Kylähullu vai taiteilijanero?

Taiteilija Tykkyläisen jalan alla komeilee kaksoiskappale Turun
yliopistolla esillä olevasta teoksesta, jonka avulla Estoniasta
selvinneiden hoitoon kerättiin kymmeniätuhansia markkoja.

Ohessa lupaamani juttu Keskisuomalaisessa 21.7.2011 julkaistusta taiteilija Tykkyläisen haastattelusta. Akuperäinen otsikkoni tosin oli sensuroitu lehdessä muotoon "Ikävät olot ja naapurit".

PUDASJÄRVI

Riikka Mahlamäki-Kaistinen

Parin tunnin päässä Rovaniemeltä asustaa makeasti hekotteleva, pyöreämahainen ja parrakas mies. Ei. Kyse ei ole joulupukista, vaikka miehellä punaiset vaatteet onkin päällä, vaan taiteilija Kari Tykkyläisestä, jota myös Tykylevitsiksi kutsutaan.

Tykkyläisen tuotanto on yhtä kirjava kuin mies itsekin. On veistoksia, koruja, performansseja ja seinäreliefejä. Kankaanpään taidekoulusta vuonna 1979 valmistunut mies tituleeraa nettisivuilla itseään kuvanveistäjäksi, mutta moni kyläläinen liittäisi häneen mieluummin termin kylähullu. Mies ei taida itsekään titteliä vierastaa - raja nerouden ja hulluuden välillähän on usein aika häilyvä.

You tube taiteilija

Nämä Tykylevitsin näköisnuket olivat
mukana insestiä käsittelevässä video-
pätkässä, joka sekin löytyy You tubesta.

Näkyvintä julkisuutta Tykkyläisen tuotannossa edustavat internetin You tube -videot. Muutaman minuutin mittaisia pätkiä, joissa toistuvat naiset, sukkanauhat, suo ja musiikki on satoja.
Sadeilmakitarakisa-videossa peruukkipäinen Tykkyläinen hyppii ja heiluu pihalla kuin salaman iskemä menninkäinen sateenropinan säestäessä taustalla. Toisessa videossa hän laulaa Elvistä pupunaamarin taakse piiloutuneen naisen säestäessä haitarilla. Kolmannessa videossa ollaankin sitten jo painimassa suolla ja neljännessä tehdään taas jotain yhtä ennalta arvaamatonta ja outoa.
Videot tulivat Tykkyläisen taiteeseen neljä vuotta sitten, kun taiteilija istahti tuoliin, pätki itseään sanomalehdellä päähän ja toisteli "En anna koskaan periksi”. Vaimo, tekstiilitaiteilija Marja-Leena Tykkyläinen, kuvasi purkauksen videolle ja nauha pistettiin You tubeen otsikolla lannistumaton. Nyt pätkällä on lähes miljoona katsojaa ja Tykkyläisestä on muodostunut kulttihahmo. Moni tosin ei tiedä, että videot ovat vain pintaraapaisu miehen tuotannosta.

Karkeita kuvia

Puupinnan liiallinen silottelu ja hiominen vie
Tykkyläisen mielestä veistokselta sen luonteen

Kotitalon seinään nojailevilla puumiehillä on tuimat katseet. Tykkyläinen kertoo pitävänsä karkeasta pinnasta.
- Liika silottelu ei oikein käy tähän hommaan. Täytyy antaa valon ja varjojen muokata patsaiden ilmeitä, mies tuumaa.
Puuveistosten ohella avoimena kesänäyttelynä toimivalta pihalta löytyy muun muassa mallinukeista ja lasikuidusta rakennettuja patsaita. Jokaisella teoksella on oma tarinansa – yksi sai alkunsa politiikasta, toinen Kalevalasta ja kolmas tyhmästä sukulaismiehestä.
- En halua tuoda teosta näytille vaan kertoa niillä tarinan, Tykkyläinen sanoo kissan kiehnätessä jaloissa.

