Ohjekyltti toisesta ajasta

Tien varressa nököttää kyltti, jonka tarkoitus on ilmaista, että tällä tien pätkällä on kameravalvonta. Kameraa ilmaisee vanhanaikainen haitarikamera. Sellainen, jonka olen itse nähnyt kerran elämässäni. Muistaakseni vaarilla oli sellainen kaapissa jonkinlaisena reliikkinä ja kuriositeettina. Ei sillä kuvia otettu enää. Ei oltu otettu viimeiseen neljäänkymmeneen vuoteen. Tien varressa tuo kamera kuitenkin pyrkii kertomaan myös 2000-luvulla syntyneille, että nyt ollaan valvonnan alla. Pikkuisen himmeä valinta sanon minä. Ja sanottakoon, että Norjassa ja Ruotsissa kameraa mallataan monta astetta nykyaikaisemmalla mallilla...

Loput tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta autokolumnistani on luettavissa osoitteessa:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/opaskyltti-toisesta-ajasta/2223997

Eikö isä mennytkään enkelikuoroon?

Ai Weiwein komea puu HAM:ssä. Puu on rakennettu eripuolilta Kiinaa kerätyistä paloista ja vaikka ne kaukaa katsoen istuvat hienosti yhteen, erotuvat kolhot liitokset hyvin läheltä katsottaessa.

 

Ai Weiwein perinteisistä kiinalaisista jakkaroista
suunnittelema veistos.

Kävin perjantaina Kansallisteatterissa katsomassa Nummisuutarit-näytelmän. Olin matkamessuista aika lopen uupunut, mutta silti kulttuurinnälkäinen. Itse asiassa kävin ennen näytelmää Helsinki artmuseumissa eli HAM:ssa Ai Weiwein näyttelyssä ja sain melkein niskat sijoiltaan katsellessa ylös korkeuksiin kurottelevaa rujonkaunista uusiopuuta.

Mutta siis siitä näytelmästä. Tai ei oikeastaan edes siitäkään. Kävi nimittäin niin, että ensimmäisessä näytöksessä, ihan kohta alun jälkeen, lavalle marssi pieni kuoro. Yksi kuoron jäsenistä oli kuin ilmetty isäni. Siis se vuonna 1999 kuollut mies.

Tuolla se lauloi lavalla sydämensä pohjasta ja näytti siltä, että teki juuri sitä mitä halusikin.

Mieleeni tulivat isäni kertomukset nuoruuden kuorolauluista. Siitä, että hän oli liittynyt opiskeluaikoina kuoroon lähinnä siksi, että se vaikutti arvosanoihin. Pääopettaja kun oli kova kuoromies ja sitä mieltä, että laulaminen kielii siitä, että ihminen on monella muullakin tapaa hyvä. (Vähän niin kuin naapurinmieheni mukaan, nainen joka käyttää nahkahousuja ei voi olla täysin huono...)

Tämä agrologiopiskelijoista muodostunut kuoro esiintyi kerran radiossakin ja isäni tapasi koko loppu elämänsä – joka ei siis ollut kuin 64-vuoden pituinen - tittelöidä itseään leikkisästi radiolaulajaksi. Näin vaikka oikeasti en muista hänen kauheasti kotona laulelleen. Joskus veti sentään pätkän Vapauden kaihoa eli ”Oi vapaus, kuule kutsuas, sua itkevät orvot kaipaa”. Kappale oli kuulemma ollut isoisäni suosikki. Papalla oli ollut tapana laulaa kappaletta ärsyttääkseen vaimoaan, jonka poliittiset mielipiteet eivät olleet isoisäni tapaan yhtään vasemmalla.

Isäni. Radiolaulaja.

Vähän myöhemmin isän laululistalle nousi myös ”tule kanssani kylpyyn” –kappaleen saunaversio. Luoja tietää miksi. Sanottakoon, että tämä oli vitsinä parempi, kuin musiikilliselta anniltaan.

Mutta siis. Enkelikuoron sijaan isäni näytti liittyneen kansallisteatterin kuoroon. Sitä en edes uskaltanut ajatella, että parin miehen päässä seisova lyhyempi mies näytti kovasti edesmenneeltä enoltani. Että tännekö ne kaikki ovat päätyneet manalan majojen sijaan.
 

