Monikulttuurisuus – miten se on niin vaikeaa täällä Pohjolassa

Värikas Aruba on kielten ja kulttuurin sulatusuuni, jossa kuvaan ei valita siitä, ettei naapuri näytä ihan samalta kuin oma peilikuva.

Olin tuossa viikko sitten työreissussa piskuisella Aruban saarella Karibialla. Keli oli jatkuvasti aurinkoinen, mutta mukavalla tapaa tuulinen. Vedet kirkkaita, ruoka hyvää ja meininki muutenkin lupsakkaa. Kotimaassa saman ajan viettäneiden mielestä siis varmasti varsin ärsyttävää. Ei siitä siis sen enempää tällä erää.



Maria ja Antonio asuvat Aruballa.
Marian isä on Italiasta, äiti Venezuelasta.

Mutta siitä haluan kirjoittaa, että Aruban 30 kilometriä pitkä, Alankomaan kuningaskuntaan kuuluva saari on yksi maailman monikulttuurisimmista paikoista. Siellä on ihmisiä ihan jokaisesta maailman kolkasta; esimerkiksi siirtomaa aikojen eurooppalaisia, naapurimaista muuttaneita, eläkepäiviään saarella viettäviä yhdysvaltalaisia, luvattomia siirtolaisia Venezuelasta ja monenlaisia yrittäjiä Kiinasta.

Kaikessa tässä ihmissopassa vallitsee täydellinen ristiriidattomuus. Konflikteja ei ole, eikä ole ollut. Paikallisten iskulause on, että saarella ei ole vähemmistöjä vaan arubalaisia.

Mietin, että miten hitossa meillä, noin 1850 kertaa isommassa maapläntissä kuohutaan ja kiehutaan kun maahan tulee kourallisen verran muualla syntyneitä ihmisiä. Että miten ihmeessä me ei mahduta tänne ja osata käyttäytyä ihmisiksi, mutta 180 neliökilometrn saarella kaikki – myös ne laittomat maahanmuuttajat – mahtuvat mukaan.



Boardwalk hotellia pyörittävät sisarukset Stephanie ja Kimberly  Rooijakkers.
He syntyivät äitinsä kotimaassa Belgiassa, mutta muuttivat aikuisina isän
kotisaarelle Arubaan.

Sellaistakin jäin Aruban pohjalta miettimään, että meillä Suomessa jaksetaan vuosi vuoden perään urputtaa peruskoulun ruotsinkielen opiskelusta. Arubalaiset puhuvat neljää kieltä. Siis oikeasti – ei leikisti niin, että osaavat sanoa kaikilla näillä kielillä terve ja kiitos– vaan niin, että asian kuin asian pystyy hoitamaan millä tahansa tämän kielipaletin edustajista. Paikallisten äidinkieli on vanhaan intiaanikieleen pohjaava papiamento. Opintonsa he tekevät hollanniksi. Näiden lisäksi kaikki puhuvat englantia ja espanjaa sujuvasti. Heistä neljän kielen osaamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Moni kertoo opiskelevansa vielä lisäkieli vapaa-ajallaan.

Niin että ei mulla muuta...  

Yhdysvaltalainen Cornelius on työskennellyt Charlies pubissa 25 vuotta. Hän ihastui Arubaan merijalkaväen komennuksella ja päätti palata saarelle jäädäkseen.

Tuulen takia vinoon kasvaneet divi-divi puut ovat Aruban tunnusmerkki. Ne sopeutuvat ja joustavat murtumatta samoin kuin saaren vilpittömän ystävällisiltä vaikuttavat asukkaat.

Miksi puhua jos voi olla hiljaa?

Autokolumnini perjantain Keskisuomalaisessa

Mietin tuossa taas kerran meitä suomalaisia matkatessani junalla kohti pääkaupunkiseutua. Käyttäytymisemme yleisissä kulkuvälineissä on ihan omaa luokkaansa. Suomalaiset tietävät miten toimia mahdollisimman epäsosiaalisesti junassa tai bussissa.
Jos junassa joku istuu paikallasi – olkoonkin, että koko muu vaunu on tyhjä – suomalainen ajaa istujan pois tokaisemalla "se on mun paikka". Äänessä ei ole koskaan pahoittelua vaan ripaus syytöstä. Että miten ihmeessä sinä olet siinä kun se on MUN paikka.

