Helsinki Lit ja erehtymisen onni

On ilahduttavaa huomata olevansa ihan väärässä. Ai milloin muka? No silloin kun olettaa, että oikeasti mielenkiintoinen kulttuuritapahtuma ei vedä paikalle kuin vaatimattoman kourallisen yleisöä, josta siitäkin valtaosa on paikalla pakosta tai toisesta.

Minulle kävi näin perjantaina Helsinki Lit –tapahtumassa. Kirjailijoita Savoy-teatterin lavalle kokoavan tapahtuman ohjelma alkoi 17.30. Menin teatterille noin 17.20 koska ”miksi mennä venymään yksin tyhjään saliin”.

Tulkitsin ovella seisovan järjestysmiehen ilmeestä olevani oikeassa. Että ei tänne kukaan perjantaina tule. Lauantaina ehkä muutama.

Löysin teatterin katsomosta mukavan paikan takarivistä - en perisuomalaiseen tapaan siksi, että taakse pitää mennä jos sinne vain pääsee. Vaan siksi, että koko katsomo oli lähes ääriään myöten täynnä. Tungin itseni kahden leveäselkäisen miehen väliin ja toivoin hiljaa mielessäni, että näiden hengitys ei synkronisoidu. Jos karpaasit nimittäin hengittäisivät yhtaikaa sisään, litistyisin heidän väliinsä.

 Siinä sitten Sofi Oksasen avauspuhetta seuratessani mietin, että on se vaan ihmeellistä, että sitä luulee tietävänsä jotain Suomen kulttuurielämästä ja kansalaisten kulttuurivalveutuneisuudesta ja sitten ei tiedäkään mitään. Hyvä niin.

Sieluani toki hivelöi Oksasen tunnustus, ettei tapahtumajärjestäjilläkään ollut ennakkoaavistusta siitä paljonko Helsinki Lit vetää yleisöä ja että ensimmäinen esiintyjä Mihail Siskin oli todennut hämmentyneenä kulisseissa ”täällähän on paljon ihmisiä”.

Lavalla Sofi Oksanen ja Mihail Siskin. Lähempää olisi kaiketi nähnyt vähän paremmin...

Englanninlakritsin värinen auto ei mene hukkaan

Autokolumni Ksml 22.5.2015

Tiesittekö, että Suomen varoitusliikennemerkit ovat punakeltaisia siksi, että ne erottuisivat hankien keskeltä? Muualla varoitusväri on yleensä punavalkoinen. Minä en tiennyt. En myöskään tiennyt, että ajamme usein hankien keskellä, mutta ajatus siitä, että joskus olisi taas sellaisia oikeasti pitkiä ja valkoisia talvia on toki mukava.

Väreistä tuli mieleen, että muistan kuulleeni valkoisten ja harmaiden autojen joutuvan muita värejä keskivertoa useammin onnettomuuksiin. Mietin, johtuuko tämäkin hangista ja harmaansävyisistä rospuuttokeleistä. Oletettavasti kuitenkin siitä, että Suomi-poika suosii näitä ”ei minkään värisiä” –autoja. Tottahan ne siis joutuvat muita useammin liikenneonnettomuuksiin, jos ihmisillä on nimenomaan sen värisiä autoja…

Autojen väristä on lyhyt ajatussilta appeni edelliseen autoon. Mies ajoi usean vuoden ajan englanninlakritsaksi kutsutulla autolla. (En tiedä tiesikö hän itse tätä kutsumanimeä, mutta tietää ainakin nyt.)

Auton helma oli roosa ja yläosa valkoinen. Merkkiä en muista, sillä väritys vei kaiken huomioni. Ja niin vei muuten muidenkin huomion. Auton tunnisti jo kilometrin päästä ja jos ajopeliä meni joskus lainaamaan, sai Muuramen kylillä pyöriessä olla käsi koko ajan vilkutusasennossa.

Omalla autollani moista ei tapahdu. Ensinnäkin siksi, etten tunne ihan kaikkia kyläläisiä ja toisaalta siksi, ettei autoni juurikaan erotu muiden autojen joukosta. Aina en erota sitä toki itsekään.

Viime viikolla saatoin Hyundaitani huoltoon. Näin mieheni parkkeeraavan auton pihaan ja kiikuttavan avaimet korjaajalle. Istuin Peugeotissani ja odotin. Ajaessani sitten pihasta sivuutin Hunksini ja totesin yllättyneenä, että ihan samannäköinen kuin meillä.

Tajusin sentään ihailevani omaa autoani ennen kuin vierustoverin hämmentynyt ilme ehti muuntua sanoiksi. Arvelen sanomatta jääneen kommentin sisältäneen viittauksen siihen kuinka kultakalanmuistia voi esiintyä aikuisissa naisissakin.

