sananvapaudesta ei tule tinkiä eikä pelolle antaa periksi.

Kunnes kuolema meidät erottaa

Vuoden eka Keskisuomalaisen autokolumni 2.1.2015

Pidän itseäni suhteellisen realistisena ja jalat maassa olevana ihmisenä. Näin myös autoilun osalta. Olen siis ymmärtänyt eliniän rajallisuuden ja sisäistänyt sinänsä kamalan totuuden, että valkoinen Peugeot-autoni eli rakas pikku ”Pösöni” ei tule enää näkemään seuraavaa vuosikymmentä. (Toivon toki hänen tästä pikkuisen suutahtaneena murtavan ennakkoluuloni ja elävän kolmekymmentävuotiaaksi).

Olen miettinyt, että mikä olisi hänen arvolleen sopiva tapa siirtyä ajasta ikuisuuteen. Kaikki mahtipontiset järveen ajot ja jyrkänteeltä vierittämiset olen hylännyt kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että pikkuisen heikohkon motoriikan omaavana onnistuisin todennäköisesti köyttämääni itseni turvavöihin niin, etten ehtisi kierähtää h-hetkellä autosta ulos. Tämä ei olisi toivottavaa, vaikka se poeettisuudessaan sinetöisikin komeasti romanttissävyisen suhteemme. Toinen syy tämän kaltaisten viimeisten matkojen torppaamiseen on ekologinen. Renkaiden poltto ja rojujen hylkääminen luontoon nyt vain ei ole enää tälle vuosituhannelle sopivia asioita.

Olenkin näin ollen ajatellut, että komein tapa saattaa valkoinen ratsu ikuiseen uneen olisi ajaa se auton kotimaahan Ranskaan. Perillä lausuisin sille ranskankielisen rakkausrunon ja jättäisin sen tien poskeen nauttimaan kotimaansa maisemista ja vienoista tuulista. Kilvet tietenkin ruuvaisin pois. Saattaisin napsaista muistoksi myös sen jo kertaalleen katkaisemani antennin tai sivupeilin, jonka peilipinta muistuttaa enää etäisesti peiliä.

Tien laitaan hylkääminen haiskahtaa kuitenkin edellä mainitsemaltani roskaamiselta. Myös renkaiden polttelu olisi lähellä, jos auto tulisi hylättyä vaikka Pariisin tai Bordeauxin esikaupunkialueelle.

Vaikka uskonkin ranskalaisia niin isänmaallisiksi, että nähdessään valkoisen maanmiehensä he korjaisivat tämän talteen, olisin parasta ehkä viedä auto ranskalaiselle romuttamolle. Siellä se hajoaisi lähes kristillisesti alkutekijöihinsä ja sekoittuisi kanssa-autojensa pelti ja mutterimassoihin. ”peltikasasta sinä olet tullut ja peltikasaksi sinä olet jälleen tuleva…” ja sitä rataa.

Vaikka näitä ajattelenkin, ei Pösön saattohoito ole kuitenkaan ihan vielä käsillä. Näin ensinnäkin siksi, että uskon hänen jaksavan vielä pitkään. Ja toisaalta siksi, että en usko itse jaksavani ajaa autoa Ranskaan. Jo matka Muuramesta Jyväskylään tuntuu joskus pikkuisen rankalta auton säkkituoleja muistuttavissa rantatuolihtavissa istuimissa.

Vanha Hiace-vainaani pääsi sekin ranskankieliselle alueelle, ihan Afrikkaan asti, melkein itsestään. En kuitenkaan usko vastaavanlaisen myynti-ilmoituksen vaihtoauto-sivustoilla synnyttävän Pösön osalta kyselybuumia. Kaikki eivät kaiketi ymmärrä hyvän päälle.