Tilinpäätös vuodelle 2015

 

Vuonna 2015 talo tuli museoon. Ohessa talot Mäntän Pekilossa, Kiasmassa ja Serlachius museossa.

 

Vuosi 2015 – tai itse asiassa 2915, kuten olin sen puhelimeni muistiinpanoihin kirjannut – oli kaikesta maailmanlaajuisesta hälinästä, hädästään, terrorismista ja rasismistaan huolimatta myös hyvä vuosi. Minä koin sen vuotena, jona muun muassa...

·       talo tuli taloon eli monen taidenäyttelyn keskiössä oli museon sisällä rakennettu talo. Näin ainakin Serlachius museolla Göstan paviljongissa, Kiasman yläkerrassa Jani Leinosen näyttelyssä ja Mäntän Pekilossa. Näistä talosta eniten sydämeni sykki Pekilon karjalaishenkiselle talolle. Sen vinksahtaneelle vinoudelle ja seiniin piileville tarinoille.

·       jona matkustelin paljon. Kävin mm. Tanskassa, Islannissa, Dubaissa, Norjassa, Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa, Puerto Ricossa ja Jenkeissä. Osasta näissä useampaankin otteeseen. Eniten sydämeni nyrjähti Islannille. Joskus sitä saa jostain paikoista sellaisen voimakkaan varman fiiliksen, että tänne palaan vielä. Islannissa tuolta tuntui heti – eikä yksinomaan siksi, että plakkarissa oli jo seuraavan Islannin-reissun liput..

      Islannin ohella moni muukin paikka toki säilyy mielessä erityisenä. Näin esimerkiksi Norjan Lofootit ja Ranskan Deauville, jonka ihanilla hiekkarannoilla vietin synttäreitäni.

 

Deauvillen ihanat hiekkarannat laskuveden aikaan.

Veden, jään ja kiven maa Islanti

·       jona mietin monta kertaa, että rakastan arkkitehtuuria. Tämäkin liittyi matkailuun, sillä esimerkiksi vierailuni Tanskan Louisiana-museossa, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin, oli niin hieno kokemus, että mietin parhaillaankin pitäisikö lähteä keväällä Kööpenhaminassa järjestettävään konferenssiin ihan vain siksi, että pääsisi tuohon museoon. Taiteesta viis. Kunhan saisin vaellella Louisianan upeassa rakennuksessa.

 

    http://www.louisiana.dk/

Toinen upea talo jossa viime vuonna vierailin, oli lasielementtejä hyödyntävä Reykjavikin musiikkitalo Harpa.

 

http://en.harpa.is/

 

Valon leikkiä Harpan julkisivulla. 

·        jona – niin kuin monena muunakin vuotena – olin tosi onnellinen. Sitä sanotaan, että jolla onni on se onnen kätkeköön, mutta minä sanon, että höpön höpö. Onnen kätkeminen on kai sitä samaa suomalaista häveliäisyyden kulttuuria, kuin sekin, ettei hyvistä marjapaikoista ja pulleista possuista saa kerskua. ”Että nämä nyt on vaan näitä tällaisia. Ihan huonoja ja tyhmiä”, vaikka ihan mahtavia onkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että onnen esilletuonti ja tyytyväisyyden ilmaisu vie tätä maata parempaan suuntaan toisin kuin se sellainen ”tästä mitään tuu ja mää mitään osaa” –märehtiminen.

 

·        jona uudeksi ruokabravuurikseni nousi sitruunarisotto, jonka ohjeen nappasin Kulinaarimuruista osoitteesta

 

http://valipala.blogspot.fi/2006/12/kierrtyskamaa.html

 

En tosin koskaan malta punnita ja mitata määriä eikä kaapista löydy aina ihan kaikkea mitä ohjeessa lukee, joten sitruunarisottoni on vähän sinnepäin, mutta silti ihan mahtava.

