Naamat - iloisten ihmisten kokoontumisajot

Naamat-festari Tuomiston tilalla loppui sunnuntaina. Tänään on tiistain, joten näin monta päivää kului rytkeestä palautumiseen ja siihen, että sain kaipuuitkultani taas kirjoitetuksi.
No ei aivan, mutta vähän kuitenkin.

Olo tuon tämänvuotisen iloisten ihmisten kokoontumisajon jäljiltä on sama kuin viime vuonna. Aivan mahtavaa.Vaikka festarin viimeinen esiintyjä Aino Venna lauloi "Something, something, something, allways something is wrong", niin kaikki oli kyllä oikeasti ihan kohdillaan eikä mikään huonosti.

Mietin pitkään mitä naamoista kirjoittaisi, jottei menisi taas ylettömäksi ja pelkäksi hypetykseksi. En keksinyt mitään. Siitä siis tämä parin päivän viive.
Kaikki ideat päätyivät luokattoman hihkumiseen. Eihän sellaista jaksa lukea kukaan. Hyvä jos kirjoittaa. Niinpä päätin etten kirjoita mitään. Pitäkää tunkkinne. Tana.

Päätin kuitenkin ladata oheen Naamoilla kuvaamani pätkän Aino Vennan keikasta. Siinä aurinko paistaa, musiikki on makeaa ja ihmiset hymyilevät krapulaisinakin. Videon lataus ei kuitenkaan toiminut, tahi en jaksanut odottaa tarpeeksi kauan. Mainittakoon myös, ettei kuvaajalla ollut se kuvauslaite ihan oikein päin kädessä.
Näin ollen ohessa upean Aino Vennan video ihan tuolta YouTubesta käsin.Videokin on hieno.

Kallellaan Galléniin

"Voi että. On niin hienoa ja hyvää, että melkein itkettää. Taas."

Alkupalan jälkeen jo vähän itketti.

Vaihtoehtoja tämänhetkiseen tilaani on kaksi:


• Minusta on kehkeytynyt yhtäkkiä ja yllättäin varsinainen herkkäsieluinen hömppä.

tahi

• Vaihdevuodet ovat ottaneet pikkuisen etuaikaisen spurtin ja aiheuttaneet minussa hormanaalisen pyörremyrskyn.



Olisin mieluusti tuon ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, vaikka toki tarkemmin ajateltuna ymmärrän, että nämä kaksi asiaa eivät ole välttämättä mitenkään vaihtoehtoisia, vaan ihan se yksi ja sama juttu.

Asia voi tietysti olla yksinkertaisuudessaan niinkin, että olen vain kuluneen vuoden aikana ja erityisesti sen kesäkuukausina törmännyt niin äärettömän hienoihin elämyksiin, että blogistanikin on alkanut muovautua vähän lällysti äärettömän hehkutuksen tiivistymä.

Miten kaikki nyt muka onkaan niin hyvää, tasokasta ja yli-yes?

Hyviä kokemuksia kerääntyy niin paljon, etten ole ehtinyt ruikuttaa lainkaan. Tämä taas kuulostaa aika ei-suomalaiselta. Lupaan kiukutteluunkin palata, mutta en ihan vielä.

Viimeisin Oi ihanaa -kokemukseni päivittyy viime tiistaille. Suuntaisin äitini ja mieheni kanssa Suolahden ravintola Galléniin ja voi pojat (kylläpä heitti huudahduksella), oli hieno elämys.

Jo siinä vaiheessa kun kokki toi, esiteltyään ensin seikkaperäisesti vanhan juna-aseman historiaa, höyryävät pyyhkeet käsien pesua varten olin tirskuttaa pienet liikutuksen kyyneleet.

Viimeistään pääruoan, eli ankanrasvassa poistetun linnun kohdalla, olin polvistua miehen eteen ja suorittaa spontaanin kosinnan. Ymmärsin kuitenkin hillitä itseni, sillä moisen tunneilmaisun päätteeksi kotimatka aviomiehen vieressä olisi voinut olla vähän nihkeän harvasanainen.

Ravintola Gallén oli hieno elämys niin sielulle, suulle kuin silmillekin ja varmaa on, että tulen palaamaan paikkaan uudelleen. Nytkin kun vain mietin esimerkiksi alku- ja pääruoan välissä tarjottua limesorbettia olen ihan liekeissä.
Kyllä se vaan niin on, että syöminen on mukavaa ja silloin kun sen tekee hyvässä seurassa, hienossa paikassa ja maittavan sapuskan parissa, on aika monta asiaa kohdallaan.

