Hyvin sä vedät

Kolumni Keskisuomalaisessa 27.9.

Oletteko huomanneet, että autoilijoista, jotka vetävät perässään peräkärryä, asuntovaunua tai hevoskuljetusta, valtaosa on miehiä. Ja vieläpä sitä vähän vanhempaa sorttia. Tällä tarkoita reilusti yli viisikymppistä urosta.

Ne vilkut ja jarruvalot niissä kärryissä eivät yleensä toimi, mutta toisaalta ”ainahan minä käännyn tästä oikealle, joten luulisi muidenkin sen jo oppineen”.

Seuraavaksi kun ohitat sidontaliinoilla miten sattuu köytettyä peräkärrylastia kurkkaapa piruuttasi kuskinpenkillä. Siellä se jököttää. Tyytyväinen eläkeläishemmo.

Tämä ei ole mikään ikärasistinen kolumni vanhuksista ja ajamisesta. Lähisukulaisissa alkaa olla sellainen määrä harmaata ajomiestä, etten moista uskalla kirjoittaa. Jää pian synttärikahvit saamatta, eikä joulupöydästäkään kaiketi löydy enää minulle vapaata istuinta.

Tuomitsemisen sijaan tyydyn siis miettimään, että liittyykö se perässä vetäminen jotenkin ikään. Että kun vanhuus alkaa uhkaavasti lähestyä ja kaiketi pelottaa vähän, että ”tässä jää nyt jotenkin kehityksestäkin jälkeen”, tuntuu kivalta hirttää jotain auton perään roikkumaan. Onpa sitten ainakin joku, joka tulee aina perässä. Seuraa vetäjäänsä uskollisesti ja reittivalintoja kyseenalaistamatta.

Sitäkin olen miettinyt, että mitä ne vanhat miehet niissä kärryissään kuskaavat. Ihan vuoden ympäri kun ei voi puutarhajätettä riittää kuljetettavaksi, ellei sitten omaa aivan valtavan kukoistavaa talvipuutarhaa. Tuskin ne myöskään koko ajan muuttavat tai ostelevat muuten vain isoja huonekaluja.

Mielestäni on jopa mahdollista, ettei kärryissä ole mitään. Pressun alla on piilossa vain ruostunut peräkärrynpohja. Peräkärry tekee ajosta kuitenkin jotenkin tärkeämpää. Selviöhän se nimittäin on, ettei kärryllä muuten vain normaalisti ajella. Sitä ollaan suorittamassa jotain tehtävää, joka toki päättelyni mukaan voi olla vaikka se nuoruuden säilyttäminen.

Myös ihan perus asuntovaunun kiskojista valta osa taitaa olla eläkeläisväestöä. Tämä jo siksi, ettei työssäkäyvällä ole yleensä aikaa tai halua hukata lomaansa teidentukkeena. Sitä paitsi yli kaksihenkisen perheen mahduttaminen sopuisasti asuntovaunuun ei kuulosta kovin kaikista helpoimmalta tai houkuttelevimmalta projektilta.

Asuntovaunuista tuli mieleen vielä sellainen asia, että onkohan kukaan lähtenyt koskaan asuntovaunureissuun kuulematta läheiseltään, työkaveriltaan tai naapuriltaan Karavaanari-kappaletta. Ja jos vaikka onkin onnistunut muiden veistelyltä säästymään, niin eikös se kyseinen biisi kuitenkin soi korvamatona omassa päässä.

Toisaalta, noinkohan nuo rekkamiehetkään päivät pääksytysten hyräilevät ”Hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä” -jollotusta. Jos hyräilevät, niin eipä käy kateeksi. Kuulostaa nimittäin aika rankalta ammatinvalinnan mukana tulleelta lisähaitalta.

Kevyttä asiaa sanomalehdistä

Ei kiveen vaan sanomalehtipaperiin hakattua.

Sanomalehden lukemiseeni aamiaispöydässä on viime aikoina, tai oikeastaan kuluvana vuonna, sisältynyt yhä enemmän puhisemista ja kiukuttelua. Harmistukseni koskee Hesaria, joka toki tabloidmuodossaan on kätevän kokoinen, mutta niin kovin pikkuinen lehti. Vertasin sitä juuri ilmaiseen Suur-Jyväskylän lehteen. Hesari vaikutti lehtiä verrattaessa siltä ilmaisläpyskältä – ei lehdeltä, josta maksan 335 euroa vuodessa. Välillä tuntuu, että Muuramelainenkin ylittää sen paksuudessaan. Näin ainakin viime maanantaina, jolloin ehdin jo epäillä Hesarin b-osan jääneen postilaatikkoon. Ei ollut.