·        jona olin osallisena monessa mukseessa. Mursin mm. kylkiluuni ja rakas ystäväni melkein päänsä. Polvenikin iskin jäähän sellaisella voimalla, että Kiinassa kajahti. Nämä eivät siis olleet niitä vuoden2015 hienoja juttuja, mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Luulen nimittäin, että vuodessa 2015 oli sen verran ruhjeita, että vuosi 2016 menee kolhuitta. Tätä edesauttanee sekin, että vuosi 2015 oli myös vuosi, jona ostin kypärän.

·        jona tutustuin tosi moneen upeaan ihmiseen. Jopa niin moneen, että jossain vaiheessa kaipasin epäsosiaalista yksinäisyyttä, jonka löysinkin Kuusamosta, josta tuli yksi Suomen suosikkikohteistani.



Kuusamon karhun kierroksella hieroin tuttavuutta tämän makkarasta pitävän kuukkelin kanssa.

·        jona aloitin hyväntekeväisyystyön liittymällä Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan ja hakemalla syksyllä Kapua-hankkeeseen. Naistoimikunnassa jatkan edelleenkin ja syksyllä kipuan maailman huipulle muiden kapuajien kanssa ja kerään näin varoja kehitysmaiden tukemiseksi. Tästä myöhemmin lisää.

·        jona tulin jotenkin varmaksi siitä, että kirjoitan sen vuonna x aloittamani kirjan vielä joskus valmiiksi. (Enkä tarkoita nyt sitä vuonna 1980-aloitettua romaania.)

·        Jona vietin aikaa monen minulle tärkeän ihmisen parissa ja tulin taas kerran ajatelleeksi, että onpa minulla ihan mahtavan upeita kavereita ja sukulaisia.

Ja koska perinteisesti tässä vaiheessa pitäisi jotain lupaillakin, niin lupaan seuraavaa. Pidän yhteyttä, sanon, että rakastan ja tarjoan olkapään sellaista kaipaavalle.

 

 

 

 

 

 

 

Kulttuuria yksin tai kaksin

Mäntän paviljonkiin tuotu talo oli vaikuttavampu ulkoa
kuin sisältä päin.

Niin tekisi mieli lisätä tähän Sandor Valyn työn oheen videopätkä,
jossa mieheni laulaa lapsenäänellä videokuvan päälle,
mutta eipä taitaisi tuo siippa antaa moiseen lupaa....

Vietin viime perjantaine siin sanottua kulttuuripäivää suuntaamalla Mänttään. Kohteena olivat kuvateideviikkojen Pekilo ja Serlachius-museoista Gösta paviljonkeineen. Matkalla pistäydyttiin vielä Jämsänkosken vanhassa myllyssä ja illalla mentiin leffaan katsomaan Mad Maxia. Monen sortin kulttuujuttuja siis.

En pureudu näyttelyihin ja muuhun sen enempää kuin toteamalla, että Pekilo on aina ollut suosikkina ja on sitä yhä. Mäntän paviljonki taas on jo itsessään niin upea, että se jättää hienosti Göstan vanhan varsinaisen talon varjoonsa.
Näyttelyyn siirretty vanha talo oli upea ulkoapäin, mutta asteen verran nolon kummitustalomainen sisältä. Elokuvissa harmitti kotiin jääneet korvatulpat...
Se mistä kirjoitan tällä kertaa on kulttuuri ja siitä nauttiminen. Vaikka pidän kovasti yksinkin näyttelyissä haahuilusta, niin parasta on kun rinnalla on joku jonka kanssa näkemästä jutella. Joku jolla on sanottavaa. 

Tämä ei tarkoita välttämättä aina mitään syväluotaavaa kulttuurianalyysia vaan ajatuksia ja ideoita, joita teokset tuovat mieleen. Joskus jotain niinkin yksinkertaista kuin, että "eikös tuo mies tuossa taulussa muistuta ihan naapurin eläkeläismiestä".

