NAAMAT ­– krapulassakin lutuinen tapahtuma

Hatun nosto myös ihanalle Olkihevoselle, jonka "hovikuvaajana" heilun hetken aikaa. Kertakaikkisen lutuisia ovat hekin.

Koskaan en ole Naamoilla puhunut niin paljon numeroista kuin tänä vuonna. 20-vuotisjuhlien takia koetut Naamakerrat tulivat puheeksi monen kävijän kanssa. Itselläni Naamoja on takana kahdeksan, joka tuntuu hirveän pieneltä määrältä verrattuna esimerkiksi mieheen, joka kertoi olleensa läsnä 16 kertaa. Parilla taas oli täynnä koko sarja ja yksi sanoi olleensa paikalla vain kerran akaisemmin, mutta tämä kerta olikin sitten se Naamat numero yksi!!!

Tähän koppiin en ehtinyt, mutta tiedän
minkä kyltin olisin valinnut.

Kiinnostavinta oli kuulla pitkän linjan naamailijoiden puheita siitä, kuinka tapahtuma on heistä säilyttänyt hämmentävänkin hyvin alkuperäisen fiiliksen. Että yhä ollaan yhtä jengiä, hyvillä mielin ja krapulassakin lutuisia.

Mietin onko maailmassa ylipäätänsä toista tapahtumaa, jossa kävijä esimerkiksi joka vuosi jymähtää ruokajonoon tavattoman pitkäksi aikaa odottamaan riisin kypsymistä ja reagoi asiaan toteamalla, että ”mikäs kiire tässä. Valmiissa maailmassa ja sitä rataa”.

TAI että miten se jaksaakin aina hymyilyttää kun juomanlaskijat saa ostajan laittamaan kolikoita juomapeleihin, joissa tietää jo etukäteen häviävänsä. Harvoin on melkein huijatuksi tuleminen ollut näin kivaa.

TAI miten se muka aina onkin niin kauhean kivaa kun Tuomiston tilan ilma-alan täyttää tsiljoonatta kertaa "Kari" ja jonka sanat osaan ulkoa unissanikin ja joka soi päässäni Naamoja seuraavan kuukauden ja vähän pidempäänkin.

TAI miksi vilahtava pylly on hauska ja ilahduttava asia Naamoilla, mutta melkein missä tahansa muussa julkisessa tapahtumassa vähintäänkin ällö.

Nämä ovat asioita, joihin ei ole olemassa loogista syytä. Vastaus löytyy tunnepuolelta. Tunnen aina sydänalassani pakahduttavaa lämpöä ja suurta rakkautta kun näen tien varressa kyltin: ”Warning. Hippies on the road”. Se on rakkautta ja se on sydän. 

 

MUTTA on olemassa yksi, mieltäni erityisesti kaihertava kysymys, jonka vastauksen uskon olevan käsinkosketeltavampi. Olen nimittäin miettinyt usein, pitkään ja hartaasti, että miten on mahdollista, että Club Old Fartsin DJ Soft Egg:n krokotiilipuku näyttää edelleen – vuosien kaatuilun, roiskumisen, hikoilun ja heilumisen jälkeen – priimalta ja puhtaalta. Tämänhän luulisi olevan sula mahdottomuus.
Vastauksen on nähdäkseni joko se, että Soft Eggllä on kokonainen varasto krokoasuja, tai se, että hänellä on jotain sellaista astetta tämäkämpää pesuainetta, jota ei edes EU:n alueella saisi käyttää. Että aina kun puku menee pesuun, otsonikerrokseen syntyy krokotiilinkokoinen reikä. Olen taipuvampi uskomaan ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Miten tuo vihreä voi olla yhä noin kirkkaan vihreä...



Lopuksi vielä bändihehkutus: Vaikka en ole koskaan tullut naamoille ensisijaisesti bändien perässä, olen monta mainiota siellä bongannut. Tämän vuoden ehdoton helmi oli Suistamon sähkö. Jos keikan  lopetusbiisi ei olisi vaihtunut päässäni samasta rallista tehdyn Stiiga-mainoksen korvamadoksi, olisin 100-prosenttisen innoissani. Nyt vain 98%.