Naapurirauha

Tykkyläinen ei taida olla ihan helppo mies sulatettavaksi. Ideoita pursuava ja niitä toteuttava mies on saanut monen karvat pystyyn. Kun TV1 näytti toukokuussa Tampereen filmijuhlilla palkitun dokumentin Siuruan Rubens, Tykkyläinen joutui kahdesti kylämiesten puhuteltavaksi. Naapurin kanssa ei kuulemma ole vaihdettu kuulumisia kahteenkymmeneen vuoteen.
- Pari vuotta sitten huomasin yöllä, että sen pihassa palaa asuntoauto. Pakkohan siinä sitten oli mennä huutamaan, että ”Herää”. Naapuri taisi sanoa, että ”Kiitos”, mutta sen enempää ei juteltu, Tykkyläinen nauraa.
Hän kehuu Pudasjärven Siuruan-kylää mitä parhaimmaksi paikaksi tehdä taidetta.
- Jos taiteilijalla on kultalusikka suussa ja marenkileivos kädessä, niin ei se tee taidetta. Jotta taidetta syntyy, olojen täytyy olla mahdollisimman paskamaiset.
Olot Siurualla ovat ilmeisen heikot, sillä Tykkyläisen piha täyttyy tasaiseen tahtiin veistoksista ja You tube videoista.

Mikä lie pihapiirin pyöräilijän määränpää...

Shamaani

Tykkyläistä fanittavat muutkin kuin suomalaiset. Vuonna 2007 saksalainen kuvausryhmä teki miehestä dokumentin nimellä Self Made paradise. Tähden matka dokumentin ensi-iltaan oli tyssätä pariinkin otteeseen. Ensi tullimiehet pyörittelivät silmiään miehen kaulassa roikkuvien shamaanikoruja takia ja sitten kone oli laskeuduttaessa törmätä kentälle parkkeerattuun koneeseen.
- Lentokapteeni veti meidät 45:n asteen mutkassa takaisin taivaalle. Kun sitten lopulta laskeuduttiin, se kuulutti, että ”Saamme kiittää tästä laskeutumisesta jumalaa ja matkustajana olevaa suomalaista shamaania”, Tykkyläinen hekottelee.
Nyt saksalaisdokumenttiin suunnitellaan kuulemma jatko-osaa.
Tykkyläinen puhuttaa, mutta joskus on vaikea päättää mitä mieltä hänen taiteestaan on. Feministit älähtävät ja lestadiolaiset heristävät sormea, mutta sanooko Tykkyläinen loppujen lopuksi mitään juuri naisista ja uskonnosta vai vain elämästä itsestään?

Suo, korkokengät ja hame

Äkkiseltään voisi luulla, ettei suolle kannata mennä korkokengissä. Taiteilija Kari Tykkyläinen on toista mieltä. Passeliin suoasuun kuuluu hänen mielestään korkkareitten lisäksi kesäinen mekko, helman alta pilkottavat saumasukat ja sukset. Mies ei ole asiansa kanssa yksin. Ensi perjantaina pidettävään ”korkokenkäkukkamekkosuohiihdon MM-kisaan” osallistunee taas joukko innokkaita naisia.
- Viime vuosina osallistujia on ollut viitisenkymmentä, mutta tänä vuonna taitaa kisoista tulla ennätyssuuret kun telkkarissa näytettiin se dokumentti minusta, tuumaa kisaselostuksesta vastaava Tykkyläinen.
Jos kiinnostus kisaan heräsi, mutta sukupuolen takia kukkamekko ei tunnu ihan luontevalta valinnalta, niin hätä ei ole tämän näköinen. Miehet osallistuva kisaan pukukoodilla rippipuku.

 

Tykkyläisen Greese-musikaaliin suunnittelema la-

vastus sai näytäntökauden jälkeen kodin taiteilijan

pihasta.

KARI TYKKYLÄINEN : KUVANVEISTÄJÄ

• Syntynyt 9.7.1953 Enossa, Pohjois-Karjalassa.
• Asuu Pudasjärven Siuruan kylässä vaimonsa tekstiilitaiteilija Marja-Leena Tykkyläisen kanssa.Valmistui kuvanveistäjäksi Kankaanpään taidekoulusta vuonna 1979.
• Lukuisia yksityis- ja yhteisnäyttelyitä Suomessa. Yksityisnäyttelyt Frankfurt am Mainessa vuosina 2003 ja 2004.
• Tykkyläinen filmillä: Korpikylän kummajainen 1989, Lasikuituenkeli 1993, Self Made Paradise 2007 ja Siuruan Rubens 2010.