Loput tästä kolumnista löytyy osoitteesta:¨

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumni/Miksi-puhua-jos-voi-olla-hiljaa/808401

Toinen puhui ja toinen vaikeni

Eikös tuo ihana Boris Akunin tunnu vähän tällä katseellaankin sanovan, että "toimittaja hyvä voisi kysellä enemmän kirjallisuudesta, vähemmän Venäjän nykytilasta..".

Nyt kun olen ehtinyt jo päivän ajan toeta kirjamessujen aiheuttamasta uupumuksesta palaan vielä hetkeksi messukeskuksen hälinään.
Jututin messuilla Mihail Šiškiniä ja Boris Akuninia. Nämä molemmat Venäjältä pois muuttaneet kirjailijat ovat kritisoineet äänekkäästi maan tilaa ja hyökänneet Vladimir Putinin edustamaa hallitusta vastaan. He kuvaavat Putinia likaa ja iljetystä tarkoittavilla sanoilla. Šiškin sanoi jopa olevansa valmis kuolemaan, jos näkisi teoksensa ”Putinin verisissä ja saastaisissa käsissä”.

Se mikä oli mielestäni erityisen kiinnostavaa näissä miehissä oli heidän toisistaan poikkeava asennoituminen politiikkaan. Miesten ajatuksen olivat jota kuinkin samat, mutta halua puhua aiheesta täysin vastakkainen. Siinä, missä Šiškin väänsi kaikki kysymykset vaikka väkisin poliittisiksi, muutoin puheliaan eläväinen Akunin muuttui lyhytsanaiseksi ja synkäksi keskustelun siirtyessä Venäjään. Venäjä oli ikään kuin se ankeuttaja, joka vei miehestä elinvoiman.

Šiškinin kanssa huomasin ajattelevani, että mitenkäs minä nyt saisin tämän keskustelun takaisin kirjallisuuteen ja Akuninin kanssa, että ”mitenkäs tuolta saisi edes yhden kommentin Venäjän nykytilasta”.

Sen enempään politiikkaan enää palaamatta, sanottakoon, että venäläisen kirjallisuuden teema, näytti toimivat Helsingin messuilla hienosti. Se toi paikalle selvästi aiempaa enemmän ulkomaalaista yleisöä. Ihan mahtavaa oli esimerkiksi huomata, että venäläisen kirjallisuuden nykytilaa käsittelevä auditorio-keskustelu veti paikalle niin paljon populaatiota, että iso joukko jäi ovien ulkopuolelle. Ovien taakse jäin tosin itsekin, joten siltä osalta ei ehkä ollut ihan mahtavaa.

Akuninista ja Šiškinistä vielä sen verran, että miehet kertoivat olevansa vanhoja tuttuja.

- Tutustuin Mihailiin Moskovan kirjallisuuspiirissä. Hän oli silloin ehkä 17 vuotta vanha ja selkeästi muita piiriläisiä lahjakkaampi kirjailija. Mihail osallistui kirjapiiriin taiteellisten ambitioidensa takia, mutta minä olin mukana ihan puhtaasti siksi, että moiset piirit vetävät puoleensa kauniita naisia, Akunin veisteli.
Enää Akunin ei surffaa Moskovan kirjallisuuspiireissä. Hän asuu vuoroin Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa. Kunkin maan ilmapiiri edesauttaa juuri tietynlaisen kirjallisuuden syntyä. Näin tiedekirjat syntyvät Lontoossa, dekkarit Espanjassa ja ns. vakava nykyproosa Ranskassa.
- Kokeilin Pohjois-Italiaakin, mutta se oli aivan liian ihana ja rentouttava paikka kirjoittamiseen.

Yö arktisessa valossa

Huoneen valaistuksesta löytyi useita eri säätöjä riippuen siitä halusiko olla ihan kokonaan hereillä, tunnelmoivassa fiiliksessä vai jotain siltä väliltä.

kekseliäs pöytälamppu.

Sitä sanotaan, että ihminen kertoo huonosta kokemuksestaan kymmenelle ja hyvästä vain muutamalla. Kumotakseni tämän vähän ärsyttävän totuuden, aion hehkuttaa viimeisintä hotellikokemustani. Ihan vain siksi, että se ansaitsee kehunsa.
Sanottakoon alkuun, että en saanut tätä hotelliyötä ilmaiseksi vaikka matkatoimittaja olenkin. Kyseessä ei ole siis maksettu mainos vaan tyytyväinen asiakas. Bongasin hotellin netistä suunnatessani Rovaniemelle ja maksoin yöni itse.