Näin oli myös viime viikonloppina Sauvossa rakkaan ystäväni nelikymppisillä. Iltaan mahtui uskomattoman hyvää seuraa, pihatalliin rakennettu ihanan rustiikkinen biletila ja sapuskaa, joka vieläkin saa minut taivastelemaan erinomaisuuttaan.
Tuosta illasta vain ei voi kovin paljon kirjoittaa - ei siksi, että humala olisi pyyhkinyt pois muistot - vaan siksi, että kaukana olevien parhaiden kaverien ajattelu nostattaa niin voimakkaan ikävän, että hyvä jos näppäimistön kyynelmuuriltaan erottaa.

Voisitko tehdä jotain tylsää?

Viime viikko meni niin Jyväskylän Kesän kulttuuri-imussa, että vastapainoksi aloitan tämän viikon autoasialla - kulttuuria sivuava bloggaus toki tämäkin.
Ohessa siis viime perjantaina (12.7.) Keskisuomalaisessa julkaistu autokolumnini.

 

Tienvarsille pystytettyjen taideteosten täytyy olla sellaisia, että ne sisäistää muutamassa sekunnissa, eikä jäljelle jää minkäänlaista tarvetta tarkempaan tutkiskeluun. Kukaanhan ei toivo kuskien irrottavan katseen tiestä ja kääntävän päätään tsekatakseen, että ”mimmones pysti siinä oikein olikaan.”

Sekin olisi kiusallisen vaarallista, jos moottoritien poskeen kerääntyisi turisteja taltioimaan kameroillaan veistoksia.
Näin ollen moottoriteiden varsilla ja liikenneympyröissä esiintyy yleensä rouheita kivipaaseja ja pelkistettyjä metalli- tai puuveistoksia. Paikoin myös Jyväsjärven Ceaucescu Beachin kaltaisen rapistuvan betonimöhkäleen kaltaisia monumentteja.

 Tiehallinnon ympäristötaiteeksi kutsuman teoksen vaatimus ei ole kaiketi taiteilijalle niitä kaikkein mairittelevimpia. Jotain kivaa ja yksinkertaista, mutta ei mitään superhienoa. Lukeekohan avoimen veistoskilpailun hakuilmoituksessa, että ”Haetaan taiteilijaa toteuttamaan moottoritien varteen yksinkertaista ja mitäänsanomatonta taidetta, joka kiinnostaa sen verran, että pitää kuskit hereillä.” Vaihtoehtoisessa haussa haetaan turhaksi käyneitä paperikoneentelan kaltaisia isoja esineitä, joita sijoittaa liikenneympyröiden keskustoihin. ”Haetaan tylsää taidetta tahi isoja esineitä”.

Tiehallinto toivoo sivuillaan teoksien olevan kiinteä osa maisemaa. Tekijöiden tulisi sisällyttää veistoksiin sellaista kokemuksellista ja kulttuurista merkitystä, että ne pelkistetystä olemuksestaan huolimatta, tai kaiketi juuri sen ansiosta, synnyttävät nopeita seutuun liittymiä mielleyhtymiä.

 Kaikki autosta havaittava taide ei toki seuraa pelkistettyä linjaa. Teiden poskissa asuvien ihmisten oma-aloitteisesti väsäämät nukkehahmot, installaatiot ja heinäseiväsviritelmät kun ovat ihan toisesta ulottuvuudesta. Lienevät itse asiassa pikkuisen vaarallisia.

Niiden suhahtaessa ohi, koen ainakin itse aina pakottavaa tarvetta kääntää päätä, nähdä vähän lisää ja paljon tarkemmin.
Yhden nuoruusvuosieni mökkitien varren ITE-taiteilija lisäsi installaatioonsa sellaista vauhtia toinen toistaan hämmentävämpiä osia, että tutulta tieltä oli ajaa ojaan melkein joka päivä. Sellaiset huudahdukset, kuin ”Oliko se Jeesus-patsas saanut päähänsä karvahatun? Oliko siihen sirkkelinterään ripustettu lisää sulkia? Mikä se omituinen möykky siinä nurmella oli? Oliko se se taiteilija ite?” olivat ihan arkipäivää.