Tulkoon valkeus ja rock



Ihan hauskaa siellä Flowssakin näytti viime
kesänä olevan..

Aurinko armas kuivas satehen…

No ei sentään sadetta, mutta valaisi maailman kuitenkin hetkeksi. Kuluneena viikkona olen lukenut loputtoman määrän facebook-päivityksiä tästä odottamattomasta valoilmiöstä. Ja toki ihan syystäkin. Auringon poissaolon konkreettisuuden ymmärtää ja tuntee luissaan todellisesti vasta silloin, kun tuo keltainen pallo pitkän tauon jälkeen kurkkaa taas pilven takaa. Silloin vasta käsittää, että ”Kyllä. Tuota tyyppiähän minulla on ollut pirullisen kova ikävä jo kuukausien ajan.”

Taivaallinen kirkastuminen vei ajatukseni kesään. Jännää muuten, että kun näin talvella ajattelee kesää, siihen ei koskaan kuulu hyttysiä, paarmoja tai sadetta – pelkkää pilvetöntä taivasta ja humisevia koivunlehtiä vain.

Mutta siis kesä. Joskus ikävuosina 15-25 pidin itsestään selvänä, että kesään kuuluvat ainakin Ruisrock ja DBTL-festarit. Usein myös esimerkiksi Ankkarock ja Provinssirock. Sillä, mitä bändejä kyseisiin tapahtumissa esiintyi, ei ollut niin kauhean suurta merkitystä. Sinnehän mentiin, vaikka esiintymislista olisi ollut köyhänlainenkin – toki sellaiset helmet kuin vaikka Nirvana, Faith No More, Aerosmith, Red Hot Chili Peppers ja DAD olivat ihania lisäbonuksia, mutta tärkeintä oli kuitenkin se ihmisten yhteen kokoontuminen, kevyt humalatila, parhaat ystävät ja timotei suupielessä.

Sittemmin olen kai tullut vanhaksi, sillä en ole käynyt kyseisillä festareilla vuosikausiin. Viime kesänä kuitenkin ryhdistäydyin ja menetin saman tien sekä Naamat- että Flow-neitsyyteni. Ensimmäiselle vannoin syvää rakkautta ja jälleennäkemistä, jälkimmäisestä totesin, että ”ihan yes, mutta pohjimmiltaan haluan festarini nurmikolla, en asfaltilla”.

Tästä huolimatta odotan kuitenkin kärsimättömästi Flown päivälippujen myyntiintuloa. Kun viimeksi näin Nick Caven livenä purskahdin liikutuksesta spontaaniin itkuun – tulevana kesänä en odota itseltäni yhtään sen rationaalisempaa reaktiota.

Myös niitä Naamojen lippuja ajattelen jatkuvasti pelonsekaisin ajatuksin ja  huolestuneena - ne kun tuppaavat tulemaan myyntiin aina jotenkin ihan huomaamatta ja jo tunnin päästä tarjolla on enää vain "ei oota".

 

Muuramen rockfestari Naamoilla esiintyi viime kesänä mm. Kari Tykkyläinen, joka sijoittui juuri Hesarin Suomen mielenkiintoisin ihminen äänestyksessä toiseksi. Lisättäköön vielä, että mielestäni eka sijakin olisi ollut ihan paikallaan. 

Samedi matin inutile

 

"Hyödytön lauantai-aamu"

Olen kuullut sanottavan, että jokaisessa meissä asuu pieni näyttelijä....

Päässäni lymyilee autonasentaja

Linkitin tänne, heti tuohon oikealle - omiin tietoihini, viimeisimmän Keskisuomalaisen kolumnini. Klikkaamalla pääsee lukemaan auto-höpinöitäni.
Keskisuomalaisen nettisivuilla joku lukija oli näemmä kommentoinut tekstiä seuraavaan tapaan:
"Pitkään olenkin ihmetellyt mikä siellä (päässä) oikein vasaroi. Peltiseppä läkkejä oikoo."