Isi niistää pikku-Riikan nenää makkaranpaiston
lomassa. Mukana touhussa Isoahon perheen
vanhemmat.

Eihän se toki isäni ollut, eikä ollut enonikaan, mutta ajatus siitä, että isäni olisi näytellyt oman kuolemansa ja antanut haudata itsensä päästäkseen toteuttamaan todellista unelmaansa laulajana, tuntui aika voimakkaalta. Se nosti mieleen muistutuksen siitä, että me emme ole täällä miellyttämässä muita - jos ei toki heitä tallomassakaan. Tärkeää on tehdä sitä mikä tuntuu omalta. Elämäänsä kyllästyneet ja tyytymättömät ihmiset ovat muita taipuvaisimpia etsimään epäkohtien syitä muualta kuin omista teoistaan. Näin ollen uskon, että onnellisuus lisää suvaitsevaisuutta ja edesauttaa paremman maailman syntyä.

JA KYLLÄ. Tästä syntyykin kätevä aasinsilta omaan maailmanparannus tempaukseeni. Aion päättää tämän vuoden aikana tavattoman monta bloggaustani muistutukseen siitä, että marraskuussa minä ja 19 muuta vapaaehtoista kiipeämme Mount Everestin perusleiriin ja toivomme, että jokainen on saanut kerättyä hyväntekeväisyyteen saman verran euroja, kuin edessä on metrejä. Siis 5545. Lahjoitukset suunnataan koulutuksen ja terveyden edistämiseen Nepalissa ja Keski-Aasiassa. Matkan maksamme itse, omista kukkaroistamme.

Lahjoituksen ei tarvitse olla iso, (vaikka isokin toki kelpaa). Viidellä eurollakin voi tehdä jo ihmeitä maassa, jonka elintaso on varsin alhainen. Lisäksi ulkoministeriö kuusinkertaistaa jokaisen keräämämme euron.

 

Kapua-tilini löytyy tämän linkin takaa:
http://www.kapua.fi/osallistuja/riikka-mahlamaki-kaistinen/



Kapuaa voi seurata oheisen linkin kautta: 

http://www.kapua.fi/

 



Äiti ja isi mökin pihakeinussa joskus vuonna miekka ja kilpi.

 



Ei. Se ei ole mahtavaa, että osaat sanoa suomeksi "Terve, terve. Halpa hinta"

Ensi kesänä näitä tapaksena nautittavia pimientoseja voi syödä omasta kasvihuoneesta. Reissusta tarttui nimittäin mukaan siemeniä ja kyllähän sitä joka vuosi joku uusikin laji täytyy chilivalikoimaan ottaa.

Näin matkamessujen hektisen viipottamisen keskeltä muistoja viime reissultani Kanariansaarten Puerto ricosta:

On ilta. Ihoa kuumottaa päivän auringosta, joka on jo painunut mailleen. On nälkä ja sielu janoaa myös viiniä tai olutta. Pahimmassa tapauksessa pikkusien molempia, niin, että valinta on muka tavattoman vaikea tehdä. Mutta ennen kaikkea sitä ruokaa. Jotain hyvää ja kivaa ja mukavassa paikassa.





Kanarian ryppyperunoita tarjotaan joka ruokalajin kyytipojiksi.

Vaellat turistikohteen alueelle jossa ravintolat sijaitsevat ja saat heti kimppuusi tukuttain suomalaiseen makuun aivan liian innokkaita sisäänheittäjiä. Sanot jokaiselle iholle tulleelle jyrkän EI, vaikka ehkä haluaisitkin heidän ravinolaansa syömään. Tyrkyttäminen ärsyttää. Haluaisit vain katsoa listoja rauhassa ilman, että joku huohottaa korvaan kuinka herkullinen meidän entrecote on ja kuinka pikkurouva varmasti tykkäisi meidän merellisestä annoksesta. Sitten taataan jo, että jos et ole tyytyväinen, ei tartte maksaa mitään jne. Ihan alkuun tietysti kysytään, että mistäs te ootte. Ai Suomesta. ”Terve, terve. Mitä kuuluu. Halpa hinta…”