Bändäriä hymyilyttää, vasemmalla olevat esiintyjät ovat vähän vaisumpia settinsä jälkeen.

Festarihukka ei kärsi nestehukasta

Leirintäalueella on tilanne päällä ja Päivi Räsänenkin vain nurkan takana.



Lavalla erinomainen Suistamon sähkö.

 

JOTAIN MÄTÄÄ NAAMOISSA - johtuuko se rannekkeesta

   

Kolmen kimara

Onko syytä olla huolissaan? Naamat-festivaali kerää paikalle ihmisiä, joita voi hädin tuskin suomalaisiksi kutsua. Mikä suomalainen se nimittäin sellainen on, joka seisoo tavattoman hitaasti eteenpäin matelevassa, pitkässä jonossa hyväntuulisesti höpötellen? Mikä on se suomalainen, joka ei lyö tai hauku jonon kärkeen epähuomiossa pyrkivää etuilijaa? Ja voiko muka suomalaiseksi kutsua ihmistä, joka antaa hikisessä huoneessa tilaa taakseen tulleelle lyhyemmälle katsojalle? Kaikkeen tähän kummallisuuteen törmää toistuvasti Naamoilla. On siis syytä olettaa, että Tuomiston tilalla säteilee tai juomavedessä on elohopeaa. Vai imeytyykö niistä rannekkeista jotain verenkiertoon…

 

Viime viikkoni oli sanalla sanoen kaoottinen. Osallistuin kolmelle festarille, joista ensimmäiset olivat uusia tuttavuuksia – Suomipop Jyväskylä ja Porijazz – ja kolmas – Naamat – takuuvarma ja tuttu täyskymppi.

Ensimmäisestä sanon vain, että ei ole minun juttuni ja on vaikeaa kuvitella, että ostaisin sinne ihan itse lippua. Porijazz taas oli leppoisan piknik-tunnelmainen tapahtuma ja minut paikalle vetänyt Nick Cave niin jumalainen, että rakastuin häneen taas uudelleen ja entistä syvemmin. Tämänkin keikan jälkeen olin varma, että näin tältä saarnamieheltä hänen parhaan shownsa. (Ihan kaikkea en tosin liikutuksen kyyneliltäni nähnyt)

 

Mutta sitten Naamat.

Se tunne kun lähestyy festarialuetta ja alkaa erottaa musiikkia (ja lauantaisin Karia). Se on paras tunne kesässä.  Melkein minne tahansa huipputapahtumaan tai tapaamiseen kulkiessa jalkoja hoputtaa kiire. Naamojen kohdalla näin ei käy. Sitä haluaa melkein pysähtyä ja herkutella ajatuksella, että kaikki on vasta edessä. Että kohta se alkaa.

 

Club Old Farts sulattaa sydämeni joka vuosi.

Olen käynyt Naamoilla niin monta vuotta, että en enää mieti onkohan siellä kivaa ja minkähänlainen keli tapahtumaviikonloppuna vallitsee. Tiedän jo, että aina on käsittämättömän kivaa ja kelit aina täydelliset – silloinkin kun sataa ja on kylmä.

Musiikillisesti olin tänä vuonna enemmän innoissani perjantain annista. Mara Ballsin aikaan menetin Navetassa useita litroja nestettä ihan vaan hikoilemalla.

Lauantain esiintyjissäkään ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta Nyos ja Yakuzi Pato eivät varsinaisesti saaneet menojalkaani vipattamaan, vaan toimivat melko harmittomana taustamusiikkina.

 

Kokonaishappeninginä sydämeni vei tietysti taas Club Old Farts. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö ikäiseni naisen olla jo vähän huolissaan siitä, että pääsääntöisesti huonoa musiikkia ja sanalla sanoen aika huonoja juttujakin heittävä poppoo saa sydämeni aina läikähtämään. Että pitäisiköhän CV:stä ainakin poistaa merkintä "fanittaa Club Old Fartsia ja Olkihevosta".

Pahoillani olen vain siitä, että minulla oli niin kivaa, etten tullut käyneeksi tänä vuonna teltta-alueella ja sideshowssa ollenkaan. Ensi vuodeksi toivoisinkin vähän huonompia juttuja ja tylsempää seuraa.

