Vielä katse viime vuoteen

"Nyt lie oikea aika listata vuoden 2013 jutut - nostaa esiin niitä parhaita, hämmentävimpiä, mieleen painuneita ja muitakin juttuja..."

Näin aloitin tämän blogitekstini joskus joulukuun loppupuolella. Sitten iski flunssa ja iskikin lujaa. Kulttuurin huippukokemusten sijaan mietin lähinnä kuumemittarin huippulukuja. Juttu jäi kirjoittamatta, mutta saa kai sitä vanhoja muistella näin jo tammikuun puolellakin.

Viime vuodesta mieleeni jäivät siis erityisesti seuraavat jutut

Teatterikokemuksista kirkkaan ykkös-sijan ottaa Circus Uusi Maailman Rajatila. Esitys, joka lamauttaa ihmisen onnenitkuiseksi ja pyörii päässä päivätolkulla ei voi olla huono. Kävin katsomassa Rajatilan kahdesti ja vieläkin harmittaa, etten tullut menneeksi kolmatta kertaa.
Olen miettinyt, että jos voisin/saisin/osaisin ilmentää itseäni jollain teatterin lavalle passaavalla tavalla, toivoisin sen olevan juuri nykysirkuksen kaltaista liikekieltä. Joskus hurjimpina hetkinäni jopa unelmoin sirkuskouluun menosta – yleensä olen kuitenkin sen verta tolkuissani, että ymmärrän kehoni rajallisuuden...

Ihana herra Cave.

Vuoden konserttikokemuksista kärkisijalla nousee jumalainen Nick Cave, joka Flowssa vakuutti katsojat siitä, että musiikki voi olla muutakin kuin säveliä ja laulua  – se voi olla teatraalisen kokonaisvaltainen kokemus. Totta toki on, että jos herra Cave vain seisoisi lavalla ja tuijottaisi vähän sarjamurhaajamaisella naistenmies-katseellaan, laulamatta sanaakaan, olisi todennäköisesti silloinkin sitä mieltä, että ihan huippu juttu. Joillakin sitä vain on tuota karismaa siinä määrin runsaasti, ettei paljon muuta tarvita. Jumalaisen kiehtovat sanoitukset, mystinen ääni ja hypnotisoiva rytmi ovat toki oivia lisiä Caven magneettimaiseen olemuksen lisäämiseen.
Ihan kaikkea en toki mieheltä purematta niele. En nimittäin vetänyt pikkuhousujani lipputangon nokkaan Caven Bunny Munron kuolema -romaaninsa innoittamana. Ehkä osaan siis olla tuon tummasävyisen laulajan suhteen ainakin pikkuisen kriittinen....joskus.

Toisella musiikkipläjäyssijalle nostan Aino Vennan, jonka chansoninkaltaiseen musisointiin törmäsin vuonna 2013 kolmasti - ja vieläpä ihan vahingossa. Keikoista paras sijoittui aurinkoiseen Naamat sunnuntaihin.
Mieltymyksissäni Aino Vennan ja Nick Caven musiikkiin näyttäisi olevan selvä yhdistävä tekijä – matala ääni. Äänen tummuudesta tai jopa synkkyydestä huolimatta Aino Vennan musiikki vie minut näin talvikuukausinakin hetkeksi auringonsäteiselle heinäpellolle ja se jos mikä on hieno tunne näin pimeänä kuukautena.

Näyttelykokonaisuuksista vuoden 2013 vaikuttavin oli kohdallani Mäntän kuvataideviikot, mutta yksittäisestä teoksesta olen eniten muistellut Joutsan Haihatuksessa esillä olleita Tarja Malisen Sotureita. Silmät kiinni ja rinnatuksin korkeilla alustoilla mietiskelevissä poikapatsaissa on jotain melkein filosofisen taianomaista. Niihin tiivistyy kai miltein koko olemassaolon ydin.
Lupasin miehelleni muistella parikymppisenä käymääni kuvanveisto kurssia ja tuottaa hänelle toisinnon patsaista. Vielä en ole projektiin ryhtynyt, mutta jokin minun sydänalassani kutiaa jo pelkästä ajatuksesta. Tiedostan toki, että oma versioni sotureista tuskin yltäisi originaalien mystiseen tunnelmaan.

