UPM - astetta synkemmissä väreissä

Anssi Taulun kierrätetyistä renkaista tehdyt työt istuvat hienosti karuun tehdashalliin.

 

Viime vuonna kävin UudenPolvenMuseossa avajaispäivänä. Nyt meni vähän myöhäiseksi, sillä näyttely on avoin enää tämän kuun ajan. Muutama ajatus siis näyttelystä.



Tuomas Hallivuon töissä oli ripaus agressioita.

Tuomas Hallivuon töissä oli nyt mukana astetta enemmän agressiivisuutta. En tiedä johtuiko se aiempaa voimakkaammista väreistä vai mistä. Osin ehkä siitäkin että työt oli ripustettu päällekkäin ja niitä säesti Heikki Korkalaisen ääniteos.

Osa teoksista tuntui sellaisilta etten uskaltaisi jäädä niiden kanssa kaksin muutoin tyhjään kotiin. Näin vaikka mukana oli myös "oma kotitalo" -nimisiä teoksia.
Mietin, että ehkä teosten taustaseinän tekstissä mainitut kulmikkaat kuukaudet olivat juuri tämän tunnelman kaltaisia. Jos näin, niin hyvä että ovat takanapäin ja niistä on jäljellä vain "hämärä muisto".
Vaikka ensimmäinen reaktioni Hallivuon ja Korkalaisen kulmauksessa oli poistua alueelta, jäin silti paikoilleni. Mietin, että ehkä sitä ihminen voi asettaa itsensä epämukavuusalueelle näin myös taiteen vastaanottamisen saralla.



Jonna Jantusen työ istuu vanhaan teollisuushalliin hienosti.

Sitä tulee helposti tehneeksi ja vastaanottaneeksi elämässä vain niitä itselle räätälöidyn kaltaisia tuttuja juttuja ja vältettyä asioita, jotka tuntuvat vierailta.

Tätä miettiessäni jumituin Hallivuon nurkkaukseen vartiksi. Yksityiskohtiin syventymisen myötä teoksista tuli tutumpia. Niistä löytyi sitä Hallivuolle ominaista itseironiaan ja kuivaa huumoriakin. Jopa lohdunomaista tunnelmaa. Nurkasta tuli pikkuhiljaa kotoisa ja viihtyisä paikka.


Yksityiskohta Pauliina Purhosen tekstiiliveistoksesta.

 Huvittavaa kuitenkin oli, että palatessani kierrokseni jälkeen vielä takaisin tuohon kulmaukseen oli ensireaktioni taas sama. Että pois ja vähän äkkiä... Hieno ei aina tarkoita sellaista, jonka parissa viihtyy.
Samankaltaista lapsenomaista "en tykkää" -tunnetta vastaan taistelin Heidi Kestin töiden edessä. Teokset olivat näyttäviä ja mielenkiintoisia, mutta jotenkin niiden pohjana toimineet roskat, kuten sulatetut muovipussit herättivät torjutareaktion minussa.
Vanhoista autonrenkaista tehtyjen töiden ääressä sydämeni toisaalta läpätti innoissaan kuin kolibrin siipi.

Toinen asia jota jäin UPM:n näyttelyn jälkeen miettimään, on taiteilijoiden moninaisuus. Huomaan hämmästyväni kerta toisensa jälkeen sitä, kun jonkinlaiseksi olettamani taiteilija tekeekin jotain ihan uudenlaista. Omassa työssäni koen tuottavani jatkuvasti enemmän tai vähemmän samankaltaista materiaalia. Tyyli pysyy samana, kohde vain vaihtuu. En toki pyri rinnastamaan itseäni taiteilijoihin - pois se minusta -, mutta ajatus siitä, että huomenna ilmaisuni olisi jollain tapaa ihan toisenlaista, tuntuu absurdilta. Samalla toki vähän surulliselta.



Tommi Toijan veitos Hiljaa!!!

Oletuksista vielä sen verran, että en tiedä miksi pidin Jonna Jantusta joskus vähän sievistelevien töiden tekijänä. Nyt ilahdun joka kerta naisen ronskeista ja makean karkeista töistä. Todellisuus ja tehdyn artefaktin raja on Jantusen töissä niin häilyvä, etten aina tiedä fanitanko taiteilijaa vai oikeastaan elämää itseä. Niin tai näin - mielenkiintoisia teoksia.

