Mikäs se siellä pullottaa?

Tästä maanantaisesta Antenni-kolumnista on tullut niin paljon kiitollista palautetta naislukijoilta, että ihan pakko julkaista se blogissakin. 

Antenni 26.8.2013

Marko Ahonen pohti tuossa MM-kisojen aikaan sitä, kuinka miehen silmä lepää naispuolisissa yleisurheilijoissa. Näin Timanttiliigan finaalin häämöttäessä mieleeni tuli, että eipä levännyt ennen.

Lapsuus- ja nuoruusmuistoissani satasen maaliviivalle ei koskaan pöllähtänyt kaunotararmeijaa vaan jotain ihan muuta. Miehetkin olivat vähän sellaisia takametsän poikien stereotypioita.

Muutosta on tapahtunut myös reippaasti urheiluvaaterintamalla.Mietin kauan, voiko tästä edes kirjoittaa, mutta silläkin uhalla, että katsotte minua tästä lähin vähän kieroon, haluan puhua vähänmiesten urheiluasuista. Ja ennen kaikkea housuista.

Kun Jonna Tervomaan nänni pyrki linnanjuhlilla sinnikkäästi näkyviin ohuen iltapukukankaan läpi, elämä iltapäivälehdissä oliyhtä nänniä. Janet Jackson puolestaan joutui Jenkeissä melkeinristiinnaulituksi tähtitarralla suojatun rintansa vilahtaessa esiinSuper Bowl:n avajaisissa.

Onhan se nyt tavatonta, hävytöntä ja vaikka mitä, että televisiossa näkyy prime-time –aikaan naisen nänni.

Urheilijoiden miehisen elimen selkeää profiilia pöksyjen etumuksessa kukaan ei kuitenkaan muka näe. Ja kaikkien housuistahan se melkein näkyy. Kerran näkyi ihan paljaanakin, kun estejuoksijan kiikut roikkuivat lahkeesta usean kierroksen ajan.

Viime olympialaisten melojasankarin terhakkaa seisokkikuvaa sentään leviteltiin naureskellen sosiaalisessa mediassa, mutta ei siitä kukaan, tyttöystävää lukuun ottamatta, kai suutahtanut.

Eikös se ole vähän kaksinaismoraalista, että tisseistä tuohdutaan, mutta pippeleistä ei. Nöpöttävää nänniä ei edes piilota kuin paksulla villapaidalla, mutta housujen pullistajan voisi verhotahelposti astetta löysemmillä pöksyillä.

Sanotakoon lopuksi, että nyt kun valtaosa lukijoista siirsi minutmielessään pervo-kategoriaan, toivoisin, että se, jolle pöksypullottelu tuli ihan uutena, ”en ole koskaan todellakaan huomannut moista” –juttuna, heittäisi sen ensimmäisen kiven.Kauhean kovaan kivisateeseen en luule joutuvani.

Hajosiko Toyotasi

Kolumni keskisuomalaisessa 23.8.2013

Purukumilla me paikkaamme sen

 

Tien varret ovat varsinkin kesällä mustanaan räjähtäneitä rekan renkaita. Koskaan en ole kuitenkaan kyseistä big bangiä nähnyt tapahtuvaksi ja toivon todella, että asian kirjoittaminen ei ennakoi räjähdysrikasta loppukesää.

Rikkinäisistä renkaista tulee yllättävän monta juttua mieleen. Muinoin kun perheeseemme kuului vielä Japanin lahja maailmalle, eli Toyota Hiace pakettiauto, kotslan rengas räjähti kesken ajon. Ei toki minun ajaessani, sillä olisin varmaan kiljuen osunut moottoritien keskiaitaan, naapurin kylkeen ja ties minne.

Mieheni siis parkkeerasi auton moottoritien laitaan ja ryhtyi renkaan vaihtoon. Tovin kuluttua paikalle kaarsi japanilainen nainen. Kuski oli huomannut rengasrikon, käynyt läheisen huoltoaseman pihassa kääntymässä ja tullut kysymään tarvitaanko apua.

Tilanne oli vähän niin kuin siitä vakuutusmainoksesta, jossa ongelmatilanteissa esiin pomppaa bändi lauleskelemaan, että ei hätiä mitiä, homma hoituu jne.

Mielessä kävi, että onko Toyota tosiaan niin hyvä auto, että sen mukana tulee henkilökohtainen apumies – tai tässä tapauksessa siis nainen.