Kyseinen Rovaniemen keskustassa sijaitseva Arctic Light –hotelli näytti ja tuntui ulkonäöltään ja palveluiltaan kalliilta. Jos minun olisi pitänyt asiasta tietämättömänä arvioida yön hinta, olisi arvioni kallistunut lähemmäs kahtasataa. En esimerkiksi muista satasen-hotellissa törmänneeni aiemmin siihen, että respan nainen saattaa minut huoneeseeni. Tällaisen vastaanoton luulisi kielivän korkeista hinnoista, mutta ei. Yö Arctic Light –hotellissa maksoi 98 euroa (hinta bookingin kautta varattu 5.9.2015) ja sisälsi aamiaisen ohella esimerkiksi maksutta buukattavan yksityissaunan, jonka löylyihin ravistelin matkaväsymykseni.



Arctic Light -hotellin sisustuksessa tyylikalusteet ja puupinot ovat syvässä sovussa.

Erityiseksi hotellin teki sisustus, joka ei varsin monen ns. fiiniksi pyrkivän suomalaisen hotellin tapaan nojannut pelkistettyyn pohjoismaiseen muotoiluun vaan valon leikkiin Lapin maisemissa. Ymmärrän, että Aalto-romantiikka ja koivuiset kalusteet saavat japanilaisturistin sydämen sykähtämään, mutta omani se jättää vähän viileäksi. Kun on lapsuudestaan asti kiikkunut kolmijalkaisilla tuoleilla, tai yrittänyt Jyväskylän yliopistolla mahduttaa itseään Aallon suunnittelemiin noin 150-senttisille opiskelijoille ajateltuihin vessoihin, ei sydän aina jaksa pakahtua onnesta. Toki Aallollakin on hetkensä – Muuratsalon koehuvila esimerkiksi on aivan ihana.

Mutta siis takaisin Arctic Light –hotelliin. Valoelementit olivat näyttävästi käytössä niin hotellin ulkosivulla, käytävillä kuin huoneessakin. Sisustuksessa oli pohjoisia elementtejä, mutta  homma ei mennyt missään vaiheessa ärsyttävän päälle liimatuksi Lappi-touhuksi. Kaikki oli tyylikästä, näyttävää ja kodikasta – tummien sävyjen ja valon sopusointuista rinnakkaiseloa. Sellaista kuvittelen elämisenkin pohjoisessa olevan.

Hotellin terassi oli kutsuva, mutta asiakkaista tyhjä.

Aamiaispöydän raakakakkuja

Aamiaisella sieluni kehräsi innoissaan. Aamiaisen on suunnitellut Sara La Fountaine, joka ei sinänsä vielä herättänyt minussa suuria tunteita. Riemunkiljahtelut tulivat raakakakuista, smoothie-juomista ja myslikupeista. Vaikka pekoni ja munakokkeli toki allekirjoittaneelle maistuvatkin, niin on kiva, että tarjolla oli näiden lisäksi jotain uuttakin. Jotain mistä voi saada vaikka ideoita omaan arkeensa. Se pekoni-idean vieminen arkiaamiaiseen kun tuottaa lähinnä kolesterolipiikin ja makkaroita vyötärölle.



Huhtikuussa avattu Arctic Light -hotelli vaikutti kovin tyhjältä. Aamiaisella kanssamme oli vain pari seuruetta. Toivon todella, että hotelli löytää asiakkaansa ja pysyy pystyssä. Tämän suhteen minulla on oma lehmä ojassa. Haluan takaisin Arctic Light hotelliin. Huomaan jo nyt – vasta pari päivää sitten Rovaniemeltä palattuani – miettiväni syytä pohjoisen reissuun. Ihan pelkän hotellin takia kun ei viitsisi tuota noin 600 kilometrin matkaa taittaa.



Ihania snapsilasillisia erikoisjuomia.

Samankaltaisen syvän rakkauden tunteen minussa on herättänyt aikoinaan Kemissä sijaitseva hotelli Merihovi. Tuo ihanan historiallinen hotelli saa minut tuntemaan itseni ihan erilailla erityiseksi kuin joku hotellista toiseen samanlaisena toistuva ketjupaikka.

Ohessa linkki Arctic Light hotellin sivuille

http://www.arcticlighthotel.fi/en/hotel/

 





 



Ainoa valaistus, joka ehkä pikkuisen oli livetä liian alleviivaavaksi oli hotellin ulkoseinän valot. Toisaalta tähän hotelliin löytää pikkuisen kovemmassakin hiprakassa kauas näkyvien valojen ansiosta. Tätä tuskin on suunnittelija tosin miettinyt.