Hitaasti hyvää tulee

Tiedätkö sen tunteen, kun moottoritiellä joku hidastelee. Kehtaa ajaa satasen alueella esimerkiksi satasta. Tai jopa 95 kilometriä tunnissa. Ohihan siitä on tietenkin ajettava ja kasvoilla on hyvä pitää pikkuisen mielenosoituksellinen ilme. Ihan siltä varalta, että jospa kuski vaikka vahingossa vilkaisisi, niin tietäisipä ainakin tehneensä jotain väärin.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/hitaasti-hyvaa-tulee/2182653

Ranskan iskut: mikä on oikea tapa reagoida?

Rukoileva enkeli Père Lachaisen hautausmaalla Pariisissa.

Olen istunut kuluneina päivinä monta tuntia koneella ja kääntänyt ranskalaisen lehdistön terroriuutisia Keskisuomalaisen verkkoon. Koska Ranska on yksi suosikkimaistani ja siellä asuu rakkaita ystäviä, tuntuvat uutiset vielä astetta raskaammilta.
Kun ruumiita vielä tunnistettiin, Facebook muuttui trikolorin väriseksi. Seuraavaksi sitten jo pohdittiin sitä, onko hyvä vai huono juttu, että eurooppalaiset reagoivat näin näkyvästi, vaikka esimerkiksi Isis-iskussa kuolleet venäläisen matkustajakoneen ihmiset eivät saaneet meitä kuin korkeintaan pikkuisen päivittelemään tilannetta.

Sen sijaan, että mietittäisiin mikä on oikea tapa reagoida, olennaisempaa on nähdäkseni reagoida jotenkin. Se, että mietitään miksi kenialaisia yliopistoiskun uhreja ei surtu yhtä voimakkaasti kuin Pariisin uhreja, ei vie asiaa muuta kuin sivuraiteille. Sivuraiteille, joilla surffatessa ennakkoluulot kasvavat ja synnyttävät ketjupäätelmiä, joissa islaminusko on kaiken pahan alku.

Siinä missä ISISin iskuja on sanottu eräänlaiseksi ”katso apina” –toiminnaksi, jossa huomio viedään olennaisesta sivuun, myös eurooppalaisen empatian laajuuden pohdinta on epäolennaista. Olennaista on miettiä miten nyt toimia. Eräs tuttavani kertoi jo viikkoja sitten Facebookissa ottaneensa vallitsevaan siirtolaiskriisiin kantaa siten, että hän hymyilee ystävällisesti kohtaamilleen turvapaikanhakijoille.

Koska henkilökohtaisesti valtani ja kykyni eivät riitä terrorismin torjuntaa tai kaikkien väärän puun haukkujien mielipiteiden oikaisuun, minäkin otan reagointitavakseni hymyn ja ystävälliset sanat. Ne kertokoot turvapaikanhakijoille, etteivät kaikki suomalaiset pidä muslimeja terroristeina.

Ohessa linkki keskisuomalaisessa julkaistuun Shahin Doagun hienoon kolumniin

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/minakin-olen-muslimi-ja-minakin-pelkaan/2175734?pwbi=5d8ca15acc1f1d7dbef6c1e7926c6ad5

Yksin ajelun meditatiivinen taso

Kävin syksyllä rentoutumassa Kuusamossa. Huomasin, että pitkät yksin taitetut ajot eivät oikein sovi minulle. Ei siksi, että tylsistyisin kuoliaaksi tai olisin nukahtaa rattiin vaan siksi, että hoilatessani tunti tolkulla levyjen tahdissa ja vajotessani vähän liiankin syvälle ajatuksiini, mökkihöperryn melkoisesti.

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta kolumnistani löytyy osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/yksin-ajelun-meditatiivinen-taso/2171573


Ohessa muutama kuva Kuusamon maisemista pieneltä karhunkierrokselta, Pyhän jyssäyksen- lenkiltä ja Ruka-tunturista.

Myanmarin demokratiaa odotellessa

Langanvärjäys keitoksia Inle-laken kutomossa.

Myanmarin tai Burman - ihan kummin vaan - vaalien ja opposition riemuvoiton kunniaksi muutama kuva vuoden 2014 reissultani tuohon upeaan maahan.
Toivottavasti äänten lopullinen tarkistus tuo ennusteen kaltaisen tuloksen ja Aung San Suu Kyi saa aikaiseksi toimivan demokratian tuohon sotilasjuntan alistamaan maahan, jota pidettiin joskus Kaakkois-Aasian edistyneimpänä maana. Nyt maa on lähinnä kehitysmaan, mutta sillä on valtavasti potentiaalia vaikka mihin.

Matkaston-sivuilta (ohessa linkki) löytyy maan poliittista tilannetta ja historiaa sivuava juttuni viime vuodelta:

http://matkasto.net/burma-myanmar-kaksi-nimea-monta-tarinaa/


Lapset ja naiset käyttävät poskilla viilentävää thanakhaa. Yhdenlaista poskivaaleaa, siis.

 

 

Inle-laken kalastajilla on ihan oma tapansa pidellä jalalla airoa

 

Vadin kantaminen pään päällä ei ole vaikeaa,
mutta valokuvassa oleminen ilmeisesti on.