Ottaako tuo nyt sitten positiivisena vai negatiivisena palautteena - tiedä häntä...

Minun ystäväni ovat ihan parhaita

Julkaisen näin ystävänpäivän kunniaksi blogissani neljä ystäväkuvaa.
- Mutta eihän kuvissa näy muita kuin sinä?!
- Ei niin, mutta tuollaiselta käkättävältä aurinkonaamalta minä näytän, kun vieressä ovat ne kaikkein rakkaimmat ihmiset.

Kiitos siis kun olette olemassa. Te olette ihan parhaita ja minä rakastan teitä!

Voi yhden chilin tähden

Laittan tähän chilien kasvatuskauden alkamisen kunniaksi 18.5.2011 Keskisuomalaisessa julkaistun kolumnini.

Tulisuus on 2000-luvun ruokakulttuurin bodauslaji. Ruokien chilituunaus on sukua duudsonhenkiselle muurahaispesässä istumiselle.
Kukaan ei paukuttele henkseleitä esimerkiksi sillä, että syö todella suolaista ruokaa.
- Laitan kuulkaa ruokaan niin paljon suolaa, että yöllä täytyy nousta kolmasti juomaan.
Harvassa ovat myös ne, jotka hehkuttavat sokerinkäyttöä, eikä yletön valkosipulinsyönti ole kiinnostanut ketään 1980-luvun jälkeen.
Chili-innostuksessa ei ole kuitenkaan kyse vain syömisestä. Tulisten paljojen kasvatuksesta on tullut laji, jonka harrastajista hämmentävän suuri osa on miehiä. Chilinkasvatus on rautaa.

Chilit ovat saaneet minutkin pauloihinsa. Laitoin tämän vuoden taimet aluilleen jo helmikuussa. Nyt ne kuikuilevat keittiönpöydältä ulos ja odottavat lopullista muuttoa kasvihuoneeseen, joka on jo tullut tutuksi päivähoitopaikkana. 12 tainta on ehkä vähän liikaa, mutta mistä sen olisi voinut tietää, että ne kaikki suostuvat itämään. Opin nopeasti, että punaisesta palosta ei kannata haukata, vaikka saman puskan edustaja maistui vielä eilen lähinnä paprikalta. Valoisat kesäyöt kypsyttävät chilit nopeasti ja lisäävät tulisuutta hetkessä.

Miedoksi mainostettu Hungarian wax vie helposti haukkaajaltaan luulot pois ja habaneroa ei kannata edes katsoa ilman muovihanskoja.
Tänä vuonna odotan pelonsekaisella innolla millaisen tulisuusasteen Sperling’s Hot Fire –niminen lajike kasvihuoneessani saavuttaa.

Vaikka rakastan chilejäni, extratulisuus ei ole tavoitteeni ruoanlaitossa. Sain tulisuus-kompetenssistani karvaan opetuksen alkutalvesta.

Jyväskylän Gringos Locos –ravintolalla on oma chili specialities-listansa, jonka kuvittelin vastaavan chilitottumuksiani. Olin tilata varsin hotiksi luonnehditun annoksen, mutta tarjoilija varoitteli tulisuudesta. Pelasin varman päälle ja otin miedommaksi luokitellut Habanero quesadillan.
Olin varma, että joudun ottamaan lisäpotkua tabascopullosta. Toisin kävi ja nöyryytys oli käsinkosketeltava.
Suussa riehuva polte oli infernaalinen. Silmämunat hikoilivat päässä, joku löi neuloja kielen kärkeen ja niistämisestä ei ollut tulla loppua. Taistelin annoksen loppuun ja kiitin hiljaa mielessäni tarjoilijaa viisaista sanoista. Chilikestävyyteni onkin tasoa nössö.

