Liian matala silta ja väärään suuhun joutunut lounas

Kävin marraskuussa Saksassa. Ajattelin etukäteen, että kirjoitan tietysti jotain maan moottoriteistä eli autobahnoista, joilla en ollut aiemmin ajanut. Tai en toki kruisaillut varsinaisesti itse nytkään vaan istuin bussin kyydissä. Teistä ei kuitenkaan paljon juttua irronnut. Kovaa mentiin ja tienpinta oli hämmentävän tasainen, jota toki saa odottaakin tieltä, jolla saa ajaa niin kovaa kuin sielu sietää ja penkki imee. Mutta mitään muuta sanottavaa noista pikataipaleista minulla ei oikeastaan ole.

Loput tästä tänään lehdessä julkaistusta Keskisuomalaisen autokolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/liian-matala-silta-ja-vaaraan-suuhun-joutunut-lounas/2203528

Miten ne voikin olla niin väärässä

Tietotäti...

Istuin bussissa kahden noin 20-vuotiaan nuoren edessä; tytön ja pojan. Koska kaikki muut olivat hiljaa, kuulin hyvin tämän parivaljakon jutustelun. Sanotte ehkä, että liiankin hyvin, mutta minkäs voit kun on isot korvat ja utelias mieli.
Mutta siis. Tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, miten helposti väärä tieto ja puskista huutelu leviää. Taustoja ei nimittäin tarkasteta vaan kun kaveri jotain sanoo, niin siihen uskotaan kuin kallioon. Samaan tapaan, joku kai ajattelee, että kun tuttu ihminen jakaa MV-lehdessä julkaistun artikkelin, se on ikään kuin pikkuisen enemmän totta, kun luotettavaksi tiedetty kaverikin siihen uskoo.

Purin koko bussimatkan kieltäni, etten olisi ryhtynyt korjaamaan juttujen toistuvia faktavirheitä. Tyyliin Dubai ei ole Saudiarabian pääkaupunki, Islanti ei ole maailman kallein maa ja ylioppilaaksi ei voi tulla suorittamalla kaksoistutkinnosta vain sen käytännöllisemmän – esimerkiksi autoasentajan – puolen.

Aihepiirit eivät onneksi olleet MV-lehden kaltaisia, joten sykkeeni pysyi normaalina ja nukahdin lopulta tähän ”höpönlöpö”-faktaiseen pulinaan.

Ilman armahtavaa unta olisin varmasti avannut suuni ja saanut osakseni silmien pyörittelyä ja kuiskaavaa hihitystä. Että ”tätipä kertoo teille vähän miten ne asiat oikein menee”. Puheenvuoroani olisi hienosti kompannut matkaväsymyksestä uupunut ulkomuotoni ja bussin heilahtelu. Olisin ehkä jopa muuttunut legendaksi, johon myöhemmin viitataan termein ”bussin hullu mummu”, ”kalpea tietotäti” tai ”pelottava avautuja”.

Toinen tiedonjakeluun liittyvä hämmennyksen aiheeni on sosiaalisessa mediassa esitettävät kysymykset tyyliin, "mihin aikaan paikallinen kauppa aukeaa", "tietääkö kukaan löytyykö seudulta mattopesulaa" ja "voiko kylän huoltoasemalla pesettää auton yöaikaan". Näin esimerkiksi Muuramen puskaradion Facebook-sivuilla. Että miten ihmeessä syntyy sellainen yksilö, joka osaa kyllä käyttää sujuvasti sosiaalista mediaa, mutta ei osaa mitään muuta kautta hakea tietoa netistä. Ei ole nimittäin kovin kryptisesti kätkettyjä esimerkiksi nuo kauppojen ja huoltoasemien aukioloajat.

 

Dubai ja neljä vaimoa... tai miestä

 

Paikallisia naisia maustekaupoilla. Harva naisista oli ihan näin mustissaan. Useimmilla oli ainakin kasvot näkysällä.

Olin viikko sitten pressimatkalla Dubaissa. Päällimmäinen fiilikseni maasta oli hämmennys. Tuntui toistuvasti siltä, että olisi pitänyt nipistää pikkuisen käsivartta. Että voiko täällä tosiaan olla kaikki näin isoa, kallista ja komeata ja samaan aikaan puhdasta, länsimaista ja turvallista.