Kävi kuitenkin selväksi, että nainen ei työskennellyt Toyotalle, vaan oli vain ihmeellisen hyvä ihminen. Jälkikäteen jäin miettimään, että eikö pelkkä ajatuskin siitä, että suomalainen ajaisi autolla lenkin ja palaisi auttamaan tuntematonta kanssa-autoilijaa tilanteessa, jossa ei huudeta apua, eikä tienposket ole punaisenaan suolenpätkistä, kuulosta ihan utopistiselta.

”Ei ne näyttäneet apua tarvitsevan”, olen itsekin todennut usein ajaessani tien laiteen stopatun auton ohi. Kyllä siinä oikeasti täytyy heilua kuin heinämies, jos kaipaa apua. Ja silti, luulen minä, autoista ainakin 30 prosenttia ajaisi pysähtymättä ohi.

Toinen, sekin meidän suomalaisten tympeyttä ylistävä tarina koskee Mersuani. Olimme pari vuotta sitten matkalla jossain pääkaupunkiseudulla, kun pysähdyttäessä huomasin renkaan sihisevän. Venttiili falskasi rajusti ja ilmanpaine laski silmissä. Lähellä oli kuitenkin autoliike, joten kaarsimme sen pihaan.

Ystävällisen oloinen maahanmuuttajataustainen työntekijä kehotti oitis ajamaan auto liikkeen huoltopuolelle, jossa rengasta voidaan vähän katsoa, tai ainakin se voidaan täyttää ilmalla.
Kiittelin naama Hangon keksinä avuliasta miekkosta, kun nurkan takaa paikalle kaarsi liikkeen suomalaisvahvistus. Mies kehotti ajamaan huoltoasemalla. ”Me mikään autokorjaamo olla”, oli se ääneen sanomaton jatke.
Parin kilsan päästä löytyi onneksi huoltoasema, jonka yhteydessä oli korjaamo. (Niitäkin siis näemmä vielä on.) Ja rengas korjattiin vartissa.

Sittemmin renkaiden korjailua on harrastettu todella tiuhaan. Niin lyhyellä välillä, että paikallisen rengasliike on melkein tarjonnut kymppikorttia. En ymmärrä missä ihmeen mutterimaastossa me oikein ajelemme. Mahdollista on toki sekin että meillä on laajan naulavaraston omaava vihamies.

Viimeksi kun autokuntaamme kohtasi rengasrikko ehdin päivitellä vain tovin asiaa ja ihmetellä, että mitäs nyt, kun rengas olikin jo vaihdettu. Sitä en huomannut, että hyräilikö mieheni sitä ”Don’t you worry ’bout a thing” –biisiä samalla, mutta yhtä helposti homma näytti hoituva.

Tilava ja virtaviivainen matkailuauto Toyota Hiace jossain pohjoisessa.

Aurinko armas

Anti-sadetanssini kesäteatterin ja -näyttelyiden parissa onnistui.
Tässä Muuratjärven heijastumat leikkivät Ainonrannan seinällä.

Kas, hän käy vähän hitaalla

Ei pelota, vaikka takana seisoo lego-mies.

Sellaista jäin miettimään vielä tuon Mäntän kuvataideviikon näyttelyn pohjalta, että mikä se on se hyvän näyttelyn juju?

Lampsittuani ulos Pekilosta olin varsin tyytyväinen näyttelyyn ja sen laajaan kirjoon. Siihen, että eri taiteilijoiden työt eivät välttämättä nojanneet mihinkään yhteiseen linjaan tai punaista lankaa ei välistä näkynyt edes oven suusta. Jotain teemaa mukana oli, mutta välistä kokonaisuus oli lähinnä sekametelisoppa. Piristävää, totesin minä.

Illalla painaessani pääni Mäntän klubin vuoteeseen havahduin kuitenkin ajatukseen, että enpä ole paljon näyttelyä näin jälkikäteen miettinyt. Päähäni jäi pelkkä visuaalinen jälki ajatusten sijaan.

Vaikka kuvataideviikkojen anti miellytti silmääni se oli minulle ikään kuin liikaa. Teemojen moninaisuus torppasi pääni ja tavanomaisen aivokutkuttelun sijaan jäljelle ei jäänyt paljon muuta kuin harmaata kohinaa.