Taannoisella Kanariansaarten Puerto Ricon -reissulla tätä tuli joka tuutista ja paljon. Arvelin, että koska tässä Suomi-Ruotsi-Tanska-Norja –turistien kohteessa ei varmasti ole nähty kovin montaa islantilaista, lyö moisen maan kotimaaksi väittäminen jauhot sisäänheittäjän suuhun. Että varmasti ei tule ”terve, tervettä” islanniksi. Tätä piti kokeilla. Lopputuloksena oli ihan liian pitkä sisäänheittäjän kanssa käyty Islanti-keskustelu. Maantieteellisten seikkojen lisäksi puhuttiin pikkuisen kielestä, valuutasta, lentoreiteistä yms. Mieheni huokasi juttutuokion päätteeksi, että oltaisiinko seuraavaksi taas vaan suomalaisia.

Lopulta keksittiin kokeilla sellaista, että sisäänheittäjän vinkatessa listaa katsomaan, me mentiin. Sanottiin jyrkän ”Ei”:n sijaan, että mikä ettei ja sisäänheittäjä jättikin yllättäen rauhaan. Kukapa olisi arvannut.

 

                                  Matkasin Puerto ricoon Apollomatkojen reissussa.

Ilta on tullut ja on aika laskeutua sisäänheittäjien kansoittaman ravintola-alueen syövereihin.

Jos menet pois, mitä minulle jää?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Minun Hyundaini on Hunksi, mutta kultani, eli Peugeot-vanhukseni on muun muassa Pökötti, Pösö, Pesonen, Pekonen ja Peskonen.
Sanottakoon, että Jyväskylän Kaupunginteatterissa viime vuonna pyörinyt Viiru ja Pesonen –näytelmä oli valtava pettymys. Peugeotin sijaan lavalla pyöri vain joku pikkuisen höppänä ukkeli kissansa kanssa…

Loput tästä viime viikolla julkaistusta autokolumnistani, jota en musitanut blogiini aikaisemmin nostaa, löytyy Keskisuomalaisen sivuilta osoitteesta:

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/j-os-menet-pois-mita-minulle-jaa/2214088

Tilinpäätös vuodelle 2015

 

Vuonna 2015 talo tuli museoon. Ohessa talot Mäntän Pekilossa, Kiasmassa ja Serlachius museossa.

 

Vuosi 2015 – tai itse asiassa 2915, kuten olin sen puhelimeni muistiinpanoihin kirjannut – oli kaikesta maailmanlaajuisesta hälinästä, hädästään, terrorismista ja rasismistaan huolimatta myös hyvä vuosi. Minä koin sen vuotena, jona muun muassa...

·       talo tuli taloon eli monen taidenäyttelyn keskiössä oli museon sisällä rakennettu talo. Näin ainakin Serlachius museolla Göstan paviljongissa, Kiasman yläkerrassa Jani Leinosen näyttelyssä ja Mäntän Pekilossa. Näistä talosta eniten sydämeni sykki Pekilon karjalaishenkiselle talolle. Sen vinksahtaneelle vinoudelle ja seiniin piileville tarinoille.

·       jona matkustelin paljon. Kävin mm. Tanskassa, Islannissa, Dubaissa, Norjassa, Saksassa, Ranskassa, Ruotsissa, Puerto Ricossa ja Jenkeissä. Osasta näissä useampaankin otteeseen. Eniten sydämeni nyrjähti Islannille. Joskus sitä saa jostain paikoista sellaisen voimakkaan varman fiiliksen, että tänne palaan vielä. Islannissa tuolta tuntui heti – eikä yksinomaan siksi, että plakkarissa oli jo seuraavan Islannin-reissun liput..

      Islannin ohella moni muukin paikka toki säilyy mielessä erityisenä. Näin esimerkiksi Norjan Lofootit ja Ranskan Deauville, jonka ihanilla hiekkarannoilla vietin synttäreitäni.

 

Deauvillen ihanat hiekkarannat laskuveden aikaan.