Maan kulttuuriin kuuluu abayaan ja hiuksia suojaavaan huiviin pukeutuminen, vaikka moni paikallinen käyttääkin asusteista vain toista tai ei kumpaakaan. Kaikki paikanpäällä jututtamani ihmiset vakuuttivat, että kyse on naisen omasta päätöksestä. Jos et halua abayaa, niin sitten et pue sitä päällesi. Samoin miehet voivat valita pukeutuako vaaleaan kandoraan vai ei.

Länsimaisilla ihmisillä, ainakin minulla, on kuitenkin kova tarve olettaa yhtenevän käytöksen ja pukeutumisen kielivän jollain tapaa pakotetusta asiasta . Ikään kuin ei olisi mahdollista, että joku laittaa omasta tahdostaan mustan viitan päälleen. Näin varsinkin kun vain kivenheiton päässä Saudiarabiassa, valinta ei todellakaan ole naisen. Kivitetyksi voi joutua jo pelkästään väärästä katseesta.



paikallisia suola- ja pippurisirottimia

Koska katukuvassa nyt kuitenkin näkyi farkkuihin ja paitoihin pukeutuneita paikallisia, olin ilmeisesti oletuksineni väärässä. Kysymykseni siitä, miksi viitta on aina musta, sai paikalliselta vastakysymyksen, miksi farkut ovat aina sinisiä. No, eihän ne oikeasti edes aina ole, mutta pääsääntöisesti toki kyllä. Ja loppujen lopuksi ei ne abayatkaan aina ihan mustia ole.

Hämmentävin oli ehkä näkemäni täyshunnutettu nainen, joka otti itsestään selfien Burj Khalifan edessä. Siis täyshunnutettuna niin, että edes silmät eivät näkyneet. Mietin oppiiko kokomustaan kaapuun verhoutunut tunnistamaan ihmisen ruumiinkielestä, seisomisasennosta tai pään pystyydestä. Muutoinhan kuvassa on vain musta hahmo, joka voi olla ihan kuka tahansa. Tunsin itseni jotenkin juntiksi länsimaalaiseksi kaikkine näine kysymyksineni ja epäilyineni.



Ihastuttava myyjä Global Villagessa.

Kun Sheikh Mohammed centre for cultural understandig –keskuksessa työskentelevä Yasmine kertoi kulttuuriin kuuluvasta järjestetystä avioliitosta, olin taas valmiina nousemaan barrikadeille ja julistamaan naisten oikeutta päättää omasta elämästään. Yasmine kuitenkin sanoi pakkoliiton sijaan kyseessä olevan pikemminkin sokkotreffit.

- Molempien osapuolien täytyy haluta naimisiin, jotta liitto toteutuisi ja jos seurusteluvaiheessa tulee toisiin aatteisiin, sekin on hyväksyttävää.



Huputettu hänkin. 35000 euron metsästyshaukka

Entä sitten se moniavioisuus. Koraanin mukaan mies voi ottaa neljä vaimoa. Dubain väestöstä 20 prosenttia on pitänyt tätä hienona hommana. Kaikilla näistä ei toki ole neljää vaimoa, mutta yhtä useampi nyt kuitenkin.
Paikallinen Knight toursin matkaopas Islam Husseiny sanoi, ettei vaimoja niin vain oteta. Ensinnäkin täytyy olla rahaa näiden elämisen kustantamiseen, mutta lisäksi täytyy myös pelata naisten ehdoilla.
- Jos mies ottaa toisen vaimon pyytämättä tähän lupaa ensimmäiseltä vaimoltaan, voi vaimo hakea eroa. Miehellä on tällöin elatusvelvollisuus. Samoin käy, jos useamman vaimon omaava mies ei pidä tasapuolisesti huolta vaimoistaan ja näiden aviollisista oikeuksista.



Kamelimeininkiä ja auringonlaskuun ratsastamista.

Kysymykseen saako neljä vaimoa omaava mies nelinkertaisesti seksiä, Husseiny vastasi punastellen että näinhän kaiketi voi olettaa. Mielestäni kyseinen koraanin ohje on kuitenkin reilu vasta sitten kun naiset voivat ottaa samaiset neljä miestä. Itse olen ollut ihan tyytyväinen yhteenkin, mutta jos laitan silmät kiinni, voin kyllä kuvitella minkä tyyppisiä ne kolme muuta voisivat olla. Sellaiset Idris Elba- ja Daniel Craig -tyyppiset voisivat ainakin passata..