Tätä samaa liian mielenkiintoista toimintaa tienvarsiin ja puskiin tuovat toki myös kaikenkarvaiset eläimet. Niitäkin kun haluaisi jäädä katselemaan vähän tarkemmin.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että enpä haluaisi olla moottoritietaiteen tekijäksi pestattu taitelija, sen enempää kuin söpö eläinkään. Nämähän ovat tietysti varsin järkeviä huolenaiheita. Että koska minua pyydetään taiteilemaan tai muutunko pupuksi. Melkein yhtä todennäköisiä kuin, että NASA pestaa minut astronautiksi tai Jyväskylän kaupunki tulevan konserttisalin rakennuttajaksi. Näistä edellinen on toki todennäköisempi työtarjous. Astronautteja kun sentään koulutetaan.

 

Circus Uuden Maailman Rajatila sai kyyneliin

Kylmät väreet ja itku. Siinä elämysilmaisuja joita on kovin vaikea feikata.
Circus Uusi Maailma aiheutti Rajatila-teoksellaan minussa näitä molempia. Taas. Jopa siinä määrin, että kun kävin esityksen jälkeen onnittelemassa ja halaamassa porukkaan kuuluvaa Marianne Leppää, en ollut saada sanoja suustani kun liikutuksen kyyneleet pyrkiväti silmiin ja suuhun. Tärkeimmän sain kai kuitenkin sanottua eli "Te olitte upeita".

Kyyneleet pursuivat parhaudesta. Siitä, että jotkut vaan tekevät niin hienoa ja suurella sydämellä. Kerta kaikkiaan sanon minä ja pistän ison CUM-lipun salkooni.
CUM on jotain sellaista jyväskyläläistä, että se tekee minut kotiseuturakkaaksi. Se on jotain millä voi näyttää muille pitkää nenää ja sanoa "Lälläslää, meillä on Circus Uusi Maailma ja siksi meidän maailmamme on vähän parempi kuin teidän".

Esityksestä vielä sen verran, että päätin samantien, että tämän haluan nähdä monasti. Erottaa kaikki yksityiskohdat tai edes valtaosan niistä. Sen miten se yksi mies oikein luikerteli ilmastointiputkessa, millaisia askelia avaruusolio tapaili, kuinka miesrakkaus syttyi, ketjut kilisivät, tila laajeni jne. jne.

Jos minulla olisi valtaa vaikuttaa tahi manipuloida, käskyttäisin teidät kaikki Kankaan tehtaalle Circus Uuden Maailman esitykseen. Hölmöjä olette jos ette mene, sanon minä.

Off/Balance on hyvässä balanssissa

Off/Balancen tanssijat aloittivat ja lopettivat esityksen
seisomalla korkealla betonipaasilla Wanhan Woimalan
ulkopuolella - valmiina kenties siihen Vapaaseen pudotukseen.

Polkaisin Jyväskylän Kesäni käyntiin Off/Balancen Vapaapudotus esityksellä Vaajakosken Wanhassa Woimalassa. Sitä ennen kävin tosin juttukeikalla Kirjailijatalolla kuuntelemassa pikkuväen riimittelyä ja laulun tekoa. Ihan mainiota meininkiä sielläkin ja hienoa panostusta lastenmusiikkiorkesteri Loiskikselta ja Keski-Suomen sanataideyhdistys Rapinalta.

Mutta siis se Off/Balance. Kun esityksen lopuksi osa tanssijoista käveli ovesta ulos ja yksi hyppäsi ikkunasta järveen, olisin halunnut huutaa perään, että nyt takas. Ette lopeta vielä. Ette!

Kun vieressäni istunut Parkour Akatemian Perttu Pihlaja pomppasi kesken esityksen palliltaan ja liittyi koreografiaan, katsoin perään vähän kateellisena.

Ei sillä, että olisin halunnut esitellä sulavaa liikehdintää omalla varrellani. Pois se minusta. Olisin ollut porukassa kuin lattialla sätkivä kala – mahdollisimman kaukana omasta elementistäni. Kadehdin vain sitä, että mies oli osa noin hienoa esitystä.

(Mainittakoon tässä, että vaikka joskus sanoin, etten aio blogissani kritiikkejä kirjoittaa, niin pakkohan näitä on edes vähän arvottaa.)

Esityksen seuraavassa suvantokohdassa mietin, että jos kuitenkin nousisin paikaltani ja astelisin pokkana sisään tanssin, kuinka kauan ehtisin heilua messissä, ennen kuin joku ystävällisesti pyytäisi minua poistumaan. Ja luulisiko valtaosa yleisöstä, että tuo hirvimäisesti konkkelehtinut nainen kuului mukaan juttuun.

Off/Balancesta marssin varsin skeptisenä Kaupunginteatterille. Seuraavaksi vuorossa oli Igudesman & Joo:n A Little Nightmare Music – Klassista musiikkia koomisella tvistillä.