Hesarin laskua maksaessani "hauskuutin" itseäni vertaamalla pankin laskujärjestelmään jäänyttä viime vuotista summaa nykyiseen. Viime vuonna maksoin tuosta noin tuplasti paksummasta lehdestä 279 euroa. Nykyisestä pulitin 335. Hinnan nousun perusteeksi ei mielestäni riitä, että kevyempää lehteä on kätevämpi roudata mukana.

Toki sitä voi ajatella, että ehkä lehden ohuus johtuu kaikonneista mainosmyyjistä. Todellinen mittari on kuitenkin lukuaika. Meidän perheessä mies lukee ensin Keskisuomalaisen ja minä siirryn siihen vasta Helsingin Sanomien jälkeen. Näin on ollut aina ja tulee kaiketi aina olemaankin. Aiemmin en koskaan, siis todellakaan KOSKAAN, ehtinyt kahlata Hesaria nopeammin kuin siippani maakuntalehteä. Nykyisin olen lähes poikkeuksetta valmis ennen vastapäätäistujaa ja nyin lehden a-osaa mieheni käsistä.
Mainittakoon, että jos tilanne olisi toisinpäin, aamut eivät olisi kovin leppoisia. Lehden käsistä repiminen ei kuulosta sellaiselta hommalta, jota minun aamupsyykkeeni kestäisi.

Jotta tämä bloggaus ei menisi ihan oman työnantajan ylistykseksi, niin mainittakoon, ettei se Keskisuomalainenkaan kauhean pullea enää ole. Kaiholla muistelen ei niin kovin kaukaista aikaa jolloin kulttuurisivuja oli lähes poikkeuksetta kaksi per päivä.

Jos minä saisin määrätä ja rahakaan ei olisi este – ai miten ihana ajatus – sanomalehdet nostaisivat paikallisuutisten määrää. Tässä mielessä Hesari on oikeilla jäljillä, vaikkei valtakunnan lehden asemassa saisikaan olla. Hesarin kulttuurisivuilta paistava asenne, ettei kulttuuria ole kehä kolmosen ulkopuolella olisi mielestäni terve lähtökohta monella maakuntalehdelle. Ei toki niin, että Helsinki keskiöön vaan niin, että oma ilmestymisalue selvästi priorisoinnissa ykköseksi. Maakuntalehteähän luetaan juuri maakunnan vuoksi. Ei siksi, että paikallisesta lehdestä on kivempi lukea kaikissa muissakin maan aviiseissa julkaistavia identtisiä STT:n juttuja.

Harry Holen kotikonnuilla

Käväisin tuossa Norjan reissulla Åndalsnesin kaupungissa – Harry Holen synnyinkaupungissa. Dekkaristi Jo Nesbø:n luoma Harry ei ollut kuitenkaan paikalla. Oli varmaan nykyisessä kotikaupungissaan Oslossa. Se vähän harmitti. Mutta ei kai sitä perheellinen mies jouda kovin usein reissaamaan nuoruuden maisemiinsa.
Jylhiä maisemia katsellessa olin ymmärtävinäni vähän paremmin tuon norjalaispoliisin repaleista sielunmaisemaa. Satamassa kävellessä olin jopa melko varma siitä, että Holella oli teninä tapana hengata viereisellä rautatieasemalla. Unelmoi siellä ehkä suuremmasta maailmasta.

Sitä sanotaan, että kun joku todellinen paikka tai ihminen tuodaan osaksi romaania eli fiktionalisoidaan, se ei oikeastaan tuo todellisuudesta mukanaan mitään mitä kirjailija ei mainitse. Holen synnyinkaupungiksi mainittu Åndalsnes ei siis vastaa todellista kaupunkia. Se on vain jonkinlainen muistuma siitä.

Sama lainalaisuus koskee myös todellisuudesta fiktioon siirrettyjä henkilöitä. He eivät sisällä koko todellista historiaansa. Fiktiivisessä tekstissä esiintyvä Kekkonen on siis kalju ja Suomen entinen presidentti vain jos kirjailija sen toteaa. Jyväskylässä puolestaan ilmestyy Keskisuomalainen ja siellä on Tanssisali Lutakko, vain jos se tulee tekstissä puheeksi.