Kaiken kaikkiaan UPM:n näyttelyssä oli tänä vuonna mukana ripaus vaaran tuntua ja elämän tummempia sävyjä. Mielenkiintoinen kokonaisuus - sellainenhan tämä näyttely tuppaa aina olemaan.

Oikealla näkyvän Anssi Taulun hyrrän haluaisin itselleni. Siksi, että se on ihana....



Minja Revonkorpi tarjoilee outoa syötävää.

UudenPolvenMuseo Kankaan paperitehtaan Pergamenttihallissa 31.7.2015 asti. Vapaa pääsy. 29.7. Keski-Suomen kirjailijoiden järjestämä Ibis-klubi näyttelytilassa klo 17 eteenpäin.

Kesä ja tsiljoona suunnitelmaa

Souldiers veti Jyväskylän kesän teltassa 60- ja 70-luvun soulklassikoita.

Jyväskylän kesä meni, mutta kesää on onneksi sentään vielä jäljellä. (Anteeksi jos päässä alkoi nyt soida se kyseistä asiaa juhlistava rallatus).
 Ahmin Jyväskylän kesässä joukon ilmaisohjelmaa ja sitten viisi maksullista, joista yhden jouduin valitettavasti jättämään väliin työkiireiden takia.



Off/Balance esitti ravintola Harmoonissa improvisaatio tanssia.

Se ihan viimeinen Kesän tapahtumani oli Souldiersin keikka. Näin bändin ekaa kertaa vuonna 1996 kun nämä esiintyivät Kuopiossa Akateemisessa vartissa. Tapahtuma oli siis humalapitoinen haalari-häppeningi, josta ei kauheasti muistikuvia jäänyt. Se jäi kuitenkin mieleen, että Souldiers oli mahtava. Sittemmin näin tämän Jyväskylän yliopiston Musican bändin lukuisia kertoja – niin, että bändi toimisi oikeastaan yliopisto-opintojeni soundtracinä.

Souldiers lopetti toimintansa joskus 2000-luvun alku puolella, kun laulajat valmistuivat yliopistosta ja hajosivat maailmalle. Nostalgian määrä oli siis melkoinen, kun naiset veivasivat taas vanhoja kunnon Commitments –henkisiä biisejä. Johanna Försti näytti ajoittain pakahtuvan innosta itsekin hyppiessään biisien välissä tasajalkaa ja taputtaessa käsiä innokkaana yhteen. Täsmälleen samassa fiiliksessä oli yleisökin - minä mukaan luettuna.

Trygve Wakenshaw hiippaili lavalla puoli huomaamattomasti
ennen esitystä katsojien vasta asettuessa paikoilleen.

Nyt kun Jyväskylän kesä on ns. hoidettu alta pois, on aika keskittyä muihin ”must” juttuihin. Teen joka vuosi mentaalisen listan tapahtumista, joissa haluan käydä, mutta toteutan vain murto-osan. Yksi ehdoton juttu, josta en tingi, on parin viikon päästä järjestettävä Naamat-festivaali Muuramessa. Sitten haluan myös tehdä jokavuotuisen visiitin Mänttään. Lisäksi aion käydä Kauko Sorjosen kotona ihastelemassa taidetta. UudenPolvenMuseoonkaan en ole vielä ehtinyt käydä, mutta aikeissa on. Kesäteattereissakin vannon aina käyväni tosi monessa, mutta lopulta ehdin käydä vain parissa.
Näin heinäkuun 13. päivänä käytyjä on vasta yksi. Nimittäin Riihivuoren teatteri, joka nousi otsikoihin kun Pirunpellon näyttelijä heitti lapsiperheen ulos teatterista kesken näytöksen.

Tuohon välikohtaukseen sen enempää paneutumatta, muutama sana kuitenkin Itse näytelmästä:

Olen haukkunut tai huokaillut ei-innostuneesti niin monelle Riihivuoren huipulla pyörähtäneelle näytelmälle, että nyt on aika hehkuttaa. Kävin nimittäin jo ennen juhannusta katsomassa tuota Pirunpeltoa. Odotukseni – jos niitä edes oli – olivat alhaiset. Sanotaanko jopa olemattomat. Että tympeää, ylipitkää ja kylmää kyytiä on luvassa.