”Tuskin on niin hauska kuin lupaavat”, tuumin. Mietin, että jos käy oikein haukottamaan, voin keskittyä edellisen esityksen huippukohtien fiilistelyyn.
Pari tuntia kului kuitenkin teatterilla silmät kyynelissä hekotellen. Oli ne hauskoja ja taitavia. Taitaa olla aika harvinaista tuo klassisen musiikin ja komedian yhdistäminen ilman, että kumpikaan osa-alue kärsisi tai olisi vain puolittain tehtyä.

Ihan parasta komediaa oli myös se, että ennen esitystä joku vanhempi rouvashenkilö nostatti täyden rivillisen ihmisiä ylös kulkeakseen jonon vasemmalta puolelta ääri oikealle, jossa oma paikka sijaitsi. Mieleen ei ilmeisesti tullut muita kiertoteitä. Väliajan jälkeen olimme vierustoverin kanssa vähän pettyneitä, kun mummeli osasi paikalleen ilman aiempaa performanssiaan.

Päätin iltani (en sentään päiviäni) Teltassa kuuntelemalla Jyväskylä Big Bandin soittoa. Nukkumaan mennessä mietin, että olisipa elämässä enemmän tällaisia päiviä, mutta sitten muistin, että hei. Huomenna taas on!

Valmiina kulttuuriähkyyn

Minulla on kysymykseen ”Voiko kulttuuria ahnehtia liikaa” kokemusperäinen vastaus, joka kuuluu ”Kyllä todellakin voi”.
Kokemus karttui viime kesänä. Ja nimenomaan kesässä – nimittäin kaupunkifestari Jyväskylän Kesän aikaan.

Hamusin itselleni ja läheisilleni sellaisen määrän tapahtumia, että välillä en kiirehtiessäni lastenteatterista haastattelun kautta konserttiin oikein edes muistanut minne olin suuntaamassa. Tiistaina alkaneiden kaupunkijuhlien puolivälissä jätin jopa pari lippua käyttämättä.

Vaikka kulttuurielämykset olisivat superhyviä, ei yksi mieli voi ottaa niitä vastaan tolkuttoman tiheään tahtiin. Kulttuurikin vaatii sulatusaikansa ja ilman sitä päänsisäinen vastaanottolautakunta huutaa "Rajansa kaikella".

Törmäsin tänään rajoihini ja liialliseen ahtaamiseen myös Joutsassa Karoliinan Kahvimyllyssä. En varsinaisesti siis kulttuurisaralla vaan sokerihumalan parissa.
Vaikka kakut olisivat kuinka ihania, ei niitäkään kerta kaikkiaan vaan voi ahtaa suusta sisään tolkuttoman isoa määrää ilman, että ajatus bulimikoksi ryhtymisestä alkaisi yhtäkkiä kuulostamaan oikeinkin houkuttelevalta elämäntapamuutokselta.

Tämänpäiväisestä sokeriähkystä luulen oppineeni jotain, mutta viime kesäisestä kulttuurihumalasta en niin mitään. Viisaista sanoistani huolimatta ensi tiistaina alkava Jyväskylän kesä taitaa nimittäin sujua viimevuotisissa merkeissä. Haluan taas mennä kaikkialle ja nähdä mahdollisimman monta juttua.

En suostu oppimaan kokemuksesta. Sitä paitsi: Ehkä tänä vuonna kolme esitystä illassa tuntuukin ihan sopivalta määrältä. Ehkä viime vuonna olin vain jostain syystä huonossa vastaanottovireessä.

Eniten Jyväskylän Kesästä odotan Circus Uusi Maailman Rajatilaa ja Los Galindosin Maiurtaa. Jumalaisesta Martti Suosalostakin haluaisin vähän intoilla, mutta en uskalla vielä, koska lippujen saanti on vielä vähän epävarmaa.

Sunnuntain päätöskonsertissa saatan taas jo röyhtäillä kulttuuriähkyäni niin ronskista, että mielessä on vain tuhdin ei-kulttuuriset asiat kuten vaikka saunamakkara ja väkevä sinappi. Ei paskempia juttuja toki nekään näin kesän sydämessä ja rantasaunaan yhdistettyinä.

 

Ajattelin laittaa tähän kuvan Karoliinan Kahvimyllyn kakunpalasta, joka ylitti elopainossaan pienen kissanpennun,
 mutta sokeriähkyltäni en kyennyt vielä edes katsomaan kuvaa. Laitettakoon siis synttärilahjasiemenestä
kasvattamani auringonkukka.