Teatterikokemuksista eniten lämpenin Jyväskylän kaupunginteatterin Saiturille. Se on aina iloinen yllätys kun menee teatteriin ilman ennakko-oletusta ja onkin sitten näkemästään ihan täpinöissään. Kävin tällä viikolla samaisessa teatterissa katsomassa Koukussa-farssia, jossa siinäkin näyttele Jouni Salo ja alan olla melko valmis vannomaan suuria valoja hänen nimeensä. Olisin itse asiassa vannonut suoraan Salollekin, joka ilmestyi näytöksen jälkeen taakseni grillijonoon, mutta miettiessäni sopivan nasevaa ylistyspuhetta mies kyllästyi jonottamiseen ja loikki Ylä-Ruthille.

Gallénin jälkiruoka....

Ruokakokemuksista kymppi menee ravintola Gallénille, joka vain on niin hieno paikka, että teidän täytyy kaikkien mennä sinne. Huippuluokan ravintola vähän keskellä ei mitään Suolahdessa (anteeksi nyt vaan), on hämmentävä kokemus. Viimeksi kun kokki kantoi eteeni seitsemättä ruokalajia olin niin ruoka-onnellinen, että taisin tirauttaa pienen onnenkyyneleen.

Eteen osui viime vuonna monta muutakin huippujuttua. Kaikkia en kuitenkaan jaksa listata. Tässä tuli nämä olennaisimmat.
Ja sitten eteen osui tietenkin myös niitä huteja, mutta mitä niitä nyt enää musitelemaan. Sitä paitsi, välillä on kaiketi hyvä törmätä vähän kehnoon tai vaikka ala-arvoiseenkin kulttuuriin, jotta perspektiivi säilyy....

I went with the flow

Kaasukellolla

Viime lauantai oli Flow-festivaalien ja Nick Caven.
Ennakkooletuksestani huolimatta en purskahtanut itkuun miehen marssiessa lavalle. Sydän jätti kyllä kokojoukon iskuja väliin ja lisäsi vastaavasti useisiin kohtiin ekstratykytykset.

En vetistellyt kaiketi siksi, etten ihastuneelta päivittelyltäni ehtinyt:
”Ei voi olla totta. Esittääkö se O’Deannankin”.

”The Mercy Seat –kappaletta ne ei kai sentään soita. Ei mutta nythän se just alkaa”,

”Herran jumala, Stagger Lee –biisikin vielä”

”Wow, miten upean rankaksi ne väänsivät tämän balladin” jne.

Veto oli sitä lukkaa, etten märissä unissanikaan olisi moista uskaltanut unelmoida.

Melkein täydellinen keikka siis. Pienen miinuksen kokemukseen toi vieressä jorannut ja päälle kaatuillut umpihumalainen ukko (ei toki omani), jonka kisakunto ei onneksi riittänyt ihan loppuun asti.

Tuosta Nick Caven synkkyydestä vähän. Mietin mieheni kanssa taannoin suomalaista vastinetta Australian saarnamiehelle. Että löytyisikö meiltä moista pikimustan paatoksen, mutta usein myös syvän rakkauden tulkitsijaa.
Ei löytynyt. Jokainen vähänkin samankaltaiseen pimeyden alhoon johdattava Suomi-artisti paljastui lopulta kainalopierumieheksi tai väärällä tavalla synkäksi.

Suomalaiset ovat melankolista kansaa, sanotaan, mutta paskan melankolia, sanon minä.

Mieheni kiteytti asian jotakuinkin näin: Siinä missä itänaapurin kaihomielisyydessä on iso ripaus viiltävän kaunista surumielisyyttä ja kaipuuta, meidän suomalaisten melankoliamme kumpuaa lähinnä masentuneisuudesta ja huonosta itsetunnosta. Meillä synkkyyden olennaisin tekijä on ahdistuneisuus. 