Veden, jään ja kiven maa Islanti

·       jona mietin monta kertaa, että rakastan arkkitehtuuria. Tämäkin liittyi matkailuun, sillä esimerkiksi vierailuni Tanskan Louisiana-museossa, josta olen jo aikaisemmin kirjoittanutkin, oli niin hieno kokemus, että mietin parhaillaankin pitäisikö lähteä keväällä Kööpenhaminassa järjestettävään konferenssiin ihan vain siksi, että pääsisi tuohon museoon. Taiteesta viis. Kunhan saisin vaellella Louisianan upeassa rakennuksessa.

 

    http://www.louisiana.dk/

Toinen upea talo jossa viime vuonna vierailin, oli lasielementtejä hyödyntävä Reykjavikin musiikkitalo Harpa.

 

http://en.harpa.is/

 

Valon leikkiä Harpan julkisivulla. 

·        jona – niin kuin monena muunakin vuotena – olin tosi onnellinen. Sitä sanotaan, että jolla onni on se onnen kätkeköön, mutta minä sanon, että höpön höpö. Onnen kätkeminen on kai sitä samaa suomalaista häveliäisyyden kulttuuria, kuin sekin, ettei hyvistä marjapaikoista ja pulleista possuista saa kerskua. ”Että nämä nyt on vaan näitä tällaisia. Ihan huonoja ja tyhmiä”, vaikka ihan mahtavia onkin. Olen kuitenkin sitä mieltä, että onnen esilletuonti ja tyytyväisyyden ilmaisu vie tätä maata parempaan suuntaan toisin kuin se sellainen ”tästä mitään tuu ja mää mitään osaa” –märehtiminen.

 

·        jona uudeksi ruokabravuurikseni nousi sitruunarisotto, jonka ohjeen nappasin Kulinaarimuruista osoitteesta

 

http://valipala.blogspot.fi/2006/12/kierrtyskamaa.html

 

En tosin koskaan malta punnita ja mitata määriä eikä kaapista löydy aina ihan kaikkea mitä ohjeessa lukee, joten sitruunarisottoni on vähän sinnepäin, mutta silti ihan mahtava.

·        jona olin osallisena monessa mukseessa. Mursin mm. kylkiluuni ja rakas ystäväni melkein päänsä. Polvenikin iskin jäähän sellaisella voimalla, että Kiinassa kajahti. Nämä eivät siis olleet niitä vuoden2015 hienoja juttuja, mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Luulen nimittäin, että vuodessa 2015 oli sen verran ruhjeita, että vuosi 2016 menee kolhuitta. Tätä edesauttanee sekin, että vuosi 2015 oli myös vuosi, jona ostin kypärän.

·        jona tutustuin tosi moneen upeaan ihmiseen. Jopa niin moneen, että jossain vaiheessa kaipasin epäsosiaalista yksinäisyyttä, jonka löysinkin Kuusamosta, josta tuli yksi Suomen suosikkikohteistani.



Kuusamon karhun kierroksella hieroin tuttavuutta tämän makkarasta pitävän kuukkelin kanssa.

·        jona aloitin hyväntekeväisyystyön liittymällä Keski-Suomen Syöpäyhdistyksen naistoimikuntaan ja hakemalla syksyllä Kapua-hankkeeseen. Naistoimikunnassa jatkan edelleenkin ja syksyllä kipuan maailman huipulle muiden kapuajien kanssa ja kerään näin varoja kehitysmaiden tukemiseksi. Tästä myöhemmin lisää.

·        jona tulin jotenkin varmaksi siitä, että kirjoitan sen vuonna x aloittamani kirjan vielä joskus valmiiksi. (Enkä tarkoita nyt sitä vuonna 1980-aloitettua romaania.)

·        Jona vietin aikaa monen minulle tärkeän ihmisen parissa ja tulin taas kerran ajatelleeksi, että onpa minulla ihan mahtavan upeita kavereita ja sukulaisia.

Ja koska perinteisesti tässä vaiheessa pitäisi jotain lupaillakin, niin lupaan seuraavaa. Pidän yhteyttä, sanon, että rakastan ja tarjoan olkapään sellaista kaipaavalle.