Helsingin kirjamessut alkavat ensi viikolla. Olen rampannut messuilla jo tuhottoman monta vuotta ja jututtanut läjän kirjailijoita. Jäin tämän vuotisia haastatteluaikatauluja
fiksatessani miettimään, että kuka on se suurimman vaikutuksen minuun tehnyt messuhaastateltava.
Ensimmäisenä ja välittömästi mieleen tuli ruotsalainen kauppatieteen professori Micael Dahlén, joka
halusi tietää mikä tekee tappajista haluttuja.
Parhaiten muistan haastattelun tunnelman. Sen kuinka jututtaessani tuota sarjamurhaajia kirjaansa haastatellutta miestä, mietin varovaisesti, onko tämä
lipsahtanut pikkuisen liian syvälle
murhaajien sieluun. Että onko hänessäkin ripaus hullua murhaajaa... Tunnelmaa vahvisti Dahlénin Charles Manson -tyyppinen hypähtely, ajoittainen kuiskailu ja ns. iholle tulo.
Myönnettäköön kuitenkin, että lähtemättömimmän vaikutuksen teki ehkä se, että käteltäessä Dahlén kehui vuolaasti uusia, kivipestyjä mustan pinkkejä farkkujani. Paikka sydämessäni oli lunastettu välittömästi. Viis siitä oliko mies pelkkä murhaajien haastattelija vai sielultaan pikkuisen murhaaja itsekin...
Ohessa Keskisuomalaisessa vuonna
2012 julkaistu haastatteluni
JUTTUSILLA SARJAMURHAAJAN KANSSA
Riikka
Mahlamäki-Kaistinen
Micael Dahlén puhuu Charles Mansonista, Dorothea Puentesta, Wayne Losta, Peter Lundinista ja Issei
Sagawasta tuttavallisesti etunimillä. Ja mikäpä siinä. Miksei puhuisi?
Saahan sitä toki kavereita sinutella. Jutun niksi vain on siinä, että kyseiset
henkilöt ovat sarjamurhaajia. Dahlén puolestaan ei ole heidän sellikaverinsa
vaan ruotsalainen kauppakorkean professori, joka matkusti maailmaa laidasta
laitaan rupatellakseen murhaajien kanssa. Hän halusi tietää mikä heissä kiehtoo
tavan ihmisiä. Miksi mitä julmimmat tappajat saavat kasapäin fanipostia?
Haastatteluista ja tieteellisistä
testeistä syntynyt Ihmispedot-teos
shokeeraa ulkonäöllään. Kannen verisen käden vastakohtana toimivat
vaaleanpunaiset sivureunat tekevät kirjasta jollain tapaa karkkimaisen.
Teoksessa yhdistyy kamala ja houkutteleva – juuri se sama, joka saa ihmiset
lähettämään rakkauskirjeitä sarjamurhaajille.
- Murhaajana olisin itsekin
paljon haluttavampi, Dahlén vakuuttaa.
Hän kokeili teoriaansa
konkreettisesti. Ei murhaamalla, vaan julkaisemalla netin seuranhakupalstalla
itsestään kahta lähes identtistä ilmoitusta. Ilmoitus, johon hän liitti
lisätiedon ”Tapoin vähän aikaa sitten ihmisen”, sai huomattavasti enemmän
yhteydenottoja kuin verettömämpi vastineensa.
Ihmispedot-teos tuntuu
lähtökohtaisesti vähän oudolta taloustieteilijän hengentuotteeksi. Eikö
ekonomia käsittele pikemminkin numeroita, talouskäyriä ja tilastollisia
faktoja. Toisaalta ei Dahlénkaan pitkine hiuksineen ja mustaksi maalattuine
kynsineen solahda ihan stereotyyppiseen kuvaan kauppatieteilijästä.
- Ekonomiassa on loppujen
lopuksi kyse ihmisistä, Dahlén oikaisee.
- Se on vain yksi hieno
ja vähän monimutkainen tapa yrittää ymmärtää sitä, miten ihmiset toimivat
keskenään. Raha ei kiinnosta minua lainkaan, mutta minua viehättää se miksi
teemme sitä mitä teemme.
Dahlén kuvitteli
sarjamurhaajia lähestyvät naiset jollain tapaa rikkinäisiksi ihmisiksi. Murhamiesten
morsiamet osoittautuivat kuitenkin ihan tavallisen oloisia naisia. Selväksi
kävi myös, että kyse ei ole vain naisista. Sarjamurhaajanaiset saavat
fanipostia siinä missä murhaveljensäkin.
- Äitinsä ja kolme muuta
ihmistä kuristaneen Peter Lundinin nykyinen kumppani eleli ihan normaalia
elämää, ennen kuin otti yhteyttä tuohon vankilassa istuvaan murhaajaan, Dahlén
kertoo.
- Ehkä hän ajatteli, että
tätäkö tämä elämä nyt on. Haluan jotain jännittävämpää.
Ihmispedot-teos toi Dahlénin omaan elämään jännitystä vähän liiankin kanssa. Raskas
ja pitkä projekti oli viedä 39-vuotiaan professorin mennessään.
- Luulin, että tällainen
eliittikoulun proffa kykenee ottamaan etäisyyttä haastateltaviinsa ja
säilyttämään objektiivisuuden kaikissa tilanteissa, Dahlén huokaa.
Näin ei käynyt. Murhaajat
eivät pysyneet käsivarrenmitan päässä vaan tulivat iholle - tai pikemminkin ajatuksiin
asti.
- Olin järkyttynyt siitä,
että minut sai näin helposti vedettyä pimeälle puolelle, Dahlén kertoo.
- Jos voisin nyt päättää,
jättäisin koko tutkimuksen tekemättä.
Jo pelkkä hirmutöiden
käsittely oli rankkaa, mutta oman painostavan lisänsä toi haastateltujen
olemus. Otsalohkoonsa hakaristin tatuoinut Manson esimerkiksi hyppeli, tanssi
ja kosketteli Dahlénia keskustelutuokioiden ajan. Hän saattoi tuijottaa kuuden
tunnin ajan suoraan silmiin ja tulla välillä niin lähelle, että hengityksen
tunsi kasvoilla.
- Oletko koskaan tuntenut
totaalista kipua, Manson kysyi.
- Jos haluat, voin
näyttää sen sinulle, tämä lupasi.
Tavassa, jolla Dahlén
puhuu murhaajista, on jotain hypnoottista. Ehkä häneen on tarttunut osa tuota
käsittämätöntä sarjamurhaajien charmia. Puhuttuaan brutaalien tappajien kanssa,
hän on ikään kuin muuttunut kuolemattomaksi, eräänlaiseksi supersankariksi.
Toisaalta hän vaikuttaa
yhä pelokkaalta ja hämmästyneeltä, vaikka murhatreffeistä on kulunut aikaa.
Aivan kuin Lundin voisi hetkenä minä hyvänsä tarttua häntä niskasta tai Sagawa
ampua päähän uuden ihmis-teriyaki -aterian toivossa.