 

Kiitos ihanille seuralaisille, järjestäjille ja esiintyjille. Erityiskiitos Puntille siitä, että COF:ssa nähtiin vuoden tauon jälkeen krokotiiliasu.<3 <3 <3

Yksi asia ilahduttaa minua erityisesti Naamoissa vuosi toisensa perään. Nimittäin se, että tapahtuma on aina samanlainen ja erilainen, eivätkä tähän vaikuta esiintyjät tai järjestelyt vaan se minkälaiseen porukkaan sitä päätyy.



Naamat: "pettymyksen" kautta voittoon

Taisi olla ihan ensimmäinen kerta kun sain navetasta istumapaikan. Huimaa. Kitaran varressa Yari.

 

On lauantai. Kävelen hiekkatietä kohti Naamoja. Askelta painaa vähän eilinen Naamailu ja iltakähmyssä kylmettynyt kroppa. Nyt kuitenkin on melkein lämmin ja jo kaukaa kuuluu Kari, jonka päälle krokotiilimies laulaa astetta karheampaa versiota.Tuntuu hyvältä. Tästä se alkaa taas. Mutta sitten. Lavalla ei näykään krokotiiliasua. "Mitä ihmettä", parkaisen. Jos asu ei ole palanut helvetin liekeissä tai muuttunut säteileväksi, sen pitää olla paikalla.Toinen hämmennys tapahtuu nakufutiksen parissa. "Mitä ihmettä", parkaisen taas. Yläkenttää eivät koristakaan alastomat ihmisvartalot vaan telttaleiri. Jalitsun pelaajat ovat siirtyneet muualle. Repäisen kaapuni ja sirottelen tuhkaa hiuksiini. Eikö mihinkään voi enää luottaa!

 



Club Old Farts ja sentään jokunen eläinasukin.

Ihmismieli on kummallinen. Sitä kaipaa uusia asioita, yllättäviä käänteitä ja raikasta tuuletusta, mutta samalla joihinkin rakkaisiin juttuihin suhtautuu ylisuojelevasti ja konservatiivisesti. Että älkää nyt menkö muuttamaan mitään, koska minä haluan solahtaa samaan vaaleanpunaiseen huttuuni vuosi toisensa perään.

Oikeasti tapahtumat, tapaamiset ja ilmiöt soljuvat elinkaarellaan eteenpäin samalla tapaa kuin puhuttavat kieletkin. Jos ne eivät uudistu, ne kuolevat pois - Tai ainakin kivettyvät fossiileiksi.

 



Tärkeintä Naamoilla ovat hyvät tyypit. Sorry, että tämä kuva tuli tuohon fossiili-sanan alle.



Ehkä vähän liioitellut "alkukriisini" jälkeen löysin taas Naamani. Sen sellaisen juhlan, jossa hymyilyttää silloinkin kun ei ole oikein mitään hymyiltävää. Club Old Farts on edelleen mielestäni kuningas, vaikka krokotiiliasu olikin muuttunut disco-farkkuiluun. Navetassa oli taas liian kiinnostavia esiintyjiä kapasiteettiin nähden. Ihmisillä oli kummallisia asuja ja asusteita. Aika juoksi siivillä ja pirullinen juomapeli vei jälleen rahani.

 

Kritiikin sananen

Joku miespuolinen naamailija kritisoi kovaan ääneen anniskelualueen vessojen vieressä olevaa valokuvaustaulua. Kenenkään kiikut eivät kuulemma ole yhtä alhaalla kuin kuvan aukko. Tämä kertonee kuitenkin ennen kaikkea nuoren miehen mielikuvituksesta, joten kyseiseen kritiikkiin en yhdy.  Ohessa kuitenkin muutama valituksen sana. Niitäkin on nimittäin laitettava, ettei luontainen taipumukseni ylisanoihin tekisi tästä taas hehkutusmaratonia.

1. Ruokapuoli koki tänä vuonna notkahduksen, sillä pita-leipä lusikallisella täytettä ei tee ihmistä kylläiseksi.

 

Ja kas. En keksinytkään kuin yhden valituksen..

PS. Toivon todella, että se yksi käsiensä tutinasta huolissaan ollut sairaanhoitaja, ymmärsi ottaa maanantaiksi saikkua.