Onneksi en kuitenkaan julkaissut tätä lauantaina kirjoittamaani tekstiä kuin vasta nyt, kolme päivää näyttelyn jälkeen. Sain mahdollisuuden lisätä tekstiin tämän:

Näyttelyn kokonaisuuden nerokkuus, ja uskon, että sellaisesta voidaan tosiaan puhua, piilikin siinä, että tovin muhittuaan se ei jätä mieltä rauhaan. Eilen huomasin miettiväni useaan otteeseen Paula Salmelan tilateosta ja tänään olen ollut löytävinäni läsnäolon syyn myös niille portaikossa pääalaspäin roikkuneille lepakkoihmisille. Taulut, videoteokset, installaatiot ja äänimaisemat kytevät päässäni ja muodostavat pikkuhiljaa varsin loogiselta näyttävän piirileikin. Tässä vaiheessa olen jo tullut siihen tulokseen, että jos jossain oli jotain vikaa, se oli vastaanottajan hitaassa älyssä ja vajaavaisessa kokonaisuuksien omaksumiskyvyssä.  Loppu viikosta luulen olevani jo varsin valaistunut asian suhteen.

Kuraattori Jyrki Siukkonen toteaa kokoamastaan kuvataideviikon näyttelystä seuraavaa: ”Tavoitteenani on näyttely, jossa teosten yksilöllinen kieli pääsee esiin, mutta kokonaisuus puhuu vielä jotakin enemmän. Rakennan siis yhdessä taiteilijoiden kanssa suurta näyttelyteosta.”

Muuta ei voi sanoa, kuin että mies on onnistunut tavoitteessaan. Luulen/pelkään/epäilen käyneeni näyttelyssä, joka loppuvuodesta kristallisoituu mieleeni sinä vuoden hienoimpana näyttelykokonaisuutena. 

Puinen lego-ukkeli voitti paperiperkeleen

Olen tällä viikolla yrittänyt uskotella itselleni kylmän sateisesta kelistä huolimatta, että nyt on vielä kesä.

 
Ensin kävin katsastamassa Riihivuoren Aploodi-teatterin Baddingin ja sitten Korpilahden Maan poven. Kesäteatteritkaan eivät vielä tuoneet kesää takaisin, joten seuraavaksi otin suunnaksi Mäntän ja jokakesäisen kuvataideviikon näyttelyn.

 
Ihan tässä alkaa päässä soida se varsin ärsyttävä  kesän pituudesta tuuttaava biisi. Taivaalta kuitenkin tulee vettä yhä kuin Esterin sieltä.

Joku säitä säätävä yläkerran ukkeli ei kaiketi ole huomannut uurastustani kesän eteen. Vink vink. Nyt pikkusen vielä sitä solea kehiin. 

 
Mäntästä sen verran, että alun perin tarkoitukseni oli poiketa Serlachius-museossa, mutta faktapohjainen Paperiperkele jäi kakkoseksi tutkaillessani kuvataideviikon esillepanijalistaa. Ja hei, eihän näyttelyä, jossa on esillä noin 10-metrinen puinen lego-ukkeli, voi jättää väliin. Vai mitä?

I went with the flow

Kaasukellolla

Viime lauantai oli Flow-festivaalien ja Nick Caven.
Ennakkooletuksestani huolimatta en purskahtanut itkuun miehen marssiessa lavalle. Sydän jätti kyllä kokojoukon iskuja väliin ja lisäsi vastaavasti useisiin kohtiin ekstratykytykset.

En vetistellyt kaiketi siksi, etten ihastuneelta päivittelyltäni ehtinyt:
”Ei voi olla totta. Esittääkö se O’Deannankin”.

”The Mercy Seat –kappaletta ne ei kai sentään soita. Ei mutta nythän se just alkaa”,

”Herran jumala, Stagger Lee –biisikin vielä”

”Wow, miten upean rankaksi ne väänsivät tämän balladin” jne.

Veto oli sitä lukkaa, etten märissä unissanikaan olisi moista uskaltanut unelmoida.

Melkein täydellinen keikka siis. Pienen miinuksen kokemukseen toi vieressä jorannut ja päälle kaatuillut umpihumalainen ukko (ei toki omani), jonka kisakunto ei onneksi riittänyt ihan loppuun asti.

Tuosta Nick Caven synkkyydestä vähän. Mietin mieheni kanssa taannoin suomalaista vastinetta Australian saarnamiehelle. Että löytyisikö meiltä moista pikimustan paatoksen, mutta usein myös syvän rakkauden tulkitsijaa.
Ei löytynyt. Jokainen vähänkin samankaltaiseen pimeyden alhoon johdattava Suomi-artisti paljastui lopulta kainalopierumieheksi tai väärällä tavalla synkäksi.

Suomalaiset ovat melankolista kansaa, sanotaan, mutta paskan melankolia, sanon minä.