Taas kerran teatterilla.

Olinkin sitten melko ihmeissäni huomatessani viihtyväni väliaikoineen kolmetuntisen rupeaman hyytävässä kylmyydessä. Päällä oli perus-kesäkuukamppeiden tapaan toppatakki, viltti, villasäärystimet ja sormikkaat. Varusteita oli kuitenkin juuri sen verran, ettei kylmä tullut.
Takaa aukeava katettu teatteri toimi loistavasti Pirunpellon soramonttu-tarinaympäristönä. Itse tv-sarjaa, en ole koskaan seurannut, toisin kuin ilmeisen suuri osa yleisöä, mutta pääsin silti ihan mukavasti hommaan mukaan, enkä vilkaissut kelloa kertaakaan esityksen aikana.


Riihivuoressa on toteutettu aiemmissa näytelmissä jonkinlaista pakottavaa tarvetta ajaa lavalla autoja, siksi kun sen voi tehdä. Tällä kertaa näytelmässä liikkuneet autot ja maanrakennuskoneet sopivat hienosti juoneen ja maisemaan. Teki mieli huudahtaa, että "Vihdoinkin".

 

Toivon todella, että tämän kesän näytös on alkua nautinnollisten näytelmien putkelle. Mitäpä sitä nimittäin haluaisi enemmän hehkuttaa kuin oman kylän teatteria.




Tämä kuva ei ihan anna oikeutta Riihivuori teatterin maisemille. Paikanpäällä näkymät ovat nimittäin astetta komeammat.

UPM muutti Säynätsalosta Kankaalle

Vasemmalta UudenPolvenMuseon taiteilijoita Jonna Jantunen, Ilari hautamäki, Tyko Elo, Tuomo Blomqvist, Minja Revonkorpi, Maija Helasvuo ja Virpi Lehto.

UudenPolvenMuseon näyttelyavajaiset on varma merkki siitä, että nyt on kesä. Olin kuitenkin oikeassa kirjoittaessani viime vuonna blogiini, että menkää käymään Säynätsalossa UudenPolvenMuseossa nyt, sillä ensi vuonna ette ehkä sinne enää pääse. Nyt Säynätsalon UPM:n tehtaan ovet ovat kiinni, eikä missään näy töitään näyttelyyn roudaavia taiteilijoita.

Onneksi tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei kesä tulekaan. UudenPolvenMuseon on nimittäin muuttanut Jyväskylään Kankaan paperitehtaan pergamenttisaliin. Tehdasmiljöössä pysytään siis yhä.

- Näyttelyn töille ei ole yhteistä teemaa, mutta tehdastila antaa paikan vuoropuheluun, yksi näyttelyn järjestäjistä, taiteilija Virpi Lehto sanoo.

Syvästi Säynätsalon tehtaaseen rakastuneena huokasin helpotuksesta astuessani Kankaan halliin sisään. Suljettu paperitehdas uudistaa näyttelyn kulissit tavalla, joka ei pakota paikkavertailuun. UPM ja Kangas ovat tehtaita ihan omilla tavoillaan. Toinen huokuu historiaa, jälkimmäisessä voi vielä kuulla toimivan tehtaan arkiset äänet. Tuntuu siltä kuin työntekijät olisivat poistuneet paikalta vain tovi sitten ja vieneet koneet mennessään. Säykissä taas odotti, että kulman takaa vastaan tulee pikemminkin tehtaaseen eksynyt supikoira kuin röökitauolle suuntaava työmies.



Edessä Satu Loukkolan veistos, takana Hanna Holman maalauksia ja lattialla Maija Helasvuon installaatio.

UudenPolvenMuseon tämänvuotinen näyttely on Virpi Lehdon, Jonna Jantusen, Minja Revonkorven ja Harald Karstenin käsialaa. Näyttelyyn on kutsuttu 20 taiteilijaa, joista valtaosalla on jonkinlainen yhteys Keski-Suomeen. Iso tehdashalli on jaettu pienempiin lohkoihin kaupunginteatterilta haetuilla Shrek-musikaalin kulissilevyillä.