Tutustuin Dubaihin Norwegianin pressimatkalla. Norwegian aloitti marraskuussa suorat lennot kohteeseen.

Näkymä noin 800 metrin korkeudesta maailman korkeimmasta rakennuksesta Burj Khalifasta.

Twisted...






 

 


Porosta saa kaljaa, pinkeistä autoista ei mitään

Viime viikkoinen Keskisuomalaisen autokolumnini:

Vaikka rengasmatkailu on hauskaa, joskus aika ratin takana tai pelkääjän paikalla käy pitkäksi. Ei kuitenkaan koskaan niin pitkäksi kuin ikävuosina nolla – 16. Silloin aika ilmeisesti pysähtyy kun ihmisen istahtaa autoon.

Jokainen aikuinen on varmasti kyydittänyt lasta, joka kysyy vartin välein, joko ollaan perillä. Todellisuudessa varttikin on liioiteltu. Joskus kysymys tulee käännyttäessä kotipihasta tielle ja seuraava jo minuutin päästä. Tässä vaiheessa aikuiset yleensä ehdottavat erityisen jännää hiljaisuus-peliä. Että kuka pystyy vaikenemaan pisimpään…

Kyyditin tuossa muinoin sellaista parivaljakkoa, jolle oli ensisijaisen tärkeää tietää missä mennään. Hämmentävää ei ehkä ollut tiedonhalu vaan se, että esimerkiksi ”Kärsämäellä”-vastaus tyydytti heitä täydellisesti. Näin vaikka olen melkein satavarma, etteivät kyseiset miehen ja naisen alut osaisi Kärsämäkeä kartalle sijoittaa.

Sen tyyppiset vastaukset kuin Kärsämäen ja Oulun välillä, eivät riitäneet. Ei oikein myöskään määritelmä 50 kilometrin päässä Oulusta. Jossain vaiheessa auton etuosassa ymmärrettiin, että jos ei tiedetä ihan tarkkaan missä ollaan, voi paikalla silti antaa itse kehitellyn nimen. Että ollaan juuri Kaatuneen puun -laaksossa, Punalatolassa tai Huitsin Nevadassa.

Muistan itse istuneeni lapsena monta puuduttavaa lapinmatkaa. Matkaa Etelä-Suomesta esimerkiksi Ylläkselle kertyy tuhat kilometriä. Tuon pituiseen matkaan piti jo keksiä muutakin ajanvietettä kuin ”koska ollaan perillä” –mantran toistelu.

Yksi suosikki oli tietyn väristen autojen bongaus. Ensin jokainen perheenjäsen valitsi värin ja sitten laskettiin esimerkiksi tunnin sisällä vastaan tulleet oman värimallin autot. Sanottakoon, että perheen nuorimpana sorruin usein valitsemaan jonkun oikein kivan värin kuten pinkin, keltaisen tai vaaleansinisen. Isoveli valitsi valkoisen, isä hopeanharmaan ja äiti, todennäköisesti minua kohtaan tuntemastaan säälistä, punaisen. Sanomattakin on selvää, että voittaja löytyi perheen kaksilahkeisista.
Samaa peliä voi pelata myös rekkareilla. Yksi valitsee A-alkuiset, toinen vaikka G:n ja sitä rataa. Lapsena olisin varmaan valinnut ruotsalaisen oon.

Joskus sitä tulee viihdytettyä itseään vieläkin pelailulla. Suosikkeihini kuuluu lehmien laskenta. Tähän voi tosin osallistua vain kaksi pelaajaa. Toinen valitsee tien oikean ja toinen vasemman laidan. Voittajan pelloilla laiduntaa enemmän ammuja ja häviäjä tarjoaa oluen. Samanhenkistä peliä pelataan pohjoisen reissuilla siten, että ensimmäisenä poron bongaava saa tuopillisen. Kaikki pelaajat ovat muutoin samalla viivalla, paitsi kuskille asetetaan lisävaikeudeksi se, että hän ei saa osua kyseiseen – eikä toki mihinkään myöhäisempäänkään – poroon.
 

 

 

 

19 yötä jouluun

Saksalaisia puu-ukkoja. Nukeista osaan laitetaan sisälle palamaan pieni lastu, jonka savu sitten tuprahtelee esimerkiksi hahmon suusta, piipusta tai vaikka korvista.  