Mutta vielä siihen appeni autoon. Viime viikolla näin liikenteessä astetta hurjemman version englanninlakusta. Siinä valkoiseen ja roosaan oli lisätty raita nurmikon vihreyttä. Jos tarkoitus oli kumota roosan tyttömäisyys, siinä ei ihan onnistuttu. Yksi asia kuitenkin on varma. Omistajan ei tarvitse parkkipaikalla ihmetellä minne auto tuli parkkeerattua.

Sanottakoon, että apelleni huomiota herättävän auton vaihtuminen yksiväriseen biiliin tuotti aluksi pikkuisen ongelmia. Ensimmäisellä kauppamatkallaan mies ehti harhailla melkoisen ringin parkkipaikalla ennen kuin oikea auto löytyi. Tällöinkin se taisi löytyä sillä, että näkökenttään osui paremman suunnistuskyvyn omaava vaimo, joka odotti auton vierellä ja ihmetteli siipan harhailua autorivien välissä.

Vastaavankaltaisia tilanteita on saattanut olla useampikin, mutta niistä on vaiettu. Niinhän se nimittäin on, että kerran tapahtuva moka on hauska, mutta jos samaan ansaan lankeaa uudestaan, ei se enää naurata. Ei ainakaan asianomaista itseään.

Zen ja Naamojen lipunmyynti

Jelmun teltta Yläkaupungin Yössä. Lavalla Terveet kädet.

Perinteisesti olen näihin aikoihin kirjoittanut bloggauksen, jossa nyyhkin ja ulisen jääneeni lähtöruutuun Naamojen lipunmyynnin pikajaossa.
Viikot ennen heinäkuun loppupuolta ovat olleet tuskaisat ja unettomat. Olen kieriskellyt hikisenä painajaisissa, joissa kenelläkään ei ole myydä minulle ylimääräistä lippuaan. Tuo kesänalun stressi on vanhentanut minua useilla vuosilla.

Tänä vuonna en vanhene kuin kalenterivuoden verran. Taskussani on nimittäin liput jotka sain zenmäisellä pitkäjänteisyydellä ja maltilla. Toisin sanoen päivitysnapin sinnikkäällä painelulla vaiheessa jossa järjestelmä oli jo kaatunut, liput muka loppu ja siippanikin poistunut lannistuneena paikalta.

En vaipunut epätoivon alhoon vaan puhalsin jo hetkittäin irrealistiselta tuntuneeseen toivon kipinään ja sain liput.

 

Nyt on siis melkein jo kesä, sillä Naamat-tiketti on selvä merkki kesän tulosta. Toinen merkki oli viimeviikkoinen Yläkaupungin yö. Tästä piti kirjoittaa jo aikaisemmin mutta en siltä "onnistunko saamaan liput Naamoille vai en" -jännitykseltä kyennyt...

Kävin pari viikkoa sitten haastattelemassa teatterimies Jussi Myllymäkeä joka nähdään kesällä Pirunpellon Sorjosen roolissa Riihivuori teatterin lavalla Muuramessa. Mies haukkui runsaita kirosanaketjuja käyttäen Yläkaupungin yön. Että kyse on nykyään enää baarien paksuista kaljamyyntituloista ja köyhien taiteilijoiden sydämettömästä riistämisestä.

Itsekin olen sitä mieltä, että tapahtuma on siirtynyt vähän kiusallisen paljon kadulta kapakoihin, mutta toisaalta tapahtumat ovat ilmaisia ja perinteisten baarien ohella moni kulttuuriesitys nähdään esimerkiksi yliopiston tiloissa, Lounaispuistossa ja museolla.

Seisoessani lauantai-illalla Jelmun teltassa tilanne ei näyttänyt yhtään Myllymäen parjaaman kaltaiselta riistolta. Ihmisiä oli toki kuin meren mutaa, mutta kaljatiskin sijaan nämä tuntuivat parveilevan lähinnä lavan edessä.

Mieleen jäi elävästi takanani seisoneen keski-ikäisen miehen tilitys siitä, kuinka Terveiden käsien keikka osui kiusallisesti lähes samaan ajankohtaan lauantain saunavuoron kanssa. Kummastakaan ei sopinut jäädä pois. Nopealla kylpemisellä ja rivakalla fillaroinnilla mies oli kuitenkin nyt juuri siellä missä halusikin: Yläkaupungin yössä, Jelmun teltassa nauttimassa ilmaiseksi Terveiden käsien keikasta. Ja vieläpä saunanraikkaana.