Mieheni kiteytti asian jotakuinkin näin: Siinä missä itänaapurin kaihomielisyydessä on iso ripaus viiltävän kaunista surumielisyyttä ja kaipuuta, meidän suomalaisten melankoliamme kumpuaa lähinnä masentuneisuudesta ja huonosta itsetunnosta. Meillä synkkyyden olennaisin tekijä on ahdistuneisuus. 

Vaikka Nick Caven lauluissa kuljetaan yöhön, lyödään kivellä päähän ja katkaistaan napanuora likaisella veitsellä, taustalla ei ole kotimaista ”mä olen paska jätkä, ei tästä mitään tuu kun akkakin jätti” -meininkiä.

Minä ainakin koen homman niin, että kuulija ei ole Cavelle terapeuttisen jupinan kohdeyleisö vaan tarinankertojan kuuntelija. Ja oi, olisin valmis kuuntelemaan miehen tarinoita pitkään pimenevässä yössä....

Täti paheksuu -kolumni

Ksml 9.8.2013

Itävallassa asuva isoveljeni ihmetteli taannoin suomalaisten innostusta mopoautoista. Edelweiss-maassa kun mopoautoilla ajavat vain korttinsa menettäneet hurjastelijat ja juopot tai ikänsä takia ajo-oikeudesta luopuneet vanhukset. Siellä kuulemma mopoautoilu on kaikkea muuta kuin viileän siistiä. Pikemminkin kuumottavan noloa.

Veljentyttöni sanoi, ettei menisi moisen kyytiin vaikka maksettaisiin. Tai menisi jos summa olisi tuntuva, mutta ensin pitäisi olla pimeää, kadut autioita ja kasvot hupparin sisään kätkettyinä.
Toisin on meillä Suomessa. Mautoilua harrastavat vain teinit. Eihän mokomiin vempeleisiin ainakaan eläkeläisvanhuksilla taitaisi olla edes varaa.

Tämä kuulostaa nyt kovin kalkkis-vanhalta, mutta pakko sanoa silti: minun nuoruudessani yhtä kalliin kulkupelin pyytäminen isiltä ja äidiltä olisi ollut NIIIIIIIN älytöntä, että moiselle jaksettaisiin varmasti hekotella vieläkin.
Hommasta olisi kenties muodostunut lentävä lausahdus, jolla kuitattaisiin sukujuhlissa kaikki absurdit pyynnöt. Kun Riitta-täti unelmoisi Kalifornian matkasta ja Pipsa omasta ponista, koko suku kajauttaa yhteen ääneen ”kas kun et mopoautosta”. Ja kun Jorma-setä katsoisi kiiltävin silmin veljenpoikansa muodokasta vaimoa, veli kuiskaisi korvaan ”kas kun et pyydä mopoautoa”.

Jos joku siellä nyt toteaa, että ”totta kai tuo 10 000–20 000 euron summa olikin muinaisessa – lähes esihistoriallisessa – nuoruudessasi iso raha”, todettakoon, että vaikka summa on eri, on suhde yhä sama ja nuoruudessani. Isukin neljän tai jopa kuuden kuukauden ansiotulot syövän vempeleen kinuaminen olisi ollut koomista. Piste.

Mutta mikäs siinä. Sen kun ajelette mautoillanne, jos rahaa kerta löytyy. Haluaisin kuitenkin nipottaa vähän siitä miten ajatte ja millä kokoonpanolla.
Tästä tulee uhkaavasti nyt vähän sellainen ”täti paheksuu” -kolumni, mutta hittolainen. Tulkoon.
Tätä tätiä kyrsii parkkipaikalla rengasta polttavat mopoautot, joiden stereot huutavat niin kovaa, etteivät teinit kuule edes hormonien sekoittamia ajatuksiaan.

Minua ottaa päähän myös se, että se ei ole ihan yksi tai edes kaksi kertaa, kun olen nähnyt mopoautosta kuoriutuvan kahden ihmisen sijaan kokonaisen teiniarmeijan.
Penkkien taakse mahtuu havaintojeni mukaan kätevästi jopa neljä matkustajaa. Ja sen kokoiselle kuormalle nuo tuollaiset pleksihökkeröt varmaan nimenomaan on suunniteltukin, vai mitä?
Vaikka mopoautossa moottorin ylle on väsätty kori ja ulkokate, mopoauto on silti mopo. Eikö neljän ihmisen kuskaaminen perusmopolla kuulosta vähän jurpolta?