Baganin temppeli - yksi niistä tuhansista

Pieniä munkin alkuja. Nuoret pukeutuvat melkoisiksi prinsseiksi juhlistaessaan luostarikouluun menoa. Toisille munkkius kestää viikonlopun. Toisille loppu iän.

Osassa paikoista länsimainen turisti oli ihan uusi vieras, jota tultiin ihmettelemään ja kummastelemaan.

Kutomossa tehtiin tämänkin kutojamummon hameena olevan kankaan kaltaisia kudoksia, jotka olivat työmäärään ja -laatuun nähden ihan ilmaisia.

 

 

Saako kirkossa taputtaa ja kuinka kovaa?

Jyväskylän kaupunginkirkon ruusuikkuna.

 

Kirkko oli mukavan täynnä ihmisiä.

Osallistuin viime sunnuntaina Kohti valoa -konserttiin Jyväskylän Kaupunginkirkossa. Ohjelmassa oli tenori Mika Pohjosen laulua sekä sellisti Jussi Makkosen ja pianisti Nazig Azezianin soittoa. Myönnettäköön, että minulla oli konsertin suhteen siinä mielessä oma lehmä ojassa, että kuulun Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan, joka konsertin järjesti. Omakehun vaarasta huolimatta hehkutan kuitenkin pikkuisen. Pohjosen ääni soi niin, että sydämeen sattui ja Makkosen ja Azezianin soitannosta varsinkin Sibelius oli ihan omaa luokkaansa. Hienoa oli myös se, että sujuvasanainen Makkonen kertoi kappaleiden välissä tulevista biiseistä ja hauskoja anekdootteja aiheesta. Oikein viihtyisää, sanon minä ja näin naistoimikunnan edustajana oli kiva huomata, että kirkko oli melko lailla täynnä.



Koska blogini tarkoitus ei ole keskittyä kritiikkien kirjoittamiseen, tai tässä tapauksessa ylettömään hehkuttamiseen, kirjoitan vähän siitä, mitä päässäni konsertin aikana liikkui. Mietin nimittäin ankarasti sitä, miksi kirkossa ei taputeta. Tai jos taputetaankin niin vain konsertin lopussa tai esiintyjän vaihtuessa – ei esimerkiksi toisistaan irrallisten kappaleiden välissä, mikä olisi ihan luontevaa toisenlaisessa konserttiympäristössä. Itse jouduin lähes istumaan käsieni päällä, etten olisi niitä siinä kirkonpenkissä hakannut innostuneena yhteen.

Tein aiheesta vähän nettihaluja ja huomasin monen muunkin miettivän samaa. Jenkeissä kirkossa taputetaan kuulemma ihan luontevasti. Suomessa taas nojataan hartaaseen tunnelmaan ja ollaan sitä mieltä, että moinen ilon ja innostuksen ilmaisu ei oikein herran huoneeseen sovi. Sen enempää uskontoon puuttumatta kysyn kuitenkin, että eikös se olisi ihan hienoa, jos joku kirkossa tai kirkosta vähän innostuisi…

Jussi Makkonen ja makeat kengät.

Facebookissa leviää hupaisa kuvavertailu, jossa toisessa on Helsingin islamilaisen seurakunnan tilanne, jossa rukoushetkiin joudutaan jonottamaan ja toisessa perinteinen Suomi-kirkko, jossa penkillä istuu yksi mummu. Sanonpa vaan, että toisessa ollaan innostuneita, toisessa ei.

Blogitaivas-sivustolta löytyy mainio H. H. Hilvon listaus muistakin asioista, joita kirkossa ei sovi tehdä. Ohessa linkki:

 http://blogitaivas.fi/2015/02/16/kirkossa-kiellettya/comment-page-1/

Sunnuntain konsertissa soittanut Azezian kommentoi taputtamista seuraavanlaisesti:

 "Tuo taputuskulttuuri on tosiaankin mielenkiintoinen kysymys, joka on aikojen saatossa melkoisesti kalkkiutunut. Aina kun meiltä kysytään ennen konserttia missä välissä tulisi taputtaa, vastaamme joka kerta: "Silloin, kun siltä tuntuu". On merkillistä, että aplodeja, joilla ilmaistaan musiikin herättämiä tunteita, tulisi säästellä ja niiden käytöstä etukäteen päättää... Aplodit ovat spontaania palautetta, jotka ovat osa esiintyjän ja yleisön vuorovaikutusta. Vuorovaikutuksesta puolestaan syntyy yhteinen tunnekokemus, joka on mieleenpainuvan konsertin edellytys". 

Törmäsin konserttikäyttäytymisoppaita selatessani myös tietoon, jonka mukaan oopperaan kuului alun pitäen yhteislaulu. 1500-luvun Italiassa ooppera oli suurten väkijoukkojen huvia ja ihmiset saattoivat hyvinkin laulaa mukana esimerkiksi tutuissa kuorokohdissa. Näin on vieläkin esimerkiksi Veronan oopperajuhlilla, maailman suurimmassa oopperatapahtumassa Italiassa. Suomen kansallisoopperassa moisesta käyttäytymisestä saisi varmaa kengän kuvan takalistoonsa. Ja pakko sanoa, että ehkä ihan hyvä niin.

 

Kiitos ja kumarrus.