 

Lopuksi palattakoon vielä siihen olennaisimpaan: Huraa. Mulla on liput Naamoille ja kohta on kesä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Turvallisuudentunne kovilla Pariisissa

Deauvillessä Atlantin rannalla oli aavaa ja ihanaa.

Olin viime viikon Pariisissa. Kyseessä oli ”mones kerta”. En edes tiedä kuinka mones.
Ensimmäisen kerran matkustin tuohon ikuiseen kaupunkiin Englannissa vietetyn kielikurssin aikana. Elettiin vuotta 1998 ja alkoholia kului huomattavasti enemmän kuin minut kielikylpyyn lähettäneet vanhempani olisivat uskaltaneet edes villeimmissä kuvitelmissaan arvata. Pariisissa oli niin kuuma, että istuin illalla jääkylmässä kylvyssä ja vein tuliaisina Englantiin ehkä elämäni ankarimman flunssan.

Muistan kokeneeni Versaillesin pihassa niin voimakkaan deja vu:n, että uskoin käyneeni paikassa ennenkin. Saattoihan tuossa olla kyse ensimmäisistä kuumeväristyksistäkin, mutta minä uskoin olleeni vähintään aurinkokuninkaan rakastajatar.

Rakastuin Pariisiin syvästi. Tästä johtuen palasin kaupunkiin au pairiksi enkä olisi halunnut niin millään lähteä pois. Parin vuoden jälkeen jouduin kuitenkin palaamaan Suomeen ja itkin valtavia krokotiilin kyyneleitä äitini ojentaessa innoissaan ruusua kotiin palaavalle tyttärelleen.

Ei ihan tuore Ranskan kuva.
Vuodelta 1994 tai jotain...

Noh. Tarkoitus ei ollut kirjoittaa Pariisi-muisteluita, vaan pohtia sitä, miten pienet asiat vaikuttavat kokemuksiin. Niinä vuosina jotka asuin Pariisissa ja olen siellä toistuvasti vieraillut, olen tuntenut oloni turvalliseksi. Nuoruuteni perjantai-iltoina Salon keskustassa näki muistikuvieni mukaan jatkuvasti verisiä nyrkkejä ja nurmipaineja. Pariisin katukuvaan tappelut ja humalaiset örveltäjät eivät ole kuuluneet.

Nyt kävi kuitenkin niin, että olin ollut kaupungissa ehkä puolisen tuntia, kun varsin olotiloissa oleva kadunmies heittäytyi aggressiiviseksi ja syytteli siippaani ties mistä. Selvitykseksi ei riittänyt, että ”nyt olet erehtynyt tyypistä, sillä vielä pari tuntia sitten olimme ylhäällä tuolla taivaalla ja kyseisenä ajankohtana, jolloin kerrot kohdanneesi vääryyttä tämän miehen kohdalta, me olimme Suomessa. Sinä et kaiketi siellä ollut…” Asunnoton sekakäyttäjä roikkui hihassa ja toisteli epätoivoissaan ”ketä te tyypit oikein olette”. Perille ei mennyt minkään kielinen puhe. Ei ranska sen enempää kuin englantikaan.

Paikalliset palomiehet uiskenteli Seinessä, kiipesi
välillä sillalle ja hyppi takaisin jokeen. Melkoisia show-miehiä.

Minä pelästyin. Pelästyin niin, että tuli melkein itku. Vähän ehkä tulikin. Vaikka tavallaan tiesin, ettei tämä verta naamansa eri aukoista tihkuva mies aio lyödä, olin silti ajettu nurkkaan. Mielessä pyöri itsekeskeinen ajatus siitä, että miksi MINUN Pariisissani voi käydä näin. Että tätäkö tämä nyt on ja isosti perkele.

Tilanne laukesi sillä, että muutama paikallinen riensi avuksemme ja kehotti kipittämään pois paikalta. Asunnoton mies jäi koirineen – joita niitäkin ehdin pelätä – noitumaan ja uhoamaan rikkinäisellä äänellään. Seuraavana päivänä säikyin ihmisiä. Suljin mm. oven talonmieheksi myöhemmin paljastuneen miehen naaman edestä, koska pelkäsin tämän tulevan perässä rappukäytävään tekemään ties mitä.

 

Pantheonissa on monen ranskalais-
suuruuden viimeinen leposija.

Hävetti. Tuntui typerältä ja väärältä olla varuillaan. Turvallisuuden tunteen kadottaminen on ahdistava asia. On eri asia katsoa pikkuisen normaalia tarkemmin lompakon perään metrossa, kuin kohdella jokaista ihmistä potentiaalisena hyökkääjänä.
Asiaa vähän mietittyäni tulin kuitenkin tolkkuihini ja asia hävisi mielestä. Kyse oli vain huonosta tuurista. Ja jos kaikkien Pariisin käyntieni yhteenlaskettu ”uhkatilanteiden” määrä on noin kaksi, ei se vielä kovin suuri luku ole.