Vaikka Nick Caven lauluissa kuljetaan yöhön, lyödään kivellä päähän ja katkaistaan napanuora likaisella veitsellä, taustalla ei ole kotimaista ”mä olen paska jätkä, ei tästä mitään tuu kun akkakin jätti” -meininkiä.

Minä ainakin koen homman niin, että kuulija ei ole Cavelle terapeuttisen jupinan kohdeyleisö vaan tarinankertojan kuuntelija. Ja oi, olisin valmis kuuntelemaan miehen tarinoita pitkään pimenevässä yössä....

Tulkoon valkeus ja rock



Ihan hauskaa siellä Flowssakin näytti viime
kesänä olevan..

Aurinko armas kuivas satehen…

No ei sentään sadetta, mutta valaisi maailman kuitenkin hetkeksi. Kuluneena viikkona olen lukenut loputtoman määrän facebook-päivityksiä tästä odottamattomasta valoilmiöstä. Ja toki ihan syystäkin. Auringon poissaolon konkreettisuuden ymmärtää ja tuntee luissaan todellisesti vasta silloin, kun tuo keltainen pallo pitkän tauon jälkeen kurkkaa taas pilven takaa. Silloin vasta käsittää, että ”Kyllä. Tuota tyyppiähän minulla on ollut pirullisen kova ikävä jo kuukausien ajan.”

Taivaallinen kirkastuminen vei ajatukseni kesään. Jännää muuten, että kun näin talvella ajattelee kesää, siihen ei koskaan kuulu hyttysiä, paarmoja tai sadetta – pelkkää pilvetöntä taivasta ja humisevia koivunlehtiä vain.

Mutta siis kesä. Joskus ikävuosina 15-25 pidin itsestään selvänä, että kesään kuuluvat ainakin Ruisrock ja DBTL-festarit. Usein myös esimerkiksi Ankkarock ja Provinssirock. Sillä, mitä bändejä kyseisiin tapahtumissa esiintyi, ei ollut niin kauhean suurta merkitystä. Sinnehän mentiin, vaikka esiintymislista olisi ollut köyhänlainenkin – toki sellaiset helmet kuin vaikka Nirvana, Faith No More, Aerosmith, Red Hot Chili Peppers ja DAD olivat ihania lisäbonuksia, mutta tärkeintä oli kuitenkin se ihmisten yhteen kokoontuminen, kevyt humalatila, parhaat ystävät ja timotei suupielessä.

Sittemmin olen kai tullut vanhaksi, sillä en ole käynyt kyseisillä festareilla vuosikausiin. Viime kesänä kuitenkin ryhdistäydyin ja menetin saman tien sekä Naamat- että Flow-neitsyyteni. Ensimmäiselle vannoin syvää rakkautta ja jälleennäkemistä, jälkimmäisestä totesin, että ”ihan yes, mutta pohjimmiltaan haluan festarini nurmikolla, en asfaltilla”.

Tästä huolimatta odotan kuitenkin kärsimättömästi Flown päivälippujen myyntiintuloa. Kun viimeksi näin Nick Caven livenä purskahdin liikutuksesta spontaaniin itkuun – tulevana kesänä en odota itseltäni yhtään sen rationaalisempaa reaktiota.

Myös niitä Naamojen lippuja ajattelen jatkuvasti pelonsekaisin ajatuksin ja  huolestuneena - ne kun tuppaavat tulemaan myyntiin aina jotenkin ihan huomaamatta ja jo tunnin päästä tarjolla on enää vain "ei oota".

 

Muuramen rockfestari Naamoilla esiintyi viime kesänä mm. Kari Tykkyläinen, joka sijoittui juuri Hesarin Suomen mielenkiintoisin ihminen äänestyksessä toiseksi. Lisättäköön vielä, että mielestäni eka sijakin olisi ollut ihan paikallaan.