Väitän, että en pidä ruoan tulisuutta itseisarvona. Silti yllätin itseni miettimästä, että jos kävisin tasaiseen tahtiin syömässä quesadillan, tottuisin sen tulisuuteen, jonkun ajan päästä voisin siirtyä kahden chilin annoksiin. Vuoden päästä se kolmen palon Diablo burgerkin menee varmaan kuin vettä vaan.

 

Jälkipäivitys: Tänä vuonna taimia on reilusti enemmän kuin tuo vuoden 2011 tusinamäärä ja Gringos Locossakin on tullut vedettyä jo vähän tulisempaa mättöä. Viime kerralla tosin päätin, etten ko. ravintolaan enää mene. Jyväskylästä löytyy arviolta ainakin kymmenen paljon parempaa ruokapaikkaa.

Salamanteriyö

Mietin tuossa, että mikä viime vuonna kokemistani kulttuuripläjäyksistä oli se koskettavin ja parhaiten mieleen jäänyt. Vastaus löytyi heti – Kjell Erik Killi Olsenin Salamandernatten-teos Norjan Trondheimissa.

Olsen valmisti kyseisen, sademetsien tuhoa käsittelevän teoksen, Sao Paulon maailmannäyttelyyn vuonna 1989. Teosta kävi ihmettelemässä 600 000 ihmistä, mutta näyttelyn jälkeen sille ei löytynyt paikkaa. Massiivinen veiston päätyi jonnekin varaston perukoille, kunnes taiteilija lahjoitti sen vuonna 2007 kotikunnalleen Trondheimille. Teos palasi ihmisten ilmoille paikallisen säästöpankin (Sparepank1) tarjottua sille pysyvät tilat toimistostaan.

En ollut Norjassa ihmettelemässä taidetta vaan jylhiä maisemia ja vaaleanpunaisia katkarapuja – tai pikemminkin niiden sukkelaa katoamista vatsaani. Mieheni kuitenkin bongasi jostain kaupunkiesitteestä Salamanteriyön ja koska se oli vieläpä ilmainen ja ihan kiven heiton päässä hotelliltamme, päätimme pistäytyä siellä.

Pankin alakerrassa sijaitseva Salamanterihuone oli pimeä. Katossa loisti heikko valo, mutta se ei riittänyt valaisemaan huoneen reunoilla jököttäviä 72 yli kolmemetristä hahmoa.

Kärsimättömän ”Täällä ei näe mitään” kommentin siivittämänä, ryhdyin heti availemaan oven edessä roikkuvaa paksua verhoa. Yritin päästää valoa sisään. Otin teoksesta myös ehkä sata kuvaa, jotta salamavalon hetkellisessä loisteessa erottaisimme hahmot paremmin.
”Miten täällä ei näyt mitään? Onko joku unohtanut laittaa valot. Noihinhan voi törmätä jne.” Jupinani ei olisi varmaan loppunut ikinä, ellen siinä seistessäni olisi yhtäkkiä huomannut, että minähän näen. Halleluja!
Olsenin kansa ei vaatinut lisävaloa, vaikka pimeydessä vaelsikin. Silmät tottuivat hämärään ja valtavan olennot ikään kuin astuivat alas seiniltä. ”Ai jaa. Eihän täällä pitänytkään hoputtaa taideteosta, vaan antaa sen tulla”, totesin nöyränä. Vähän hävetti.

Illalla päätimme, että huomenna mennään uudestaan. Otetaan teos tällä kertaa vastaan siten kuin se kuuluu – ilman verhon availua, kameran salamaa ja kiirettä.

Seisoessamme sitten maltillisina katsomassa Salamanteriyön ilmestymistä, huoneeseen tuli joukko muita turisteja. He reagoivat teokseen täsmälleen samoin kuten mekin ensimmäisellä kerralla. Vieläpä niin nopeasti, että emme ehtineet neuvoa oikeaoppista vastaanottotapaa – me kun olimme jo olevinamme niin kovin kokeneita Salamanteriyön matkustajia.
Jälkeenpäin mietin, miksi huoneen ovella ei ole käyttäytymisohjeita. ”Pysähdy. Odota noin 10 minuuttia ja ihaile.” Ehkä Kjell Erik Killi Olsen on ajatellut, että ei helmiä sioille, kärsivällisyys palkitaan jne.