Lehdistötilaisuudessa paikalla tuntui olevan vain kourallinen taiteilijoita. Viime vuoden haastateltavien määrään verrattuna ainakin reilusti vähemmän. Tästä innostuneena sanoin jututtavani jokaista ja jututinkin. Jo kolmannen kohdalla tajusin, että edessä on ankara valinnan vaikeus. Onneksi kuvat kertovat enemmän, joten ihan kaikkea ei tarvitse saada paperille.

Minja Revonkorven teos Selfie with bikini.

Kaiken kaikkiaan olin taas innoissani näyttelystä. Työt istuvat miljööseen loistavasti ja tuntuvat teemattomuudestaan huolimatta jutustelevan luontevasti keskenään. Minja Revonkorven FB:n arkipäivityshaastetta kommentoivat pastellityöt jatkavat Satu Loukkolan torsojen värimaailmaa. Lattian rosoinen pinta antaa kivan kontrastin töihin ja korostaa vaaleita värejä tavalla, jota ei ehkä tavanomaisessa galleriassa tavoittaisi.

Satu Loukkolan patsaita.

Tuomo Blomqvistin veistoksissa toistuu tehdasrakenteen krouvi muoto ja Maija Helasvuon ”Olin poissa, tulin takaisin” –puuveistoksesta löytyy samoja taltan jälkiä kuin lattiasta. Hanna Holman töissäkin olen aistivinani hylätyn tilan tunnelma. Voi toki olla, että vanhoihin tehtaisiin ihastuneena tunnen vain rakennuksen läsnäolon niin voimakkaana, että olen taipuvainen tuomaan sen osaksi seinille ripustettuja töitä.

Niin tai näin, minun silmissäni Jonna Jantusen käytetyistä materiaaleista syntynyt teospari Bow I ja Bow II on juuri sopivasti samanlainen, mutta erilainen taustaseinänsä kanssa. Molemmat ovat materiaaleina nähneet paljon, mutta kyenneet muuttumaan ajan saatossa. Jantunen on taittanut vanhan pleksikatoksen eräänlaiseksi työnsä esiriipuksi ja Pergamenttihallin sisäänsä kätkemä Kankaan Paperitehdas taas on onnistunut uudistumaan tuoreeksi kulttuurikohteeksi. Monipuolisesta kulttuurista kertoo toistuva jumputus. Nurkan takana testataan äänentoistoa tänään alkavaa Reaktio-festivaalia varten.



Edessä Harald Karstenin ja Takana vasemmalla Jonna Jantusen työt.

Tykö Elon linnuilla ei äkkiseltään tuntuisi olevan mitään tekemistä tehdasmiljöön kanssa. Toisaalta kuplivasta polyuretaanista ja saumauslaastista valmistetut veistokset ovat juuri sopivasti outoja lintuja tepastelemaan tyhjän paperitehtaan halleissa. Ilari Hautamäen suuret akryyli- ja öljyvärityöt puolestaan hyppäävät voimakkaina seiniltä ja toimivat harmoniaa rikkovina elementteinä. Jos kaikki teokset istuisivat halliin kuin äitinsä syliin, olisi kokonaisuus liian pureskeltu.

UudenPolvenMuseon taiteilijoita yhdistää into näyttelystä. Vaikka alusta asti mukana ollut Virpi Lehto on varsin flunssainen ja näyttelynrakentamisesta uuvahtanut, kuuluu äänestä kuitenkin syvä tyytyväisyys siihen mitä on taas saatu aikaiseksi.



Tyko Elon made luikertaa tehtaan lattialla.

Maija Helasvuo puolestaan kiittelee vuolaasti näyttelykutsustaan.

- Hemmetin hauskaa osallistua tällaiseen taiteilijavetoiseen näyttelyyn. Näyttelyt, joissa taiteilijat tekevät toisilleen, ja miksei itselleenkin, on sellaista ruohonjuuritason kulttuuritekemistä joka on todella tärkeätä, Helasvuo toteaa.

Vaikka tänään vietetään UudenPolvenMuseon avajaisia, ei näyttely ole ensi viikolla auki kuin yhtenä päivän.  Virpi Lehdon teos Pommitus tuntuu viittaavan alkutauon syyhyn. Ensi viikolla Kankaan tehtaan alueella etsitään nimittäin pommituksista räjähtämättömiksi jääneitä pommeja. Lehdon työ tosin valmistui jo paljon ennen tietoa kyseisistä kaivauksista. Vaikuttimena oli oman äidin lapsuuden ja Kankaan alueella tapahtunut juoksumatka pakoon ilmasta satelevia pommeja.