Olin kuluvan viikon alkupään työreissulla Saksassa. Osallistuin Pohjolan matkan bussimatkaan, joka suuntasi Hampurin ja Lyypekin joulutoreille. Valtaosa matkasta tosin meni Finnlinesin laivalla, jolla seilasimme Itämeren poikki.

Jätkän valmistavat uppopaistettuja palleroita,
joista pienimpiä syödään tikulla paperikääreestä.

Vaikka laiva tuli Vuosaaren satamaan jo torstaina, sisäinen jollani keinuu yhä pikkuisen aalloilla. Eläkeläisikäisten kanssamatkustajieni mielestä meno oli mennen tullen tasaista, mutta minun heilumisherkkä tasapainoelimeni oli vähän toista mieltä. Menomatkan vietinkin aika pitkälti vaakatasossa, laivan puskiessa vastatuuleen myrskyrintaman läpi.

Makuultaan heiluminen ei niin haitannut ja matkanteko oli oikeastaan aika mukavaa. Enpä muista koska olisin viimeksi viettänyt terveenä päivän pötkötellen, telkkaria katsoen, lukien, nokkaunia ottaen ja herkutellen. Ilman tätä lepopäivää, Saksan maahan olisi rantautunut paljon uupuneempi nainen. Nyt saksalaiset saivat ”nauttia” innokkaasta toimittajasta, joka hörppi hetki ensimmäisillä markkinoilla yllättävän tiukkaa glühweinia, ahtoi napaansa herkun jos toisenkin, ahdisteli myyjiä tolkuttomalla kuvien nappailulla ja jaksoi esimerkiksi Hampurissa vierailla viidellä eri markkina-alueella. (Tästä voi lukea enemmän huomisen Keskisuomalaisesta).

Hampurin keskustaan on muuttanut joulun ajaksi metsäbaari.

Mutta markkinoista pikkuisen. Mieleeni tuli, että jos suomalaisessa kylässä tai kaupungissa järjestetään joulumarkkinat, niin lupahommien jälkeen ”to do” –listalle komeilee varmasti ensimmäisenä kuusen hankinta ja heti toisena non-stoppina soivien joululaulujen toitotus. Saksassa homma menee vähän toisin. Se kuusi toki on paikalla ja komeasti koristeltuna, mutta joululaulut puuttuvat. Kyse ei ole siitä, että sakemannit olisivat unohtaneet ne, vaan siitä, että he on ymmärtäneet jättää ne pois. En nimittäin pahempaa jouluilon tuhoajaa keksi, kuin jatkuvan ”tip tapin” ja ”helinää helskettä” –rallattelun kuuntelun. Moista fiiliksenpilaajaa ei edes klühwein pelasta – ei vaikka rommia olisi lisätty hehkuviiniin tuplamäärä.

Joulutähtiä Lyypekin torilla.

Suomessa moista ei ole hoksattu. Täällä esimerkiksi kauppakeskusten musiikin säätäjä luulee vielä ilahduttavansa ostajaa loputtomalla tiukujen helinällä ja joulubiisien toitottamisella. Eikö olisi aika ihanaa, jos laulut siirtyisivät kauppojen soittolistoille vaikkapa vasta ensimmäisenä adventtina – ei jo loka-marraskuun vaihteessa.

Lyypekissä voi joulutorille poiketa herkuttelemaan ja juopumaan – jonka taidon paikalliset muuten näyttivät hyvinkin taitavan – vaikka olisi varsinainen joulun vihaaja. Suomessa jo pelkkä ruokakauppaan meno voi moiselle joulu-angstiselle olla melkoinen koettelemus.

 

Ryhmä kuuntelee Lyypekin oppaan Virpi Hachin kertomusta kaupungin suolamakasiineista.

Lyypekissä ruusut kukkivat joulukuussa.

Kuulaan talvinen valo Hampurissa.



Ihania Lyypekin vanhoja sisäpihoja, joihin johtavan käytävän leveys
oli vähän vähemmän ihanasti määritelty sen mukaan,
että siltä mahtui kantamaan ruumislavetin pois.



Tämän sisäpihan varrelta voi vuokrata kämpän 400 eurolla viikoksi. Heikolla saksankielelläni olin tulkitsevinani, että hintaan sisältyi päivällinen. Mikäs tässä olisi vaikka heinakuun helteissä siemailla olutta ja nauttia olosta.

Niedereggerin marsipaani kahvila-kaupan museossa on ihmisen kokoisia marsipaaniveistoksi.