Vaikka ensikosketukseeni Salamanteriyön kanssa sisältyi tavaton määrä hätäilyä ja kohkaamista, teos oli ensimmäiselläkin kerralla upea. Toisella kerralla se oli niin hieno, että minulla on ollut sitä ikävä melkein joka päivä kyseisen kohtaamisen jälkeen.

 

Tämä kuva Salamandernatten-teokesta tuli otettua ensimmäisellä kohtaamisella, kun kolmemetrisiä hahmoja ei sitten niin millään erottanut paljaalla silmällä ilman salamaa…

Ei rahasta vaan rakkaudesta

Kävin keskiviikkona fiilistelemässä Jyväskylä Sinfonian Joni Mitchell –konsertissa. Emma Salokoski ja Johanna Iivanainen tulkitsivat folklegendan tuotantoa ja kostuttivat loppuunmyydyn yleisön silmiä. Itse näin ainakin 30 prosenttia konsertista kyynelmuurin lävitse ja nenäliina nyrkkiin puristuneena.

Ohjelmaan kuului muun muassa Salokosken ja Iivanaisen duettona esittämä For free -kappale. Laulu kertoo katusoittajasta, jonka käsissä saksofoni soi upeasti, mutta kukaan ei pysähdy kuuntelemaan. Laulun kertoja, eli Mitchell itse, sanoo ansaitsevansa muhkeita palkkioita laulaessaan täysille saleille, mutta tuo kadun mies ei virtuosimaisuudestaan huolimatta saa kuulijoita. Hänen esityksestään puuttuu katsojille ehkä se olennaisin tekijä - hän ei ole tv:stä tuttu kuuluisuus.


Laulun pohjalta on tehty tosielämän kokeita. Näin esimerkiksi maailmankuulu viulisti Joshua Bell vingutti 3,5 miljoonan dollarin Stradivariustaan Washingtonin metrossa kovimpaan ruuhka-aikaan. Reaktio oli tietenkin juuri sellainen kuin odottaa saattaa: kaikki pysähtyivät kuuntelemaan - No ei pysähtynyt. Vaikka miehen konsertteihin on usein melkein mahdoton saada lippuja, metrossa kuuntelijoita on maksimissaankin vain kourallinen.

Luulen, että suurin syy katusoittajan ignorointiin, niin Mitchellin laulussa, kuin todellisessa elämässäkin, on tapahtuman odottamattomuus. Taiteesta nautitaan vain sille osoitettuina aikoina. Ikään kuin kulttuurille korvamerkittynä tovina. Kun metrossa törmää viuluvirtuoosiin allakasta ei löydy merkintää "odottamattoman taidenautinnon vastaanotto".  Vaikka musiikki kuulostaisi tuhat kertaa maksettua konserttia paremmalta, niin nyt ei pysähdytä. Ei vaikka oikeasti kiire ei olisi minnekään.
 

Sitä käy usein mielessä, että eikö olisi hienoa, jos kasvaessamme emme unohtaisi kaikkea sitä lapsuuden vilpitöntä ihmettelyä ja ihastelua, joka meissä alun perin iti. Että jäisimme spontaanisti seuraamaan ympäristön tapahtumia muulloinkin kuin haaveissamme ja kesäloman toisella viikolla. 



Toki on myönnettävä sekin, että ehkä populaarimusiikin starat olisivat tavan metro-yleisölle vähän otollisemmin tunnistettavissa kuin klassisen edustajat. Jos metrotunnelissa laulaisi vaikka joku Justin Bieberin kaltainen muovinen teini-idolli, lopputuloksena olisi varmasti infernaalinen härdelli. 



For free -kappaleen tavoin vähän heikolle huomiolle jäi ennen konserttia 
kaupunginteatterin lämpiössä musisoineiden pop/jazz-laulua JAO:lla
opiskelevan Linda Mankin ja samassa opinahjossa kitaransoittoa opiskelevan
Jori Asikaisen ihan laadukas ja pirteä esitys.