Näiden Nea Lingrénin taulujen ympärille haluaisin
rakentaa talon.

Perjantaina kulttuuripäiväni seuralaisena oli mieheni ja ilman häntä reissu ei olisi ollut yhtä mainio. Jo pelkästään Pekilon Sandor Valyn  ääniteos, joka muutti kokijan äänen lapsen ääneksi, olisi jäänyt varsin vaisuksi ja vallinaiseksi ilman miestäni. Sellaiseksi, joksi se jäi jälkeemme tilaan tulleelta naiselta, joka ei kehdannut yksin mikkiin lauleskella vaan tyytyi vain kuuntelemaan ääniraitaa ja ihmettelemään kuvia. 

Käyn aika usein näyttelyissä, teatterissa ja konserteissa Jussini kanssa, mutta joskus tulee mentyä yksinkin. Olen katsonut esimerkiksi Kansallisteatterissa Pirkko Saision Homon! ja viimekeväisen Vanja Eno yksikseni. Näytelmät olivat kumpikin omalla tavallaan upeita ja näyttämöratkaisuiltaan mielenkiintoisia. Näiden asioiden hehkuttaminen yksin, omassa pienessä mielessä jätti kuitenkin tyhjähkön olon. Tunsin itseni myös pikkuisen maalaiseksi kylähulluksi tuppautuessani väliajalla kanssakatsojien juttusille. 
Joskus teatterissa vain tulisi olla vierellä joku jota kiinnostaa kuunnella höpinöitäni ja jolla on jotain sanottavaa

Pekilon alakerta oli ylätasanteita mielenkiintoisempi.

Tähän perustunee Helsingin kulttuurikaverit palvelukin. Homman idea on se, että voit varata itsellesi seuralaisen näyttelyyn, teatteriin, konserttiin tms. Seuralaiset eivät ole randomeja henkilöitä vaan Helsingin kaupungin kouluttamia vapaaehtoisia. 

Kulttuurikaveritoiminta on tarkoitettu yli 18-vuotiaille, ja siitä vastaa Helsingin kulttuurikeskus yhteistyössä sosiaali- ja terveysviraston sekä Lähiöprojektin kanssa.

Seuraavalla Helsingin reissullani taidan pyytää jonkun paikkakunnalla asustavan kaverini mukaan teatteriin tai sitten kokeilen kulttuurikaveri palvelua.
Toisaalta onhan se vähän niinkin, että soolona nautittu kulttuurielämys on erityistä. Sitä tuntee itsensä jotenkin spesiaaliksi, kun on kokenut jotain yksin  - tosin ehkä täyden katsomon kanssa.

Tämä Carol Baillyn pahvilaatikoista tekemä
teos oli Göstan ITE-taidetta käsittelevän kokonaisuuden helmi.

XX Mäntän kuvataideviikot 14.6.-31.8.2015

Serlachius-museot ovat avoinna Kesäaikana 1.6.–31.8. joka päivä kello 10–18

Lupa hiplailla eli License to touch

Otin keskiviikkona suunnakseni Mäntän. Tähtäimessä oli visiitti uuden karheassa Serlachiusmuseo Göstassa ja kuvataideviikkojen Pekilo-näyttelyssä.

Missä rakennus alkaa ja mihin se loppuu.

Ensimmäisestä olin ennen kaikkea "tiloissa" rakennuksen suhteen. Toki tuo tuollainen poptaidehenkinen näyttely lämmitti sekin kovasti Andy Warholiin ja Roy Lichtensteiniin 1980-luvun lopulla rakastunutta sieluani, mutta se rakennus. Onpa hieno, sanon minä. Ja istuu ihan käsittämättömän hyvin maisemaan vanhan rakennuksen viereen. Lähtökohtaisesti olisi nimittäin luullut, ettei siihen istu mikään muu kuin tuulessa huojuvat puut ja järven liplatus.