Todellisuudessahan asia ei tietenkään voi toimia ihan näin, vaikka ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette kuinka niin väittääkin. Ihmismieli ei kykene eliminoimaan tuntemaansa kokonaiskuvaa vaan se täyttää esiintyvät tiedonpuutteet muististaan.

Ehkä Genette loppujen lopuksi tarkoittaa teoriallaan pikemminkin sitä, ettei kaikkea todellisuuden faktaa voi sitoa fiktion viitteeseen. Tärkeintä on kaiketi sisäistää se, että todellisuuden tekijät voivat vaikuttaa fiktioon, mutta fiktiossa esitettyjen seikkojen ei tule siirtyä totuutena reaalimaailmaan.

Tästäkin huolimatta, olin vähän pettynyt, että Åndalsnesin sataman kahvilan nurkkapöydässä ei istunut pitkää, karun puoleensavetävää ja arpista miestä. Olisin suonut Holen rikkoa tuon todellisuuden ja fiktion rajan edes kerran – minun takia.





Kiipesiköhän Harry Hole tuon vuoren päälle nuorena?
Tiedä vaikka olisi kiivennyt monta kertaa.

Niin kuin minä sinuun luotin

Autokolumni 6.9.2013 Keskisuomalaisessa.

 

On olemassa muutamia puheenaiheita, joita ei sivuta automatkoilla. Ensimmäinen rajoitus koskee kotia. Reissussa ei visioida kotia koskevia onnettomuuksia kuten murtovarkaita, sähköpaloa tai luonnonkatastrofeja.

Toinen kielletty keskusteluaihe on auton kuntoa koskevat huolet. Ratin takana, tai siinä sivussa, ei todellakaan käydä läpi osia, jotka ajoneuvosta saattaa hetkenä minä hyvänsä laueta. Ainoa ajettavuuteen liittyvä sallittu kommentointialue koskee menoveden määrää, tuulilasin puhtautta ja pissapojan täyttöä. Kaikki muu on ehdotonta No No –osastoa.

Joskus vaikeneminen ei kuitenkaan auta. Koin tämän itse viime viikolla Norjan vuonolla. Sydämessäni kyti jo kotipihasta lähdettäessä pieni epäilys, että näinköhän tämä auto kestää. Sama huolta oli kannettu kuskinpenkillä. Asiasta ei kuitenkaan hienovaraisesti keskusteltu.

Siinä vaiheessa kun Mersun etujousi sitten pyöri irtonaisena Ålesundin mukulakivikadulla, ensimmäinen ajatus ei ollut ”kiva, tulipahan aihe seuraavaan autokolumniin”. Ajatus oli pikemminkin ”mä niin arvasin tän”.

Lukijalle tiedoksi, että kyseinen vuonokaupunki ei ole ihan lähellä Jyväskylää. Tukholmasta sinne on matkaa noin tuhat kilometriä. Eikä se tie ole koko matkaa nelikaistaista moottoritietä.

Yritin nujertaa vastoinkäymistä positiivisella ajattelulla. Itkukurkussa ja stressimittari tapissa mietin, että hyvä, että hajosi hotellin nurkalle, eikä johonkin tunneliin tai äkkijyrkän tien laitaan kaukana asutuksesta. Mukavaa myös, että vauhtia oli 2 kilometriä tunnissa eikä esimerkiksi sata. Ja kiva, että vakuutus kattoi hinauksen ja ylimääräisen hotelliyön.

Sellaisestakin voi näin jälkikäteen yrittää iloita, että ilman auton oikkuilua en olisi tutustunut norjalaiseen autonhinaaja Bengtiin, puolalaiseen taksikuskiin ja korjaamon hemmoihin. Nyt tiedän myös omakohtaisen kokemuksen pohjalta, että autonkorjaus ei ole yllättävä poikkeus Norjan hintatasossa, vaan sekin maksaa maltaita.

Auto saatiin onneksi korjattua parissa päivässä. Kun Mersu oli taas alla, lompakko kevyt ja matka jatkui, autossa oli hiljaista. Jokaista rohinaa kuunneltiin niin isolla korvalla, että ryhävalaan laulu avomereltäkin melkein kantautui kuuloelimiin.