Mietin, että noinkohan nuo isit ja äidit tietävät millaisilla kokoonpanoilla perheen nuoriso elitistisillä leluillaan kruisailee. Se, että Tomppa ajaa pihasta pelkkä treenikassi matkustuskaverina, ei tarkoita, että edes kahdensadan metrin päästä kokoonpano olisi enää sama.

Lopputulemana siis viesti vanhemmille: voisitteko sanoa muksuillenne, että jylläävästä hormonimyrskystään huolimatta koettaisivat sisällyttää edes ripauksen järkeä siihen isin maksaman ökykalliin ajokin käyttöön.
Terveisin tuohtunut täti-ihminen.

Tienvarsien intiaani-eläimet

KSML 26.7.2013

 

Näin kesäisin teitten varsilla voi nähdä miltei joka mutkassa loikoilevan luomakunnan pörröisiä edustajia. Kaikkialla on pupuja sun muita eläimiä, jotka ovat painaneet korvan todella kiinni asfalttiin kuullakseen, onko autoja tulossa. Nämä kuuntelijaeläimet ovat kaiketi jotain sukua Amerikan intiaaneille – eräänlaisia eläinmaailman siouxeja siis.

Eläimille pitää usein seuraa siivekkäät ystävät. Mieheni mukaan varikset ovatkin luomakunnan ystävällisimpiä olentoja. Syykin on selvä. Ne jaksavat herätellä noita tien reunoihin nukahtaneita karvapalleroita. Nokkivat hellästi ja kuiskivat kaiketi korvaan, että ”pupu kulta, pupu kulta, herää jo, herää jo…”.

 

Sitä olen vähän miettinyt, että miksi eläimet ottavat nokkaunia nimenomaan teiden varsilla. Että eikö metsästä löytyisi suojaisampi ja hiljaisempi paikka. Vai onko niin, että kesäinen asfaltti hohkaa mukavasti lämpöä syntyjään kaiketi vähän vilukissojen elukoiden kylkeen?

Tai ehkä niin, että metsän pieneläimet tuppaavat häiritsemään unta. On muurahaisia, jotka kiipeilevät korvaan ja hyttysiä, jotka pistävät nenän päähän. Asfalttitien varsilla kiusankappaleita on varmasti vähemmän.

 

Olen kuullut kerran äidin vastaavan etupenkiltä takapenkkiläisen huolestuneeseen kysymykseen tien varren verisestä karvalakista, että se oli vain puun oksa. Pikkumiehen skeptinen inttäminen poistettiin vakuuttavalla ”Puuta se oli vaan. Usko pois” –toteamuksella.

Samaa selitystä haluaisin uskoa itsekin. Ajatus kuolleiden eläinten keskellä surffaamisesta ei ole kovin mieltä ylentävä. Ei edes silloin kun elukat ovat kuolleita kyykäärmeitä, kuten lapsuuteni mökkitiellä, jolla kuollut kyy oli aina kivempi yllätys kuin elävä.

Viimeksi tosin kun näin auton alle murskaantuneen sahalaitaisen kaverin, en uskaltanut edes auton ovea avata. Lapsuuden kyy-pujottelusta lienee liian monta vuotta.

 

Yhden eläimen liiskauksen olen aiheuttanut itsekin. Ajoin pari vuotta sitten tuuheahäntäisen oravan päälle. Näen siitä vieläkin painajaisia – lähinnä hereillä ollessani.

Sydämessäni pistää ajatellessani tuota Tikun ja Takun kaveria ja olen varma, että tästä surmatyöstä käydään taivaan portilla vielä pitkä ja syyttelevän sävyinen keskustelu.

Veljeni puolestaan kertoi ajaneensa kerran kissan päälle. Kisuliini loukkaantui niin pahasti, että oli selvää, että kituvan eläimen kuoleman nopeuttaminen olisi ainoa inhimillinen teko.

Broidi pyöritteli mielessä ajatusta, että pitäisikö etsiä jostain eläinlääkäri vai päästää kituva eläin tuskasta samantien ja omakätisesti.

Hämmentävän kylmäpäiseksi heittäytynyt velipoika etsi siinä miettiessään jotain kättä pidempää. Huomasi kuitenkin pian kissan siirtyneen jo ajasta ikuisuuteen.

Sanoin veljelleni, että ehkä se miuku katsoi parhaaksi näytellä kuollutta ison miehen kaivaessa takakontista rengasavainta.

Veljeä ei naurattanut yhtään, sillä ketäpä eläimen päälle ajo oikeasti naurattaa.