Pekilon näyttelylle annan tänäkin vuonna täydet pisteet. Saattaa  olla, että vuoden 2014 näyttely  pesi pikkuisen viimevuotisen kokoonpanon, vaikka sekin oli mielestäni tosi hieno ja mielenkiintoinen. Erityisen innoissani olin näyttelyn osallistuttavista töistä. Olo oli kuin jossain aiku

Pomppu Göstan käytävällä

isten Puuhamaassa kun välillä puettiin laseja ja hattua päähän, mentiin sisään paperikehikkoon, kurkistettiin luukuista tai tilattiin automaatista teokseen kuuluvaa kahvia.

Erityisen innoissani olin Pia Männikön teoksesta Some People Knit vuodelta 2014. Maalarinteipistä tehty sienimäisen onteloinen teos oli ihan itsessäänkin hieno, mutta äärimmäisen onnelliseksi minut teki teoksen vieressä oleva samasta materiaalista tehty miniteos ja kyltti ”Saa koskettaa”.

Kärsin ja kärvistelen toistuvasti näyttelyissä palavan koskettamisenhalun parissa. Tahtoisin kokeilla pintaa ja hipelöidä tekstuuria. Näpelöidä ja rapsuttaa. Joskus jopa painaa posken pintaa vasten.



...ja Männikön teos johon saa
koskea.

Pia Männikön teos johon ei saa koskea...

Asioihin tutustuminen koskettelun kautta esiintyy elämässäni ihan kaikessa. Tämä ei siis ole vain joku taiteen liittyvä perversio. Viime viikolla esimerkiksi ihailin Muuramen rompetorilla vanhaa komeasti muokattua autoa. Mieheni sanoi minulle kolmasti ”Älä koske”, sormieni hapuilevan janoisina peltien kaarteita ja ovien pääkallonuppeja. ”Ärsyttävää komentelua”, mietin hiljaa mielessäni, vaikka samalla tiesin ohjeistuksen olevan ihan paikallaan ja tulleen enemmän kuin tarpeeseen.. Koskettaminen on niin ominainen osa luonnettani, että vaikeampaa olisi kaiketi vain katsomisen kieltäminen.



Täkin olisin tahtonut hiplailla.

Sanottakoon kuitenkin, etten normaalisti lääpi gallerioiden tauluja ja patsaita. Muutaman kerran olen näin kuitenkin tehnyt ja saanut vartijalta melkoista satikutia. Viimeinen hento ja mielestäni harmiton hipaisu tapahtui Tampereella H.R. Gigerin näyttelyssä. Vaikka ymmärsin ja ymmärrän yhä, etteivät teokset kestä kaiken kansan koskettelua, en kyennyt hillitsemään itseäni. Sormeni painoivat varovasti mestarin suunnitteleman sohvan pintaa tarkistaakseen onko tässä nyt kyse pehmeästä vai kovasta materiaalista. Vartijan sormi ja kovaääninen ojennus kantautui heti selkäni takaan. (mistä se siihen oli edes tullut). En sentään lentänyt niska-perse-otteella näyttelystä ulos, mutta nöyryytyksen ja häpeän arvet olivat syvät. Luulen, etten voi koskaan enää katsoa Aliens-leffoja tuntematta pientä nolouden tuntua sydämessäni.

Gigeristä lähtien olen kyennyt hillitsemään itseni. Sanottakoon, että helppoa se ei ole. Näin ollen huomatessani Männikön ”Saa koskea” –kyltin, sydämeni hypähti onnesta.

Mieheni oli jatkanut näyttelyn kiertämistä jo kauas eteenpäin ennen kuin laskin antaumuksella hipelöimäni teippityön takaisin hyllylle. Huokaisin ja totesin: ”Onpa hienon näköinen ja tuntuinen”.

Ja tälle Meri Pauran työlle olisin kiivetä.