Vaikka järkevä ihminen minussa (?) ymmärtää, että auto on vain kone, en uskaltanut biiliäni torua. Pelkäsin sen särkyvän uudelleen. Sydämessäni olin häneen toki hyvin pettynyt.

Edes mieheni vakuuttelu, että etujousen ripustuksen korjauksen jälkeen auton on oikeastaan luotettavammassa kunnossa kuin ennen reissua, ei auttanut.

Pintahengitys, Jelena Isinbajevan hyppysupattelua muistuttava rukoilu ja vaikeneminen eivät kuitenkaan auttaneet – taaskaan. Siinä vaiheessa kun sivuikkunan sulkumekanismi jumittui auki-asentoon jossain Ruotsin rajalla, auto sai vihdoin kuulla kunniansa. Sydämenpohjasta kumpuavissa kommenteissa vilahteli manalan asukkaita ja ulosteröykkiöitä. Matkustamossa päätettiin myös tarmokkaasti, että nyt Mersu menee myyntiin.

Tästä pelästyneenä auto toimikin loppumatkan moitteettomasti. Nyt se katsoo minua pihasta anteeksipyytävillä koiransilmillään. Mutta turhaan katsoo. Ei katso kauan.

Jo hiekkalaatikolla opittu totuus on, että jos sinä et leiki minun kanssani, niin en minäkään sinun. Kyllä maailmasta muitakin matkakavereita löytyy.

Bengt tuli ja vei mersupilamin korjaamolle. Jussin ajatuskuplassa ei ole julkaisukelpoisia kommentteja. 

Sitkeä stereotypia taiteilijoista

Vuosittainen dopingsykli pyörähti taas tovi sitten hetkeen, jona mietitään kuka veti, jos veti, missä ja mitä. Tyhmempi voisi luulla, että urheilu on ruumiinkulttuurin sijaan historiantutkimuksen alaisuuteen kuuluva ala.

Siinä missä urheilussa, kuten kaikissa muissakin ammattialoissa, suorituksen vaaditaan tapahtuvan selvin päin, kulttuurin puolella päihteitä pidetään ikään kuin alaan kuuluvana lisänä.
Sitkeän stereotypian mukaanhan kuvataiteilijat ovat juoppoja, näyttelijät astetta persompia kostealle ja kirjailijat notkuvat aina kapakan perällä. Muusikoista nyt ei kannata edes puhua.

Mielenkiintoista oletuksessa on, että paheksumisen sijaan tämän ammattikunnan mielentilan ulkoiseen muunteluun suhtaudutaan hyväksyen ja jopa kannustaen. Herkkä taiteilija – herkät tarpeet.
Ja tosiaan. Ehkä esimerkksi Hunter S. Thompsonin tekstit, Jean-Michel Basquiatin taulut ja Jim Morrisonin musiikki vaativat pientä kemiallista apua syntyäkseen.

Yhdysvaltalainen taiteilija Bryan Lewis Saunders on tämän taiteilijastereotypian sitkeä vahvistaja. Mies on vienyt humalluttavien innoittajien käytön äärimmilleen. Internetin Cultso.com -sivustoilta löytyy Saundersin "artist takes every drug known to man draws self portraits after each use" -kuvat. Otsikon voi kääntää ketterästi muotoon: "taiteilija kokeilee kaikkia mahdollisia huumeita ja piirtää itsestään muotokuvan jokaisen kokeilun jälkeen". Sivuilta löytyy versio miehestä kokaiinin, meta-amfetamiinin ja DMT:n ja 45 muun huumaavan aineen vaikutuksen alaisena. Esimerkiksi klonatsepaami-annoksen jälkeen syntyneessä omakuvassa Saunders on lukittuna lapsenomaiseen rakettiin. Ohessa sienitripin ja morfiinin aikana syntyneet kuvat.

Ihan kaikissa Saundersin omakuvissa mies ei kuitenkaan ole huumeissa. Näin ainakin sopii toivoa. Mies nimittäin päätti vuonna 1995 tehdä itsestään joka päivä yhden kuvan. Teoksia on syntynyt lähemmäs 10·000 kappaletta.

Ja sanottakoon, että osa miehen selvistä päin piirtämistä potreteista on huumekokeilujen aikaansaannoksia hämmentävämpiä. Näitä voi katsella bryanlewissaunders.org/drugs/-sivuilla.