Tänä vuonna en kirjoita bloggaukseni loppuun, että menkää nyt, ensi kesänä ette ehkä pääse. Uskon, että pääsette ensivuonnakin. Se, missä näyttely silloin on, on tosin ihan eri asia. Kirjoitan siis vain, menkään UudenPolvenMuseoon. Se jos jokin nimittäin kannattaa.



Arto Väisäsen työ päästää hienosti harmaan päivän valoa läpi.



UudenPolvenMuseon kesänäyttely 13.6.–31.7.2014 uusissa tiloissa Jyväskylän Kankaalla, Paperitehtaan pergamenttihalli (Kympinkatu 3). Vapaa pääsy

 



UPM ei pettänyt taaskaan

Säynätsalon UudenPolvenMuseossa taiteilijoita vasemmalta Virpi Lehto,

Maija Ojanen, Aino-Kaarina Pajari, Anna-Kaisa Ant-Wuorinen, Mimosa

Pursiainen, Minja Revonkorpi, Jukka Silokunnas, Timo Sälekivi, Tuomas

Hallivuo, Harald Karsten ja Jonna Jantunen. Takana Elisa Lientolan

teräsveistos ja edessä Saara Vallinevan pahvi-installaatiota.



UudenPolveMuseo avasi taas kesänäyttelynsä. Olen aiemminkin hehkuttanut tuota Säynätsalon vanhan tehdashallin meininkiä, mutta sanottakoon taas kerran: huippu paikka ja huippu näyttely.

Pidin viimevuotisestakin kovasti, mutta tästä tuoreimmasta jotenkin vielä enemmän.

Kävin eilen paikan päällä kirjoittamassa jutun huomiseen Keskisuomalaiseen. Vaikka näyttely siis on ihana, siitä kirjoittaminen on joka vuosi sanalla sanoen yhtä kamalaa: Paikalla on kymmenkunta taiteilijaa, joista kukin kertoisi mieluusti teoksistaan vähän viittä minuuttia pidemmälti. Palstatila on kuitenkin rajoitettu ja siinä sitten mietit kuumeisesti, että missä on se edes jonkin värinen lanka, jolla sidon sujuvasti nämä taiteilijat jutussani yhteen.

Miten ihmeessä sisällyttää samaan juttuun esimerkiksi Tuomas Hallivuon ja Timo Sälekiven teokset? Kummastakin kun haluaisi kertoa pienen novellin verran. Hallivuon teosten kohdalla mietin usein, että ”Tuo on ihan kuin minulle tehty” ja Sälekiven äärellä sydämeni sanoo aina painokkaasti ”Minun on rakennettava isompi talo, jotta saan tuollaiselle taululle sopivan seinän.”

Ja sitten vielä ne kaikki muut UudenPolvenMuseon työt: esimerkiksi Minja Revonkorven sydäntä viiltävän leikillisen totiset teokset, Anna-Kaisa Ant-Wuorisen yhteiskuntakriittiset valokuvat, Jonna Jantusen abstraktit vedokset, joita voi unohtua tuijottamaan vähän liiankin pitkäksi aikaa ja Harald Karstenin asetelma, jossa muovipullot personifikoituvat silmissäni eräänlaisiksi munkkikollegioiksi jne. jne.

 

Tämän Elisa Lientolan teräsveistoksen ottaisin mieluusti pihalleni.

Jopa tässä blogissa tulee sellainen olo, että kaikki olisi mainittava ja yhtä alleviivaavalla tyytyväisyydellä...

Viime vuona kävin UPM:ssa pari kertaa. Tänä vuonna uskon vaeltavani sinne paljon useammin.

 

Lyhyesti virsi kaunis: menkää käymään UPM:ssa. Voi olla, että ensi vuonna ei enää pääse!!!

UudenPolvenMuseon kesänäyttely Säynätsalossa (Saaritie 1) 18.8.2013 asti. Näyttely avoinna joka päivä klo 12 – 18. Vapaa pääsy. Oheistapahtumana Poikkitaiteilevat kirjailijat 9.8. klo 18 ja tanssitapahtuma 11.8. klo 15 ja 18.