Pieni pelästyminen muistutti kuitenkin siitä, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka elävät oikeasti vaarallisissa olosuhteissa. Tilanteissa, joissa sota riepottelee, taudit jylläävät ja ruoka ei riitä. Kuinka kermaperseeksi sitä voi itsensä tunteakaan tajutessaan pelästyneensä vähän korotettua ääntä kyyneliin asti…

Puistossa oli ilmainen wifi ja mukava maisema Notre Damelle.

Ei ihan ”reikiä nolla”

Kolumni Keskisuomalaisessa 1.5.2015

Hetki sitten käsillä oli taas munkkikahvien paikka. Oikeastaan myös ilotulituksen ja shampanjapullon korkkien ampumisen sauma. En viittaa tällä vappuun vaan siihen, että valkoinen sotaratsuni kävi nimittäin heittämässä kunniakierroksen paikallisella katsastusasemalla.

Näyttelin tyynen hillittyä insinöörin ojentaessa leimattua lappua, mutta sieluni sisimmässä huusin huraata keuhkojen täydeltä.

Ihan ilman merkintöjä Pököttini ei sentään selvinnyt. Tarkkasilmäinen inssisetä löysi sen helmasta sormenmentävän reiän. Kutsuttakoon sitä täst edes vaikka helmasynniksi. Synti ei kuitenkaan ole nähdäkseni kovin suuri, sillä ensinnäkään sitä ei tarvitse käydä näyttämässä uudelleen toimistolla ja toiseksi, jos itse surffaisit 24 vuotta Suomen tiesuoloissa ja pääsisit pesuun vain erikoisen juhlallisina päivinä, saattaisi sinustakin löytyä muutama heikko kohta.

Tästä ajatus jumittuukin vääjäämättä autopesuun. Mietin miten on mahdollista, että olen aina pitänyt pesuloita jotenkin mystisen mainioina, eräänlaisina kummitusjunan kaltaisina riemupaikkoina, mutten silti vie niihin autojani juuri koskaan. Aina on jotenkin vääränlainen keli ja tietysti onkin. Eihän sellaisia kuivia ja pölyttömiä & pakkasettomia päiviä ole Suomen ilmanalassa kovin tiheään. Niitä jos venaa, voi auton pestä pari kertaa kesässä ja hyvällä tuurilla kerran kevättalvella. Silloin on kuitenkin muutakin tehtävä. Pitkän pilvisyyden jälkeen koittavasta ensimmäisestä aurinkoisesta kevätpäivästä ei ihan heti nouse mieleen ajatus, että nyt auton pesuun.

Syyn siihen, miksi en penskana päässyt vinkumisestani ja vetoamisesta huolimatta huoltoasemien pesupisteille tiedän hyvin. Isäni mielestä ”itsekin voi ihan hyvin pestä ja perheestä löytyy monta tervettä kättä”.

Syy nykyiseen pesuloiden boikotoimiseeni voisi piillä pihiydessäni. Tätä oletusta ei kuitenkaan puolla se, että putsatessani viimeksi hanskalokeroa löysin sieltä käyttämättömän autopesukoodin vuodelta 2013…

Peugeotistani vielä sen verran, että naapurin mies vinoili minulle, että valkoinen ratsuni voi laittaa kohta museorekisteriin. Valitettavasti näin ei kuitenkaan voi tehdä vielä kuuteen pitkään vuoteen enkä usko rakkaani jaksavan enää niin kauaa.

Sillä, että museoajoneuvoksi luokitellulla ajoneuvoa saa ajaa enintään 30 päivää vuodessa, ei välttämättä olisi merkitystä. Vaikka Pesostani rakastankin, olemme aika harvinainen näky liikenteessä. Tuorein ajatukseni onkin, että kun hänestä aika jättää, parkkeeraan hänet pihani järvenpuoleiselle reunalle ja istun sen muhkuraisilla tuoleilla auringonlaskua ihaillen ja punaviiniä lipittäen. Poistetun konepellin kohdalla velloo istutettu kukkameri ja takakontissa säilytän puutarhalapioita ja istutuskauhoja. Mankan kuitenkin pidän toimintakuntoisena, jotta voin yhteisiä vuosiamme muistellessa huudattaa sillä vaikka Pellen Moottoritie on kuuma –skipaletta – kappaletta joka vie minut takaisin nuoruuden juhannuksiin, joina peruutin Pököttini vuosi toisena jälkeen siihen Tammisaaren leirintäalueen ehkä ainoaan, mutta varsin huonossa paikassa sijaitsevaan, monttuun.